Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat
saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn — ylemmän
keskiluokan perheen täysissä höyhenissä. Mutta kuka ikänänsä näistä
etuoikeutetuista on omannut sielullisen erittelyn lahjaa (rahallisesti
arvoton taito, josta Forsytet niinollen eivät mitään tiedä), hän on
saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään
ihastuttava, vaan joka antaa valaistusta hämärään inhimilliseen
ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän perheen, jonka
haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen
välillä ei vallitse mitään myötätunnon nimen arvoista, hän on tajunnut
sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä niin
peloittavan ykseyden, niin selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta.
Hänen on suotu näkynä havaita yhteiskunnallisen edistyksen himmeät
polut, hän on saanut aavistuksen patriarkaalisesta elämästä,
villiheimojen parveiluista, kansakuntien noususta ja rappeutumisesta.
Hän on kuin ihminen, joka on taimesta saakka nähnyt puun kasvavan —
sitkeyden, riippumattomuuden ja menestyksen perikuvana keskellä satojen
heiveröisempien, mehuttomampien ja voimattomampien puitten kuolemaa —
ja jonakin päivänä näkee sen kukoistavan mairein, täyteläisin lehvin,
miltei vastenmielisen upeana, vehmautensa huipulla.
Kesäkuun 15 p. 1886 neljän tienoissa iltapäivällä olisi satunnainen
tarkkaaja vanhan Jolyon Forsyten talossa Stanhope Gaten varrella voinut
nähdä Forsyte-perheen ylimmän kukoistuksen.
Tilaisuus oli perhevastaanotto neiti June Forsyten, vanhan Jolyonin
pojantyttären, ja herra Philip Bosinneyn kihlauksen kunniaksi.
Vaaleitten hansikkaiden, keltaisten liivien, viuhkojen ja
silkkihameitten loistossa oli läsnä koko perhe — vieläpä Ann täti, joka
nyttemmin vain harvoin lähti Timothy-veljensä vihreän salin nurkasta,
missä, taustanaan töyhtö kuivunutta pampas-ruohoa vaaleansinisessä
maljakossa, hän istui kaiken päivää lukien ja kutoen, ympärillään
kolmen Forsyte sukupolven kuvat. Ann tätikin oli läsnä, hänen
taipumaton selkänsä ja tyvenien vanhain kasvojensa arvokkuus olennoivat
perheaatteen jäykkää omistusvaistoa.
Kun joku Forsyte meni kihloihin, naimisiin tai syntyi, olivat kaikki
Forsytet koolla; kun Forsyte kuoli — mutta kukaan Forsyte ei ollut
vielä kuollut, he eivät kuolleet, sillä kuolema oli vastoin heidän
periaatteitaan ja heillä oli varokeinot sitä vastaan, korkeasti
elinvoimaisten, omaisuutensa anastusta pelkäävien ihmisten varokeinot.
Forsytein seurustelulla toisten vieraitten kanssa oli tuona päivänä
tavallistakin hiotumpi leima, siinä oli valpasta, tutkivaa varmuutta,
loistavaa arvokkuutta, ikäänkuin jokin olisi herättänyt heissä
epäluuloja. Soames Forsyten kasvojen epäluuloinen nyrpistys oli
levinnyt kautta rivien: he olivat varuillaan.
Heidän asenteensa alitajuinen hyökkääväisyys teki vanhan Jolyonin
vastaanotosta psykologisen hetken perheen historiaan, heidän draamansa
alkusoiton.
Forsytet olivat närkästyneet jostakin, ei yksilöllisesti, vaan
perheenä. Tätä närkästystä ilmensi ulkoasun lisätty täydellisyys,
ylitsevuotava perhe-sydämellisyys, liioiteltu perhe-tärkeys ja
— epäluuloinen nyrpistys. Vaaraa he vainusivat, vaaraa, joka on
niin välttämätön yhteiskunnan, ryhmän tai yksilön peruslaadun
ilmisaattamiseksi, vaaran aavistus antoi kiillon heidän haarniskalleen.
He näyttivät ensimmäisen kerran perheenä vaistoavan, että heitä
kosketteli jokin outo ja epäterve.
Kookas, jyhkeä mies, joka nojautui pianoon, kantoi kaksinkertaista
liiviä leveän rintansa verhona, kaksinkertaista liiviä ja
rubiinirintaneulaa, yksinkertaisen liivin ja timanttineulan
asemesta, jotka kuuluivat tavallisempiin tilaisuuksiin, ja hänen
sileiksiajelluilla, nelikulmaisilla vanhoilla kasvoillaan, joitten
väri oli kuin himmeän nahan ja joilta himmeät silmät katsoivat, oli
kaikkein arvokkain ilmeensä silkkisen kaulahuivin yläpuolella. Tämä
oli Swithin Forsyte. Ikkunnan ääressä, missä voi saada kohtuullistakin
paremman osuuden raitista ilmaa, oli toinen kaksoisveli, James.
»Lihava ja laiha kaksoinen» oli vanhan Jolyonin näille veljille
antama nimi. Kuten jyhkeä Swithin oli Jameskin yli kuusi jalkaa
pitkä, mutta hyvin laiha, ikäänkuin olisi hänet syntymästä saakka
määrätty laskemaan saldoa ja ylläpitämään tasapainoa. Hän vartioi
tilannetta, eteenpäin kallistuneena, kuten aina; hänen harmaat silmänsä
näyttivät kokonaan unohtuneen katselemaan jotakin salaista ikävyyttä
havahtuen sentään aika ajoin luomaan nopean, tutkivan syrjäsilmäyksen
ympäröiviin tosiseikkoihin. Hänen poskiaan, joita ohensi kaksi
yhdensuuntaista vakoa, ja pitkää, parratonta ylähuultaan kehysti ylen
huoliteltu poskiparta. Käsissään hän käänteli ja väänteli kiinalaista
posliiniesinettä. Ei kaukana hänestä, erästä ruskeapukuista naista
kuunnellen, oli hänen ainoa poikansa Soames, kalpea ja hyvinajeltu,
tummatukkainen, vähän kalju mies. Hän oli työntänyt leukansa vinosti
ylöspäin, ja hänen nenällään oli tuo ennenmainittu epäluuloinen
nyrpistys ikäänkuin hän olisi torjunut luotaan munan, jota tiesi
olevansa kykenemätön sulattamaan. Takana oli hänen serkkunsa, pitkä
George, viidennen Forsyten, Rogerin poika, irvokas ilme lihakkailla
kasvoillaan, miettien jotakin ilkamoivaa leikkipuhetta.
Jokin itse tilanteeseen kuuluva oli järkyttänyt heitä kaikkia.
Kiinteästi rivissä vierekkäin istui kolme rouvasihmistä — tädit Ann,
Hester (molemmat Forsyten tytöt) ja Juley (oikeammin Julia), joka
ensimmäisen nuoruuden sivuutettuaan oli siinä määrin unohtanut itsensä,
että oli mennyt naimisiin Septimus Smallin, heikkorakenteisen miehen
kanssa. Hän oli elänyt jo monta vuotta kauemmin kuin mies. Hän asui
nyt vanhemman ja nuoremman sisarensa kanssa Timothyn, kuudennen ja
nuorimman veljensä talossa Bayswater Roadin varrella. Jokaisella näillä
naisilla oli viuhkat käsissä ja jokainen oli tehostanut tilaisuuden
juhlallisuutta jollakin väriläikällä, jollakin ponnekkaalla höyhenellä
tai rintaneulalla.
Keskellä huonetta, kynttiläkruunun alla niinkuin isännän sopiikin,
seisoi perheen pää, vanha Jolyon itse. Kahdeksankymmenen vuoden
ikä, hieno, valkea tukka, kupoolimainen otsa, pienet tummanharmaat
silmät ja valtavat valkeat viikset, jotka lankesivat ja levisivät
alas voimakkaalle leualle asti — kaikki tämä teki hänet patriarkan
näköiseksi, ja huolimatta poskien laihuudesta ja ohimoitten
onttoudesta hän näytti olevan ikuisen nuoruuden valtias. Hän seisoi
äärimmäisen suorana, eivätkä hänen tarkat kiinteät silmänsä olleet
mitään menettäneet kirkkaasta välkkeestään. Niinpä hän näytti olevan
pienempien miesten epäilyjen ja vastahakoisuuksien yläpuolella.
Kuljettuaan luvuttomat vuodet omaa tietään hän oli ansainnut ikäänkuin
vanhaan tapaan nojautuvan oikeuden tähän erikoisuuteen. Vanhan Jolyonin
mieleen ei olisi ikinä tullut, että oli tarpeen joskus näyttää
empivältä tai epäluuloiselta.
Hän ja neljä muuta läsnäolevaa veljeä. James, Swithin, Nicholas ja
Roger olivat hyvin erilaiset, hyvin samanlaiset. Jokainen näistä
neljästä veljestä oli hyvin erilainen kuin toiset, ja kuitenkin kaikki
olivat samanlaiset.
Näiden viisien kasvojen piirre ja ilmevaihteluitten läpi voi huomata
eräänlaista leuan lujuutta, joka piili pinnallisten eroavaisuuksien
alla ja antoi rotuun kuuluvan leiman, liian esihistoriallisen
kuvailtavaksi, liian etäisen ja pysyvän kiisteltäväksi —
perhekohtaloitten ammattimerkin ja takeen.
Nuoremmassa polvessa, johon kuului iso, härkämäinen George, kalpea,
uupumaton Archibald, nuori, lempeän ja houkuttelevan itsepäinen
Nicholas, vakava ja narrimaisen itsetietoinen Eustace, oli tuo sama
leima, kenties vähemmän tarkoittavana, mutta vääjäämättömänä — jotakin
hävittämätöntä perhesielussa.
Johonkin aikaan iltapäivän kuluessa oli kaikilla näillä niin
erilaisilla ja niin samanlaisilla kasvoilla ollut epäluulon ilme,
jonka aiheuttajana varmaankin oli se mies, jonka tuttavuutta he olivat
kokoontuneet tekemään.
Philip Bosinney oli tiettävästi varaton nuorimies, mutta Forsyten
tytöt olivat ennenkin menneet kihloihin, vieläpä naimisiin sellaisten
kanssa. Ei oikeastaan siitä johtunut, että Forsytein miehet epäilivät
häntä. He eivät olisi voineet selittää, mistä sai alkunsa eräänlainen
paha aavistus, jota synkensi perhejuorun sumu. Kerrottiinhan tosin,
että nuori mies oli käynyt velvollisuusvierailullaan Ann, Juley ja
Hester tätien luona pehmeä harmaa hattu päässä — pehmeä harmaa hattu,
joka ei ollut edes uusi — likainen, kuosinsa menettänyt kappale.
»Kuinka omituista, kultani — kuinka hullun kurista!» Hester täti oli
kulkenut pienen, pimeän eteisen läpi (hän kyllä on likinäköinen) ja
koettanut hätistää hattua tuolilta pois. Hän luuli sitä vieraaksi,
huonomaineiseksi kissaksi — Tommyllä on niin epämiellyttäviä ystäviä!
Hän hämmentyi kun se ei liikkunut.
Kuten taiteilija, joka koettaa etsiä merkityksellistä pikkuseikkaa
ilmentämään koko kohtausta, paikan tai henkilön luonnetta, niin nämä
itsetiedottomat taiteilijat, Forsytet, olivat intuitiollaan takertuneet
tähän hattuun, se oli heidän merkityksellinen pikkuseikkansa,
yksityiskohta, johon koko asian sisällys käärittiin, sillä jokainen
heistä oli kysynyt itseltään: »Hm, no, olisinkohan _minä_ tehnyt
vierailun tuo hattu päässä?» ja jokainen oli vastannut »En», ja eräät,
joilla oli enemmän mielikuvitusta kuin toisilla, olivat lisänneet: »Se
hattu ei ikinä olisi tullut minun päähäni!»
George irvisti kuullessaan jutun. Hatun käyttö oli ilmeisesti ollut
tarkoitettua pilaa! Hän itse oli tuntija sellaisessa.
»Kovin korskeata», sanoi hän, »herra Merirosvo!»
Ja tämä sukkeluus, »Merirosvo», linkoutui suusta suuhun, kunnes siitä
tuli suosittu nimitys Bosinneylle.
Tädit jälestäpäin nuhtelivat Junea hatusta.
»Meidän mielestämme sinun ei olisi pitänyt sallia, kultani!» olivat he
sanoneet.
June, tuo pieni ruumistunut tahto, oli vastannut pirteällä, kopealla
tavallaan:
»Oi, entä sitten? Phil ei koskaan tiedä mitä hänen yllään on.» Kukaan
ei ollut uskonut niin herjaavaa vastausta. Etteikö mies tietäisi, mitä
hänen yllään on? Ei, ei!
Mikä siis oli tuo nuori mies, joka mennessään kihloihin Junen, vanhan
Jolyonin tunnustetun perijättären kanssa oli järjestänyt asiansa niin
hyvin? Hän oli arkkitehti, mikä ei vielä itsessään ollut riittävä
syy tuollaisen hatun käyttöön. Kukaan Forsyte ei sattunut olemaan
arkkitehti, mutta eräs heistä tunsi kaksi arkkitehtiä, jotka eivät
ikinä olisi panneet tuollaista hattua päähänsä lähtiessään viralliselle
vierailulle Lontoon huvikauden aikana. Vaarallista — ah, vaarallista!
June ei tietenkään tajunnut tätä, mutta hän olikin maineikas, vaikka
vasta yhdeksäntoista vuoden vanha. Eikö hän ollut sanonut rouva
Soamesille, joka aina kävi niin kauniisti puettuna, että sulat kuuluvat
alhaisolle? Rouva Soames oli tosiaankin lakannut käyttämästä sulkia,
niin peloittavan suorasukainen oli rakas June.
Nämä aavistukset, tämä paheksuminen ja täysin aito epäluulo eivät
estäneet Forsyteja kokoontumasta vanhan Jolyonin kutsuille. Vastaanotto
Stanhope Gatella oli suuri harvinaisuus, sellaisia ei ollut pidetty
kahteentoista vuoteen, ei tosiaankaan vanhan rouva Jolyonin kuoltua.
Seura ei ollut koskaan ollut näin täysilukuinen, sillä ollen
salaperäisessä yhteydessä keskenään, kaikista eroavaisuuksista
huolimatta, he olivat tarttuneet aseisiin yhteistä vaaraa vastaan.
Kuin karja koiran saapuessa kentälle he seisoivat päät vierekkäin,
olka olassa, valmiina karkaamaan pystyyn ja tallaamaan tunkeilijan
kuoliaaksi. He olivat saapuneet epäilemättä myöskin hankkimaan
käsitystä siitä, minkälaatuisia lahjoja heidän lopullisesti odotettiin
antavan, sillä vaikka häälahjakysymys tavallisesti järjestettiin
tällä tavoin — »Mitä _sinä_ annat? Nicholas antaa lusikoita!» — niin
paljon riippui sulhasestakin. Jos hän oli sileä, harjattu, hyvinvoivan
näköinen, oli välttämättömämpi antaa kauniita tavaroita: hän odottaisi
sellaisia. Loppujen lopulta jokainen antoi tarkalleen sitä mikä
oli oikein ja sopivaa eräänlaisen perhesovittelun avulla, joka oli
kuin hintojen sovittelua Pörssissä. Lahjatavarain oikea järjestely
määrättiin Timothyn mukavassa, punatiilisessä talossa Bayswater Roadin
varrella ja Puiston lähellä, talossa, missä asuivat tädit Ann, Juley ja
Hester.
Forsyten perheen epämukavan tunteen oikeutti hatun pelkkä
mainitseminen. Kuinka mahdotonta ja väärin olisi ollut, että yksikään
perhe, joka kiinnittää huomiota noihin suurta ylempää keskiluokkaa
ikuisesti luonnehtiviin esiintymisseikkoihin, olisi voinut tuntea
olonsa muuta kuin epämukavaksi!
Epämukavuuden syy seisoi takaovella puhellen Junen kanssa. Hänen kihara
tukkansa näytti pörröiseltä, ja oli kuin ympärillä tapahtuva olisi
tuntunut hänestä tavattomalta. Hän näytti myös sellaiselta, jolla on
oma hauskuutensa mielessään.
George sanoi syrjään Eustace-veljelleen:
»Ihan kuin aikoisi veistää vitsin tästä kaikesta — tuo hemaiseva
merirosvo».
Tuo »hyvin ihmeellisennäköinen mies», niinkuin rouva Small perästäpäin
nimitti häntä, oli keskikokoinen ja vankkarakenteinen, hänellä oli
kalpeat, ruskeat kasvot, tuhkanväriset viikset, hyvin ulkonevat
poskipäät ja ontot posket. Hänen otsansa kallistui taaksepäin päälakea
kohti ja ulkoni myhkyröiksi silmien yläpuolelle, mikä muistutti
Eläintarhan leijonatalossa nähtyjä otsia. Hänellä oli sherrynväriset
silmät, jotka väliin olivat hämmästyttävän tarkkaamattomat. Vanhan
Jolyonin kuski oli huomauttanut hovimestarille saatettuaan Junen ja
Bosinneyn teatteriin:
»En minä pääse hänestä perille. Minun silmissäni hän on kuin puolikesy
leopardi.»
Tuon tuostakin joku Forsyte läheni, hiiviskeli ympärillä ja tarkasteli
häntä.
June seisoi hänen edessään torjuen tuota joutavaa uteliaisuutta — pieni
ihmisenkappale, niinkuin joku oli sanonut, »vain tukkaa ja henkeä»,
pelottomat siniset silmät, luja leuka ja heleät värit — tyttö, jonka
kasvot ja vartalo näyttivät liian hennoilta punakultaisen tukan
kruunulle.
Pitkä, kaunisvartaloinen nainen, jota joku perheenjäsen kerran oli
verrannut pakanalliseen jumalattareen, seisoi katsellen noita kahta
hämärä hymy huulillaan.
Hänen kätensä, joita verhosivat harmaat ranskalaiset käsineet,
olivat ristissä päällekkäin, hänen vakavat, viehättävät kasvonsa
kallistuivat vähän sivulle, ja kaikkien läsnäolevien miesten silmät
olivat kiintyneet häneen. Hänen vartalonsa keinui niin tasaisesti
että itse ilma näytti panneen sen liikkeelle. Hänen poskillaan oli
lämpöä, mutta vain vähän väriä, ja hänen suuret, tummat silmänsä olivat
hyvin pehmeät. Mutta hänen huulensa ne olivat — kysyvät ja vastaavat,
hämärästi hymyilevät — joita miehet katselivat. Ne olivat herkät
huulet, aistilliset ja suloiset, ja niitten läpi näytti tulevan lämpöä
ja tuoksua, joka oli kuin kukan lämpö ja tuoksu.
Kihlautunut pari, jota näin tarkastettiin, ei ollut tietoinen tästä
passiivisesta jumalattaresta. Bosinney huomasi hänet ensin ja kysyi
hänen nimeään.
June vei sulhasensa tuon kaunisvartaloisen naisen luo.
»Irene on ylimmäinen ystäväni», sanoi hän. »Olkaa hyvät ja suostukaa
toisiinne, te kaksi!»
Kaikki kolme hymyilivät pikku neidin käskyä, ja heidän hymyillessään
ilmestyi Soames Forsyte hiljaa tuon kaunisvartaloisen naisen takaa,
joka oli hänen vaimonsa, ja sanoi:
»Ahaa, esitä minutkin!»
Itse asiassa hän julkisissa tilaisuuksissa harvoin loittoni vaimonsa
vierestä, ja silloinkin kun seurustelun vaatimukset erottivat heidät,
hänen saattoi nähdä seuraavan Ireneä silmillään, joissa oli omituisia
valppauden ja kaipuun ilmeitä.
Hänen isänsä James oli vielä ikkunan ääressä tutkien kiinalaisen
posliiniesineen merkkejä.
»Minä ihmettelen, että Jolyon antoi suostumuksensa tähän kihlaukseen»,
sanoi hän Ann tädille. »Sanotaan, ettei heillä vuosikausiin ole
mahdollisuutta mennä naimisiin. Tuo nuori Bosinney» (hän teki nimestä
daktylin vastoin tavanmukaista lyhyen o:n käyttöä) »ei omista mitään.
Kun Winifred meni naimisiin Dartien kanssa, vaadin häneltä sopimuksen
joka pennistä, ja hyvä olikin, muuten ei heillä nyt olisi mitään».
Ann täti katsoi ylös samettituolistaan. Harmaat kiharat reunustivat
hänen otsaansa, kiharat, jotka vuosikymmeniä olivat olleet
muuttumattomat ja haihduttaneet perheestä kaiken ajan tajun. Hän ei
vastannut, sillä hän puhui harvoin säästääkseen vanhaa ääntään, mutta
Jamesille, jolla oli paha omatunto, hänen ilmeensä kävi vastauksesta.
»Niin no», hän sanoi, »minkä minä sille mahdoin, ettei Irenellä ollut
rahaa. Soamesilla oli niin kova kiire, hän juoksi itsensä aivan
laihaksi kosiskellessaan tyttöä.»
Hän asetti posliinimaljakon kärtyisesti pianolle ja suuntasi katseensa
ovella seisovaan ryhmään.
»Minun mielipiteeni on», hän sanoi odottamatta, »että näin onkin ihan
yhtä hyvä.»
Ann täti ei pyytänyt selitystä tuohon omituiseen lausuntoon. Hän tiesi
mitä veli ajatteli. Kun Irenellä ei ollut rahaa, ei hän olisi niin
tyhmä, että tekisi hullutuksia. Sanottiinhan — sanottiin — että hän oli
pyytänyt eri makuuhuonetta, mutta eihän toki Soames —
James keskeytti hänen unelmansa:
»Mutta missä», kysyi hän, »on Timothy? Eikö hän tullut heidän kanssaan?»
Ann tädin tiukkojen huulten takaa pyrki hellä hymy esiin.
»Ei, Timothyn mielestä ei ollut viisasta tulla, kun on niin paljon
kurkkumätää liikkeellä, ja hän on niin altis tartunnalle.»
James vastasi:
»No, hän pitää hyvää huolta itsestään. Minä en sitten osaa huolehtia
niinkuin hän.»
Eikä ollut helppo sanoa, oliko tuossa huomautuksessa vallitsevana
ihailu, kateus vai ylenkatse.
Timothyä nähtiin tosiaankin harvoin. Perheen kuopus, ammatiltaan
kustantaja, oli muutamia vuosia sitten, kun liike oli täydessä
käynnissä, vainunnut laskusuuntaa, jota itse asiassa ei ollut
vielä tullut, mutta joka loppujen lopulta, kuten kaikki myönsivät,
oli ehdottomasti tuleva, ja myynyt osuutensa erääseen enimmäkseen
uskonnollisia kirjoja kustantavaan liikkeeseen sijoittaen sangen
huomattavan voittonsa kolmeprosenttiseen vahvistettuun valtiolainaan.
Tämän tekonsa vuoksi hän oli heti joutunut erikoisasemaan, sillä
kukaan muu Forsyte ei tyytynyt vähempään kuin neljään prosenttiin
rahoistaan, ja tämä erikoisasema oli hitaasti, mutta varmasti jäytänyt
henkeä, jolle jo alkujaan ehkä oli lahjoitettu tavallista enemmän
varovaisuutta. Hänestä oli tullut miltei myytti, jonkinlainen varmuuden
ruumistuma, joka kummitteli Forsytein maailmankaikkeuden taustassa.
Hän ei ollut koskaan ollut kyllin varomaton mennäkseen naimisiin tai
rasittaakseen itseään lapsilla.
James päätteli, kopauttaen posliiniesinettä:
»Ei se ole oikeata vanhaa Worcesteria. Kyllä kai Jolyon on kertonut
sinulle jotakin tuosta nuoresta miehestä. Mikäli _minä_ olen kuullut,
ei hänellä ole virkaa, ei tuloja, ei mainitsemisen arvoisia suhteita,
mutta enhän minä tiedäkään mitään, ei kukaan kerro minulle.»
Ann täti pudisti päätään. Nelikulmaisilla vanhoilla kotkankasvoilla
näkyi ohimenevä värähdys, kätten hämähäkkimäiset sormet painautuivat
yhteen ja kietoutuivat toisiinsa ikäänkuin hän olisi salaa ladannut
niihin oman tahtonsa.
Muutamaa vuotta vanhempana kuin kukaan muu Forsyte hän omasi
erikoisaseman heidän joukossaan. Ollen itsekkäitä etuilijoita joka
ainoa — vaikka ei itse asiassa enemmän kuin heidän naapurinsakaan — he
nolostuivat hänen nuhteettoman hahmonsa edessä, ja jos kysymyksessä oli
liian suuret edut, eivät he voineet muuta kuin välttää häntä!
James jatkoi, pannen pitkät, ohuet säärensä ristiin:
»Jolyon, hän kulkee omaa tietään. Hänellä ei ole lapsia —» tässä hän
pysähtyi muistaen, että vanhan Jolyonin poika, nuori Jolyon, Junen
isä, edelleen oli elossa, hän, joka oli niin pahasti sotkenut asiansa
ja tehnyt itsensä mahdottomaksi jättämällä vaimonsa ja lapsensa ja
karkaamalla tuon vieraan kotiopettajattaren kanssa. »No niin», jatkoi
hän nopeasti, »jos Jolyonia haluttaa ryhtyä tällaiseen, otaksun että
hän saa asiat sujumaan. Mitä hän mahtaa antaa tytölle? Luultavasti
tuhannen vuodessa, eipä hänellä ole ketään muutakaan, kelle jättää
rahojaan.»
Hän ojensi kätensä antaakseen sen ketterälle, parrattomalle miehelle,
jolla oli tuskin hiuskarvaa päässään, pitkä kyömynenä, täyteläiset
huulet ja kylmät harmaat silmät korkeitten kulmakarvojen alla.
»Kas Nick», mumisi hän »mitä kuuluu?»
Nicholas Forsyte, joka oli vikkelä kuin lintu ja ulkonäöltään kuin
yliluonnollisen järkevä koulupoika (hän oli koonnut suuren omaisuuden,
täysin laillisesti, niissä yhtiöissä, joitten johtaja hän vieläkin
oli), pani tuohon kylmään kouraan vielä kylmempien sormiensa kärjet ja
veti ne nopeasti takaisin.
»Pahaa», sanoi hän nyreissään, »olen voinut huonosti koko viikon, en
nuku öisin. Tohtori ei osaa sanoa miksi. Hän on viisas mies, enhän minä
muuten häntä käyttäisi, mutta en saa hänestä muuta irti kuin laskut.»
»Tohtorit», sanoi James, ja hänen äänensä kuulosti terävältä. »_Minä_
olen käyttänyt kaikkia Lontoon lääkäreitä aina jotakin perheeni jäsentä
varten. _Heistä_ ei saa irti mitään tyydyttävää, he juttelevat mitä
sattuu. Tuossa on Swithin. Mitä hyvää he ovat tehneet hänelle? Siinä
hän on, hän on suurempi kuin koskaan, hän on ääretön, eivätkä he saa
hänen painoaan alenemaan. Katsokaa häntä!»
Swithin Forsyte, pitkä, nelikulmainen, leveä mies, rinta kirjavien
liivien alla kuin kupukyyhkysen, käveli pöyhistellen heitä kohti.
»Hauska tavata», sanoi hän keikaroivalla tavallaan ääntäen vahvasti
h:n (tuo englantilaiselle vaikea äänne pysyi hänen lausumanaan miltei
täydellisenä) — »hauska tavata.»
Kukin veli otti huolestuneen ilmeen kasvoilleen katsellessaan kahta
muuta, sillä kukin tiesi kokemuksesta, että toiset koettaisivat ylittää
hänen vaivansa.
»Me juuri sanoimme», sanoi James, »että _sinä_ et laihdu.»
Swithin työnsi vaaleat pyöreät silmänsä esiin ponnistautuen kuulemaan.
»Laihdu? Minä olen hyvässä voinnissa», sanoi hän nojautuen vähän
eteenpäin, »enkä tuollainen tyhjä käämi niinkuin te molemmat.»
Mutta peläten kadottavansa rintansa laajuuden hän kallistui taas
taaksepäin liikkumattomuuden tilaan, sillä hän ei pitänyt mitään niin
suuressa arvossa kuin hienostunutta ulkomuotoa.
Ann täti käänsi vanhat silmänsä toisesta toiseen. Lempeä ja vakava oli
hänen katseensa. Kolme veljeä katsoi vuorostaan Anniin. Hän oli mennyt
huonoksi. Ihmeellinen nainen! Kahdeksankymmentäkuusi miltei päivälleen,
saattoi elää vielä kymmenen vuotta, eikä ollut koskaan ollut vahva.
Swithin ja James, kaksoiset, olivat vain seitsemänkymmentäviisi,
Nicholas pelkkä vauva siinä seitsemänkymmenen korvissa. He olivat
kaikki vankkoja, ja johtopäätös oli rauhoittava. Kaikista omaisuuden
muodoista itsekunkin terveys tietenkin kiinnosti heitä eniten.
»Minä olen itse hyvässä kunnossa», jatkoi James, »mutta hermoni eivät
ole. Pieninkin asia kiusaa minut hengiltä. Saan luvan lähteä kylpemään.»
»Kylpemään!» sanoi Nicholas. »Minä olen koettanut Harrogatea. Se ei
kelpaa. Meri-ilmaa minä tarvitsen. Mikään ei vedä vertoja Yarmouthille.
Kun sinne pääsen, osaan nukkua —»
»Minun maksani juonittelee kovin», keskeytti Swithin hitaasti.
»Hirveätä kipua tässä», ja hän pani kätensä oikealle sivulleen.
»Liikunnon puutetta», mutisi James, katse yhä posliinimaljakossa. Hän
lisäsi nopeasti: »On minullakin kipua siinä.»
Swithin punastui, hänen vanhat kasvonsa alkoivat muistuttaa
kalkkunakukkoa.
»Liikuntoa», sanoi hän, »sitä minulla on yllinkyllin. En koskaan käytä
hissiä klubiin mennessäni.»
»Minä en tiennyt», riensi James vastaamaan. »Minä en tiedä mitään
kenestäkään, kukaan ei kerro minulle mitään.»
Swithin tuijotti häneen hetkisen ja kysyi:
»Mitä sinä teet tuolle kivullesi?»
James kirkastui.
»Minä», alkoi hän, »otan erästä valmistetta —»
»Mitä kuuluu, setä?»
Ja June seisoi hänen edessään, pienet päättäväiset kasvot kohotettuina
hennosta varrestaan sedän korkeutta kohti, käsi ojennettuna.
Loisto haihtui Jamesin kasvoilta.
»Mitä sinulle kuuluu?» sanoi hän kallistuen tyttöä kohti. »Sinä siis
lähdet huomenna Walesiin tervehtimään nuoren miehesi tätejä. Saat
paljon sadetta sillä matkalla. Tämä ei ole oikeata vanhaa Worcesteria.»
Hän kopautti maljakkoon. »Mutta se kalusto, jonka annoin äidillesi
häälahjaksi, oli oikeata.»
June puristi vuoronperään kaikkien isosetiensä kättä ja kääntyi Ann
tätiin. Vanhan naisen kasvoille oli tullut hyvin lempeä ilme, hän
suuteli tytön poskea vapisevin innoin.
»Vai niin, kultaseni», sanoi hän, »lähdet siis pois koko kuukaudeksi!»
Tyttö kulki edelleen, ja Ann täti katseli hänen hentoa pientä varttaan.
Vanhan naisen pyöreät, teräksenharmaat silmät, joihin alkoi muodostua
linnun silmiä muistuttava kelmu, seurasivat häntä surumielisesti
kautta hälisevän seurueen, sillä ihmiset alkoivat hyvästellä, ja hänen
sormenpäänsä, jotka pusertamistaan pusersivat toisiaan, yrittivät
taaskin ladata hänen tahtonsa vastapanokseksi sille omalle viimeiselle
lähdölle, jota ei voinut välttää.
»Niin», ajatteli hän, »kaikki olivat olleet kovin ystävällisiä, koko
joukko ihmisiä oli tullut onnittelemaan. Junen pitäisi olla hyvin
onnellinen.»
Ovella tungeksivassa ihmisjoukossa — ne olivat hyvin puettuja ihmisiä
lakimiesten ja lääkärien, pörssimiesten ja ylemmän keskiluokan
lukemattomien virkamiesten perheistä — oli vain noin parikymmentä
prosenttia Forsyteja, mutta Ann tädin mielestä ne olivat kaikki
Forsyteja — eikä ero tosin ollutkaan suuri — hän näki vain oman lihansa
ja verensä. Se oli hänen maailmansa, tämä perhe, hän ei tuntenut
toista eikä ollut kenties koskaan tuntenutkaan. Kaikki heidän pienet
salaisuutensa, sairautensa, kihloihinmenonsa, naimisensa, kuinka he
menestyivät ja tekivätkö he rahaa — kaikki tämä kuului hänelle, se oli
hänen ilonsa, elämänsä; tämän takana oli vain epämääräinen, hämärä usva
asioita ja ihmisiä, joilla ei ollut mitään todellista merkitystä. Tämä
oli hänen laskettava käsistään, kun tuli hänen vuoronsa kuolla, tämä
antoi hänelle sen merkityksen, sen salaisen oman tärkeyden, jota ilman
kukaan meistä ei jaksa elää, ja tähän hän tarrautui surumielisesti,
päivä päivältä kasvavalla ahneudella. Jos elämä liukui pois hänen
luotaan, piti hän _tästä_ kiinni loppuun saakka.
Hän ajatteli Junen isää, nuorta Jolyonia, joka oli karannut tuon
vieraan tytön kanssa. Oi, mikä surullinen isku isälle ja heille
kaikille. Niin lupaava nuori mies! Surullinen isku, vaikka julkista
häväistysjuttua ei siitä sentään kaikeksi onneksi tullut, Jo'n vaimo
kun ei ollut hakenut avioeroa! Se oli kauan sitten! Ja kun Junen
äiti kuoli kuusi vuotta sitten, oli Jo mennyt naimisiin tuon naisen
kanssa ja heillä oli kaksi lastakin nyt, niin hän oli kuullut. Hän
oli kuitenkin menettänyt oikeutensa olla mukana, oli petkuttanut
häneltä perheylpeyden eheän täyttymisen, oli riistänyt häneltä
oikeutetun ilon nähdä ja suudella tuota entisen ylpeytensä esinettä,
niin lupaavaa nuorta miestä! Tuo ajatus jäyti hänen sitkeätä vanhaa
sydäntään katkerana kuin kauan sitten tapahtunut vääryys. Vähän
vettä kihosi hänen silmiinsä. Hän kuivasi niitä salaa hienonhienolla
pitsinenäliinalla.
»Mitä nyt, Ann täti?» sanoi ääni hänen takaansa.
Soames Forsyte, litteäolkainen, parraton, litteäposkinen,
litteärintainen mies, jonka koko olemuksessa oli kuitenkin jotakin
pyöristettyä ja salaperäistä, katsoi vinosti alaspäin Ann tätiin
ikäänkuin yrittäen nähdä oman nenänsä läpi.
»Entä mitä _sinä_ ajattelet tästä kihlauksesta?» kysyi hän.
Ann tädin silmät viipyivät hänessä ylpeinä; hän oli veljenpojista
vanhin nuoren Jolyonin erottua perheen piiristä ja niin ollen suosikki,
sillä täti näki hänessä perhesielun taatun holhoojan, tuon sielun, joka
hänen oli niin pian päästettävä ulottuviltaan.
»Erittäin sopivaa nuorukaiselle», sanoi hän, »ja hän on mukavan
näköinen nuori mies, mutta epäilen tokko hän on aivan oikea sulhanen
June kullalle.»
Soames kosketti kullatun kynttiläkruunun reunaa.
»June kyllä kesyttää hänet», sanoi Soames kostuttaen salavihkaa
sormensa päätä ja hangaten kruunun nystyräisiä ulkonemia. »Tuo on
oikeata vanhaa kultalakkaa, sitä ei enää saa mistään. Se menisi kuin
kuumille kiville Jobsonilla.» Hän puhui hilpeästi ikäänkuin tuntien
piristävänsä vanhaa tätiään. Harvoin hän oli näin tuttavallinen. »Minä
en viitsisi pitää sitä itse», lisäsi hän. »Vanhasta lakasta saa aina
hyvän hinnan.»
»Sinä olet niin viisas kaikissa noissa asioissa», sanoi Ann täti. »Ja
kuinka jaksaa rakas Irene?»
Soamesin hymy kuoli.
»Oikein hyvin», vastasi hän. »Valittaa unettomuutta, mutta nukkuu hyvän
joukon paremmin kuin minä.» Ja hän katsoi vaimoansa, joka puheli ovella
Bosinneyn kanssa.
Ann täti huokasi.
»Kenties», sanoi hän, »olisi ihan yhtä hyvä, jos Irene olisi Junen
kanssa vähän vähemmän. Hän on niin päättäväinen luonne, tuo June kulta!»
Soames punastui, puna katosi nopeasti litteiltä poskilta ja keskittyi
silmien väliin, minne se jäi levottomien ajatusten leimaksi.
»Minä en ymmärrä, mitä hän näkee tuossa pienessä hepsankeikassa»,
puhkesi hän sanomaan, mutta huomasi sitten, että he eivät enää olleet
kahden ja palasi tarkastelemaan kruunua.
»Sanovat että Jolyon on taas ostanut talon», kuului hänen isänsä ääni
aivan läheltä. »Hänellä täytyy olla paljon rahaa — hänellä täytyy olla
enemmän rahaa kuin mitä hän osaa käyttää! Montpellier Squaren varrella,
sanotaan, lähellä Soamesia! Minulle ei koskaan kerrota mitään — Irene
ei koskaan kerro minulle mitään.»
»Mainio paikka, ei kahdenkaan minuutin päässä meiltä», sanoi Swithinin
ääni, »ja minä ehdin huoneestani klubiin kahdeksassa.»
Talojen asema oli Forsyteille oleellisen tärkeä asia, eikä se ollut
ihmekään, koska koko heidän menestyksensä henki ruumistui niissä.
Heidän isänsä, joka kuului maataviljelevään luokkaan, oli tullut
Dorsetshiresta vuosisadan alussa.
»Dosset Forsyte», niinkuin tuttavat nimittivät häntä, oli ollut
ammatiltaan muurari ja kohonnut rakennusmestarin asemaan. Elämänsä
loppupuolella hän muutti Lontooseen, missä rakensi kuolemaansa saakka
ja sai hautansa Highgateen. Hän jätti yli kolmekymmentä tuhatta puntaa
tasattavaksi lapsilleen. Vanha Jolyon puhui hänestä, mikäli puhui,
tähän tapaan: »Kovaa, jäntevää lajia mies, ei juuri hienostusta.»
Forsytein toinen polvi itse asiassa tunsi, että hän ei juuri ollut
heille kunniaksi. Ainoa aristokraattinen piirre, minkä he voivat löytää
hänen luonteestaan, oli tapa juoda madeiraa.
Hester täti, joka oli auktoriteetti perhehistorian alalla, kuvaili
häntä tähän tapaan:
»En muista että hän koskaan olisi tehnyt mitään, ei ainakaan minun
aikanani. Hän oli — hän omisti taloja, kultaseni. Tukan väri jokseenkin
sama kuin Swithin sedälläsi, vartalo aika jykevä. Pitkä — e-ei,
ei erittäin» (hän oli ollut viisi jalkaa pitkä ja rokonarpinen),
»kasvoilta verevä. Muistan että hän mielellään joi madeiraa, mutta kysy
Ann tädiltäsi. Mikä _hänen_ isänsä oli? Hän — hän kai omisti maata
Dorsetshiressa, meren rannalla.»
James oli kerran omin silmin lähtenyt katsomaan, minkälaisesta paikasta
he olivat tulleet. Hän löysi kaksi vanhaa taloa, ja punertavaan maahan
painuneet rattaitten jäljet, jotka johtivat rantaan myllylle, pienen
harmaan kirkon, jonka ulkoseinää tukipylväät kannattivat, ja vielä
pienemmän ja harmaamman kappelin. Virta, joka käytti myllyä, hyppelehti
alas useana pikku purona, ja sikoja oli rypemässä joensuussa.
Auringonsavua leijaili yli maiseman. Tässä maailmanloukossa, jalat
painuneena syvälle mutaan ja kasvot käännettyinä merta kohti, olivat
alkuperäiset Forsytet tyytyneet kävelemään sunnuntain toisensa jälkeen
satojen vuosien aikana.
Oli James sitten hautonut perinnön toiveita tai luullut löytävänsä
jotakin hyvin erikoista, kaupunkiin hän ainakin palasi nolona ja koetti
intomielisesti parannella huonoa asiaa.
»Siitä saa irti hyvin vähän», sanoi hän, »tavallinen pieni
maalaispaikka, vanha kuin kukkulat.»
Paikan vanhuus käsitettiin jonkinlaiseksi lohdutukseksi. Vanha Jolyon,
jossa toivoton rehellisyys väliin kumpusi esiin, puhui esi-isistään
tähän tapaan: »Talollisia — luullakseni ihan pientä väkeä.» Hän
kuitenkin toisti sanan »talollisia», ikäänkuin se tuottaisi hänelle
huojennusta.
He olivat kaikki hoitaneet asiansa niin hyvin, nuo Forsytet, että
heillä kaikilla oli, niinkuin sanotaan, »eräänlainen asema». Heillä
oli osakkeita kaikenlaisissa yrityksissä, ei toistaiseksi — Timothya
lukuunottamatta — valtiolainassa, sillä he eivät mitään maailmassa
niin pelänneet kuin vain kolmea prosenttia rahoistaan. He kokosivat
myös tauluja ja kannattivat sellaisia armeliaisuuslaitoksia, joista
saattoi olla hyötyä heidän sairaille palvelijoilleen. Isältään,
rakennusmestarilta, he perivät harrastuksen tiiliin ja muurisaveen.
Oltuaan kenties alkujaan jonkin yksinkertaisen lahkon jäseniä he nyt
asiain luonnollisesta menosta kuuluivat Englannin kirkkoon ja panivat
vaimonsa ja lapsensa jotakuinkin säännöllisesti käymään pääkaupungin
muodikkaimmissa kirkoissa. Heidän kristillisyytensä epäileminen
olisi tuottanut heille sekä tuskaa että yllätystä. Muutamat heistä
maksoivat kirkonpenkeistä siten käytännöllisimmällä tavalla osoittaen
myötätuntoaan Kristuksen oppia kohtaan.
Heidän asuntonsa olivat sijoittuneet määrättyjen välimatkojen päähän
puiston ympärille ja vartioivat vahtimiesten tavoin, ettei tuon Lontoon
ihana sydän, johon heidän halunsa olivat kiintyneet, pääsisi irti
heidän kynsistään ja alentaisi heitä omissa silmissään.
Stanhope Placen varrella asui vanha Jolyon, Jamesin väki Park Lanessa,
Swithin Hyde Park Mansionsin sinisen ja kullanväristen huoneitten
yksinäisessä kunniassa — hän ei ollut mennyt naimisiin — Soameslaisilla
oli pesänsä Knightbridgessä, Rogerin joukko asui Prince's Gardenissa
(Roger oli tuo huomattava Forsyte, joka oli keksinyt ja vienyt
läpi ajatuksen kasvattaa neljä poikaansa uutta ammattia varten.
»Kiinteimistöjen kokoaminen — ei ole mitään sen veroista», sanoi hän.
»Minä en koskaan ole tehnyt muuta!»).
Haymanit taas — rouva Hayman oli ainoa naimisissa oleva Forsyten sisar
— asuivat ylhäällä Campden Hillillä, talossa, joka oli muodoltaan
kuin kirahvi ja niin korkea, että katsojalta oli mennä niskat nurin,
Nicholas perheineen Ladbroke Grovessa, jossa heillä oli tilava ja
erinomaisen edullisesti hankittu asunto ja vihdoin paras, Timothyn talo
Bayswater Roadin varrella, jossa Ann, Juley ja Hester asuivat hänen
turvissaan.
Mutta koko tämän ajan James oli mietiskellyt, ja nyt hän kysyi
isännältään ja veljeltään, mitä tämä oli maksanut tuosta Montpellier
Squaren talosta. Hän itse oli parin viime vuoden ajan katsellut erästä
sikäläistä taloa, mutta sille oli pantu niin kova hinta.
Vanha Jolyon kertoi kauppansa yksityiskohdat.
»Kahdenkymmenen kahden vuoden kiinnitys?» toisti James. »Sama talo,
jota minä havittelin — sinä maksoit siitä liikoja!»
Vanha Jolyon rypisti kulmiaan.
»Ei siltä että minä sitä tahtoisin», sanoi James kiireesti, »ei se
siitä hinnasta sovellu minun tarkoituksiini. Soames tuntee talon,
niin — hän tulee sanomaan sinulle, että se on liian kallis — hänen
mielipiteellään on arvoa.»
»Minä», vastasi vanha Jolyon, »en välitä hänen mielipiteestään viikunan
vertaa.»
»No niin», mutisi James, »sinä _tahdot_ kulkea omaa tietäsi — se on
hyvä mielipide. Hyvästi! Me ajamme Hurlinghamiin. Minulle kerrottiin,
että June lähtee Walesiin. Sinä olet yksinäinen huomenna. Kuinka saat
aikasi kulumaan? Tule meille syömään päivällistä.»
Vanha Jolyon kieltäytyi. Hän meni pääovelle ja katseli heidän
sijoittumistaan vaunuihin ja vilkutti hyvästiksi, unohtaen jo harminsa.
Rouva James istui perällä kookkaana, majesteettisena, ruskeatukkaisena,
hänen vasemmalla puolellaan Irene, ja molemmat miehet istuivat
edessä, vastapäätä vaimojaan, ikäänkuin odottaen jotakin. Huojuen
ja nytkähdellen vieterityynyillään, ääneti, keinahtaen vaunujen
joka liikkeestä — sellaisina näki vanha Jolyon heidän ajavan pois
auringonpaisteessa.
Ajelun aikana rouva James katkaisi hiljaisuuden.
»Oletteko koskaan nähneet sellaista kokoelmaa peräti merkillisiä
ihmisiä?»
Soames vilkaisi häneen silmäluomiensa alta, nyökäytti päätään ja
huomasi Irenen tutkimattoman katseen salaa kohdistuneen itseensä. On
hyvin todennäköistä, että jokainen Forsyten perheen haara teki tuon
saman huomautuksen ajaessaan kotiin vanhan Jolyonin kutsuista.
Viimeisten lähtevien vieraitten joukossa neljäs ja viides veli,
Nicholas ja Roger, kävelivät yhdessä pois suunnaten askelensa Hyde
Parkin laitaa pitkin Praed Streetin maanalaisen junan asemaa kohti.
Kuten muillakin määrättyyn ikään päässeillä Forsyteillä oli heillä omat
vaunut, eivätkä he koskaan ottaneet vuokra-ajuria, jos suinkin voivat
olla ilman.
Päivä oli kaunis, puiston puut kesäkuun puolivälin täydessä kauneudessa
ja lehtevyydessä. Veljekset eivät näyttäneet panevan merkille tuota
ilmiötä, joka kuitenkin lisäsi kävelyn ja seurustelun rattoisuutta.
»Niin», sanoi Roger, »hän on kaunis nainen, tuo Soamesin vaimo. Minulle
on sanottu, että he eivät tule toimeen keskenään.»
Tällä veljellä oli korkea otsa ja parempi väri kuin kellään muulla
Forsytella. Hänen vilkkaat harmaat silmänsä mittailivat tien
varrella olevien talojen julkisivuja, ja silloin tällöin hän nosti
sateenvarjoaan ja »kiikaroi», kuten hän sanoi, erilaisia korkeuksia.
»Hänellä ei ollut rahaa», vastasi Nicholas.
Hän itse oli nainut ison kasan rahaa, jonka hän, koska silloin vielä
oli tuo kulta-aika ennen Naineen Naisen Omaisuuslakia, oli onnellisesti
kyennyt panemaan hyödylliseen käytäntöön.
»Mikä hänen isänsä oli?»
»Heron hänen nimensä oli, professori, muistaakseni.»
Roger ravisti päätään.
»Siitä ei tule rahaa», sanoi hän.
»Sanotaan, että hänen äitinsä isä teki sementtiä.»
Rogerin kasvot kirkastuivat.
»Mutta hän joutui vararikkoon», jatkoi Nicholas.
»Ahaa», huudahti Roger, »Soames saa vielä vaikeuksia Irenestä, sano
minun sanakseni, hän saa vaikeuksia — tuo nainen on tullut niin oudon
näköiseksi.»
Nicholas nuoli huuliaan.
»Hän on kaunis nainen», ja hän tyrkkäsi syrjään erään kadunlakaisijan.
»Kuinka Soames sai hänet käsiinsä?» kysyi Roger nyt. »Hänen pukunsa
maksavat miehelle varmaan paljon rahaa!»
»Ann kertoo», vastasi Nicholas, »että Soames oli puoli hulluna
hänen tähtensä. Irene antoi hänelle viisi kertaa rukkaset. James on
hermostunut, sen näkee.»
»Ah», sanoi Roger taas, »Jamesia tulee sääli, hänellä oli vaikeuksia jo
Dartiesta.» Liikunto koroitti hänen miellyttävää väriään, hän heilutti
sateenvarjoa silmiensä tasolle tavallista useammin. Myös Nicholasin
kasvoilla oli hilpeä ilme.
»Liian kalpea minun makuuni», sanoi hän, »mutta vartalo on
suurenmoinen.»
Roger ei vastannut.
»Minä sanoisin, että hän on hienostunut», sanoi hän vihdoin — se oli
korkein ylistys Forsyten sanakirjassa. »Tuo nuori Bosinney ei koskaan
tulee kelpaamaan mihinkään. Burkittillä kerrottiin, että hän on noita
taiteilijavekkuleita — aikoo uudistaa englantilaisen arkkitehtuurin.
Siitä ei lähde rahaa! Minä tahtoisin kuulla mitä Timothy sanoo siihen.»
He tulivat asemalle.
»Missä luokassa lähdet? Minä toisessa.»
»Ei toista minulle», sanoi Nicholas, »eihän sitä koskaan voi tietää,
mitä seuraa siellä saa.»
Hän otti ensi luokan lipun Notting Hill Gateen, Roger toisen luokan
South Kensingtoniin. Kun juna minuuttia myöhemmin tuli, veljet erosivat
ja menivät kumpikin osastoonsa. Kumpikin oli pahoillaan siitä, että
toinen ei ollut voinut muuttaa tapojansa saadakseen vähän kauemmin olla
hänen seurassaan, mutta Rogerin ajatuksissa pettymys sai tämän muodon:
»Aina sama uppiniskainen sälli, tuo Nick.»
Ja Nicholas lausui sen itselleen näin:
»Aina sama riitapussi, tuo Roger.»
Forsyteissa oli vähän hempeämielisyyttä. Kuinka heillä olisi ollutkaan
aikaa olla hempeämielisiä suuressa Lontoossa, jonka he olivat
valloittaneet ja johon he olivat uponneet?