»Kuinka siinä voisin puhua —»
Junen ensimmäinen ajatus oli lähteä pois, mutta hän menikin lattian
poikki leveän ikkunan luo, joka avautui pieneen pihaan. Täältä
tuli azalean tuoksu, ja täällä seisoivat selkä päin häneen, kasvot
upotettuina kullanpunertaviin kukkiin, hänen sulhasensa ja Irene.
Tyttö katseli ääneti, mutta häpeämättä, posket liekehtivinä ja silmät
vihaisina.
»Tule sunnuntaina itse — voimme yhdessä käydä rakennuksella —»
June näki Irenen katsovan häneen kukkaverhon läpi. Se ei ollut
keimailijan katse, vaan — paljon pahempaa vakoilevan tytön silmissä —
naisen, joka pelkää, että katse sanoisi liian paljon.
»Olen luvannut lähteä ajelulle setä —»
»Tuon paksunko kanssa! Anna hänen saattaa itsesi sinne, se on vain
kymmenen peninkulmaa — juuri sopiva matka hevosille.»
»Vanha setä Swithin parka!»
Jokin aalto azalean tuoksua tulvehti Junen kasvoihin. Hän voi pahoin ja
häntä pyörrytti.
»Tee niin, oi, tee!»
»Mutta miksi?»
»Minun täytyy nähdä sinut siellä — luulin että tahtoisit auttaa minua —»
Vastaus tuli tytön mielestä pehmeänä, väristen kukkien lomasta: »Niin
minä tahdonkin.»
Ja June astui ikkuna-aukkoon.
»Kuinka tukehduttavaa täällä on!» sanoi hän. »Minä en voi kestää tätä
tuoksua!»
Hänen silmänsä iskivät vihaisina ja suorina heidän kasvoihinsa.
»Puhuitteko talosta? Minä en ole nähnyt sitä vielä, tiedättehän —
lähdemmekö kaikki katsomaan sunnuntaina?»
Irenen kasvoilta oli väri paennut.
»Minä menen sinä päivänä ajelemaan Swithin sedän kanssa», vastasi hän.
»Setä Swithinin! Entäs sitten? Voithan antaa hänelle matkapassit!»
»Ei minun tapani ole antaa ihmisille matkapasseja!»
Kuului askelten ääntä ja June näki Soamesin seisovan aivan takanaan.
»No hyvä, jos kaikki olemme valmiit», sanoi Irene katsellen oudosti
hymyillen toisesta toiseen, »on päivällinenkin valmis.»