Kello viiden ajoissa seuraavana päivänä vanha Jolyon istui yksinään,
sikaari huulten välissä, ja viereisellä pöydällä kupillinen teetä.
Hän oli väsynyt, ja uni valtasi hänet ennen sikaarin loppumista.
Kärpänen istahti hänen tukalleen, hänen hengityksensä kuului untelossa
hiljaisuudessa raskaalta, hänen ylähuulensa puhaltui ylös ja alas
valkeitten viiksien alla. Suonikkaan ja kurttuisen käden sormien
välistä sikaari putosi tyhjään lieteen ja paloi loppuun.
Pimeä pieni työhuone, jonka ikkunoista värilliset ruudut sulkivat
näköalan, oli täynnä tummanvihreätä samettia ja raskasuurteista
mahonkia — tästä kalustosta oli vanhan Jolyonin tapa sanoa: »En
ihmettelisi, vaikka siitä vielä kerran maksettaisiin iso hinta!»
Oli hauska ajatella, että hän myöhemmin elämässä voisi saada
tavaroistaan enemmän kuin oli maksanut.
Siinä rikkaassa ruskeassa ilmakehässä, joka oli luonteenomainen
Forsytein talojen perähuoneille, hänen suuri, valkotukkainen,
korkeaselkäisen tuolin pieluksella lepäävä päänsä oli kuin Rembrandtin
maalaus, mutta tätä vaikutelmaa haittasivat viikset, jotka antoivat
sotilaallisen ilmeen hänen kasvoilleen. Vanha kello, joka oli ollut
hänen seurassaan jo ennen viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta
naimisiinmenoa, tikutti edelleen merkiten kateellisena muistiin
sekunnit, jotka iäksi liukuivat pois vanhalta isännältä.
Hän ei ollut koskaan välittänyt tästä huoneesta, hän tuskin kävi
siinä vuoden mittaan muuten kuin hakemassa sikaareja japanilaisesta
nurkkakaapista, ja nyt huone kosti puolestaan.
Hänen ohimonsa, jotka katonräystään tavoin erottuivat alapuolella
olevasta ontelosta, poskiluut ja leuka, kaikki tulivat terävämmiksi
hänen nukkuessaan, ja kasvoille oli ilmaantunut tunnustus, että hän on
vanha mies.
Hän heräsi. June oli poissa! James oli sanonut, että hän tulisi
tuntemaan olonsa yksinäiseksi. James oli aina ollut raukka. Hän muisti
tyydytyksekseen, että oli ostanut tuon talon Jamesin nenän edestä.
Oikein hänelle, miksi oli takertunut hintaan? Se mies ei sitten
ajatellut muuta kuin rahaa. Oliko hän sittenkin maksanut liikoja? Talo
vaati paljon korjauksia. — Hän löi vetoa, että hän tarvitsisi kaikki
rahansa, ennenkuin oli selviytynyt Junen asioista. Hänen ei olisi ikinä
pitänyt suostua tähän kihlaukseen. June oli tavannut tuon Bosinneyn
Baynesilla — Baynes ja Bildeboy, arkkitehdit. Vanha Jolyon luuli
tietävänsä, että Baynes, jonka hän tunsi — akkamainen mies muuten — oli
vaimonsa kautta tuon nuoren miehen setä. Tämän jälkeen June oli aina
juossut mainitun nuoren miehen perässä, ja kun se tyttö sai jotakin
päähänsä, ei mikään pidättänyt häntä. Hän seurusteli nyt alituiseen
kaikenlaisten maksukyvyttömien nuorukaisten kanssa. Miehellä ei ollut
rahaa, mutta kihloihin piti vain mennä hänen kanssaan — tuollaisen
tyhjänpäiväisen, epäkäytännöllisen otuksen, joka tulisi panemaan
itsensä loputtomiin vaikeuksiin.
June oli kerran huolettomaan tapaansa tullut hänen luokseen ja sanoa
päräyttänyt koko asian. Sitten hän oli vielä lisännyt, ikäänkuin se
olisi jokin lohdutus:
»Hän on niin mainio, hän on usein elänyt kaakaolla koko viikon.»
»Paneeko hän sinutkin elämään kaakaolla?»
»Ei toki, hän pääse vauhtiin nyt.»
Vanha Jolyon oli ottanut sikaarin vaikeitten viiksiensä alta, joitten
latvoissa oli kahvin jälkiä, ja katsellut häntä, tuota pientä
tytönhiukkasta, joka oli iskenyt niin lujan otteen hänen sydämeensä.
Hän tiesi »vauhdeista» enemmän kuin pojantytär. Mutta tämä oli kietonut
käsivartensa hänen polviensa ympäri ja hankasi leukaansa häntä vasten,
niin että siitä tuli kehräävän kissan ääni. Ja vanha Jolyon oli
kopauttanut tuhan sikaaristaan ja puhjennut hermostuneen epätoivoisena
sanomaan:
»Sinä olet aina kaltaisesi, sinä et tule tyytymään ennen kuin saat
tahtosi läpi. Jos sinä tahdot joutua vaikeuksiin, ei sille mitään
mahda. _Minä_ pesen käteni tästä asiasta.»
Ja niin hän oli pessyt kätensä, asettaen vain sen ehdon, että he
eivät menisi naimisiin ennenkuin Bosinneylla olisi ainakin neljäsataa
vuodessa.
»_Minä_ en kykene antamaan sinulle kovinkaan paljoa», oli hän
sanonut — lausemuoto, johon June ei ollut tottumaton. »Ehkä tuo
Mikä-hänen-nimensä-nyt-oli hankkii kaakaon.»
Hän oli tuskin nähnyt tyttöä senjälkeen kun tämä alkoi. Ikävä juttu!
Hänellä ei ollut pienintäkään tarkoitusta antaa Junelle paljon rahaa
sitä varten että mies, josta hän ei tietänyt mitään, kykenisi elämään
joutilaana. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin, eikä siitä tullut
mitään hyvää. Pahinta kaikesta oli, ettei hän vähääkään voinut toivoa
horjuttavansa tytön päätöstä, sillä June oli itsepäinen kuin muuli, oli
ollut lapsesta saakka. Hän ei käsittänyt, mihin tämä päättyisi. Heidän
pitäisi leikata takki kankaan mukaan. Hän ei taipuisi, ennenkuin näkisi
nuorella Bosinneylla omat tulot. Hänestä oli niin pikivarmaa, että June
joutuisi vaikeuksiin tuon miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt rahasta
enempää kuin lehmä. Tuonnekin nyt piti syöksyä Walesiin katsomaan
nuoren miehen tätejä. Vanha Jolyon oli täysin varma siitä, että he
olivat vanhoja kissoja.
Ja vanha Jolyon tuijotti liikkumattomana seinään. Jolleivät silmät
olisi olleet auki, olisi luullut hänen nukkuvan... Olipa sekin ajatus,
että tuo nuori nulikka Soames voisi antaa hänelle neuvoja! Soames oli
aina ollut nulikka, nenä pystyssä! Hän aikoi kai nyt ruveta esiintymään
varakkaana miehenä, jolla on talo maalla! Varakas mies! Pyh! Niin
kuin isänsä, niin oli hänkin aina nuuskimassa hyviä kauppoja, senkin
kylmäverinen nuori konna!
Hän nousi, meni kaapille ja alkoi järjestelmällisesti täyttää
sikaarikoteloaan tuoreesta laatikosta. Ne eivät hinnaltaan olleet
huonoja, mutta tähän aikaan ei voinut saada hyvää sikaaria, ei mitään,
mikä olisi likikään vetänyt vertoja noille vanhoille Hansonin ja
Bridgerin Superfinos-sikaareille. _Siinä_ oli sikaari!
Ajatus kantoi salaisen tuoksun tavoin hänet takaisin noihin
ihmeellisiin Richmondin iltoihin, jolloin hän päivällisen jälkeen istui
polttelemassa »Kruunun ja Valtikan» pengermällä Nicholas Treffryn ja
Traquairin ja Jack Herringin ja Anthony Thornworthyn kanssa. Kuinka
hyviä hänen sikaarinsa olivat silloin! Vanha Nick parka! — kuollut, ja
Jack Herring — kuollut, ja Traquair — kuollut tuon vaimonsa vuoksi, ja
Thornworthy — kovin raihnas (ei ihme, hänen ruokahalullaan).
Kaikista noitten aikojen tovereista hän yksin näytti olevan jäljellä,
paitsi tietysti Swithin, ja _hän_ taas oli niin vimmatun lihava ettei
hänestä ollut mihinkään.
Vaikeata uskoa, että siitä oli niin pitkä aika; hän tunsi itsensä
vielä nuoreksi! Kaikista ajatuksista, kun hän seisoi siinä laskemassa
sikaarejaan, tämä oli voimakkain, katkerin. Tuo valkopäinen,
yksinjäänyt mies oli pysynyt nuorena ja vihreänä sydämeltään. Ja
nuo sunnuntai-iltapäivät Hampsteadin nummella, kun nuori Jolyon ja
hän lähtivät verryttelemään itseään Highgaten Spaniard's Roadille,
Child's Hilliin ja takaisin nummelle taas ja sitten päivälliselle Jack
Straw's Castleen — kuinka ihania hänen sikaarinsa olivat silloin! Ja
minkälainen ilma! Nyt ei kannattanut puhua ilmasta.
Kun June oli viisivuotias tyllerö ja isoisä vei hänet joka toinen
sunnuntai Eläintarhaan, pois noiden kahden hyvän naisen, äidin ja
isoäidin, seurasta, ja karhuhäkin ääressä pisti sateenvarjonsa
kärkeen vehnäkakkuja tytön lempikarhuja varten — kuinka makeita hänen
sikaarinsa olivatkaan silloin!
Sikaarit! Hän ei ollut edes onnistunut elämään kauemmin kuin
makuaistinsa — tuo kuuluisa kitalaki, jonka kautta miehet
viisikymmenluvulla vannoivat, ja puhuessaan hänestä sanoivat: »Forsyte
— paras kitalaki koko Lontoossa!» Tuo kitalaki, joka tavallaan oli
aiheuttanut hänen varallisuutensa — rikastuttanut kuuluisat teemiehet
Forsyten ja Treffryn, joitten teessä, niinkuin ei kenenkään muun, oli
romanttinen arooma, aivan omituisen aitouden viehätys. Forsyten ja
Treffryn cityläisen liiketalon yllä oli leijaillut yritteliäisyyden
ja salaperäisyyden henki, erikoiskauppojen, jotka solmittiin
erikoislaivoilla erikoisissa satamissa erikoisten itämaalaisten kanssa.
Hän oli pannut työtä tuohon yritykseen! Siihen aikaan miehet tekivät
työtä — nämä nykyiset kukonpojat tuskin tunsivat tuon sanan merkitystä.
Hän oli perehtynyt joka yksityisseikkaan, ottanut selville kaiken
asiaankuuluvan, istunut työssä väliin koko yön. Ja hän oli aina
valinnut asiamiehensä itse, ylpeillyt siitä. Hänen tarkka silmänsä,
oli hänen tapanaan sanoa, oli hänen menestyksensä salaisuus, ja tämän
mestarillisen valintakyvyn harjoittaminen oli ollut ainoa puoli
työstä, josta hän todella oli pitänyt. Ei tämä muuten ollut mikään
ura niin taitavalle miehelle kuin hän. Nytkin, kun liike oli muutettu
osakeyhtiöksi ja oli menossa alaspäin (hän oli luopunut osakkeistaan
jo kauan sitten), hän tunsi kipeätä ikävää ajatellessaan tuota aikaa.
Kuinka paljon parempaa hän olisi voinut tehdä! Hän olisi menestynyt
loistavasti oikeussalissa. Parlamenttiehdokkuuttakin hän oli ajatellut.
Kuinka usein olikaan Nicholas Treffry sanonut hänelle: »Sinä voisit
tehdä mitä hyvänsä, Jo, jollet olisi niin helkkarin varovainen.» Vanha
kunnon Nick! Niin hyvä mies, mutta hurja luonnoltaan. Kuuluisa Treffry!
Hän ei ollut koskaan varonut itseään. Niinpä hän kuolikin. Vanha Jolyon
laski sikaarejaan käsi varmana, ja hänen mieleensä juolahti ajatus,
olisiko hän kenties pitänyt _liiaksi_ huolta itsestään.
Hän pani sikaarikotelon povitaskuun, napitti takkinsa ja nousi pitkiä
portaita makuuhuoneeseensa nojaten vuoroin toiseen vuoroin toiseen
jalkaan ja pitäen kiinni kaidepuusta. Talo oli liian suuri. Kun June
menisi naimisiin, mikäli hän nyt tulisi menemään naimisiin tuon miehen
kanssa, niinkuin hän otaksui, antaisi vanha Jolyon talon vuokralle
ja asettuisi itse vuokrahuoneisiin. Kannattiko pitää puolta tusinaa
palvelijoita, jotka söivät pakahtuakseen?
Hovimestari tuli kellon soidessa — iso, parrakas mies, pehmeä astunta
ja erikoinen taito olla hiljaa. Vanha Jolyon käski häntä ottamaan
iltapuvun esille, hän aikoi mennä päivälliselle klubiin.
»Kuinka kauan sitten vaunut palasivat kotiin saattamasta June neitiä
asemalle? Kahdeltako? Käske sitten valjastamaan puoli seitsemältä.»
Klubi, johon vanha Jolyon seitsemän lyönnillä astui, oli noita ylemmän
keskiluokan poliittisia yhtymiä, jotka ovat nähneet parempia päiviä.
Vaikka siitä oli puhuttu paljon, tai kenties siksi että siitä oli
puhuttu, se osoittautui kiusallisen elinvoimaiseksi. Ihmiset olivat
väsyneet sanomaan, että »Erimieliset» veti viimeisiä virsiään. Myöskin
vanhan Jolyonin tapoihin kuului sanoa niin, mutta kuitenkin hän
halveksui tätä tosiseikkaa tavalla, joka todellakin voi ärsyttää jonkun
hyvinvoivan klubin jäseniä.
»Ettäs viitsitkin pitää nimesi siinä», sanoi Swithin usein syvästi
pahentuneena. »Miksi et liity 'Polyglottiin'? Parempaa viiniä kuin
meidän Heidsieckimme et saa mistään koko Lontoosta kahdellakymmenellä
shillingillä pullo.» Ja alentaen ääntään hän lisäsi: »Sitä on jäljellä
vain viisi tuhatta tusinaa. Minä juon sitä elämäni joka ilta.»
»Minä ajattelen asiaa», vastasi siihen vanha Jolyon, mutta kun
hän ajatteli asiaa, oli siinä aina tuo viidenkymmenen guinean
sisäänpääsymaksu, ja häneltä menisi neljä tai viisi vuotta ennenkuin
hän pääsisi jäseneksi. Niinpä hän ajatteli asiaa edelleen.
Hän oli liian vanha ollakseen vapaamielinen, oli aikaa sitten lakannut
uskomasta klubinsa poliittisiin oppeihin, oli vieläpä tiettävästi
sanonut niitä »viheliäiseksi roskaksi», ja kuitenkin häntä huvitti
edelleen pysyä jäsenenä klubissa, jonka periaatteet olivat niin täysin
vastakkaiset hänen omilleen. Hän oli aina halveksinut koko paikkaa,
johon oli liittynyt monta vuotta sitten, kun häneltä kiellettiin
pääsy »Hotch Potch»-klubiin siksi, että hän kuului »liikemaailmaan».
Ikäänkuin hän ei olisi yhtä hyvä kuin kuka tahansa heistä! Hän tietysti
halveksi klubia, joka _otti_ hänet. Jäsenet olivat vaivaista joukkoa,
monet Citymiehiä — kaupanvälittäjiä, asianajajia, vasaramiehiä, tiesi
mitä! Kuten useimmat voimakasluonteiset, mutta ei erittäin omaperäiset
miehet vanha Jolyon piti vähäisessä arvossa sitä luokkaa, johon
hän itse kuului. Hän noudatti uskollisesti heidän tapojaan, niin
seuraelämässä kuin muualla, ja salaisesti hän piti heitä »mitättömänä
joukkona».
Vuodet ja filosofia, jota hänelläkin oli oma annoksensa, olivat
himmentäneet muiston »Hotch-Potch»-klubissa kärsitystä tappiosta, ja
nyt tämä oli hänen ajatuksissaan saanut klubien kuningattaren aseman.
Hän olisi itse ollut sen jäsenenä kaikki nämä vuodet, mutta hänen
ehdottajansa, Jack Herring, oli suorittanut työnsä niin kömpelösti,
että he eivät tienneet mitä tekivät pysyttäessään hänet ulkopuolella.
Eikös vain hänen poikansa jo ollut heti tullut hyväksytyksi, ja hän
luuli että poika oli vieläkin jäsen, hän oli kahdeksan vuotta sitten
saanut häneltä siellä päivätyn kirjeen.
Hän ei ollut käynyt »Erimielisissä» kuukausiin, ja talo oli sillävälin
saanut tuollaisen kirjavan koristelun, jonka ihmiset kustantavat
vanhoille taloille ja vanholle laivoille, kun ovat kärkkäät myymään ne.
»Typerä väri tupakkahuoneessa!» hän ajatteli. »Ruokasali on hyvä.»
Ruokasalin pimeä suklaanruskea, jota vaaleanvihreä tehosti, pani hänen
mielikuvituksensa liikkeelle.
Hän tilasi päivällistä ja istahti samaan nurkkaan, ehkä saman pöydänkin
ääreen (asiat eivät paljoa edistyneet »Erimielisissä», vaikka klubi
oli miltei radikaalinen mielipiteiltään), missä hän ja nuori Jolyon
istuivat kaksikymmentä viisi vuotta sitten, kun hän loma-aikoina vei
pojan Drury Laneen.
Poika oli rakastanut teatteria, ja vanha Jolyon muisteli kuinka
hän istui vastapäätä, peittäen kiihtymyksensä huolelliseen, mutta
läpinäkyvään välinpitämättömyyteen.
Hän tilasi itselleen vielä saman päivällisen, minkä poika aina oli
valinnut — lientä, pikkusilliä, kyljyksiä, tortun. Ah, jospa hän
istuisi tuossa vastapäätä nyt!
He kaksi eivät olleet kohdanneet toisiaan neljääntoista vuoteen. Eikä
tämä ollut ensimmäinen kerta noiden neljäntoista vuoden aikana, jolloin
vanha Jolyon tuumaili, olisiko kenties hänessä jotakin moitittavaa
tuon poikansa asian yhteydessä. Onneton rakkausjuttu tuon kauniin
keimailijan Danaë Thornworthyn, nyt Danaë Pellew, Anthony Thornworthyn
tyttären kanssa oli umpimähkään viskannut hänet Junen äidin syliin.
Isän olisi ehkä pitänyt estää heidän avioliittonsa, he olivat liian
nuoria, mutta saatuaan tuon kokemuksen Jo'n herkkätunteisuudesta
hän oli liiankin kärkäs näkemään hänet naimisissa. Ja neljän vuoden
päästä oli romahdus tullut! Oli tietysti mahdotonta hyväksyä pojan
käytöstä tässä romahduksessa; järki ja kasvatus — tuo kahden mahtavan
tekijän yhdistelmä, joka kannatti hänen periaatteitaan — sanoivat
hänelle, että se oli mahdotonta, mutta hänen sydämensä napisi vastaan.
Koko jutun julma tunnottomuus ei ottanut huomioon sydämiä. Siinä
oli June, tuo kultatukkainen pieni hiukkanen, joka oli kiivennyt
kokonaan hänen syliinsä, kietoutunut ja punoutunut hänen olemukseensa
— hänen sydämeensä, joka oli luotu sellaiseksi, että siitä tuli
hentojen ja avuttomien olentojen leikkikalu ja suosittu turvapaikka.
Luonteenomaisella vaistollaan hän tajusi, että hänen oli luovuttava
toisesta tai toisesta, puolinaiset toimenpiteet eivät kelpaisi tässä
tilanteessa. Siinä juuri oli sen traagillisuus. Ja hento, avuton olento
pääsi voitolle. Hän ei tahtonut juosta jäniksen kanssa ja ajaa takaa
koirien kanssa, ja niin hän sanoi pojalleen hyvästit.
Nuo hyvästit olivat kestäneet tähän asti.
Hän oli tarjoutunut edelleen maksamaan supistettua elatusrahaa
nuorelle Jolyonille, mutta sitä ei ollut otettu vastaan, ja ehkä
tämä kielto oli pahoittanut hänen mieltään enemmän kuin mikään muu,
sillä se oli vienyt häneltä viimeisenkin keinon osoittaa patoutunutta
hellyyttään, ja heidän epäsovustaan oli olemassa todistus niin vankka
ja käsinkosketeltava kuin minkä vain rahallinen sitoumus, tarjous tai
kielto, voi antaa.
Päivällisessä ei ollut makua. Samppanja-annos oli kuiva ja karvas, ei
vetänyt vertoja vanhojen aikojen Veuve Clicquot'lle.
Kahvikupin ääressä hän alkoi miettiä oopperaanmenoa. Niinpä hän luki
_Times'istä_ — hän ei luottanut muihin lehtiin — illan ohjelman. Se oli
»Fidelio».
Onneksi ei mikään noista uusmuotisista saksalaisista pantomiimeista,
joita tuo mies Wagner teki.
Hän pani päähänsä vanhan oopperahatun, joka käytöstä litistyneine
lierineen ja laajoine mittasuhteineen oli kuin suurempien päivien
vertauskuva, veti käsiinsä vanhan parin hyvin ohuita lavendelinvärisiä
kauriinnahkakäsineitä, jotka vahvasti tuoksuivat venäläiseltä
nahalta, koska ne tavallisesti olivat hänen päällystakkinsa taskussa
sikaarilaatikon läheisyydessä, ja astui ajurin vaunuihin.
Vaunut ratisivat iloisesti pitkin katuja, joitten tavatonta vilkkautta
vanha Jolyon hämmästyi.
»Hotellit mahtavat ansaita hirmuisesti», ajatteli hän. Muutamia vuosia
sitten ei ollut olemassa yhtäkään noista suurista hotelleista. Hän
omisti tyydyttävän ajatuksen parille tontille, jotka hänellä oli
lähistöllä. Niitten arvo mahtoi nousta ihan hyppyaskelin! Tällainen
liike!
Mutta näistä ajatuksista hän liukui noihin omituisiin
epäpersoonallisiin mietteisiin, jotka eivät olleet vähääkään
luonteenomaisia Forsyteille ja joissa osittain piili hänen vallitsevan
asemansa salaisuus. Mitä atomeja ihmiset ovat, ja kuinka heitä on
paljon! Ja mitä heistä kaikista tulee?
Hän kompastui astuessaan pois vaunuista, maksoi miehelle tarkasti
taksan mukaan, kulki pilettiluukulle varaamaan permantopaikkansa ja
seisoi siinä kukkaro kädessä — hän piti aina rahojaan kukkarossa
eikä ollut koskaan hyväksynyt tapaa kantaa niitä irrallaan taskussa,
niinkuin monet nykypäivien nuoret miehet tekivät. Lippujenmyyjä
kurkotti ulos niinkuin vanha koira kopistaan.
»Kas vain», sanoi hämmästynyt ääni, »siellähän on herra Jolyon Forsyte!
Aivan totta. En ole nähnyt teitä, herra, vuosiin. Voi tottakin! Eivät
ole ajat niinkuin ennen. Te ja veljenne ja tuo vasaramies — herra
Traquair, ja herra Nicholas Treffry — teillä oli täältä tilattuina
kuusi tai seitsemän permantopaikkaa säännöllisesti joka huvikausi. Entä
kuinka _te_ voitte, herra? Me emme tule nuoremmiksi.»
Väri tummeni vanhan Jolyonin silmissä, hän maksoi guineansa. Häntä
ei ollut unohdettu. Hän marssi sisään alkusoiton soidessa kuin vanha
sotaratsu taisteluun.
Hän pani kokoon oopperahattunsa, istuutui, veti lavendelihansikkaat
käsistään vanhan tavan mukaan ja pani silmälasit silmilleen luoden
pitkän katseen huoneen ympäri. Hän pudotti vihdoin lasit kokoonlyödylle
hatulleen ja kiinnitti katseensa väliverhoon. Kipeämmin kuin koskaan
hän tunsi, että hänen aikansa oli ollut ja mennyt. Missä olivat kaikki
naiset, kauniit naiset, joita sali ennen oli tulvillaan? Missä oli
tuo vanha tunne sydämessä, kun hän odotti jonkun suuren laulajan
esiintymistä? Missä tuo päihdyttävä elämän hurma ja hänen oma kykynsä
nauttia kaikesta?
Aikansa suurin oopperassakävijä! Nyt ei enää ollut mitään oopperaa! Tuo
viheliäinen Wagner oli pilannut kaikki, ei sävelmiä jäljellä, ei ääniä
laulamassa niitä! Ah, noita ihmeellisiä laulajia! Poissa! Hän istui
katsellen tuttuja kohtauksia, turtumuksen tunne sydämessä.
Hopeakiharasta korvan takana hamaan pehmeävartisen kiiltonahkakengän
verhoaman jalan asentoon ei vanhassa Jolyonissa ollut mitään kömpelöä
eikä heikkoa. Hän oli yhtä suora — melkein — kuin noina vanhoina
aikoina, jolloin hän tuli oopperaan joka ilta. Hänen näkönsä oli yhtä
hyvä — melkein yhtä hyvä. Mutta mikä väsymyksen ja pettymyksen tunne!
Hänellä oli kaiken ikänsä ollut tapa nauttia epätäydellisistäkin
seikoista — ja epätäydellistä oli ollut paljon — hän oli nauttinut
kaikesta kohtalaisesti, sen verran että pysyi nuorena. Mutta nyt
oli nauttimiskyky tiessään, filosofia tiessään ja jäljellä vain tuo
kauhea tunne, että kaikki oli mennyttä. Ei edes Vangittujen kuoro, ei
Florianin laulu kyennyt haihduttamaan hänen yksinäisyytensä varjoa.
Jospa Jo vain olisi hänen kanssaan! Pojan täytyi olla nelikymmenvuotias
nyt. Hän oli kadottanut neljätoista vuotta ainoan poikansa elämästä.
Eikä Jo enää ollut yhteiskunnallinen paaria. Hän oli naimisissa. Vanha
Jolyon ei ollut voinut pidättäytyä ilmaisemasta hyväksymistään, vaan
oli lähettänyt pojalleen 500 punnan pankkiosoituksen naimisiinmenon
kunniaksi. Pankkiosoituksen oli palauttanut »Hotch Potch»-issa päivätty
kirje seuraavin sanoin:
»Rakkahin Isä!
Jalomielinen lahjasi oli tervetullut merkki siitä, että pahempaakin
voisit minusta ajatella. Palautan sen, mutta jos mielestäsi olisi
sopivaa asettaa rahat tuon pikku veitikan nimiin (sanomme häntä
Jollyksi), joka kantaa ristimänimeämme ja suosiollisesti myös
sukunimeämme, olisin hyvin iloinen.
Toivon koko sydämestäni, että terveytesi on yhtä hyvä kuin ennenkin.