Nuori Jolyon pohti tätä kirjettä niin kauan ja niin vakavasti, että
hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mistä hän oli huolissaan. Hän
vastasi: »En mistään.»
Hänellä oli luja periaate olla koskaan viittaamatta Juneen. Vaimo
voisi hätäytyä, ei tiedä, mitä hän voisi ajatella. Mies koetti siis
karkoittaa käytöksestään kaikki hajamielisyyden jäljet, mutta siinä hän
onnistui suunnilleen yhtä hyvin kuin hänen isänsä olisi onnistunut,
sillä hän oli perinyt vanhan Jolyonin koko »läpinäkyväisyyden»
kotoisessa oveluudessa. Ja nuori rouva Jolyon, joka hoiti talon
asioita, kulki ympäri huulet tiukkoina, luoden mieheen tutkimattomia
katseita.
Mies lähti iltapäivällä klubiin kirje taskussaan, päättämättä mitään.
Tutkistella jonkun miehen »aikeita» oli hänestä erikoisen
epämiellyttävää, eikä hänen oma epänormaali asemansa vähentänyt tätä
epämiellyttävyyttä. Oli niin hänen perheensä tapaista, niin kaikkien
niitten ihmisten tapaista, jotka he tunsivat ja joitten kanssa he
joutuivat tekemisiin, vedota niin sanottuihin oikeuksiinsa johonkin
ihmiseen nähden, asettaa hänet oikealle paikalleen, niin heidän
tapaistaan sovelluttaa liikeperiaatteitaan yksityisasioihinsa!
Eikö tuokin lause kirjeessä: »Tietysti tarkoin varot pahentamasta Junen
asiaa» ollut kuvaava?
Kuitenkin tuo kirje, siinä ilmenevä henkilökohtainen mielipaha, Junen
varominen, »kyydin antaminen», oli kaiken kaikkiaan niin luonnollinen.
Ei ihme, että hänen isänsä tahtoi tietää, mitä Bosinney tarkoitti, ei
ihme että hän oli suuttunut.
Oli vaikea kieltäytyä! Mutta miksi pantiin asia hänen tehtäväkseen? Se
oli totisesti vallan sopimatonta, mutta siihen asti kunnes Forsyte sai
mitä tavoitteli, ei hän ollut erikoisen tarkka keinoista, kunhan vain
ulkonainen näkö pelastui.
Kuinka hän voisi sen suorittaa, kuinka kieltäytyä? Kumpikin näytti
mahdottomalta. Niin, nuori Jolyon!
Hän tuli klubiin kolmelta, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän näki, oli
Bosinney itse, joka istui nurkassa tuijottaen ulos ikkunasta.
Nuori Jolyon istahti lähitienoille ja alkoi hermostuneesti tutkia
asemaansa. Hän katseli salaa Bosinneyta, joka istui siinä tietämättä
mistään. Hän ei tuntenut miestä hyvin, ja tutki häntä tarkkaavaisesti
kenties ensimmäisen kerran. Mies oli tavallisuudesta poikkeava
näöltään, erilainen puvultaan, kasvoiltaan ja tavoiltaan kuin
useimmat muut klubin jäsenet — nuori Jolyon itse, joka ulkoasultaan
edelleen oli siisti Forsyte, niin paljon kuin hän oli muuttunutkin
luonteeltaan ja mieleltään. Hän oli ainoa Forsyte, joka ei tuntenut
Bosinneyn pilkkanimeä. Mies oli tavaton, ei mitenkään liioiteltu, mutta
tavallisuudesta poikkeava, hän näytti myöskin kuluneelta, laihtuneelta,
posket olivat ontot noitten leveitten, korkeitten poskipäitten alla.
Sairaalta hän ei silti näyttänyt, sillä hän oli vahvarakenteinen, ja
kihara tukka näytti osoittavan hyvän elimistön voimaa.
Jokin hänen kasvoissaan ja asennossaan liikutti nuorta Jolyonia. Hän
tiesi, miltä kärsimys tuntuu, ja tuo mies näytti kärsivän.
Hän nousi ja kosketti Bosinneyn käsivartta.
Bosinney hätkähti, mutta ei joutunut millään tavoin hämilleen
nähdessään kuka se oli.
Nuori Jolyon istahti.
»En ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin», sanoi hän. »Kuinka serkkuni
talo edistyy?»
»Se valmistuu noin viikon kuluessa.»
»Minä onnittelen teitä.»
»Kiitos — minä en tiedä, kannattaako juuri onnitella.»
»Eikö?» kysyi nuori Jolyon. »Minä luulin, että olisitte iloinen
saadessanne niin suuren työn käsistänne, mutta otaksun, että teistä
tuntuu hyvin samalta kuin minusta, kun eroan jostakin taulustani — se
on eräänlainen lapsi.»
Hän katseli Bosinneyhin ystävällisesti.
»Niin», sanoi tämä sydämellisemmin, »se on jotakin, minkä antaa
itsestään, ja sillä hyvä. En tiennyt, että te maalaatte.»
»Vesiväreillä vain, enkä voi sanoa, että uskoisin työhöni.»
»Ette usko työhönne? Kuinka voitte sitten tehdä sitä? Työstä ei ole
mihinkään, jollei siihen usko.»
»Hyvä», sanoi nuori Jolyon, »juuri samaa olen minä aina sanonut.
Oletteko muuten huomannut, että aina kun joku sanoo »hyvä», jatko
kuuluu: »juuri samaa minä olen aina sanonut.» Mutta jos kysytte
minulta, kuinka minä voin tehdä työtä, vastaan: koska olen Forsyte.»
»Forsyte! en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olette Forsyte.»
»Forsyte», jatkoi nuori Jolyon, »ei ole mikään tavaton eläin. Tämän
klubin jäsenten joukossa on niitä sadottain. Sadottain kulkee ulkona
kaduilla, niitä kohtaa, minne ikinä menee.»
»Ja saanko kysyä, mistä tunnette heidät?» sanoi Bosinney.
»Heidän omistamisvaistostaan. Forsyte suhtautuu asioihin
käytännöllisesti — voisi sanoa terveen järjen kannalta — ja
käytännöllinen näkökanta pohjautuu etupäässä omistamisvaistoon.
Forsyte, niinkuin tulette huomaamaan, ei koskaan anna mitään itsestään.»
»Onko tuo leikkipuhetta?»
Nuoren Jolyonin silmät välähtivät.
»Ei paljonkaan. Koska itse olen Forsyte, ei minulla ole mitään syytä
puhua. Mutta minä olen eräänlainen puhdasverinen sekasikiö; teitä
taas ei kukaan voisi erehtyä luulemaan Forsyteksi. Te eroatte minusta
yhtä paljon kuin minä sedästäni Jamesista, joka on Forsyte-tyypin
täydellinen edustaja. Hänen omistamisvaistonsa on ääretön, kun
taas teillä itse asiassa ei ole sitä ollenkaan. Jollen minä olisi
välillänne, näyttäisitte eri lajiin kuuluvilta olennoilta. Minä olen
puuttuva rengas. Me olemme tietysti kaikki omistamisen orjia, ja minä
myönnän, että on kysymys vain aste-erosta, mutta Forsyteksi minä sanon
ihmistä, joka on ratkaisevan suuressa määrin omaisuuden orja. Hän
tietää, mikä tavara on hyvä, tuntee, mikä on pilaantumaton, ja hänen
otteensa omaisuuteen — oli sitten kysymys hänen vaimostaan, talostaan
tai maineestaan — on hänen tunnusmerkkinsä.»
»Ah», mutisi Bosinney, »teidän pitäisi hakea patentti tuolle sanalle.»
»Tahtoisin», jatkoi nuori Jolyon, »luennoida aiheesta: Forsyten
omaisuudet ja laatu. Tämä pieni eläin, jota samaa lajia olevan pilkka
vaivaa, on täysin välinpitämätön vieraitten olioitten (teidän tai
minun) naurulle. Omaten synnynnäiset taipumukset likinäköisyyteen hän
erottaa vain omaan lajiinsa kuuluvain persoonat ja asuinpaikat, ja
lajinsa keskuudessa hän viettää kadehdittavan rauhallista elämää.»
»Te puhutte heistä», sanoi Bosinney, »ikäänkuin puolet Englantia
kuuluisi heihin.»
»Niin kuuluukin», vastasi nuori Jolyon, »puolet Englantia, parempi
puoli sittenkin, terveempi puoli, kolmen prosentin puoli, se puoli,
joka jotakin merkitsee. Heidän rikkautensa ja turvallisuutensa tekee
kaiken mahdolliseksi, tekee teidän taiteenne mahdolliseksi, tekee
kirjallisuuden, tieteen, vieläpä uskonnon mahdolliseksi. Ilman
Forsyteja, jotka eivät usko mihinkään näistä kaikista, mutta kääntävät
ne kaikki hyödykseen — missä me olisimme? Hyvä herra, Forsytet
ovat välittäjiä, kauppiaita, yhteiskunnan pylväitä, sovinnaisuuden
kulmakiviä, kaikkea mikä on ihailtavaa.»
»En tiedä saanko kiinni ajatuksistanne», sanoi Bosinney, »mutta minä
kuvittelen, että omassa ammattikunnassani on yllin kyllin, niinkuin
sanotte, Forsyteja.»
»Varmasti», vastasi nuori Jolyon. »Suuri enemmistö arkkitehtejä,
maalareita tai kirjailijoita on vailla periaatteita niinkuin kuka
tahansa muu Forsyte. Taide, kirjallisuus, uskonto elää niitten
harvojen voimasta, jotka todella uskovat niihin, ja niitten
monien Forsytein, jotka tekevät niistä kauppatavaraa. Matalasti
arvioiden kolme neljännestä Kuninkaallisen Akatemiamme jäsenistä on
Forsyteja, kahdeksan yhdeksäsosaa romaanikirjailijoistamme, suuri
osa sanomalehtimiehiä. Tieteestä en osaa puhua, uskonnon alalla he
ovat loistavasti edustettuina, Alahuoneessa heitä kenties on enemmän
kuin missään muualla, ylimyssääty puhuu itse puolestaan. Mutta minä
en naura. On vaarallista vastustaa enemmistöä — ja minkälaista
enemmistöä!» Hän kiinnitti katseensa Bosinneyhin. »On vaarallista antaa
minkään viedä itseään harhateille — talon, maalauksen, — naisen!»
He katsoivat toisiaan. Ja ikääkuin olisi tehnyt sen mitä kukaan
Forsyte ei tehnyt — antanut jotakin itsestään — nuori Jolyon vetäytyi
kuoreensa. Bosinney katkaisi hiljaisuuden.
»Miksi otatte omaisenne tyypeiksi?» sanoi hän.
»Omaiseni», vastasi nuori Jolyon, »eivät ole kovin äärimmäisiä
tyyppejä ja heillä on omat yksityiset erikoisuutensa, mutta heillä
on huomattavassa määrin nuo kaksi ominaisuutta, jotka ovat Forsyten
todelliset tunnusmerkit — kyky olla koskaan antautumatta mihinkään
sieluineen, ruumiineen ja 'omistamisen vaisto'.»