»Tarkoitatteko Swithiniä?» kysyi nuori Jolyon. »Oi, Swithinissä
on vielä jotakin alkuaikaista. Kaupunki ja keskiluokka eivät ole
sulattaneet häntä vielä. Kaikki vanhat maanviljelyksen ja raa'an voiman
vuosisadat ovat asettuneet häneen, ja siinä ne pysyvät, oli hän sitten
miten hienostunut tahansa.»
Bosinney näytti miettivän. »Ainakin serkkuunne Soamesiin nähden sananne
sattuu paikalleen», sanoi hän äkkiä. »_Hän_ ei koskaan tule ampumaan
kuulaa otsaansa.»
Nuori Jolyon katsoi häneen läpitunkevasti.
»Ei», sanoi hän, »sitä Soames ei tee. Sitä varten hänet pitääkin ottaa
lukuun. Pankaa merkille hänen otteensa. On helppo nauraa, mutta älkää
ymmärtäkö minua väärin. Forsyteja ei käy halveksuminen, heitä ei voi
sivuuttaa.»
»Te itse olette sen tehnyt.»
Nuori Jolyon osoitti sanan sattuneen menettämällä hymynsä.
»Te unohdatte», sanoi hän omituisen ylpeästi, »minä kestänkin — minä
itse olen Forsyte. Me olemme kaikki suurten voimien käsissä. Ihminen,
joka jättää seinän tuen — no niin — te ymmärrätte mitä tarkoitan. Minä
en», lopetti hän puheensa hyvin hiljaa, »suosittele kenellekään — minun
polkujani. Se riippuu ihmisestä.»
Veri syöksyi Bosinneyn kasvoihin, mutta pakeni taas kohta jättäen ne
yhtä kellanruskeiksi kuin ennenkin. Hän nauroi lyhyen naurun, jonka
jälkeen hänen huulensa jäivät omituiseen, ylpeään hymyyn. Hänen
silmänsä pilkkasivat nuorta Jolyonia.
»Kiitoksia», sanoi hän. »Olette helkkarin ystävällinen. Mutta ette te
ole ainoita miehiä, jotka kestävät.» Hän nousi.
Nuori Jolyon katsoi hänen jälkeensä, painoi pään käsiinsä ja huokasi.
Uneliaassa, melkein tyhjässä huoneessa ei kuulunut muuta kuin
sanomalehtien rapinaa, sytytettävän tulitikun ääntä. Nuori Jolyon
oli pitkän aikaa liikkumatta, eläen uudelleen niitä aikoja, jolloin
hänkin oli istunut pitkiä tunteja katsellen kelloa, odottaen minuuttien
kuluvan — pitkiä tunteja täynnä epävarmuuden kidutusta ja ankaraa,
suloista polttoa. Ja noitten aikojen hidas, suloinen tuska palasi hänen
mieleensä kipeänä kuten ennenkin. Bosinneyn näkeminen, hänen laihtuneet
kasvonsa, hänen levottomat silmänsä, jotka aina pälyilivät kelloon,
herätti hänessä sääliä, johon yhtyi omituinen, vastustamaton kateus.
Hän tunsi nuo merkit niin hyvin. Minne oli hän menossa — minkälaista
kohtaloa kohti? Minkälainen oli se nainen joka veti häntä puoleensa
tuolla magneettisella voimalla, jota ei mikään kunnia, periaate tai
etunäkökohta voinut vastustaa, josta ainoa pelastus oli pako.
Pako! Mutta minkätähden Bosinney pakenisi? Mies pakeni, kun hän oli
vaarassa tuhota kotilietensä, kun oli lapsia, kun hän tunsi polkevansa
ihanteita, särkevänsä jotakin Mutta hän oli kuullut sanottavan, että
tässä oli kaikki jo valmiiksi särjetty.
Hän itse ei ollut paennut eikä pakenisi, jos kaikki tulisi elettäväksi
uudestaan. Hän oli kuitenkin mennyt pitemmälle kuin Bosinney, oli
rikkonut oman onnettoman kotinsa ei kenenkään muun. Ja hän muisti
vanhan sananlaskun: »Ihmisen kohtalo on hänen omassa sydämessään.»
Hänen omassa sydämessään! Maun tuntee vasta syödessä — Bosinneyn
putinki oli vielä syömättä.
Hänen ajatuksensa siirtyivät tuohon naiseen, naiseen, jota hän ei
tuntenut, mutta jonka tarinan ääriviivat hän oli kuullut.
Onneton avioliitto! Ei mitään pahoinpitelyä — vain tuota epämääräistä
pahantunnetta, tuota kauheata ruostetta, joka tappaa kaiken suloisuuden
taivaan alla, päivästä päivään, yöstä yöhön, viikosta viikkoon,
vuodesta vuoteen, kunnes kuolema tekee lopun!
Mutta nuori Jolyon, jonka omien tunteitten katkeruutta aika oli
lievittänyt, näki myös Soamesin puolen asiasta. Mistä voisi hänen
serkkunsa kaltainen mies, joka oli kyllästetty kaikilla luokkansa
ennakkoluuloilla ja uskomuksilla, saada sen ymmärryksen tai
innoituksen, mikä tarvittaisiin tuollaisen elämän katkaisemiseen? Siinä
vaadittiin mielikuvitusta, oli asetuttava kaikkien niitten puheitten,
pilkallisten katseitten ja juorujen yläpuolelle, jotka aina seuraavat
tällaisia eroja, oli asetuttava yläpuolelle sen ohimenevän tuskan, mitä
vaimon häviäminen näköpiiristä merkitsisi, yläpuolelle kaikkien kunnon
ihmisten vakavan paheksumisen. Mutta harvoilla miehillä, erikoisen
harvoilla Soamesin luokasta, oli siihen tarvittava mielikuvitus. Paljon
on kuolevaisia tässä maailmassa, eikä tarpeeksi mielikuvitusta! Ja
laupias taivas, mikä ero sitäpaitsi teorialla ja käytännöllä! Monella
miehellä, kenties myös Soamesilla, oli ritarillinen suhtautuminen
näihin asioihin, ja kun kenkä puristi, löytyi aina jokin erikoinen
tekijä, jonka vuoksi hänen tapauksestaan tuli poikkeus.
Sitten nuori Jolyon alkoi myös epäillä omaa arvostelukykyään. Hän oli
kokenut tuon kaiken itse, oli sakkaa myöten saanut maistaa onnettoman
avioliiton katkeruutta — kuinka hänellä siis voisi olla niiden ihmisten
laaja ja intohimoton näkökanta, jotka eivät koskaan olleet käyneet
taistelun ulottuvilla? Hänen todistuksensa perustuivat liiaksi ensi
käden kokemuksiin, niinkuin aktiivisessa sotapalveluksessa olleen
sotilaan kanta on toinen kuin siviili-ihmisten, jotka eivät ole
tunteneet sitä haittaa, että ovat nähneet asiat liian läheltä. Enimpäin
ihmisten mielestä avioliitto sellainen kuin Soamesin ja Irenen oli
erinomaisen onnistunut, miehellä oli rahaa, naisella kauneutta, se
ratkaisi asian. Ei ollut mitään syytä, miksi he eivät nuhjuttaisi
eteenpäin, vaikka vihaisivatkin toisiaan. Ei merkinnyt mitään, vaikka
he vähän kulkisivatkin omia teitään, mikäli vain sopivaisuuden
vaatimukset otettaisiin huomioon — aviositeen, yhteisen kodin pyhyys
pidettäisiin kunniassa. Puolet yläluokan avioliitoista perustuivat
näille suuntaviivoille: Älä loukkaa yhteiskunnan herkkätuntoisuutta,
älä loukkaa kirkon herkkätuntoisuutta! Jotta näitä ei loukattaisi,
kannattaa uhrata yksityiset tunteet. Kiinteän kodin edut ovat silmin
nähtävät, käsin kosketeltavat — niin paljon omaisuutta, ei mitään
vaaraa tasapainolle. Kodin purkaminen on parhaassakin tapauksessa
vaarallinen koe, ja lisäksi itsekästä.
Tämä oli vastustajien kanta, ja nuori Jolyon huokasi.
»Kaiken ydin», ajatteli hän, »on omistaminen, mutta on paljon ihmisiä,
jotka eivät tahtoisi esittää sitä siinä muodossa. Heille se on
»aviositeen pyhyys», mutta aviositeen pyhyys on riippuvainen perheen
pyhyydestä, ja perheen pyhyys on riippuvainen omaisuuden pyhyydestä.
Ja ajatella sitten, että kaikki nämä ihmiset seuraavat Erästä, joka ei
omistanut mitään. Se on omituista!»
Ja taas nuori Jolyon huokasi.
»Pyydänkö minä kotimatkalla ketään kohtaamiani piruparkoja jakamaan
päivälliseni, joka siinä tapauksessa ei riittäisi minulle eikä ainakaan
vaimolleni, joka on välttämätön onnelleni ja terveydelleni? Ehkä
Soames loppujen lopulta tekee oikein pitäessään kiinni oikeuksistaan
ja tukiessaan menettelyllään sitä pyhää omistamisen periaatetta, joka
hyödyttää meitä kaikkia, paitsi niitä, jotka — kärsivät siitä.»
Ja niin hän nousi tuolistaan, puikkelehti ohi monien istuinten, otti
hattunsa ja kulki hitaasti kuumia katuja, jotka olivat täynnä vaunuja
ja tomuhuurujen tuoksuja, kohti kotiansa.
Ennenkuin hän ehti Wistaria Avenuelle hän otti vanhan Jolyonin kirjeen
taskustaan, repi sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi ja sirotti
kappaleet kadun tomuun.
Hän avasi oven avaimella ja kutsui vaimoaan. Mutta tämä oli lähtenyt
ulos ottaen Hollyn ja Jollyn mukanaan, ja talo oli tyhjä. Koira
Balthasar vain makasi puutarhan varjossa siepaten kärpäsiä suuhunsa.
Nuori Jolyonkin istuutui sinne, päärynäpuun alle, joka ei kantanut
hedelmää.