Talvi oli ollut lumeton. Liike-elämä oli hiljaista, ja niin kuin
Soames oli laskenut ennen päätöksensä tekoa, oli ollut edullinen aika
rakentaa. Robin Hillin talo oli niin ollen saatu pystyyn huhtikuun
lopulla.
Nyt kun Soames voi jo nähdäkin jotakin rahallaan saatua, kävi hän
katsomassa rakennustaan kerran, kahdesti, jopa kolmesti viikossa. Hän
kuljeskeli sorakasojen keskellä tuntikausia varoen vaatteitaan kaiken
aikaa, liikkuen hiljaisena puolivalmiissa oviaukoissa ja kierteli
keskipihan pylväitä.
Ja hän saattoi seisoa niitten edessä monta minuuttia ikäänkuin tahtoen
tunkeutua niitten todelliseen laatuun.
Hän oli sopinut Bosinneyn kanssa laskujen tarkastamisesta huhtikuun
kolmantenakymmenentenä päivänä, ja viisi minuuttia ennen määräaikaa
hän astui kojuun, jonka arkkitehti oli pystyttänyt itselleen vanhan
tammipuun juureen.
Laskut olivat jo valmiina kääntöpöydällä, ja päätään nyökäyttäen Soames
istahti tutkimaan niitä. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän taas nosti
päänsä.
»En minä pääse niistä selville», sanoi hän vihdoin, »ne nousevat lähes
seitsemän sataa yli sovitun määrän.»
Vilkaistuaan Bosinneyn kasvoihin hän jatkoi nopeasti:
»Jos vain osaisit pitää ryhtisi noitten rakennusmiesten kanssa, saisit
heidät kyllä mukautumaan. He puijaavat sinua joka suhteessa, jos et
näytä ankaralta. Vähennä kymmenen prosenttia kautta linjan. Sadan
vaiheille yli sovitun se minun puolestani saa nousta.»
Bosinney ravisti päätään.
»Olen jo vähentänyt joka pennin minkä voin.»
Soames sysäsi pöytää suuttunein elein, niin että laskupaperit lensivät
maahan.
»Sitten en voi muuta sanoa», tuiskahti hän, »kuin että olet saanut
aikaan kauniin sekasotkun.»
»Olenhan sanonut sinulle kymmenen kertaa», vastasi Bosinney terävästi,
»että ylimääräisiä maksuja tulee. Olen osoittanut niitä sinulle yhä
uudelleen ja uudelleen.»
»Minä tiedän sen», murisi Soames, »enkä olisi vastustanut kymmenen
punnan laskua siellä täällä. Mistä minä tiesin, että 'ylimääräisesi'
tarkoitti seitsemääsataa puntaa.»
Molempien miesten laatu oli osaltaan aiheuttanut tämän ei niinkään
vähäpätöisen erimielisyyden. Toisaalla arkkitehdin antaumus
aatteellensa, sille talon kuvalle, jonka hän oli luonut ja johon hän
uskoi, oli saanut hänet hermostumaan, kun häntä jarrutettiin tai
pakotettiin käyttämään hätäkeinoja. Toisaalla Soamesin aivan yhtä
tosi ja eheäsydäminen antaumus sille aatteelle, että hänen piti saada
paras mahdollinen tavara rahallansa, oli tehnyt hänet vastahakoiseksi
uskomaan, että kolmentoista shillingin arvoisia esineitä ei voitaisi
ostaa kahdellatoista.
»Soisin etten koskaan olisi ottanut tehdäkseni tätä taloa», sanoi
Bosinney äkkiä. »Tänne sinä tulet ja kiusaat minut hengiltä. Tahdot
kaksi kertaa enemmän rahastasi kuin kukaan muu tahtoisi, ja nyt kun
saat talon, jonka suuruista ei ole koko kreivikunnassa, et tahtoisi
maksaa siitä. Jos pelkäät, että et selviä kaupastasi, lyön vetoa että
jaksan maksaa ylimääräisen summan itse, mutta — paha minut periköön jos
vielä sinulle jotakin työtä teen.»
Soames pääsi taas tasapainoon. Tietäen että Bosinneyllä ei ollut
omaisuutta, katsoi hän äskeistä hurjaksi ehdotukseksi. Hän näki
myöskin, että Bosinney voisi jättää epämääräisesti oman onnensa
nojaan tämän talon, johon hän oli pannut sydämensä, ja juuri siinä
ratkaisevassa kohdassa, jolloin arkkitehdin henkilökohtainen huolenpito
teki koko eron. Oli myös ajateltava Ireneä. Hän oli ollut hyvin
omituinen viime aikoina. Soames luuli tosiaankin, että hän sieti koko
taloa vain siksi, että oli mieltynyt Bosinneyhin. Ei siis sopinut
rikkoa välejä hänen kanssaan kokonaan.
»Ei sinun kannata raivostua», sanoi hän. »Jos minä olen halukas
suostumaan, ei sinun mielestäni tarvitse nostaa meteliä. Tarkoitin
vain, että kun sanot jonkin asian tulevan maksamaan niin ja niin
paljon, niin tahtoisin — tahtoisin tosiaankin tietää mistä on kysymys.»
»Kuulehan nyt», sanoi Bosinney, ja Soames oli sekä harmissaan että
yllättynyt huomatessaan hänen katseensa häijyyden. »Sinä olet saanut
minun osuuteni hävyttömän halvalla. Siitä työn laadusta, minkä olen
pannut tähän taloon, siitä ajasta, mikä minulta on siihen mennyt,
olisit saanut maksaa neljä kertaa enemmän Littlemasterille tai jollekin
muulle hullulle. Mitä itse asiassa tahdot, on ensiluokkainen mies
neljännen luokan hinnalla, ja juuri sen olet saanut.»
Soames näki, että hän todella tarkoitti mitä sanoi, ja vaikka hän
oli suuttunut, näki hän riitaantumisen seuraukset liiankin selvästi.
Hän näki talonsa puolivalmiina, vaimonsa kapinallisena, itsensä
naurunalaisena.
»Mennään eteenpäin», sanoi hän nyreästi, »ja katsotaan mihin raha on
kulunut.»
»Hyvä on», suostui Bosinney. »Mutta pidetään kiirettä, jos sallit.
Minun täytyy ehtiä ajoissa takaisin hakeakseni Junen teatteriin.»
Soames vilkaisi häneen salavihkaa ja sanoi: »Tulet kai meille tapaamaan
häntä?» Hän tuli aina tähän aikaan heille.
Edellisenä yönä oli satanut — kevätsadetta — ja maa tuoksui mahlalta
ja tuoreelta ruoholta. Lämmin, pehmeä tuuli värisytti vanhan tammipuun
lehtiä ja kultaisia silmuja, ja mustarastaat lauloivat päivänpaisteessa
sydämensä pohjasta.
Oli tuollainen kevätpäivä, joka hengittää ihmiseen sanomattoman
kaipuun, tuskallisen suloisen tunteen, ikävän, joka saa hänet seisomaan
liikkumattomana, tuijottamaan lehtiin ja ruohoon ja levittämään
käsivartensa syleilläkseen tiesi mitä. Maasta henki riuduttavaa lämpöä,
joka etsi tiensä läpi kylmän talvipuvun, mihin talvi oli sen kietonut.
Se oli maan pitkä, kutsuva hyväily, joka tahtoi vetää ihmiset alas
maan syleilyyn, painamaan ruumiinsa sen pintaan, panemaan huulensa sen
rinnoille.
Juuri tällaisena päivänä Soames oli saanut Ireneltä sen lupauksen,
jota hän niin usein oli pyytänyt. Istuen kaatuneella puunrungolla hän
oli kahdennenkymmenennen kerran luvannut Irenelle, että jos heidän
avioliittonsa ei onnistuisi, Irene olisi yhtä vapaa kuin jos hän ei
koskaan olisi ollut hänen kanssaan naimisissa.
»Vannotko sen?» oli Irene kysynyt. Pari päivää sitten hän oli
muistuttanut Soamesia tästä valasta. Soames oli vastannut: »Mitä
hulluja, enhän koskaan ole voinut vannoa mitään sellaista.» Jokin
tahditon sallima sai hänet nyt juuri muistamaan sen. Kaikkea
kummallista miehet voivatkin vannoa naisen vuoksi! Hän olisi vannonut
sen koska tahansa saadakseen hänet! Hän olisi vannonut sen vieläkin,
jos sillä tavoin olisi päässyt käsiksi Ireneen — mutta kukaan ei
päässyt käsiksi häneen, hän oli kylmäsydäminen!
Ja muistot tulvehtivat hänen mieleensä kevättuulen raikkaan suloisen
tuoksun mukana — muistot kihlausajalta.
Keväällä vuonna 1881 hän oli ollut käymässä Branksomessa vanhan
koulutoverinsa ja asiakkaansa George Liversedgen luona, joka aikoi
ryhtyä kasvattamaan Bournemouthin lähistöllä olevia mäntymetsiään ja
uskonut sitä varten tarvittavan yhtiön perustamisen Soamesin käsiin.
Rouva Liversedge, joka ymmärsi, mikä kuului asiaan, oli järjestänyt
soitannolliset teekutsut hänen kunniakseen. Loppupuolella näitä
kutsuja, joita epämusikaalinen Soames piti välttämättömänä kiusana,
hänen silmänsä kiintyivät erään surupukuisen, yksinään seisovan tytön
kasvoihin. Hänen pitkän, vielä hennon vartalonsa viivat näkyivät mustan
puvun keveän, kietoutuvan kankaan läpi, mustiin hansikkaisiin verhotut
kädet olivat ristissä hänen edessään, huulet olivat raollaan, ja
suuret, tummat silmät vaelsivat kasvoista toisiin. Hänen tukkansa, joka
oli kiedottu alas niskaan sykerölle, välkkyi mustalla kauluksella kuin
kiiltävä metallilankakäärö. Ja kun Soames seisoi katsellen häntä, hiipi
häneen tunne, jonka useimmat miehet ovat joskus elämässään kokeneet
— omituinen aistien tyydytys, omituinen varmuus, jota kirjailijat
ja vanhat naiset sanovat rakastumiseksi ensi näkemältä. Yhä salaa
katsellen tyttöä hän lähti heti talon emännän luo ja odotti äreänä
soiton taukoamista.
»Kuka on tuo tyttö, jolla on keltainen tukka ja tummat silmät?»
»Tuoko — ah, Irene Heron. Hänen isänsä, professori Heron, kuoli tänä
vuonna. Hän asuu äitipuolensa luona. Hän on herttainen ja kaunis tyttö,
mutta aivan varaton.»
»Esittäkää minut, olkaa hyvä», sanoi Soames.
Hän keksi hyvin vähän sanottavaa ja huomasi tytön verraten haluttomaksi
vastaamaan tuohonkin vähään. Mutta hän lähti pois päättäen tavata
hänet vielä. Hän saavutti tarkoituksensa sattumalta kohdatessaan tytön
laivalaiturilla äitipuolensa kanssa, jolla oli tapana kävellä täällä
aamupäivisin kahdestatoista yhteen. Soames kiirehti tutustumaan tähän
naiseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tässä huomasi toivomansa
liittolaisen. Hänen tarkka vaistonsa perhe-elämän kaupallisessa
puolessa ilmaisi hänelle pian, että Irene maksoi äitipuolelleen enemmän
kuin ne viisikymmentä puntaa, jotka hän tuotti; sitäpaitsi hänelle
kerrottiin, että rouva Heron, joka vielä oli nainen parhaassa iässä,
halusi mennä uusiin naimisiin. Tytärpuolen erikoislaatuinen, kypsyvä
kauneus oli tämän toivottavan päätöksen tiellä. Ja Soames laati
salaisen sitkeänä suunnitelmansa.
Hän lähti Bournemouthista ilmaisematta aikeitaan, mutta palasi
kuukauden kuluttua takaisin, ja tällä kertaa hän puhui, ei tytölle,
vaan äitipuolelle. Hän sanoi tehneensä päätöksensä ja tahtoi odottaa
jonkin aikaa. Ja hän sai odottaa kauan, nähdä Irenen puhkeavan kukkaan,
hänen nuoren vartalonsa viivojen pehmenevän, vahvemman veren syventävän
hänen silmiensä loistetta, lämmittävän hänen kasvojaan vaaleaan
hehkuun, ja joka käynnillään hän kosi, ja joka käynnin päätyttyä hän
vei rukkaset mukanaan takaisin Lontooseen, sydämessään surullisena,
mutta lujana ja hiljaisena kuin hauta. Hän koetti päästä tytön
vastarinnan salaisten lähteitten perille, mutta vain kerran hänelle
välähti valo. Oli tuollainen tanssi-ilta, noita ainoita tilaisuuksia,
jotka tarjoavat merenrannan kylpyläväestölle tilaisuuden tunteitten
ilmaisemiseen. Hän istui Irenen kanssa ikkunasyvennyksessä ja hänen
aistinsa soivat valssin tahdissa. Irene oli katsonut häneen hitaasti
leyhyttämänsä viuhkan yli, ja hän oli mennyt päästä pyörälle. Hän oli
tarttunut tuohon liikkuvaan ranteeseen ja painanut huulensa hänen
paljaaseen käsivarteensa. Ja tyttö oli värissyt — tähän päivään asti
ei Soames ollut unohtanut tuota väristystä — eikä sitä intohimoisen
vihamielistä katsetta jonka tyttö oli luonut häneen.
Vuotta myöhemmin hän oli antautunut. Mikä oli saanut hänet antautumaan,
sitä ei Soames koskaan voinut keksiä, eikä rouva Heron, jonkinlaisella
diplomaattisella kyvyllä varustettu nainen, liioin ilmaissut hänelle
mitään. Kerran kun he jo olivat naimisissa, hän oli kysynyt Ireneltä:
»Mikä sai sinut antamaan minulle rukkaset niin monta kertaa?» Hän oli
vastannut omituisesti vaikenemalla. Arvoitus hän oli ollut Soamesille
siitä päivästä saakka, jolloin tämä ensi kerran näki hänet, arvoitus
oli hän hänelle vieläkin...
Bosinney odotti häntä ovella, ja hänen kulmikkailla, hyväntahtoisilla
kasvoillaan oli omituinen, kaihoava, mutta onnellinen katse, ikäänkuin
olisi hänkin nähnyt onnen lupauksen tällä kevättaivaalla, tuntenut
lähenevän ilon tuoksua kevätilmassa. Soames katsoi häntä, kun hän
odotti. Mikä tuota miestä vaivasi, kun hän näytti niin onnelliselta?
Mitä hän odotti tuo hymy silmissään ja huulillaan? Soames ei
voinut nähdä mitä Bosinney odotti seisoessaan tuossa ja juodessaan
tuoksuvaa ilmaa. Ja taaskin hän tunsi olevansa hämillään tuon miehen
läheisyydessä, jota hän oli tottunut halveksimaan. Hän riensi taloon.
»Ainoa mahdollinen väri noihin kattotiiliin», kuuli hän Bosinneyn
sanovan, »on kirkkaanpunainen, johon on sekoitettu hiven harmaata,
jotta ne vaikuttaisivat läpikuultavilta. Tahtoisin kuulla, mitä mieltä
Irene on. Olen tilannut pihalle vievään oveen purppuranpunaiset
nahkaverhot, ja jos salin seinäpaperit maalataan vesiväreillä
norsunluun värisiksi, on vaikutus häikäisevä. Läpikäyvänä pyrkimyksenä
sisustuksessa tulee olla sen, mitä minä sanon — viehätykseksi.»