Luotathan sinä Maria tavallisesti niin lujasti Luojan suojelukseen,
miksi tahdot nyt paeta? Ihminen ei voi koskaan kohtaloansa välttää,
missä ikinä hän lieneekin. -- Mutta minä tahtoisin, että te
matkustaisitte, lapset. Ja sinä, Otto, älä vaan maista mitään hedelmiä.
-- Minä sähköitän heti Bresserille, että hän lähettää meille
desinfektsioni-aineita, sanoi Fredrik.
Mitä sitte tapahtui, sitä en voi tarkasti kertoa, sillä tämän aamun
tapaukset olivat viimeiset, jotka kirjoitin punaisiin vihkoihini. Pelko
ja epätoivo täytti rintamme. Ja kenpä ei tuntisi pelkoa nähdessään
itsensä tahi jonkun rakkaistansa joutuvan noin kauhean ja hyödyttömän
kuoleman uhriksi? Henkilön rohkeus ilmenee vaan siinä, että voi olla
vaaraa *ajattelematta*.
-- Paeta? -- Niin minäkin olin tullut ajatelleeksi, pääasiallisesti sen
vuoksi, että saisin pikku Rudolfin suojelluksi.
Isäni vaati, että toisten piti matkustaa. Seuraavana päivänä pitäisi
koko perheen olla poissa. Itse tahtoi hän jäädä tänne, sillä hän ei
tahtonut hädän hetkenä jättää alamaisiaan. Fredrik sanoi myöskin
tahtovansa jäädä tänne, ja silloin oli minunkin päätökseni tehty:
puolisoni luota en enää vapaatahtoisesti poistuisi.
Siis päätettiin, että täti Maria, molemmat tytöt, Otto ja pikku Rudolf
matkustaisivat pois niin pian kuin mahdollista. Minne? Toistaiseksi
Unkariin, niin kauas kuin mahdollista. Kumpikaan morsiamista ei
vastustanut tätä päätöstä, vaan auttoivat hartaasti lähdön puuhissa.
Kuolla -- silloin kuin rakkahimmat toivomukset pian toteutuisivat,
silloin kun koko elämä näytti niin rikkaalta ja ihanalta -- sehän olisi
kuolla kymmenkertaisesti.
Että tavarat saataisiin nopeammin kokoon, kannettiin matkakirstut
ruokasaliin, ja kaikki olivat auttamassa. Minä tulin juuri alas, joukko
Rudolfin vaatteita käsivarrellani.
-- Miksi et anna kamarineitisi auttaa itseäsi? -- kysyi isäni.
-- Netin, niin, en tiedä missä hän oikeastaan lienee. Olen soittanut
monta kertaa, mutta häntä ei näy, eikä minulla ole aikaa etsiä häntä.
Isäni käski erään palvelijoista Nettiä etsimään ja heti tuomaan tänne.
Hetken kuluttua palasi palvelija takaisin kauhistuneen näköisenä.
-- Netti makaa huoneessaan, hän on ... hänellä on ... hän on --
-- Etkö voi sanoa suoraan? -- ärjäsi isäni. -- Mikä hänen on?
-- Hän on jo -- aivan musta.
Me huudahdimme kaikki kauhistuksesta. Siis oli tuo kauhea vieras jo
saapunut meillekin.
Mitä nyt piti tehdä? Voiko tyttö-raukan antaa kuolla ilman että
koettaakaan häntä auttaa? Mutta se, joka lähestyisi häntä, saisi
tarttuman, eikä ainoastaan se, vaan kaikki muutkin.
-- Tuokaa heti lääkäri, -- käski isäni. -- Ja te, lapset, joutukaa
matkalle niin pian kuin mahdollista.
-- Tohtori matkusti tunti sitte takaisin kaupunkiin, -- sanoi palvelija
isälleni.
-- Minusta tuntuu ... niin kummalliselta, -- sanoi Lilli äkkiä ja
nojausi kauhean kalpeana tuolin selkänojaa vastaan.
Riensimme hänen luoksensa.
-- Kuinka sinä voit? -- Älä ole lapsellinen, -- se on vaan pelkoa...
Mutta se ei ollut »vaan pelkoa», ei ollut epäilystäkään siitä, mitä se
oli. Veimme onnettoman hänen omaan huoneeseensa, jossa hän heti rupesi
kiivaasti oksentamaan ja osotti tavallisia kolera-vaivoja. Se oli toinen
kolerakohtaus kodissamme sinä päivänä.
Oli kauheata nähdä miten Lilli raukka kärsi. Eikä ollut lääkäriä
saatavissa! Fredrik oli ainoa, joka osotti jonkinmoista taitavuutta ja
koetti olla lääkärin sijassa. Hän määräsi lämpimiä hauteita,
sinappitaikinaa vatsan ja jalkojen päälle, -- jäätä ja samppanjaa
sisällisesti, -- mutta ei mikään auttanut. Nämä keinot, jotka helpoissa
kolerakohtauksissa auttavat, eivät tässä mitään vaikuttaneet. Mutta ne
lohduttivat ainakin sairasta ja hänen ympärillänsä olevia sillä
tiedolla, että jotain tehtiin sairaan hyväksi. Kun kohtaukset
lakkasivat, alkoi suonenveto; sairaan ruumis riuhtoi ja heitteli, niin
että jäsenet nauskoivat. Hän tahtoi valittaa, mutta ei saanut ääneen. --
Iho muuttui siniseksi ja kylmäksi, -- hengitys heikkoni.
Isäni juoksi edes ja takaisin, väännellen käsiään epätoivosta. Kerran
asetuin hänen eteensä.
-- Isä, *se on sota* -- sanoin minä. -- Sano, etkö sitä nyt kiroa?
Hän työnsi minut syrjään eikä vastannut.
Kymmenen tunnin kuluttua oli Lilli kuollut. Netti oli kuollut ennemmin
yksin huoneessaan. Me olimme kaikki olleet Lillin ympärillä, eikä kukaan
palvelijoista ollut uskaltanut lähestyä häntä, joka jo oli »aivan
musta».
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Sillä välin oli tohtori Bresser saapunut, tuoden tarvittavia lääkkeitä.
Olisin tahtonut suudella tuon uskollisen ystävän kättä, kun hän aivan
odottamatta saapui meitä auttamaan. Hän otti heti asiat talossa
johtaakseen. Molemmat ruumiit antoi hän viedä yhteen etäällä olevaan
huoneeseen, eroitti huoneet, joissa sairaat olivat kuolleet, ja antoi
meidät kaikki mitä huolellisimmin puhdistaa. Voimakas karboolinhaju
täytti kaikki huoneet, ja vielä nytkin juohtuvat mieleeni koleran
kauheat ajat, kun tunnen karboolin hajua huoneissa.
Aijottu pakomatkamme täytyi vielä kerran peruuttaa. Lillin kuoleman
jälkeisenä päivänä seisoivat jo vaunut portaiden edessä, kun kuskin,
näkymättömän hirmun valtaamana, täytyi laskeutua alas ajajan istuimelta.
-- Mutta minä tulen itse ohjaamaan, -- sanoi isäni päättäväisesti. --
Onko kaikki kunnossa?
Silloin astui Rosa hänen luoksensa:
-- Matkustakaa te, -- sanoi hän, -- minun täytyy jäädä, minä -- seuraan
Lilliä.
Ja hän puhui totta. Aamun koittaessa vietiin tämäkin nuori morsian --
ruumishuoneeseen.
Matkamme tuli luonnollisesti jälleen siirretyksi. Suuressa surussani
valtasi minut jälleen katkeruus tuota jättiläishulluutta kohtaan, jonka
seurauksena kaikki tämä kurjuus oli.
Kun Rosan ruumis vietiin pois, lankesi isäni polvilleen ja painoi päänsä
seinää vastaan.
Astuin hänen luoksensa ja panin käteni hänen käsivarrelleen.
-- Isä, *se on sota*.
Hän ei vastannut.
-- Kuuletko, mitä minä sanon, isä? Nyt tahi ei koskaan: *tahdotko*
kirota sodan?
Hän nousi ja vastasi:
-- Tämä onnettomuus täytyy kantaa sotilaan miehuudella, lapseni. En minä
yksin -- vaan koko isänmaa on saanut uhrata verta ja kyyneleitä -- --
-- Minkä vuoksi? -- keskeytin minä. -- Mitä hyötyä on isänmaalla ollut
kärsityistä tappioista, surman saaneista sotureista. Oi, isä, kiroa sota
-- minun tähteni! Katso, -- jatkoin minä, vetäen hänet ikkunaan; pihalla
tuli eräs mies vetäen kärryissä mustaa ruumiskirstua; -- katso tuo on
meidän Lillillemme -- huomenna tuodaan samanlainen Rosalle -- ja
ylihuomenna kenties kolmas -- ja miksi -- miksi?
-- Koska se on Jumalan tahto, lapseni.
-- Ei, tuhat kertaa ei! Ihmeellistä on, että ihmisten kaikki
hullutukset, kaikki raakuuden työt, kaikki väkivaltainen menettely ja
kaikki erehdykset aina peitetään tuon kilven taakse, joka kuuluu:
»Jumalan tahto.»
-- Älä herjaa, Martha, tällä hetkellä, jolloin Jumalan rankaiseva käsi
on ojennettu ylitsemme.
Samassa hetkessä astui eräs palvelijoista sisälle.
-- Teidän ylhäisyytenne, puuseppä ei tahdo kantaa kirstua siihen
huoneeseen, missä neidit lepäävät.
-- Etkö sinäkään, pelkuri raukka.
-- En voi yksin.
-- Silloin autan minä sinua -- minä itse.
Hän meni oveen päin.
-- Mene takaisin! -- huusi hän minulle, kun minä tahdoin seurata häntä.
-- Sinä et saa heitä seurata -- sinä et saa kuolla pois luotani, et --
ja sinun tulee ajatella lastasi!
Mitä minun tuli tehdä. Kaikista kiusallisinta on sellaisella hetkellä
se, että ei näe edessään velvollisuuden tietä selvänä. Jos osoittaa
sairaille ja kuoleville rakkauttansa, niin kuljettaa taudin siemenen
heidän luotansa terveiden sekaan. Kyllä mieluisasti *uhraisi itsensä*,
mutta samassa tietää uhraavansa toisetkin. Yksi ainoa keino löytyy.
Täytyy panna alttiiksi itsensä ja kaikki muutkin ja pysyä yhdessä,
oikein yhdessä tuossa vajoavassa laivassa aivan viimeiseen
silmänräpäykseen asti. Ja sitte -- ihana maailma, jää hyvästi!
Sellainen alttiuden tunne oli vallannut meidät kaikki ja pakenemisen
aikeet olivat jo aikoja sitte jätetyt. Me kuljimme vaan kuolinvuoteelta
kuolinvuoteelle, eikä tohtori Bresserkään enää meitä tästä estänyt.
Hänen läsnäolonsa, hänen väsymätön, luja toimintansa vaikutti meissäkin
turvallisuuden tunteen: uppoavassa laivassamme oli ainakin kapteeni.
Oi tätä koleraviikkoa Grumitzissa! -- Siitä on jo kulunut enempi kuin
kaksikymmentä vuotta, mutta vieläkin käyvät kylmät väreet läpi luun ja
ytimen, kun ajattelen sitä aikaa. Kyyneleitä, valitushuutoja,
sydäntäsärkeviä kuolemankamppauksia, karboolinhajua, kuolevien kauheita
suonenvetokohtauksia, kuolinkellojen alituista soittoa, hautajaisia --
ei, multaan pistämisiä, sillä tällaisessa tapauksissa ei pidetä mitään
hautajaismenoja. Koko elinjärjestyksemme oli ylös alaisin käännetty.
Mitään kunnollisia aterioita ei ollut -- keittäjä oli kuollut, -- yöllä
ei tullut nukutuksi, -- söi palan silloin kuin sattui ja nukahti
hetkisen aamupuolella.
Ja tämän kauhean ajan kuluessa oli ulkona mitä ihanin kesä-ilma. Rastaat
lauloivat puistossa, kukkaispenkit loistivat selittämättömän komeina.
Tämä oli kuin välinpitämättömän luonnon ivaa.
Kylässä sattui yhä uusia kuolemantapauksia. Kaikki tänne jääneet
preussiläiset olivat kuolleet. Yksi palvelijoista kertoi: -- Kohtasin
tänään haudankaivajan, joka palasi hautausmaalta tyhjine vaunuineen.
Oletteko taas pistänyt multaan muutamia? -- kysyin minä häneltä. --
Olen, kuusi tahi seitsemän kappaletta taas, -- joka päivä on niitä
ainakin puoli tusinaa, usein enempikin. Kyllähän joku joskus liikkuu
vielä vaunussa -- mutta ei se mitään tee. Pian multaan preussiläiset!
Seuraavana päivänä kuoli tuo ihmispeto, ja toisen piti astua hänen
sijaansa, joka olikin vaivaloisimpia toimia tähän aikaan. Posti toi
ainoastaan surullisia tietoja koleran levenemisestä muualla, ja
rakkaudenkirjeitä, -- joihin ei koskaan tulisi vastausta, -- mitään
pahaa aavistamattomalta prinssi Henrikiltä. Konradin olin valmistanut
surusanomaa vastaanottamaan siten, että olin ilmoittanut hänelle Lillin
olevan hyvin sairaana, mutta hän ei voinut viraltansa päästä heti
tulemaan. Vasta neljäntenä päivänä Lillin kuoleman jälkeen tuli hän
rientäen huoneeseen, jossa istuimme.
-- Onko totta että Lilli? -- huusi hän.
Vastasimme hänen kysymykseensä myöntävästi.
Hän vastaan otti sanoman kauhealla levollisuudella ja ulkonaisesti surua
osottamatta.
-- Olen rakastanut häntä niin monta vuotta, -- supisi hän itsekseen ja
sanoi sitte ääneen:
-- Missä hän lepää? -- Tahdon käydä hänen luonansa. -- Voikaa hyvin, --
hän odottaa minua.
Tulenko kanssasi? -- ehdotti joku.
-- Ei, menen mieluimmin yksin.
Hän meni -- ja me emme nähneet häntä koskaan enää. Lemmittynsä haudalla
ampui hän kuulan otsaansa.
Jolloinkin muulloin olisi tämä surullinen tapaus herättänyt suurta
huomiota, mutta nyt oli niin moni nuori upseeri välittömästi joutunut
kuoleman omaksi sodassa -- ainoa erotus oli, että Konrad välillisesti
joutui saman kohtalon alaiseksi. Ja kun me saimme tiedon tästä
surullisesta tapauksesta, oli kotiamme juuri kohdannut uusi
perheonnettomuus, joka tuotti meille kaikille suurinta tuskaa. Otto,
isän ainoa, jumaloitu poika, oli myöskin joutunut kauhean murhanenkelin
käsiin.
Koko yön ja seuraavan päivän elimme me toivon ja levottomuuden
vaiheella. Kello seitsemän illalla hän vaipui kuolemaan.
Isäni heittäytyi kuolleen yli huutaen sydäntä vihlaisevasti; huuto
kajahti läpi koko talon. Suurella vaivalla saimme me hänet pois poikansa
luota. Mitä epätoivoisen surun purkauksia nyt seurasikaan! Vanhus
vääntelihe aivan kuin ruumiillisten tuskien käsissä ja vaikeroitsi kuin
lapsi. Hänen Ottonsa, hänen rakkaansa, hänen kaikkensa...
Jäykkä ja äänetön tylsätuntoisuus seurasi näitä surunpurkauksia. Hän ei
jaksanut olla läsnä poikansa hautajaisissa, hän lepäsi sohvallansa
liikkumatta ja nähtävästi tiedotonna. Tohtori käski meidän toimittaa
hänet levolle.
Hetken kuluttua näytti hän jälleen heräävän. Fredrik, täti Maria ja minä
olimme hänen luonansa. Hän katseli ympärilleen kysyvästi, nousi sitte
istumaan ja koetti puhua. Mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustansa,
hengitti vaan raskaasti. Äkkiä rupesi hän tutisemaan ja vapisemaan aivan
kuin suonenvedosta, ja minä ymmärsin hänen huuliensa epäselvästi
lausuvan: Martha!
Laskeusin polvilleni hänen vuoteensa viereen.
-- Isä, rakas, oma vanha isäni!
Hän kohotti ylös toisen kätensä ja pani sen pääni päälle. --
Toivomuksesi -- sanoi hän vaivaloisesti -- olkoon -- täytetty -- minä --
kiroan --
Hän ei saanut lausetta lopetetuksi, hänen päänsä vaipui raskaasti
takaisin tyynylle. Tohtori Bresser, joka oli sillä välin tullut sisään,
todisti, että henki oli eronnut, että isäni oli kuollut
sydämenkouristukseen.
Kun palasimme hautajaisista, nyyhkytti täti Maria liikutettuna: --
Kauheinta kaikista on, että hän kuoli kirous huulillaan.
-- Älä ole levotoin siitä, täti, -- sanoin minä. -- Jos sellainen kirous
tulisi jokaisen suusta, niin olisi se ihmiskunnalle suurimmaksi
siunaukseksi.
* * * * *
Sellainen oli koleraviikko Grumitzissa. Seitsemän päivän ajalla oli
kokonaista kymmenen henkeä linnan omista asujamista mennyt manalan
majoille: isäni, Lilli, Rosa, Otto, Konrad, kamarineitini, keittäjä,
kuski ja kaksi tallirenkiä. Kylässä oli saman ajan kuluessa kuollut yli
kahdeksankymmentä henkeä.
Kun sen näin kertoo, tuntuu se kuivalta, tilastotieteelliseltä laskulta.
Kun se on romaanissa luettavana, pitää sen liioitellun mielikuvituksen
tuotteena. Mutta se ei ole niin kuivaa kuin ensinmainittu eikä niin
liioitellun romantillista kuin viimemainittu -- se on yksinkertaisesti
vaan kylmä, paljas, surullinen todellisuus.
Grumitz ei ollut ainoa paikka tässä seudussa, joka joutui näin kovan
kohtalon alaiseksi. Stockernin linnassa, pienen Horn kaupungin lähellä,
kuoli yhdessä perheessä viiden päivän kuluessa neljä henkeä:
kaksikymmenvuotias Rudolf, hänen sisarensa Emilia ja Bertha ja heidän
setänsä sekä sitäpaitsi viisi palvelijaa. Nuorin tytär, Paulina von
Engelshofen säästyi kuolemalta ja tuli sittemmin naimisiin erään parooni
Suttnerin kanssa. Hänkin kertoo vielä nytkin vavistuksella
koleraviikosta Stockernissa.
Minut oli vallannut sellainen kuolemanvelttous että joka hetki odotin
kuolemaa, jonka piti tulla ottamaan pois minut ja rakkaimpani. Itkin
heidän kuolemaansa jo edeltäpäin. Mutta he säästyivät ja suuressa
surussani oli minulla onnellisiakin hetkiä, jolloin sain nojata päätäni
uskollisen puolisoni rintaa vastaan ja siinä surra surujani ja itkeä
kiitollisuuttani. Miten hellästi ja lempeästi hän minua puhuttelikaan ja
miten nämät sanat lämmittivät ja keventivät sydäntäni. -- Ei, maailma ei
ole niin huono, täytyi minun ajatella, maailmassa ei ole yksinomaan
kurjuutta ja valitusta, siellä on myöskin myötätuntoisuutta ja
rakkautta. Ja yksilöiden tunteet ovat tulevaisuudessa koko yhteiskunnan
ja ne tulevat olemaan ojennusnuorana ihmisten välillä olevissa asioissa.
Hyvyys on oleva tulevaisuuden tunnussana.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Me vietimme lopun kesästä Genèven lähistössä. Fredrik tahtoi oppia
tuntemaan ne miehet, jotka olivat panneet toimeen »punaisen ristin» ja
ottaa heiltä selkoa seuran tarkoituksesta ja toiminnasta. Hän oli
pyytänyt eroa sotilas-virasta ja saanut lomaa siksi, kunnes hänen
eronhakemukseensa oli ehditty suostua.
-- Minusta oli nyt tullut rikas, hyvin rikas. Isäni, veljeni ja sisareni
kuoleman kautta olin perinnyt Grumitzin ja koko sukuomaisuuden.
Kun näytin Fredrikille paperit, jotka asian vahvistivat, ja jotka
notaarioni oli antanut minulle, sanoin surumielisesti leikkiä laskien:
-- Mitä sanoisit nyt, jos ylistäisin sotaa, jonka kautta kaikki tämä on
tullut osakseni?
-- Silloin et olisi minun Marthani, -- vastasi hän hellästi.
Me asuimme pienessä huvilassa Genèvejärven rannalla ja elimme hiljaa ja
yksinäisyydessä. Mieleni oli niin kiihoittunut kaikesta, mitä äsken olin
kokenut, että en tahtonut nähdä ketään vieraita ihmisiä. Tarvitsin lepoa
ja tyyntä, yksitoikkoista elämää, saadakseni hermoni vähitellen
levollisiksi.
Fredrik meni usein kaupunkiin saadakseen tarkkoja tietoja kaikesta, mikä
koski »punaista ristiä». En muista selvästi, mikä oli tuloksena näistä
tutkimuksista. Siihen aikaan en tehnyt päiväkirja-muistoonpanoja, ja
siksi olen unohtanut suurimman osan siitä, mitä Fredrik minulle
kokeistansa kertoi. Yksi ainoa asia on kumminkin selvästi painunut
muistooni tältä ajalta: se tyyneys, se ennakkoluulottomuus, se iloinen
toiminta, joka vallitsi niiden ihmisten kesken, joiden yhteyteen
sattumalta jouduin. Tuntui kuin olisimme eläneet onnellisimmassa,
rauhallisimmassa aikakaudessa. Ei missään kuulunut ohimenneen sodan
kaikua, jollei joskus leikkipuheissa. Koko sotaa pidettiin vaan mieltä
kiinnittävänä tapauksena ja sopivana puheaineena muun valtiollisen
lorupuheen seassa. Aivan kuin ei kauhistuttava kanuunanjyrinä
böhmiläisillä taistelutantereilla olisikaan sisältänyt mitään
surullisempaa kuin joku uusi Wagnerin ooppera!
Lokakuun keskipaikoilla palasimme Wieniin, jossa minun täytyi olla läsnä
perintöasioiden selvittelyä varten. Kun ne olivat selvillä, päätimme
asettua Parisiin pitemmäksi ajaksi. Fredrik tahtoi kaikin voimin
työskennellä rauhanaatteen eteen ja uskoi että lähestyvä
maailmannäyttely olisi sopiva tilaisuus rauhanystävien kongressin
kokoonkutsumiselle. Sitäpaitsi oli Parisi hänen mielestään juuri se
paikka, missä hän parhaiten voisi työskennellä tämän suuren
kansainvälisen kysymyksen hyväksi.
-- Oi, -- huokasin minä, -- mitä voit sinä yksin vaikuttaa tuohon
mahtavaan, tuhatvuotiseen, miljoonien ihmisten puolustamaan
varustukseen?
-- Vaikuttaa? Minä? Ei, niin ajattelematon en toki ole, että toivoisin
itse persoonallisesti voivani saada toimeen muutosta asioiden suhteen.
Tahdon vaan asettua rauhan armeijan *riviin*. Olenko koskaan sotilaana
ollessani luullut yksin voivani pelastaa isänmaan, tahi voittaa jonkun
provinsin? Ei, yksityinen voi ainoastaan palvella, ja jos niin
vaaditaan, uhrata henkensä sen asian hyväksi, jota hän tahtoo edistää.
Wienistä tein pyhiinvaelluksen Grumitziin, jonka hallitsijaksi nyt olin
tullut. Mutta minulla ei ollut voimaa mennä linnaan; laskin vaan neljä
seppelettä rakkaitteni hautakummuille ja matkustin jälleen takaisin.
Sitte kun tärkeimmät asiani olivat järjestetyt, ehdoitti Fredrik, että
matkustaisimme Berliniin tervehtimään täti Cornelia raukkaa. Rudin
jättäisimme siksi aikaa täti Marian hoidettavaksi. Grumitzin kauheat
päivät olivat vaikuttaneet häneen siten, että hän oli tullut kovin
alakuloiseksi, ja koko hänen rakkautensa, koko hänen huolenpitonsa
kohdistui nyt minun pikku Rudolfiini. Toivoin senvuoksi, että se
vaikuttaisi häneen virkistävästi ja rohkaisevasti, jos poika olisi
jonkun ajan hänen luonaan.
Mutta tuskin olimme ehtineet olla muutaman päivän Berliinissä ja käydä
surullisella vierailullamme rouva von Tessovin, Gottfriedin äidin luona,
ennenkuin äkillisesti saimme kutsumuksen palata takaisin Wieniin. Minä
sain nimittäin sähkösanoman, että täti Maria oli äkkiä sairastunut ja
toivoi saada meitä tavata. Lääkärit olivat jo jättäneet kaiken toivon
sairaan paranemisesta.
-- Nyt on tullut minun vuoroni, -- sanoi hän, kun istahdin hänen
vuoteensa viereen, -- ja minä jätän sangen mielelläni tämän elämän. Sen
jälkeen kun veli raukkani ja sinun sisaresi niin äkillisesti kutsuttiin
manalan majoihin, ei minulla ole ollut mitään oikeata iloa -- en ole
koskaan voinut saada surulleni lohdutusta. -- Tuolla ylhäällä saan
heidät kaikki nähdä. -- Konrad ja Lilli ovat siellä yhdistettyinä, -- he
eivät saaneet yhdistyä täällä alhaalla, niin oli määrätty. --
-- Se on minulle suuri lohdutus, että sinä olet onnellinen, rakas
Martha, -- jatkoi täti Maria. -- Miehesi on palannut kahdelta
sotaretkeltä, kolera on teidät säästänyt, kaikesta huomaa, että Luojan
tarkoitus on antaa teidän vanhentua toistenne rinnalla. Koettakaa nyt
vaan kasvattaa pikku Rudolfista hyvä kristitty ja kelpo sotilas, että
hänen isoisänsä tuolla ylhäällä saa iloita hänestä. --
Luonnollisesti en maininnut mitään siitä, että olin päättänyt, ettei
pojastani koskaan tulisi sotilasta.
-- Alituisesti olen rukoileva teidän puolestanne ... että saisitte elää
kauan ja onnellisina.
Pyysin, ettei tätini rasittaisi itseänsä liiallisella puhelemisella.
Huvittaakseni häntä kerroin hänelle, mitä olimme nähneet Schweitzissä ja
Berlinissä. Kerroin muun muassa, että olimme tavanneet prinssi Henrikin,
ja että hän oli antanut linnansa puistoon pystyttää marmoripatsaan
nopeasti voitetun ja nopeasti kadotetun morsiamensa muistoksi.
Kolmen päivän kuluttua vaipui tätini rauhallisesti kuolemaan,
nautittuansa kuolinsakramentin. Ja nyt olivat kaikki omaiseni, kaikki
ne, joiden seassa olin kasvanut, maailmasta pois lakaistut.
Täti Maria oli testamentissaan määrännyt Rudolfin koko pienen
omaisuutensa perilliseksi, ja omaisuutta hoitamaan oli hän määrännyt
ministerin »Totisesti».
* * * * *
Toukokuussa matkustimme Parisin näyttelyyn. Minä en ollut vielä nähnyt
Seinen rannoilla olevaa maailmankaupunkia ja silmiäni häikäisi se elämä
ja loisto, jota siellä näin. Parisi ei varmaankaan koskaan ole
näyttäytynyt niin edullisessa valossa kuin nyt, keisarikunnan ollessa
suurimmassa loistossansa ja Euroopan kaikkien itsevaltiasten täällä
kokoontuessa. Kaikki Euroopan kansat olivat tulleet rauhalliseen
kilpataisteluun Marskentän suuressa palatsissa. Rikkauksia,
taideteoksia, teollisuudentuotteita oli tänne koottu semmoisia joukkoja,
että katselijan täytyi hämmästyä. Tyyneys ja iloisuus valtasi mieleni,
sillä kaikessa tässä näyttäytyi minusta rauhan vertauskuva, rauhallisen
edistyksen ihanimmat hedelmät. Koko tämä loistava, häikäisevä näyttely
oli mielestäni takeena siitä, että sovinnollisuuden ja yhteistyön uusi
aika oli alkava maailmalle.
Asuimme Grand Hotellissa Capusinikadun varrella. Tässä hotellissa kävi
parhaastaan englantilaisia ja amerikalaisia. Me kohtasimme aniharvoja
omia maanmiehiämme, sillä itävaltalaiset eivät rakasta matkustusta.
Vierailuilla emme käyneet missään, minä käytin vielä surupukua, ja me
emme lainkaan kaivanneet mitään seuraa.
Rudolf oli nyt kahdeksan vuoden vanha ja tavattoman viisas poika. Olimme
ottaneet hänelle opettajaksi erään nuoren englantilaisen, joka oli
seurana pojallemme silloin kuin emme voineet ottaa häntä mukaamme
matkoillemme.
Maailma, joka täällä avautui silmieni eteen, oli minulle aivan uusi.
Nämä maailman kaikilta haaroilta kokoontuneet ihmiset, tämä
juhlallisuus, tämä loisto, tämä vilinä -- olin melkein tukahtua kaikesta
mitä näin ja kuulin. Ja kuitenkin pysyimme loitolla varsinaisesta
suuresta maailmasta, olimme olleet ainoastaan parilla vierailulla, esim.
kerran meidän lähettiläämme, ruhtinas Metternichin luona. Mutta
sitävastoin tutustuimme useihin kirjallisesti ja valtiollisesti
merkillisiin henkilöihin ja sen teimme etupäässä Fredrikin »tehtävän»
vuoksi. Sillä vaikka hänellä olikin vaan hyvin vähäinen toivo
pyrkimystensä onnistumisesta, emme kuitenkaan asiaa koskaan syrjään
jättäneet. Meillä oli erityinen kirja, jonka nimitimme
»rauhanpöytäkirjaksi», ja johon me jäljensimme kaikki kirjoitukset,
todistuskappaleet ja uutiset, jotka jollain tavalla koskivat rauhaa.
Sinne kirjoitimme myöskin »rauhanaatteen historian», niin lavealta kuin
onnistuimme saamaan tietoa siitä, ja lisäksi filosoofien, runoilijoiden,
lainoppineiden, ja valtiomiesten lausuntoja asiasta. Täten kasvoi näistä
muistiinpanoista pian paksu nidos, -- minä jatkan niitä vielä nytkin, --
johon kuuluu useita pienempiä siteitä.