häntä.
KLARA
Mitä! Mitä?
ANNIKKI
Että Mikko hylkää hänet.
KLARA ilossa.
Hylkää hänet! Välttelee häntä!
ANNIKKI
Ja se on totta. Mikko on ollut ihan toisenlainen, iloinen ja reipas ja
hyvä. Hän on oleskellut kotona ja...
KLARA
Oleskellut kotona! Kuule... kun ei hän tullut tänne sinun kanssasi...
ANNIKKI
Hän kysyi minulta koska taiteilija lähtee... hän kai ei tahtonut tulla
ennen kuin taiteilija on poissa.
KLARA
Ennen kuin taiteilija on poissa! Ja sitten hän tulee! Tuleeko jo tänä
iltana?
ANNIKKI
Ehkä hän tulee... Minä olen ollut niin levoton sitten kun pastori kävi
meillä...
KLARA
Niin, niin, lapsi, minä ymmärrän.
ANNIKKI
Minä en ole antanut hänelle vastausta. Hän odottaa. Mitä minä hänelle
vastaan?
KLARA
Mitä sydän käskee...
ANNIKKI
En tiedä. Rakastanhan minä pastoria, mutta kun en minä voi erottaa
häntä Jumalasta. Minä olen aina luullut rakastavani häntä Jumalan
tähden enkä minä ymmärrä kuinka minä olisin hänen morsiamensa.
KLARA
Sitten sinun ei pidä mennä hänelle.
ANNIKKI
Äiti tahtoisi niin kovasti.
KLARA
Entä veljesi?
ANNIKKI
Ei hän vielä sitä tiedä. En ole kertonut hänelle, kun hän on ollut niin
hajamielinen, vain laulellut ja soudellut järvellä.
KLARA
Laulellut ja soudellut järvellä! Mutta kuule... mitä tietä sinä luulet
hänen tulevan tänne.. jos hän tänä iltana tulee?
ANNIKKI
Eiköhän veneellä.
KLARA
Niin, varmaan veneellä... Miksi sinä luulet hänen olleen niin
iloisena... eiköhän sentähden, että hän on vältellyt tuota tyttöä...
Etkö luule, että se kihlaus häntä painaa?
ANNIKKI
Kyllä se painaa, mutta mitä sille enää mahtaa. Hän on jo jättänyt
paperinsa käräjiin...
KLARA
Se ei merkitse mitään!
ANNIKKI
Mutta sittenhän tyttö tulee onnettomaksi!
KLARA
Onnettomaksi! Mitä hän meni... sivistyneen miehen tielle! Täällä,
täällä Kankaanpään vainiolla! Minä tahdon hänet nähdä, minä tahdon
itse sen hänelle sanoa...
ANNIKKI
Ei, ei! Hän pelästyisi niin hirveästi. Hän on niin ujo ja arka.
KLARA
Hän ei ole ujo eikä arka...
ANNIKKI
Minun kävi häntä niin sääli... Hän oli ihan itkettynyt...
KLARA
Mutta lapsi, luuletko hänen tulevan onnelliseksi jos Mikko ottaisi
hänet vaimokseen eikä rakastaisi häntä? Sinä et aavista mitä on
avioliitto ilman rakkautta.
ANNIKKI
Mutta minne tyttö joutuu, jos hän hänet heittää? Ihmisten pilkaksi.
KLARA
Entä pitkät vuodet asemassa, jossa hän kaiken aikaa tuntee olevansa
tiellä...
ANNIKKI
Hän tulee huomenna puhumaan Mikon kanssa.
KLARA
Hän ei saa tulla!... Tietysti Mikon sydän heltyisi, kun hän pääsisi
sinne itkemään... Meidän täytyy auttaa veljeäsi. Minä puhun itse sen
tytön kanssa. Pikku Annikki, mene hakemaan hänet tänne. Minä tahdon
hänet nähdä...
ANNIKKI
En minä voi mennä.
KLARA
Sinä menet. Minä tahdon hänet nähdä!
ANNIKKI
Klara!... Miksi sinä...?
KLARA
Tyhmä pikku tyttö, enhän minä hänelle pahaa tee. Hänen parastaan minä
ajattelen. Nyt tulee Brandt, sano hänelle pian hyvästi ja lähde.
BRANDT tulee.
No, nyt ovat tavarat kunnossa.
KLARA
Niin, onkin parasta lähteä aikoinaan, ettei tule kiirettä. No, pikku
Annikki.
ANNIKKI
Minun pitää vähän mennä heinäväen luo. (Hyvästellen.) Pyydän kiittää
kauniista soitosta. (Menee.)
KLARA
No niin. Nyt me vietämme nämä viimeiset hetket yhdessä.
BRANDT tyrskähtäen itkuun.
Klara, Klara, kuinka heikoksi minä täällä Kankaanpäässä olen käynyt.
KLARA
Älä... älä... Sinähän olet niin suuri ja säihkyvä. Sinua odottaa
ihana työ. Älä... älä...
Äänettömyys.
BRANDT
Minä olen niin yksinäinen ihminen.
KLARA
Eihän sinun tarvitse muuta kuin soittaa, niin kaikki ihmiset ovat sinun.
BRANDT
Paitsi sinä.
KLARA
Minä!... Katso, me olemme jo antaneet toisillemme kaikki. Ei — — —
mitään antamista.
BRANDT
Mitä sinä olet antanut? Minä tunnen, että sinun ajatuksesi ovat niin
kaukana. Sano, oletko sinä löytänyt jonkun toisen? Ulkomailla? Sano!
Tuleeko hän tänne? Näihin huoneisiin... soittamaan sinulle...? Ehkä
sinä vain odotat hetkeä, jolloin minä...
KLARA
Herkeä jo! En minä ole mitään löytänyt enkä minä... mitään odota...
PEHTORI koputtaen oveen.
Pyydän vain ilmoittaa rouvalle, että...
KLARA
Onko asia kiireellinen? Te näette että herra Brandt juuri on lähdössä.
PEHTORI
Hevoset ovat portaiden edessä, mutta asia on kiireellinen.
KLARA
No mikä on?
PEHTORI
Rainio kävi juuri naulaamassa telefonipylväisiin kirjoituksia.
KLARA
No niin...
PEHTORI
Niissä vain käsketään työväkeä tänä iltana koolle uudelle talolle.
Mutta heti kun se Rainio ilmaantui tielle, niin syntyi väen joukossa
sellainen kohina ja niittäminen kävi yhä laiskemmaksi ja kun minä
lähenin, niin tirskuttiin ja naurettiin. Kyllä siellä nyt on jotakin
tekeillä.
KLARA
Mutta kaikkihan äsken oli hiljaista. Te pelkäätte turhia.
PEHTORI
Ei, kyllä olisi parasta, jos rouva ehtisi tulla...
KLARA
Hyvä on. Minä annan teille sitten tiedon... Kuulkaa... oliko herra
Rainio... yksin?
PEHTORI
Oli.
KLARA
Hyvä. Hevoset olivat siis valmiina?
PEHTORI
Olivat. (Menee.)
BRANDT
Sinulla on niin paljon... Työväkeä ja lakkoja. Eivät ne suo edes
jäähyväishetkeä... Klara, Klara, et sinä tiedä mitä on yö. Pimeys,
läpitunkematon, sakea. Se tukahduttaa. Älä aja minua siihen pimeyteen.
KLARA
He olemme järkeviä ja lujia. Me kokoamme voimamme. Ei ole niin syvää
pimeyttä, ettei siitä löytyisi valoa...
BRANDT
Ei minulle, ei minulle ilman sinua. Armahda minua. (Tarttuu Klaraan
kuin hukkuva.)
KLARA
Hyvästi George... Nyt sinun täytyy lähteä. (Työntää hänet luotaan.)
BRANDT
Minä en ikinä näe sinua. (Lähtee hoippuen eteiseen.)
ANNIKKI törmää sisään parvekkeelta.
Klara, nyt lakko puhkeaa. He löivät kaikki viikatteensa mättääseen ja
nauroivat ja sanoivat...
KLARA
Myöhemmin, myöhemmin, Annikki... Tule saattamaan herra Brandtia.
Lähtevät kaikki eteiseen, sieltä kuuluu ääniä, matkavalmistuksia.
Hyvin kaukaa työväen laulua. Parvekkeen ovesta astuu itkettynyt
talonpoikaistyttö, Mandi Anttila. Hetkisen hän neuvottomana katselee
ympärilleen ovessa, lähtee sitten samaa tietä. Klara ja Annikki
palaavat.
ANNIKKI
Kuuletko, ne lähtivät hakemaan lippua... kuuletko?
KLARA
No, tuleeko hän?
ANNIKKI
Ei hän varmaan luvannut.
KLARA
Ei luvannut, kun minä käskin!
ANNIKKI
Hän on niin onneton!
KLARA
Onneton, onneton, onneton — kuka tässä on niin onnellinen!
ANNIKKI
Mikko ei voi häntä heittää.
KLARA
Mitä sinä sillä tarkoitat? (Inholla.) Ei, ei, ei, se on mahdotonta. Ja
jos niin olisikin — se ei ole sitovaa! Sellaiselle tytölle saa miehen
mistä tahansa. Rahalla!
ANNIKKI
Hän rakastaa Mikkoa!
KLARA
Kaikki tässä rakastavatkin. Mikko ei välitä hänestä.
ANNIKKI
Hän murtuu, jos Mikko...
KLARA
Kaikki me tässä taistelemme elämästä ja hengestä, taistelkoon hänkin!
Miksei sinun veljesi tule? Jollei hän tulekaan!... Minä tahdon sen
tytön nähdä. Hänen pitää tulla, kun minä käsken...
ANNIKKI
Minä menen vielä hänelle puhumaan, mutta jos hän tulee, niin älä ole
hänelle kova. (Menee.)
KLARA
Minä en armahda häntä — armahtaako hän sitten minua! (Kävelee pitkin
huonetta. Laulu ulkoa lähenee. Klara kuuntelee hetkisen.) Laulakoot —
mitä se minuun kuuluu! Lyökööt viikatteet mättääseen — mitä se minua
liikuttaa! Minulla on olemassa vain yksi, yksi... jota en päästä
käsistäni — en! (Mikko ilmestyy eteisen ovelle. Klara välähtää valoon.)
Ah, te tulette, te tulette kuitenkin!
Esirippu.
III NÄYTÖS
Mikon huone Vahannassa. Keskellä ovi avoinna saliin, vasemmalla
eteiseen. Ikkunoissa iloiset, punaraitaiset uutimet. Kirjoituspöytä,
kirjakaappi. Sohva pöytineen, tuoliryhmineen, seinällä luokkakuvia.
Pöydän ympärillä Vahannan emäntä, postineiti, pastori ja kanttori.
Juovat kahvia. Annikki ompelee suurta arpajaisvoittoa.
EMÄNTÄ
Jaa, pastori ei edes poltakaan. Kanttori tekee hyvin ja ottaa tupakkaa.
PASTORI
Enhän minä koskaan ole sitä tavaraa viljellyt.
KANTTORI
Kyllä se vain minulle on kovasti mieluisaa.
POSTINEITI
Jaa, minä niin pidän paperossinhajusta. Siinä on jotakin niin
miehekästä.
PASTORI
No, onko siitä taiteilijasta kuulunut mitään?
POSTINEITI
Se meni kuin kivi kaivoon. Ja rouva täällä pitää lystiä teidän
maisterin kanssa.
EMÄNTÄ
Jaa, jaa — paras etten mitään puhu. Ei sitä vanha ihminen kumminkaan
tätä uutta aikaa ymmärrä.
POSTINEITI
Ei suinkaan siitä sen Anttilan tyttären kanssa mitään tule.
ANNIKKI
Miksei tulisi? Mitä pahaa siinä on, että Mikko seurustelee rouva Waalin
kanssa!
POSTINEITI
Mitä pahaa! Sitä pahaa, että hänellä aina pitää olla joku! Nyt kun ei
ole taiteilijaa, pitää olla toinen.
PASTORI
Näitä asioita et sinä ymmärrä, Annikki.
POSTINEITI
Se oli jonakin päivänä saanut sellaisen päähänpiston, että komensi
puutarhurin katkomaan kaikki ruusut — mitä ikinä puutarhassa oli. Ja
koko sali koristettiin niillä. Mutta illalla se omin käsin repi ne
maahan ja polki jalkojensa alle ja raivosi kuin hullu.
ANNIKKI keskeyttäen.
Eikö kanttori nyt johtaisi laulua niissä meidän arpajaisissa?
EMÄNTÄ
Älä sinä kanttoria kiusaa, jos kanttori on vastaan.
ANNIKKI
Se menisi niin paljon paremmin.
KANTTORI
Niin, katsokaas — minä tekisin sen kovin mielelläni, jos olisi joku
yleinen asia, mutta kun arpajaiset nimenomaan ovat puolueen hyväksi...
ANNIKKI
Esiintyväthän meidän puolueen laulajatkin teidän iltamissanne...
POSTINEITI
Mutta ei sellaisissa, jotka ovat nimenomaan puolueen hyväksi. Sitä emme
me koskaan voi vaatia.
EMÄNTÄ
Mitä sinä, Anni, menet sellaisia pyytämään. Kyllähän me tullaan toimeen
omin voimin.
POSTINEITI laskien kupit pöydälle.
Kiitoksia paljon vain. Hyvää oli. Ja... kyllä minun nyt täytyy
lähteä. Posti tulee kohta. (Hyvästelee.) Tuleekos kanttori mukaan?
KANTTORI
Jaa-a. Jos sinä sallit. (Menevät emännän saattamina eteiseen. Puhuvat
mennessään.)
POSTINEITI
Lakkolaiset kuuluvat olevan sille niin raivoissaan, niin raivoissaan...
KANTTORI
Tietäähän sen, kun vie heiltä »toveri Vahannan».
PASTORI
No, rakas Annikki... etkö sinä tule tänne. Olenhan minä sinun
sulhasesi. Vai joko minä taas tunnun rippi-isältä? Ei, katso, Jumala
on johdattanut meitä niin, että olemme löytäneet toisemme. Hän on
määrännyt meidät täyttämään ihmeellisiä tarkoituksiaan maan päällä.
Etkö sinä tule polvelleni?... Etkö vielä...? Etkö minua rakasta?
ANNIKKI
Kuinka sinä sellaista kysyt!
PASTORI
Ainako sinä vain käytät tuota sormusta?
ANNIKKI
Klara ei ole sellainen kuin te luulette.
PASTORI
Hän on kevytmielinen nainen ja maailman lapsi. Ethän sinä nyt ole
käynyt Kankaanpäässä?
ANNIKKI
En, mutta minä menen... kai pian.
PASTORI
Et sinä sinne mene. Me rukoilemme joka päivä hänen puolestaan, että
Herra johdattaisi hänet oikealle tielle.
ANNIKKI
Sinäkö kielsit äitiä lähettämästä väkeä hänen avukseen?
PASTORI
Katso, ehkä Jumala käyttää tätäkin keinoa välikappaleena vetääkseen
häntä puoleensa.
ANNIKKI
Sinä siis kielsit!
PASTORI
Jumalan tiet ovat ihmeelliset.
Emännän ja Rainion äänet eteisessä ja sitten salissa.
EMÄNTÄ
Hän ei ole kotona.
RAINIO
Missä hän on?
EMÄNTÄ
En minä tiedä.
RAINIO
Minä odotan.
EMÄNTÄ
Ei kannata. Tulee ehkä illalla myöhään... tai huomenna, tai...
RAINIO
Kyllä hän tänään tulee. Meillä on huomenna tärkeä kokous.
EMÄNTÄ
Eipä hän enää ole ollut niistä kokouksista tietävinään... Jättäisitte
hänet rauhaan! Ennen täällä elettiin sovussa, nyt...
RAINIO
No no, emäntä... En minä teidän pojallenne pahaa tee. Antakaa minun
nyt mennä tänne odottamaan... (Tulee salin ovelle, näkee pastorin ja
Annikin, irvistää pahasti ja peräytyy.) Minä odotan mieluummin vaikka
pellolla.
PASTORI
Minun täytyy nyt jättää sinut ja rientää sairaan luo. Hyvästi,
morsiameni... Sekin ihminen... se on ihmeellistä kuinka Jumala
on vetänyt häntä puoleensa. Hän eli synnissä ja hekumassa, kaiken
omaisuutensa hän hukkasi... Jumala kaatoi hänet tautivuoteelle,
uudestaan ja uudestaan. Nyt hän ikävöi pappia. Eilen hän lähetti
minua hakemaan ja tänään taas. Onnellista on nähdä kuinka Herra tekee
työtänsä...
ANNIKKI heltyen.
Oi Kaarlo...
EMÄNTÄ tulee.
Noista nyt on ihan pääsemättömissä! Se oli se Rainio... Jokos pastori
nyt? Mutta eikös pastori ottaisi lisää kahvia?
PASTORI
Kiitoksia, johan me joimme kaksi kuppia.
EMÄNTÄ
Kertoivat juuri kyökissä, että Kankaanpään rouva eilen illalla oli
ollut ajelemassa ja niin oli hevonen ollut vaahdossa, että oikein
hirvitti.
PASTORI
Sitä ylenannettua elämää!
ANNIKKI kiihkeästi.
Minä menen hänen luokseen!
EMÄNTÄ
Älä sinä sellaisia puhu... Jaa, minä sanon sitten, että ajavat
pastorin hevosen rappujen eteen. Pollekos pastorilla on?
PASTORI
Polle... Ja jos juottaisivat. (Emäntä menee.) Annikki, Annikki. Nyt
sinun mielesi taas palaa Kankaanpäähän, siihen synnin pesään.
ANNIKKI
Niin palaakin!
PASTORI
Mitä sinä puhut! Näin en koskaan ole kuullut sinun puhuvan. Minä
kauhistun sinua... Sairas odottaa, minun täytyy nyt jättää sinut
Jumalan haltuun. Mutta Kankaanpäähän et sinä saa mennä, niin totta kuin
minun velvollisuuteni on säilyttää sinut puhtaana. Sinun pitää muistaa,
että sinusta tulee sielunpaimenen vaimo, niinsanoakseni koko pitäjän
äiti, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat...
Menevät saliin. Hetken perästä toisen oven tietä Mikko. Sitten Rainio.
RAINIO kiskaisten oven auki.
No vihdoinkin! Saakeli soikoon kuinka suureksi herraksi sinä olet
paisunut! Sinua on vaikeampi tavata kuin tehtaan isännöitsijää.
MIKKO
Tulin vasta kotiin.
RAINIO
Kyllä minä sen tiedän. Olen täällä odottanut aamusta asti. Tällä kertaa
ei sinun pidäkään päästä käsistäni.
MIKKO
Mitäpä minä tahtoisin sinun käsistäsi päästä.
RAINIO
Noo, onpa se vähän niinkuin siltä näyttänyt.
MIKKO
Minulla on vähän... kiire...
RAINIO
Kiire?... Minne... jos saa kysyä? Tai ne puolueen asiathan ne
taitavat antaa niin paljon työtä.
MIKKO
Älä huoli hämmästellä. Paina puuta ja puhu asiasi.
RAINIO
Vai asiani... Niinkuin raataja möhömahaisen patruunan edessä ainakin:
»mitäs olisi asiaa?»
MIKKO
Sanoinhan jo, että minulla on vähän kiire.
RAINIO
No niin... tulin vain kysymään... mitä kuuluu. Ei näetsen ole nähty
moniin aikoihin... Sinulla on kai ollut muita hommia... Kosket yhtään
ole ehtinyt käydä talolla... etkä kokouksissa... etkä missään...
MIKKO
Eihän niissä aina jaksa...
RAINIO
Niin, ei, ei. Olet ottanut pienen loman. Soutelet järvellä... ja
seurustelet naapurissa... ja... Piru vie, saisinkos minä luvan kysyä,
jaksaisitko sinä tulla lakkolaisten huomiseenkaan kokoukseen?... Sinä
tiedät että itse kiersit torpasta torppaan... silloin keväällä, kun
lakkoa valmistettiin... Itse sinä joka sielun sytytit... Nyt... Mitä
sinä aiot, mies?... Etkö sinä puhua osaa? Sinun pitäisi ymmärtää,
että niitä alituisesti täytyy pitää virkeinä. Tämä sinun merkillinen
käytöksesi ei juuri ole omiaan mieliä kannustamaan. Kyllä minä olen
saanut panna likoon koko supliikkini puhdistaakseni sinua...
MIKKO
Kuka herran nimessä on pyytänyt sinua puhdistamaan sitä taikka tätä...?
Kyllä me jokainen itse saamme puhdistaa jälkemme.
RAINIO
Kukako on pyytänyt?... Puolueen etu, puolueen arvo, puolueen...
MIKKO
Puolueen, puolueen, puolueen — eikö maailmassa nyt enää ole mitään
muuta...!
RAINIO
Se aika ei vielä ole kovin kaukana, jolloin sinullekin puolue oli
kaikki kaikessa.
MIKKO
Mutta nyt minä olen nähnyt, että elämässä on muutakin, ja sentähden...
vetäydyn syrjään. En tule huomiseen kokoukseen enkä...
RAINIO
Et tule huomiseen kokoukseen... vetäydyt syrjään. Tarkoitatko sinä,
mies, mitä sanot?
MIKKO
Tarkoitan. Ei ihminen iankaiken jaksa... nalkuttaa yhtä ja samaa.
RAINIO
Mitä sinä kutsut nalkuttamiseksi... Puheitasiko? Hahhahhah, jotka ovat
olleet kuin palavat roihut, jotka...
MIKKO
Suuria sanoja, suuria sanoja!
RAINIO
Soo, soo... Talon vihkiäisjuhlassa esimerkiksi: saakeli soikaan, kun
keitätit muijilla hiirenviinaa kuin mikäkin pappi ja panit miehet
kiroilemaan herroja, että nyrkit pystyssä. Sitä ei tehdä suurilla
sanoilla.
MIKKO
Onttoa se kaikki oli. Sillä ei palvella aatetta.
RAINIO
Väitä sinä valehdelleesi miten paljon hyvänsä. On tekoja joita et
saa tekemättömiksi: sinä, rikkaan rusthollarin perillinen, luovuit
entisestä herraselämästäsi, sinä nostit kotiseutusi köyhälistön
taisteluun ihmisoikeuksiensa puolesta, sinä taistelit rivissä kuin
köyhin heistä, sinä kihlasit köyhälistön tyttären, hänen kauttaan
yhdistyäksesi kansaan. Nämä teot eivät ole valhetta, vaan kirkasta
totuutta.
MIKKO
Minulla oli alussa se usko, että tätä ja vain tätä tietä ihmiskunta voi
tulla onnelliseksi. Suuri virta oli temmannut minut mukaansa, punaiset
liput ja tasa-arvoisuuden aate olivat minut huumanneet, mutta nyt...
RAINIO
Nyt...
MIKKO
Nyt minä uskon, että on muitakin teitä. Tämän suuren virran rinnalla,
joka tempasi meidät mukaansa, kulkee toisia, jotka vievät samaan
suureen mereen. Meidän taistelumme on vain sitä ihmiskunnan ikuista
etsintää ja hartauden janoa. Toiset etsivät tyydytystä työstä, toiset
taiteesta, toiset hekumasta, toiset uskonnosta, toiset punaisten
lippujen alta. Kaikki on vain saman kaipauksen eri muotoa ja kenties —
yhtä oikeutettua.
RAINIO
Yhtä oikeutettua?... Tämä on nyt sitä veneretkifilosofiaa. Hm... hm...
Mutta minä, käytännön mies, kysyn sinulta toiselta puolen: onko
köyhälistö sitten jätettävä orjuuteensa ja kurjuuteensa... virumaan
haisevilla pahnoilla hovien renkituvissa... nääntymään leipähuoliinsa
ilman valon kipinää...
MIKKO
Ei, ei, ei, se on nostettava!
RAINIO
Mutta kuka sen sitten nostaa?
MIKKO
Sinä, te, jotka näette yksin punaisten lippujen tien, jotka uskotte
asiamme ainoaan autuaaksitekeväisyyteen. Johtajilla täytyy olla
häikäilemätön usko. Minulla ei ole sitä.
RAINIO
Sinulla on se, sinä et ole voinut sitä kadottaa!
MIKKO
Katsos... johtajat eivät saa ymmärtää muita ihmisiä.
RAINIO
Entä sitten...?
MIKKO
Minä ymmärrän ihmiset, muutkin kuin köyhälistön. Yhteiskunnan
kukkuloilla voi olla niin yksinäisiä, köyhiä ihmisiä...
Äänettömyys.
RAINIO
Kovassapa se porvari istuu rusthollarin pojassa.
MIKKO
Minulle on selvennyt — ja jos sinä tahdot, niin sinäkin ymmärrät,
että niin pian kuin puolue pääsee valtaan, tulee se ihanteilleen
uskottomaksi. Puolueessa on elinvoimaa vain niin kauan kuin se on
oppositiokannalla. Niin tulee käymään punaistenkin lippujen puolueen:
se kaataa vanhaa ja se lupaa uutta, mutta kun kerran valta on sen
käsissä, ei se anna mitä se lupaa ja uuden vuosisadan aate kaataa sen
niinkuin se nyt kaataa vanhat ihanteet. Näin eivät ainakaan johtajat
saa ajatella. Sinä ymmärrät sen.
RAINIO
Filosofoi sinä vuosisatojen taakse — tämä vuosisata on meidän ja minä
näen nykyhetken, kansan, joka nääntyy työtaakan alle, kun laiskat
herrat mässäävät valoisissa saleissa...
MIKKO
Näe sinä se... kulje sen edellä, vie se valoon ja voittoon...
RAINIO
»Vie se!» Etkö häpeä! Tiedätkö mitä se vaikuttaa minuun, kun näen sinun
pettävän, tiedätkö mitä se vaikuttaa joukkoon, kun se näkee johtajansa
menneen vihollisen puolelle? Koeta kuvitella, mitä lakkolaiset
ajattelevat, kun he näkevät »toveri Vahannan» yökaudet soutelevan
Kankaanpään ruhtinattaren kanssa, vaikka on oma morsian...
MIKKO
Herkeä! Se ei kuulu kehenkään!
RAINIO
Vai ei kuulu! Se tyttö on itse sosialistinen aate, ja kun sinä häntä
häpäiset...
MIKKO
Minä kannan edesvastuun teoistani — ette te!
RAINIO
Entä tyttö — kuinka hänen käy?
MIKKO
Sinun ei tarvitse olla huolissasi hänestä. Hänelle tulee tapahtumaan
oikeus.
RAINIO
Oikeus? Entä sitten tämä ruhtinatar, jonka luona sinä kuulut olleen
sinäkin iltana, jolloin me lippuinemme marssimme Kankaanpään ohi!
MIKKO
Se on minun asiani. Ja nyt voit lähteä.
RAINIO
Ja tyttö, jonka kihlasit ja jonka kanssa jo lienet elänyt
pitemmältäkin...
MIKKO
Tuossa on ovi!
RAINIO
Vai luulet sinä, että sitä niin vain päästään irti suhteista, joita on
solmittu. Pirusti erehdyt! Meidän suhteemme tulivat solmituiksi liian
lujaan. Nyt sen tiedät... Tuletko huomiseen kokoukseen?
MIKKO
En tiedä.
RAINIO
Tule edes sitä rouva-hempsukkaasi puolustamaan etteivät viskaa
kivillä...
MIKKO
Mene ulos! (Seuraa häntä eteiseen ja palaa, suuri väsymys kasvoillaan.
Kohtaa Klaran, joka kuultuaan keskustelun lopun salissa on tullut
huoneeseen ja sulkenut oven.) Klara, sinä... Sinä!
KLARA
En jaksanut enää odottaa. Näin sinun ajavan ohi. Kuinka et sinä tullut
Kankaanpäähän?
MIKKO
Olisin tullut vähän myöhemmin.
KLARA
No, kerro, mikä on?
MIKKO
Sinä! Sinä!
KLARA
Niin, minä, sinun omasi!
Vaipuvat toistensa syliin.
MIKKO
Mitä minä teenkään!
KLARA
Mutta mitä on tapahtunut? Sinä et petä minua. Eikö... suostunut?
Jollei hän suostunut, niin me olemme tehneet kaiken voitavamme ja
hän saa syyttää itseään.
MIKKO
En tavannut häntä.
KLARA
Ah, et tavannut. Sitten täytyy lähettää sana, että...
MIKKO
Tapasin isän ja äidin.
KLARA
No? He eivät olleet suostuvaisia. Minä näen sen sinun kasvoistasi. Ja
entä sitten! Kuule, se ei voi vaikuttaa mitään! Ei mikään voi tässä
asiassa vaikuttaa mitään. Me kuulumme toisillemme ja me menemme vaikka
maailman ääriin...
MIKKO
Sinä et ajattele mitä on annettu sana.
KLARA
Sanoja annetaan keveästi, ajattelematta...
MIKKO
Niin, keveästi ja ajattelematta. Mutta ne sitovat.
KLARA
Ei, ei, ei! Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, kaikki on
ympäriltäni palanut... Etkö sinä minua rakasta?
MIKKO
Enkö minä sinua rakasta! Minä rakastin sinua jo silloin kauan
sitten... Minä en koskaan ole rakastanut ketään muuta... Enkö minä
sinua rakasta!
KLARA
Minä olin sokea silloin... Nyt minä näen. Sinä et voi sammuttaa minun
silmieni valoa. Sinä et vielä tiedä kaikkea. Jahka minä sinulle kerron,
niin et sinä saata sitä tehdä. Minä olin niin nuori ja köyhä. Minun
täytyi elättää itseni ja äitini... hän oli sairas, onneton... Minä
kuljin talosta taloon. Sitten tulin minä suureen Kankaanpäähän.
Siellä oli vanha, kitsas herra... Minä pelkäsin häntä jo alussa —
ja sitten minun täytyi ruveta pelkäämään häntä vielä enemmän...
Minä olin niin nuori ja kokematon. Pappi tuli välittäjäksi. Minusta
tuli sen kitsaan, kipeän herran vaimo. Kymmenen vuotta sitä kesti.
Viheliäisyyttä, häpeää...
MIKKO
Älä kerro, älä...
KLARA
Nyt sinä tiedät, ettei minun elämässäni ole ollut ainoaa vehreää päivää
ennen kuin sinut näin.
MIKKO heltyneenä.
Klara! Klara! (Sylitysten.) Tämän kerran, tämän ainoan kerran...
KLARA
Oi...! Oi...! Sinä omani!
MIKKO
Anna minun katsoa... Kun elämä tähän loppuisikin!
KLARA
Ole hiljaa... hiljaa...
Salissa askelia, oveen käydään.
EMÄNTÄ salista.
Mitä tämä merkitsee, että ovet ovat lukossa?
MIKKO
Antakaa olla, äiti. Minä tulen pian.
KLARA
Se on sinun äitisi.
EMÄNTÄ
Se ei käy laatuun, että istutaan siellä lukittujen ovien takana.
MIKKO
Antakaa olla, äiti...
EMÄNTÄ
Mitä tämä merkitsee...
MIKKO karkaa vimmastuneena ovelle.
KLARA hilliten häntä.
Mutta armaani...
MIKKO kiskaisten oven auki.
Se merkitsee sitä, että tämä on minun morsiameni ja että rauhassa
tahdon puhua hänen kanssaan. Nyt sen tiedätte ja antakaa meidän nyt
olla.
KLARA
Äiti... Mikon äiti...
EMÄNTÄ
Vai morsian! Sellaisia morsiamia en minä tunnusta. Rouva on siksi vanha
ihminen, että rouvan pitäisi ymmärtää...
MIKKO
Menkää, äiti. Menkää... (Työntää hänet pois. Sulkee oven.)
KLARA
Eihän hän voi käsittää tätä. Miksi sinä hänelle pahastuit... Mutta
armaani...! Kun me kaksi olemme toistemme omat, niin vähät kaikesta
muusta! Me annamme koko maailmalle anteeksi vaikka se meitä kivittäisi.
Mutta Mikko... mikä sinun on? — Minäpä kerron sinulle mitä
tuulentupia olen rakentanut... (Hilpeästi.) Kun minä nyt olen näin
onnellinen, niin muidenkin pitää tulla onnellisiksi. Minä lahjoitan
torppareille kaikki torpat... me lahjoitamme. Mitä sanot siitä! He
saavat kaikki. Sitten loppuvat lakot. Ja meillehän riittää päätalo —
eikö niin? (Äänettömyys.) Sinne me aina palaamme matkoiltamme...
Mutta Mikko... Mikä sinun on?
MIKKO
Nyt tämän täytyy loppua. Meidän pitää erota...
KLARA
Mitä sinä sanot! Se on mahdotonta, mahdotonta! Ethän sinä edes tavannut
tyttöä.
MIKKO