verrattuna niihin tuhansiin niteisiin, joita on kirjoitettu sen
_puolesta_. Mutta jos ajattelee, että pienestä siemenestä voi kasvaa
suuri metsä, niin ei myöskään tarvitse olla huolissaan siitä, ettei
tällainen jalo aate edistyisi maailmassa, vaikka se alkaisi miten
vaatimattomasti tahansa.
* * * * *
Lokakuun 2 p:nä 1867 syntyi ensimmäinen pieni tyttäremme, joka kasteessa
sai nimen Sylvia. Tämä oli meille suuri ilo, ja suurempi oli onnemme
vielä sen vuoksi, että saimme sen yhdessä vastaanottaa.
Miten lapsellisia me vanhat ihmiset olimmekaan tämän pienen lapsen
kehdon vierellä, miten paljo me leikimme ja puhelimmekaan, sitä ei voi
sanoin selittää! Sitä ei voi käsittää kukaan muu kuin onnelliset
vanhemmat, ja kaikki ne ovat varmaankin olleet yhtä lapsellisia ja
hulluja kuin mekin.
Miten onni tekee ihmisen itsekkääksi! Tähän aikaan unohdimme me
todellakin kaikki, joka ei kuulunut omaan pieneen onnelliseen piiriimme.
-- Koleran kauhistavien päivien muisto haihtui haihtumistaan niinkuin
ilkeä unelma, ja Fredrikinkin into rauhanasian ajamisessa laimeni
hiukan. Se ei ollutkaan mitään innostuttavaa työtä. Kaikkialla
vastaanotettiin hänen ehdotuksensa ja viittauksensa hymyilyllä,
olannostoilla, niin, joskus moitteellakin. Maailma näkyy haluavan tulla,
ei ainoastaan onnettomaksi, vaan petetyksikin. Jos ehdoitetaan keinoja
kurjuuden ja onnettomuuden poistamiseksi, vastataan siihen: ilmalinnoja,
lapsellisuuksia j. n. e. eikä tahdota mitään kuulla.
Mutta Fredrik ei kuitenkaan koskaan unohtanut tarkoitusperää, johon hän
tahtoi pyrkiä. Hän syventyi yhä enempi ja enempi kansaoikeuden
tutkimiseen ja muihin opiskeluihin, ja minä otin mielelläni osaa hänen
luonnontieteellisiin tutkimuksiinsa. Hän aikoi kirjoittaa isomman
teoksen »Sota ja rauha», ja sitä varten hän nyt luki niin paljo.
Talven Sylvian syntymisen jälkeen vietimme kaikessa hiljaisuudessa
Wienissä ja matkustimme seuraavana keväänä Italiaan. Olimmehan vapaita
ja kyllin varakkaita voidaksemme tyydyttää toivomuksemme saada nähdä eri
maita ja kansoja. Tosin ei matkustaminen pienten lasten kanssa ole
mukavaa, mutta kun voipi pitää tarpeellisen määrän palvelijoita, niin
käypi se kuitenkin päinsä. Olin ottanut palvelukseeni erään vanhan
palvelijan, joka oli hoitanut minua ja sisartani meidän ollessamme
pieninä, mennyt sitte naimisiin erään meidän alustalaisemme kanssa,
mutta oli nyt jo leski. Luotin täydellisesti tähän »Anna rouvaan», ja
voin tyynesti jättää Sylvian hänen huostaansa silloin, kun Fredrik ja
minä, pääasuinpaikastamme käsin, teimme pitempiä matkoja ympäristöön.
Rudolf oli yhtä varmasti tallessa englantilaisen opettajansa luona,
mutta usein otimme hänet mukaammekin matkoillemme.
Mikä ihana, suloinen aika! Vahinko vaan, että silloin laiminlöin
punaisiin vihkoihin kirjoittamisen, sillä juuri nyt olisin voinut
kirjoittaa muistiin niin paljo ihanaa, mieltäkiinnittävää ja
hyödyllistä!
Talvella 1868 palasimme Pariisiin, ja tällä kerralla heittäysimme
huvitusten pyörteeseen, sillä halusimme tuntea elämää siltäkin puolelta.
Tämä aika oli hyvin väsyttävä, mutta olihan se hetkiseksi sekä
viehättävää että hupaista. Olimme vuokranneet hotellin Champs Elyséen
luona, jossa me puolestamme olimme tilaisuudessa osoittamaan
vieraanvaraisuuttamme ystäviämme kohtaan, jotka melkein joka päivä
pyysivät meitä johonkin juhlatilaisuuteen. -- Meidän lähettiläämme
esitti meidät hovissa, ja sitte tulimme pyydetyiksi keisarinna Eugenien
maanantai-vastaanottoihin. Sitä paitsi olivat kaikkien vieraitten
lähettiläitten salit meille avoinna, ja mieluisia vieraita olimme
myöskin prinsessa Mathildan, herttuatar Mouchyn, ruhtinatar Isabellan
y. m. sellaisten luona. Samoin tutustuimme moneen kirjallisuudessa
kuuluisaan henkilöön, joista mainitsen esim. Renan, Dumas vanhempi ja
nuorempi, Octave Feuillet, George Sand, Arséne Houssage y. m.
Samoin olimme ahkeroita teatterissa kävijöitä: vähintäänkin kolme kertaa
viikossa kävimme oopperassa tahi teatterissa.
On ihmeellistä, miten tärkeänä pitää tuota pientä »suurta maailmaa»,
eläessään huvien ja juhlien pyörteisessä virrassa. Mitenkään ei olisi
voinut käydä päinsä istua jollain muulla paikalla oopperassa kuin ensi
rivillä, tahi ajaa Boulognen metsään kaksivaljakolla, joka ei olisi
ollut puhdasrotuinen, tahi mennä joihinkin hovitanssijaisiin ilman
kahdentuhannen francin maksavaa pukua, tahi istuutua pöytään kotona
ilman tavallista lakeija- ja palvelijajoukkoa, joka tarjoili parhaimpia
herkkuja ja hienoimpia viinejä. Ei, se olisi ollut suuri rikos etikettiä
vastaan.
Helposti tapahtuu silloin, kun joutuu tällaiseen huvien pyörteeseen,
että unohtaa aivan seurata niitä asioita, joita *todellisessa* »suuressa
maailmassa» tapahtuu. Siten olisi ehkä käynyt minullekin, jollei Fredrik
olisi ollut vierelläni. Hän ei antanut tämän sisällöttömän elämän
häiritä itseänsä, hän ei unohtanut lukujaan enempi kuin kotiaankaan sen
maailman vuoksi, jossa me elimme. Samoin kuin ennenkin opiskelimme ja
olimme me lastemme kanssa muutamia tuntia päivässä, ja emme siis täten
laiminlyöneet kotiamme emmekä huvituksiammekaan.
Meille itävaltalaisille osotettiin suurta ystävyyttä ja meitä tahdottiin
miellyttää sillä, että yhä moitittiin Preussiä ja kehotettiin meitä
kostosotaan. Tuollaisia lohdutuksia kuullessamme vakuutimme lujasti,
että emme mitään hartaammin toivoneet, kuin rauhan säilyttämistä.
Tämä oli myöskin oikeastaan keisari Napoleonin hartain toivomus, niin
kuulimme henkilöiltä, jotka olivat hyvin lähellä keisaria. Hän ei
ainoastansa toivonut tilapäistä rauhaa, vaan hänellä oli vielä päälle
päätteeksi mielessä tuuma *ehdoittaa valloille yleistä aseitten
riisumista*. Tämä herätti kansassa suurta tyytymättömyyttä, ja
valtaistuimen läheisimmässä lähistössä oli voimakas puolue, joka teki
kaikki todistaakseen, että ainoastaan onnellinen ulkonainen sota voisi
tyynnyttää kansaa ja lujentaa keisarin voimaa.
-- -- -- Aavistuksia? Niitä ei ole olemassa. Sillä muutoin ei olisi
Parisi voinut tehdä niin hymyilevää ja iloista vaikutusta minuun, kun
me, vietettyämme yhden kesän Schweitsissä, palasimme sinne maaliskuussa
1870. Nyt tiedetään, mitkä kauheat onnettomuudet tätä kaupunkia
uhkasivat, mutta minä en voinut mitään sellaista aavistaakaan.
Olimme jo eteltäpäin vuokranneet saman pienen hotellin, jossa olimme
edellisenä vuonna asuneet, ja minä tunsin melkein lapsellista iloa
asettuessani jälleen tänne asumaan. Tällä kerralla vetäysimme niin paljo
kuin mahdollista seuraelämän meluavista huvituksista ja vietimme
enimmittäin aikamme keskenämme tahi lähimpien ystävien pienessä
piirissä.
Mitä meidän aikomuksiimme keisari Napoleonin aseitten-riisumis-aatteen
johdosta tulee, eivät ne nyt näyttäneet lainkaan voivan onnistua.
Sanottiin, ettei aika ollut sovelias tämän aatteen toteuttamiselle, ja
valtaistuimen lähistössä tiedettiin, ettei itse valtaistuinkaan seisonut
varmoilla jaloilla. Kansan seassa vallitsi suuri tyytymättömyys, ja että
saataisiin se estetyksi ilmi puhkeamasta, laadittiin yhä ankarampia
poliisi- ja sensuuriohjeita, eikä tämä menettely suinkaan ollut omiansa
mieliä tyynnyttämään.
Huhuja siitä, että ulkonainen sota lujentaisi valtaistuimen arvoa,
kuului tuon tuostakin. Mutta valtiollisella taivaalla ei näkynyt mitään
sopivaa syytä sodan alkamiseen. Yleinen aseiden riisuminen olisi
kuitenkin nyt ollut hyvin ajattelematonta. Preussissä ja Itävallassa
vahvistettiin kaikin voimin maavartioväkeä, ja silloin voipi käsittää,
että puhe aseiden riisumisesta kajahtaisi niinkuin kauhea epäsointu.
-- Aika ei ole vielä kypsynyt, -- sanoi Fredrik, -- sen osottaa
parhaiten se seikka, että voimme saada sellaisia tietoja. Ja luultavasti
täytyy minun jättää kaikki toivo voida itse persoonallisesti olla mukana
aatteitteni toteuttamisessa. Onhan se niin kovin vähä, mitä minä voin
tehdä. Mutta siitä hetkestä kuin rupesin tuota vähää pitämään
velvollisuutenani, on se tullut minulle suuremmaksi -- ja siksi aijon
ollakin kestäväinen.
Mutta vaikka aseitten-riisumis-aate nyt olikin mahdoton toteuttaa, oli
meillä kuitenkin jälellä se lohdutus, ettei sotaa ollut kuuluvissa.
Sotapuolueen, joka toivoi »onnellista ulkonaista sotaa», ja piti
tärkeänä, että ranskalaisten tulisi niittää uusia sotaisia laakereja,
sen täytyi nyt jättää hyökkäystuumansa ja »viekoitteleva pieni
sotaretkensä Reinille». Ranskalla ei nimittäin ollut mitään
liittolaisia; maassa vallitsi suuri kuivuus ja eläimenruuan puute.
Rykmentin hevoset piti myydä ja vähentää rekryyttien lukua.
Päiväjärjestyksessä ei ollut mitään »epävarmaa kysymystä» -- lyhyesti,
Euroopan rauha oli turvattu, niin selitti ainakin Ollivier puhuja
lavalta.
*Turvattu*. Kuinka iloitsinkaan tuosta sanasta. Se kerrottiin kaikissa
sanomalehdissä, ja tuhannet iloitsivat kanssani. Mutta mistä arvosta oli
tämä turvallisuus, jonka ranskalainen valtiomies vakuutti kesäk. 30 p:nä
1870, sen tiedämme nyt kaikki. Ja meidän olisi jo silloin pitänyt
tietää, ett'eivät sellaisten valtiomiesten vakuutukset, joita yleisö
aina kuuntelee samalla lapsellisella luottamuksella, ole vähäisenäkään
takeena rauhan pysymisestä.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Jälleen hajosivat pariisilaiset pois kaupungista kesäksi, mutta me
jäimme sinne asioiden vuoksi. Me olimme nimittäin ostaneet yhden pienen
puolivalmiin hotellin Avenue de l'Imperatrisen varrella, ja tahdoimme
nyt itse valvoa sen kuntoonpanemista. Oman kodin somistaminen on
sitäpaitsi niin rakas työ, että senvuoksi mielellämme pysähdyimme
kesäksi kaupunkiin.
Sitä paitsi emme suinkaan olleet huvituksien ja huviretkien puutteessa.
Useiden tuttaviemme kesäasunnot olivat lähellä Pariisia, ja pari kertaa
viikossa matkustimme aina jonkun luokse.
Muistelen, että se oli prinsessa Mathildan linnassa, S:t Gratien'essa,
jossa ensi kerran kuulin puhuttavan siitä »kysymyksestä», joka
lähimmässä tulevaisuudessa luettaisiin »epävarmoihin» kysymyksiin.
Seurue istui aamiaisen jälkeen terassilla, josta oli laaja näköala
puistoon päin. Ketä meitä oli, sitä en enää muista, muistan vaan että
Taine ja Renan olivat läsnä. S:t Gratien'en linnan hienosti sivistynyt
hallitsijatar halusi mielellään nähdä ympärillään kirjallisuuden ja
tieteen suuria henkilöitä.
Keskustelu oli hyvin vilkasta, ja minä muistan, että nerokas ja sukkela
Renan puhui parhaastansa koko ajan. Renan oli erinomainen esimerkki
siitä, miten joku henkilö voipi samalla kertaa olla arvaamattoman ruma
ja samalla erinomaisen viehättävä.
Puhuttiin valtiollisia asioita ja arveltiin, kuka mahtoikaan tulla
Espanjan hallitsija-ehdokkaaksi.
-- Eräs prinssi Hohenzollerin suvusta saapi varmaankin kruunun, -- sanoi
joku.
Kuuntelin tuskin mitä sanottiin, sillä mikään ei minua vähempi
liikuttanut kuin se, kuka Espanjan hallitusistuimen saisi.
Mutta silloin sanoi joku:
-- Hohenzollerilainenko? Sitä ei Ranska tule koskaan sallimaan.
Nämä sanat saivat minun säpsähtämään, sillä tiesin mitä ne merkitsivät,
ja näin aatoksin Ranskan uhkaavin otsin laskevan kätensä miekan kahvaan.
Vielä kauan aikaa sen jälkeen kuin tämä puheenaine oli vaihdettu
toiseen, kaikuivat soraääninä korvissani sanat: Sitä ei Ranska tule
sallimaan!
Tästä lähtien tuli kysymys espanjalaisen kruunun perimisestä yhä enempi
esiin. Sanomalehdissä oli palstanpituisia lausuntoja asiasta, ja
seurapiireissä puhuttiin tästä kysymyksestä sellaisella suuttumuksella,
kuin olisi se ollut suuri häväistys Ranskalle. Moni piti sitä peiteltynä
sotajulistuksena Preussin puolelta. Mutta Berlinistä saimme tyynnyttäviä
kirjeitä, joissa kerrottiin, ettei siellä korkeimmissa piireissä
lainkaan kiinnitetty huomiota siihen, kuka espanjalaisella
valtaistuimella istuu.
Mutta tähän aikaan rupesimme huomaamaan muutamia omituisia merkkejä,
jotka ennustivat sotaa. »*Nous aurons la guerre*»[1] -- nämä sanat
tuntuivat kaikuvan Pariisin ilmassa, ja minut valtasi kauhea epätoivo.
Ei omieni vuoksi, sillä olimmehan me itävaltalaiset toistaiseksi leikin
ulkopuolella. Mutta me olimme oppineet katselemaan sotaa
yleisinhimilliseltä katsantokannalta -- ja tiedämmehän kuinka paljo
inhimillistä sodassa on.
[1] "Tulee sota." Suom.
Kun tuli tieto siitä, että kenraali Prim oli tarjonnut prinssi
Leopoldille kruunun, piti herttua de Grammont parlamentissa suurella
mieltymyksellä vastaanotetun puheen, joka kuului melkein näin:
»Me emme tahdo sekaantua vieraan valtion asioihin, mutta me emme usko,
että kunnioitus naapurivaltion oikeuksia kohtaan pakoittaa meitä
sallimaan, että vieras valtio asettaa yhden prinsseistänsä Kaarle V:n
istuimelle ja siten häiritsee Euroopassa vallitsevan tasapainon sekä
saattaa Ranskan edut ja kunnian vaaran alaiseksi.»
Olen lukenut erään kertomuksen nimeltä Gribouille, jonka on kirjoittanut
George Sand. Tällä Gribouillellä on se ominaisuus, että kun hän huomaa
sateen olevan tulossa, hyppää hän jokeen, ettei kastuisi. Kun kuulen
aloitettavan sotaa vaarojen estämiseksi, ajattelen aina Gribouillea.
Koko Hohenzollerin suku olisi voinut asettua Kaarle V:n ja useille
muille valtaistuimille, eikä Ranska sittekään olisi kärsinyt
tuhannesosaa siitä tappiosta, jonka sota sille tuotti.
»Olemme lujasti vakuutetut», -- jatkoi puhuja, -- »ettei tämä tule
tapahtumaan. Mutta -- jos se vastoin luuloamme tulisi tapahtumaan --
*silloin*, herrani, tulee meidän ilman epäilyä täyttää velvollisuutemme,
tietäen teidän ja koko kansan olevan puolellamme.» (Voimakkaita
hyvä-huutoja.)
Tästä hetkestä alkaa sanomalehdistössä täydellinen kiihotuskilpailu.
Varsinkaan ei Emile de Girardin voi kyllin kehoittaa maanmiehiään
kurittamaan sellaista rohkeutta, joka tahtoo asettaa hohenzollerilaisen
Espanjan hallitusistuimelle. Ranskan kansan kunnia olisi ikuisesti
tahrattu, jollei se tätä estäisi. J. n. e. J. n. e.
Samaan tapaan jatketaan yhä.
Sillä välin lähetetään Benedetti Preussin kuninkaan luo kehoittamaan
häntä kieltämään prinssi Leopoldin vastaanottamasta espanjalaista
kruunua. Odotan vavistuksella mikä tästä on seurauksena.
Kuninkaan vastaus on yksinkertaisesti se, ettei hänellä ole oikeutta
kieltää lailliseen ikään tulleelta prinssiltä mitään.
Sotapuolue riemuitsee. Asiaa tahdotaan kiihoittaa kireimmilleen. No
niin, mekin tiedämme, mitä kunnia ja isänmaan rakkaus meiltä vaatii.
Yhä kovemmilta ja hirmuisemmilta alkavat myrskyn enteet kuulua. Silloin
tulee heinäkuun 12 p:nä tieto, joka täyttää mieleni sanomattomalla
ilolla. Don Salusto Olozaga ilmoittaa virallisesti Ranskan
hallitukselle, että prinssi Leopold Hohenzollerilainen luopuu hänelle
tarjotusta kruunusta senvuoksi, ettei hän tahdo antaa aihetta sodan
syttymiseen.
-- No, Jumalan kiitos, nyt on se riita ratkaistu -- ajattelin minä.
Mutta samana päivänä kun prinssi Leopoldin kruunusta luopuminen luettiin
ranskalaisessa kamarissa, esiintuo Clement Duvernois seuraavan
mietinnön:
»Mikä takaa meille sen, ettei Preussi jolloinkin toiste tule esiin
samankaltaisilla tyhmyyksillä kuin Espanjan kruununperimys-ehdokkaan
asettaminen oli? Tämä täytyy meidän estää.»
Minä ajattelin jälleen Gribouillea. Kenties voisi -- mahdollisesti --
jolloinkin -- sataa riputella niin, että hiukkasen kastuisimme, siis:
nopeasti joen aaltoihin!
Heinäkuun 15 p:nä pyytää Ollivier valtiovaroista viisi sataa miljoonaa
sotavarustuksia varten. *Thiers äänestää vastaan*, mutta Ollivier
vastaa, että hän lupaa ottaa itselleen kaiken edesvastuun jälkimaailman
edessä. Enemmistö myöntää summan, ja tuollainen isänmaallinen
uhraavaisuus, joka arvelematta myöntyy turmion tuottamiseen, herättää
luonnollisesti ääretöntä ihailua, ja sitä ylistetään pilviin asti.
16 p. heinäkuuta. Englanti koettaa estää sodan syttymistä. Mahdotonta.
Ajatelkaas, jos olisi ollut olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia,
miten helposti olisi tuollainen vähäpätöinen riita ratkaistu!
19 p. heinäkuuta. Berliinissä oleva Ranskan lähettiläs jättää
sotajulistuksen Preussin hallitukselle. Siis alkoi myrsky tällä kerralla
valtioistuimen perimiskysymyksen ja kahden hallitsijan välillä olleiden
neuvottelujen johdosta. Mahtoikohan Kant olla oikeassa, kun hän
ikuisesta rauhasta puhuessaan sanoo: »Jokaisella valtiolla pitäisi olla
tasavaltalainen hallitusmuoto?»
Tosin tämä poistaisi monta sodansyytä -- mutta -- tasavallat ovat
myöskin sotaisia. Vanha, raaka henki kansoissa haluaa sotaa ja
verenvuodatusta, olkoonpa sitte hallitusmuoto mikä tahansa.
* * * * *
Kun sota syttyy, jakaantuvat kaikki, jotka kuuluvat neutraalistin
kansoihin, kahteen puolueeseen: puolustajiin ja vastustajiin.
Kumpaiselleko puolelle me menisimme, kumpaiselleko me, Fredrik, ja minä,
toivoisimme voittoa? Itävaltalaisina olisi meidän tehnyt mieli
toivomaan, että voittajamme joutuisivat tappiolle. Mutta Fredrik oli
preussiläistä sukuperää, ja minäkin pidin itseäni tavallaan
preussiläisten sukulaisena, joiden äidinkieli oli minunkin äidinkieleni.
Sitäpaitsi olivat ranskalaiset julistaneet sodan -- ja sen he olivat
tehneet vähimmin sanoen mitättömästä syystä -- ei, *verukkeita*. Eikö
meidän tullut ajatella, että preussiläiset olivat oikeassa, ja että ne
menivät sotaan pakosta ja puolustaakseen itseään? Minne päin kallistui
siis myötätuntoisuutemme? Jos on meidän tavoin oppinut inhoamaan jo itse
sotaa, niin ei voi tuntea mitään erityistä persoonallista harrastusta
sodan yhtäänne tai toisaanne päin päättymisestä. Ainoa toivomus on,
ettei sota olisi koskaan alkanut, ja että se pian loppuisi.
Olisimme mielellämme jättäneet Pariisin, sillä asukasten innostus
vaikutti meihin kiusallisesti. Mutta itäänpäin vievä tie oli suljettu,
ja rakennuspuuhammekin estivät meitä pois lähtemästä. Mitään seurapiiriä
ei meillä enää ollut. Kaikki, jotka olivat voineet, olivat paenneet
Pariisista, eikä niillä, jotka olivat jälellä, ollut halua
seurustelemiseen. Ainoat, joita joskus tapasimme, olivat muutamat
kirjailija-tuttavamme, ja Fredrikille olikin juuri nyt tärkeätä oppia
tuntemaan etevien miesten mielipiteitä alkavasta sodasta. Eräs nuori
kirjailija, Guy de Maupassant, joka sittemmin on tullut niin
kuuluisaksi, lausui yhtä ja toista, joka täydellisesti sopi yhteen minun
omien mielipiteitteni kanssa, ja jonka sen vuoksi kirjoitin muistoon
punaisiin vihkoihini:
»Sota -- kun vaan ajattelen sitä sanaa, valtaa minut kauhu, aivan kuin
kuulisin puhuttavan noidista, kidutuksesta tahi jostain muusta kauan
sitte poistetusta inhoittavasta raakuudesta. Sotia: -- surmata, kuristaa
ja hakata palasiksi toinen toisiaan. -- Ja meillä on vielä korkeine
sivistyksinemme ja valistuksinemme oppilaitoksia, joissa meitä opetetaan
tappamaan etäältä, tappamaan suurin joukoin ihmisiä yhdellä kertaa.
Ihmeellisintä on, etteivät kansat nouse sitä vastustamaan, ettei koko
yhteiskunta vavahda kuullessaan jo sanan sota.
Jokainen hallitsija on yhtä hyvin velvollinen välttämään sotaa, kuin
jokainen kapteeni laivallaan on velvollinen välttämään haaksirikkoa. Jos
kapteeni on antanut laivansa joutua haaksirikkoon, täytyy hänen tulla
asiasta vastaamaan oikeuden eteen ja saapi tuomionsa, jos on
huolimattomuudesta ollut syypää onnettomuuteen. Miksi ei sellaista
hallitusta tuomita, joka on alkanut sodan? Jos kansa vaan oppisi
havaitsemaan, mitä etua sellaisesta menettelystä olisi, jos se
kieltäytyisi menemästä ammuttavaksi ilman syytä -- silloin olisi sota
lopussa.»
Olin myöskin tilaisuudessa lukemaan erään kirjeen, jonka Gustave
Flaubert oli kirjoittanut George Sandille heinäkuun alkupäivinä, jolloin
sota oli juuri alkanut. Kirje kuului:
»Olen epätoivossa maanmiesteni tyhmyyden tähden. Ihmiskunnan
parantumaton raakuus täyttää mieleni syvällä surulla. Tämä innostus,
jota ei elähdytä mikään aate, saattaa minut niin masennetuksi, että
toivoisin kuolemaa, päästäkseni pois sitä näkemästä. Hyvät ranskalaiset
tahtovat taistella: 1) koska he luulevat, että Preussi on heitä
taisteluun vaatinut; 2) koska ihmisten luonnollinen tila on raakuus; 3)
koska sota on jotain mystillisen salaperäistä, joka hurmaa ihmisten
mielet. Pelkään, että pian tulee jälleen alkamaan sota eri kansanrotujen
välillä, sillä näille kauheille valmistuksille ei ole mitään selittävää
syytä. Taistellaan taistelun vuoksi. Mutta ajattelepas miten paljo
työtä, miten monia siltoja, tunneleja ja teitä täten turmellaan. Oletko
nähnyt, että yksi edusmies on ehdottanut, että mentäisiin ryöstämään
Bayeria?! Oi, että ei saa elää beduinien seassa!»
-- Oi, -- huudahdin minä luettuani tämän kirjeen, -- ettemme ole
syntyneet viisisataa vuotta myöhemmin, se olisi vielä parempi, kuin
beduinien seassa eläminen.
-- Niin pitkää aikaa eivät ihmiset tarvitse ymmärtäviksi tullakseen, --
sanoi Fredrik vakuutuksella.
* * * * *
-- *O, monsieur et madame*[1], mikä onni, mikä iloinen uutinen! -- Näin
huutaen tulivat kokki ja kamaripalvelija eräänä päivänä huoneeseemme. Se
oli päivää ennen Wörthin taistelua.
[1] Oi, herra ja rouva. (Suom.)
-- Mitä nyt?
-- On tullut sähkösanoma, että me olemme voittaneet. Preussin kuninkaan
armeija on miltei masennettu. Kaupunkia koristetaan kolmivärisillä
lipuilla, -- illalla on ilotulitus.
Päivän kuluen saatiin kuitenkin tietää, että tämä sanoma oli väärä, --
se oli vaan pörssikeinottelua.
No niin, sitä parempi, silloinhan ei tarvinnut panna toimeen
ilotulitusta.
Elokuun 7 p:nä saapui surusanoma. Vihollinen oli tunkeutunut maahan.
Sanomalehdet olivat täynnä suuttumusta tuollaisen maahanhyökkäämisen
vuoksi. Ei kukaan ajatellut, että Ranska oli aikonut samaa Preussin
suhteen.
Sotaministeri lähettää julistuksen, että kaikkien sotaankelpaavien
kansalaisten, jotka ovat ijältään kolmen- ja neljänkymmenen vuoden
välillä, on kokoonnuttava lippujen alle. Sotaa varten luvattu valtioapu
koroitetaan viidestä sadasta tuhanteen miljoonaan. On oikein virkistävää
nähdä millä varmuudella ihmiset määräävät toisten hengestä ja rahoista!
Nyt saavat saksalaiset voiton toisensa jälkeen.
Pariisi ja sen asukkaat muuttavat kokonaan muotoa. Hämmästys ja katkera
mieli tulee nyt alussa olleen vaativan ja taistelunhaluisen mielialan
sijaan. Onhan tuo jotain ennen kuulumatonta, että tämä vandaalijoukkio
on uskaltanut pakkautua ihanaan Ranskaan. Että Ranska itse juuri pani
sodan alkuun, sen ovat kaikki unohtaneet.
Metz menetetty! -- Tämä tieto kajahtaa kaupungissa kuin tuskan huuto.
Minulle on aina tieto jonkin linnoituksen antaumisesta ilon sanoma,
sillä minä toivon aina, että tämä kenties ratkaisee asian, ja verinen
leikki on lopussa. Mutta ei, vielä ei ole asia ratkaistu, onhan olemassa
useampia linnoituksia. Tappion perästä jännitetään voimia vielä enempi,
ja -- onni voipi vaihdella.