ajatusta. Pariisi -- kaiken sivistyksen ja tieteen aarteiden
kokouspaikka, -- huvien, loiston, nautinnon Pariisi -- linnoitukseksi!
Kuumeentapaisella kiihkolla ryhdytään työhön. Valleja luodaan ja
ampumaluukkuja muurataan, hautoja kaivetaan kaupungin porttien
ulkopuolelle, nostosiltoja rakennetaan, varusteita kokoonpannaan,
rintavarustuksia ja ruutimakasiineja valmistetaan. Mikä kiire, mikä
vilkkaus, mitkä äärettömät kustannukset! Miten hyödyllistä ja siunausta
tuottavaa olisikaan tämä toiminta ollut, jos se olisi tapahtunut
rauhallista edistystä varten!
Kaupunki hankkii ruokavaroja voidakseen kestää piiritystä, joka
varmaankin tulee olemaan pitkällinen. Myllyjä rakennetaan ja
karjatarhoja perustetaan, mutta vihdoin täytyy kuitenkin sen hetken
tulla, jolloin vilja loppuu ja liha on syöty. Mutta niin pitkälle ei
ajatella. Kaikki, jotka osaavat kivääriä käyttää, rupeavat sotilaiksi,
palosotamiehet, merimiehet, työmiehet, ja uusia uusinimisiä sotajoukkoja
muodostuu joka päivä....
* * * * *
Tästä päivästä lähtien seuraavat tapaukset toisiansa yhä nopeammin.
Kauheimman vihan myrsky kiihtyy kovimmilleen; se ei ole vielä puhjennut
ilmoille, mutta voipi jo kuulla sen kiihtyvän kohinan. *Kuolema
preussiläisille!* on päivän tunnussana. Mekin jouduimme tapausten
pyörteeseen, me emme voineet ajatella ollenkaan omaa onneamme, rakasta
kotiamme, lapsiamme ja lämpöistä keskinäistä lempeämme. Me emme
uskaltaneet nauttia tästä nyt, kun kaikki ympärillämme kärsi ja vapisi,
huusi ja raivosi. Se olisi ollut aivan kuin koettaa hukkuvan laivan
kannella valmistaa itselleen iloisen ja mukavan olinpaikan.
Elokuun 28 p:nä tuli tieto, että kaikkien *saksalaisten* piti jättää
Pariisi kolmen päivän kuluttua.
Niillä, jotka tämän käskyn olivat kirjoittaneet, ei varmaankaan ollut
mitään aavistusta siitä, mikä viha, mikä kalmainen viha täten kylvettiin
kahden kansan, ranskalaisten ja saksalaisten välille. Miten kauan sodan
jälkeen tämän vihan surulliset hedelmät tulivat näkyviin, sen tiedän
nyt. Tästä hetkestä lähtien eivät nuo kaksi suurta, ihanata, kukoistavaa
maata, Ranska ja Saksa, olleet enää kaksi kansaa, jotka ritarillisella
tavalla taistelivat toisiansa vastaan, vaan koko kansa oli vihan
vimmassa koko vihollisen puoleista kansaa vastaan.
Olin tilaisuudessa näkemään, miten ankarasti tämä pois-käsky-määräys
kohtasi monta kunniallista, rehellistä ja ahkeraa perhettä. Niiden
työmiesten joukossa, jotka laittoivat kotiamme kuntoon, oli monta
saksalaista, verhoilija, taideveistäjä, vaunumestari ynnä muita. Nämä
olivat asuneet Pariisissa kaksikymmentä vuotta, tehneet naimisliittoja
ranskalaisten perheiden jäsenien kanssa, saaneet oman kodin ja omat
asioimis-sitoumukset. Ja nyt täytyi heidän poistua -- kolmen päivän
kuluessa jättää kotinsa ja kaiken sen, mikä oli heille tullut rakkaaksi,
menettää omaisuutensa ja kauppatuttavansa. Nämä ihmisraukat tulivat
luoksemme surun murtamina ja kertoivat mikä onnettomuus heitä oli
kohdannut. Työt, joita olimme heiltä tilanneet, ja jotka nyt olivat
juuri valmistumaisillaan, täytyi jättää kesken, sillä heidän
työhuoneensa piti suljettaman. Kyynelsilmin valittivat he hätäänsä
meille, ja me lohdutimme ja autoimme heitä niin hyvin kuin voimme.
Ja *miksi* oli tällainen kova kohtalo tullut näiden ihmisraukkojen
osaksi? Siksi, että he sattuivat kuulumaan kansaan, jonka armeija oli
menestyksellä täyttänyt velvollisuutensa -- tahi -- tarkemmin
selitettynä, siksi että *voisi* ehkä tapahtua, että joku
hohenzollerilainen kukaties tulevaisuudessa voisi vastaanottaa hänelle
tarjotun espanjalaisen hallitsija-ehdokkuuden.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
*Sédan!* Keisari Napoleon on jättänyt miekkansa!
Tämä tieto valtasi meidät. Nyt seisoimme todellakin suuren,
historiallisen tapauksen ääressä. Ranskan armeija lyöty, kuningas
vankina, täydellinen tappio. Saksa oli saanut loistavan voiton.
-- Loppunut, loppunut! -- iloitsin minä, -- nyt voivat ihmiset kernaasti
panna toimeen ilotulituksia, sillä nyt tulee surmaamisesta loppu.
-- Älä riemuitse liian varhain, -- sanoi Fredrik. Yhden voitetun
armeijan sijaan kohoaa maasta kymmenen uutta.
Syyskuun 4 p:nä. Jälleen väkivaltainen teko, keisari pannaan pois
viralta. Ranska julistetaan tasavallaksi. Kaikki mitä Napoleon III on
tehnyt, julistetaan kelvottomaksi ja tuomitaan. Nyt tahtoo *maa* itse
käydä sotaa, jos Saksa vielä rohkenee jatkaa halpamielistä
maahanryntäämistään.
Minun täytyi pian jättää rauhantoiveeni. Kaikki näytti sotaisemmalta
kuin koskaan ennen. Ilma oli täynnä raivoa ja kostonhalua, sekä
vihollista että eroitettua keisaria kohtaan. Oli inhoittavaa kuulla sitä
pilkkaa ja niitä häväistyksiä, joita sekä puheissa että kirjoituksissa
sateli keisarillisen huoneen ja onnettomien kenraalien yli.
Linnoitustöitä jatketaan suurella kiireellä. Kaupungin ympäristöt
muutetaan erämaiksi, ja ihmiset muuttavat sieltä kaupunkiin. Mitä
surkeita jonoja vaunuja ja muuttokuormia, mitä joukkoja raskaita
taakkoja kantavia ihmisiä, jotka kuljettavat muassaan kotiensa viimeiset
pirstaleet! Olin nähnyt saman näytelmän kerran ennen, Böhmissä, kun
maalaisväestö pakeni voittavaa vihollista, mutta täällä iloisessa,
loistavassa maailmankaupungissa teki se vielä surullisemman vaikutuksen.
Vihdoinkin iloinen uutinen! Englanti koettaa olla välittäjänä ja saada
toimeen yhtymystä Jules Favren ja Bismarckin välillä. Kenties siitä nyt
tulee loppu.
Päin vastoin. Nyt vasta voipi nähdä miten kuilu levenee. Saksalaiset
sanomalehdet ovat joku aika takaperin ehdoittaneet Elsass-Lothringin
takaisin ottamista, joka kerran on ollut saksalainen, ja pian seisovat
saksalaiset Pariisin porttien ulkopuolella, vaatien julkisesti
Elsass-Lothringin luovuttamista.
Ranska vastaa uhalla: *pas un pouce -- pas une pierre!* (Ei tuuman
leveyttä maata, ei kiveäkään.)
Niin, niin, mieluisasti tuhansien ihmisten henki, mutta ei tuumaakaan
maata. Tämä on isänmaallisuuden perusajatus. Meitä tahdotaan
nöyrryyttää, huutavat Ranskan isänmaanystävät, mutta mieluummin
hautautuu katkeroittunut Pariisi omiin raunioihinsa!
Nyt vihdoinkin päätimme jättää Pariisin. Miksi jäisimmekään saarrettuun
kaupunkiin, koska emme olleet pakoitetut siihen. Miksi kauemmin
pysähtyisimme ihmisten seassa, jotka katselivat meitä vihaisin
silmäyksin ja puristivat meille nyrkkiänsä, kun kuulivat meidän puhuvan
saksan kieltä? Olihan tosin monessa suhteessa vaikeata nyt päästä pois
Pariisista ja Ranskasta, eikä ollut hauska jättää rakasta, puoleksi
valmista kotiammekaan, mutta kaikkien esteiden täytyi poistua, me emme
voineet enää ajatellakaan, että jäisimme tänne. Olimme jo viipyneet
täällä liian kauan. Ne mielenliikutukset, joita olin saanut kokea,
olivat niin tärisyttäneet hermojani, että usein sain vaikeita
hermovavistuksia ja pari kertaa itkutaudinkin.
Olimme jo järjestäneet tavaramme matkakuntoon, ja kaikki oli valmiina
matkalle lähtöä varten, kun minä jälleen sairastuin, ja niin kovasti,
että minun täytyi antautua vuoteen omaksi. Lääkäri selitti, että
hermokuume oli tulossa, ja ettei minua mitenkään saanut panna matkan
vaivoille alttiiksi.
Monta pitkää viikkoa lepäsin vuoteessani. Muistan vaan himmeästi tätä
aikaa, mutta suloisena muistuu mieleeni se hellä hoito, jota sain
nauttia. Rakas Fredrikini istui vierelläni öin ja päivin. Usein toi hän
lapsetkin luokseni. Heidän lorunsa ja juttelunsa kaikui korvissani kuin
kaunis soitto. Ja me, Fredrikin kanssa, laskimme leikkiä kuin
huolettomat lapset, ajattelematta niitä surullisia asioita, joita
ympärillämme tapahtui. Millä ihastuksella nautinkaan niitä
virvoitusjuomia, joita hän minulle ojensi, ja millä suloudella
laskinkaan joka ilta pääni tyynylle, varmana siitä, että Fredrik istui
päänaluiseni vierellä, ja että minä tulisin nukahtamaan lapsellisen
hyvin. Tunsinhan nyt, että minä vähitellen saisin palata takaisin
elämään ja -- onneen.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Onneen? Ei. Sillä tervehtymisen mukana palasi jälleen tajuntaani tieto
kaikesta kauheasta, mikä meitä ympäröi. Olimmehan nälkää-näkevässä,
palelevassa, valittavassa kaupungissa, ja sota jatkui yhtä kiihkeällä
raivolla kuin ennenkin.
Talvi oli tullut ja sen mukana kova kylmyys. Nyt vasta sain tietää
kaikki, mitä pitkällisen sairauteni aikana oli tapahtunut.
Strassburg on pommitettu, sen kirjasto on hävitetty.
Strassburg valloitettu! Maa joutuu rajattomaan epätoivoon ja raivoaa
kuin mieletön.
-- Oi, jospa saisin palata unelmien maahan, valitan minä. -- Nyt olin
terve, ja minun täytyi seurata asiain juoksua.
Joulukuun 1 p:nä. Trochu linnoittaa Champignyn kukkulat.
Joulukuun 2 p:nä. Kovapintainen tappelu Brien ja Champignyn luona.
Joulukuun 5 p:nä. Pakkanen kovenee. Oi, niitä vertavuotavia, vapisevia
ihmisraukkoja, joiden täytyy kuolla tuolla ulkopuolella lumeen ja
kylmyyteen! Kaupungissakin tuottaa pakkanen kauheita kärsimyksiä.
Polttopuita ei ole lainkaan saatavissa. Mitä antaisikaan, jos voisi
saada pari laudanpalaista lämmittääkseen huonettaan.
Joulukuun 21 p:nä. Ulosryntäys Pariisista.
Joulukuun 25 p:nä. Erästä pientä preussiläisen ratsuväestön osastoa
tervehditään kylien Troo ja Sougè taloista pyssynlaukauksilla. Kenraali
Kraatz käskee sytyttää kylät tuleen. Liekit kohoavat kohti korkeutta, ja
köyhät majat rysähtävät kokoon miesten, vaimojen ja lasten yli,
pakenevien, itkevien, valittavien ja palavien ihmisten ja eläinten yli.
--
»Oi, sä riemuisa, oi, sä autuisa, armon tarjoova joulujuhla! -- --»
* * * * *
Tyydytäänkö Pariisin nälkään näännyttämiseen, tahi pommitetaanko
kaupunki myöskin?
Se ei voinut olla mahdollista; koko puolueeton sanomalehdistö nousee
tätä otaksumista vastaan. Mutta sotapuolueen sanomalehdet Berliinissä
kehoittavat tätä tekemään. Se olisi ainoa keino, miten sota saataisiin
loppumaan. Ja mikä riemuisa voitto olisikaan -- voittaa Seinen kaupunki!
Joulukuun 28 p:nä kirjoitin:
»Se on täällä... Taaskin jymeä laukaus ... hiljaisuus, ja jälleen
yksi...
Istuimme aamiaispöydässä, se tahtoo sanoa, söimme leipää ja juustoa.
Ruokatarpeista oli jo puute. Silloin jymisi ensimäinen laukaus. Me
katselimme toisiamme kauhistunein, kysyvin katsein. Olisiko se ehkä?...
Ei, se oli varmaankin joku portti, joka paukahti kiinni, tahi jokin muu
sellainen kolahdus. Kaikki oli jälleen hiljaista, ja me jatkoimme
keskeytettyä puhettamme. Mutta parin minuutin kuluttua kuului jälleen
sama jymeä ääni. Fredrik riensi ikkunaan.
-- »Pommitus» se on, -- sanoi hän.
Kadulta kuului hälinää. Joukko ihmisiä oli kokoontunut sinne ja he
seisoivat parvittain ja kuuntelivat jyrinää tarkkaavasti ja
levottomuudella.
Nyt riensi palvelijamme joutuisasti sisälle ... ja samassa paukahti uusi
laukaus.
-- *Oh, monsieur et madame, c'est le bombardement!*[1]
[1] Oi, rouva ja herra, se on pommitus! (Suom.)
Avonaisesta ovesta tulivat kaikki palvelijamme sisälle, yksin
kokkipoikakin. Tällaisina hetkinä ... sodassa, tulipalossa tahi tulvassa
... katoaa kaikki säätyeroitus, ja jokainen hakee turvaa yhtymällä
toisiinsa.
-- *C'est le bombardement! Cest le bombardement!* huusi jokainen
sisääntulija vuorostaan.
Se oli kauheata. Ja kuitenkin muistan, että samalla tunsin kauhun
sekaista ihastusta, tyytyväisyyttä siitä, että sain olla mukana näin
suuressa ja monivaiheisessa tapauksessa, »pommituksessa», -- enkä
kuitenkaan tarvinnut peljätä hengen vaaraan joutumista. Tunsin jotain,
jolle tahtoisin antaa nimen ... »miehuuden ylpeys».
* * * * *
Piiritys ei kuitenkaan itse asiassa ollut niin kauhea, kuin voisi
luulla. Ei näkynyt palavia taloja, ei epätoivosta valittavia ihmisiä, ei
läpi ilman kiitäviä kartesseja, kuului ainoastaan tuo kaukainen,
yksitoikkoinen, pitkien väliaikojen perästä kumiseva jyleä jyminä.
Vähitellen alkoi siihen tottua, ja ne paikat, missä kanuunain jyrinän
parhaiten kuuli, olivat suosituimpia kävelypaikkoja. Siellä ja täällä
putosi joku pommi kadulle ja räjähti, mutta tavattoman harvoin tapahtui,
että ihmisiä olisi sattunut olemaan lähellä. Itse pommitus ei tuottanut
pariisilaisille niin kovin paljo huolta ja kauhua, mutta nälkä, kylmyys
ja työnpuute tuottivat suurimmat kärsimykset. -- Syvästi liikutti minua
kuitenkin eräs sanoma, joka kertoi muutamasta tuhoa tuottaneesta
laukauksesta.
Sain nimittäin eräänä päivänä mustareunaisen kirjeen eräältä tuttavalta
perheeltä:
»Herra ja rouva N. ilmoittavat täten surulla, että heidän molemmat
lapsensa, Francois (kahdeksan vuotta) ja Amelie (neljä vuotta) ovat
saaneet surmansa pommista, joka on ammuttu sisään ikkunasta.»
Luin tiedonannon kauhulla ja hämmästyksellä. Salaman tapainen ajatus
osotti minulle niiden vanhempien surun laajuuden, jotka sen näillä
yksinkertaisilla riveillä ilmoittivat. Näin *meidän* molemmat lapsemme,
Rudolfin ja Sylvian -- ei, minä en voinut ajatella ajatustani loppuun.
Tiedot, joita voi saada, olivat luonnollisesti harvinaisia ja niukkoja.
Kaikki postiliike oli keskeytetty, ja muun maailman kanssa oltiin
yhteydessä ainoastaan kirjekyyhkyisten ja ilmapallojen avulla. Mitä
vastakkaisimpia huhuja liikkui alituisesti. Joskus puhuttiin
voittorikkaista uloshyökkäyksistä, joskus siitä, että vihollinen aikoo
jo kaupunkiin hyökätä ja sytyttää sen tuleen. Toiste jälleen
vakuutettiin, että ennenkuin sallittaisiin ainoankaan saksalaisen tulla
muurien sisäpuolelle, räjähdyttäisivät linnastonpäälliköt itsensä ja
koko Pariisin ilmaan. Vielä kerrottiin, että maalaisväestö hyökkäisi
piirittäjien niskaan, katkaisisi heidän paluumatkansa ja hävittäisi
heidät viimeiseen mieheen.
Päivä päivältä kävi elintarpeiden saaminen yhä vaikeammaksi.
Lihavarastot olivat tyhjennetyt, jo kauvan sitte olivat raavaseläimet ja
lampaat loppuneet karjametsiköistä. Pian olivat hevosetkin syödyt ja nyt
tuli koirien, kissojen, rottien ja hiirien vuoro. Vihdoin viimeinkin
täytyi ottaa eläimet »*Jardin des plantes*» puistosta; näiden seassa oli
tuo kaikkien ihmettelemä elefantti-raukkakin, joka nyt myös täytyi ottaa
ihmisille ruoaksi. Leipää oli melkein mahdotonta saada. Väki sai seisoa
tuntikausia rivissä leipurin puodin edustalla, ja useimmat saivat
kuitenkin palata tyhjin käsin. Taudit niittivät runsaita uhreja. Kun
Pariisissa tavallisissa oloissa kuoli 1,100 ihmistä viikossa, kuoli nyt
4 à 5,000. Siis joka päivä noin 400 luonnotonta kuolemantapausta, -- tai
oikeammin sanottuna: *murhaa*. Sillä vaikkei murhaaja ollutkaan mikään
yksityinen henkilö, vaan tuo persoonaton sota, niin oli murha kuitenkin
murha. Ja kelle tuli edesvastaus? Kenties niille valtiollisille
suurisuille, jotka kiihoittavissa puheissaan selittivät, että he
»vastaisivat sodan syttymisestä historian edessä»? Ovatko yhden ihmisen
hartiat kyllin voimakkaat tällaista edesvastausta kantamaan? Varmaankaan
eivät. Eikä kenenkään mieleen juolahdakaan pitää tuollaisten suurisuiden
sanoista kiinni.
Eräänä päivänä tammikuun keskipaikoilla tuli Fredrik liikutettuna
huoneeseeni.
-- Ota esille muistoonpanokirjasi, sinä pieni, harras
historiankirjoittaja. Tänään saat kirjoittaa muistoon jotain hyvin
tärkeätä.
-- Mitä merkillistä nyt on tapahtunut?
-- Kuule! Preussin kuningas Wilhelm on Versaillessa huudettu Saksan
keisariksi. Nyt on olemassa *yksi* Saksa -- yksi *yksimielinen* Saksa.
Tämä muodostaa uuden jakson niin kutsutussa maailmanhistoriassa. Ja
voithan ajatella, miten suuressa arvossa sotaa tullaan pitämään
valtakunnassa, joka saa kiittää sotaa synnystänsä. Kätke
rauhan-pöytäkirjasi, Martha, me tulemme nyt pitkän aikaa eteenpäin
olemaan Marssin verisen, raudankovan merkin alaiset.
-- Olen melkein iloissani tästä, Fredrik, -- sanoin minä. -- Tämä
surmaaminen ei siis ole mennyt aivan hukkaan, kuin sen seurauksena on
ollut uuden, suuren valtakunnan perustaminen.
-- Ranskalaisille on tappio täten kaksinkertainen, ja saksalaisviha
tulee tästedes kukoistamaan yhä paremmin.
Minua värisytti.
-- Jo yksin sana »viha» täyttää mieleni kauhistuksella.
-- Niin, sinä olet oikeassa. Niin kauan kuin tämä sana pysyy ihmisten
oikeuskäsitteessä, niin kauan ei ole olemassa mitään inhimillistä
ihmisyyttä. Täällä maan päällä on vaan olemassa yksi ainoa jalostuttava
ja onnelliseksi tekevä tunne, ja se on rakkaus. Tästä voimme me kaksi
kertoa yhtä ja toista, Martha.
Minä nojasin päätäni hänen rintaansa vasten, ja hän siirsi kädellään
hellästi hiukset pois otsaltani.
-- Me tiedämme, miten iloista on, kun sydämissämme asuu lämpöä ja
hellyyttä rakkaitamme kohtaan, veljiämme ja sisariamme kohtaan suuressa
ihmiskuntaperheessä...
-- Ei, Fredrik, *niin* laaja ei minun rakkauteni ole. En voi rakastaa
kaikkia noita ihmisiä, joiden sydämen täyttää viha ja verenhimo.
-- Mutta sääliä heitä varmaankin voit?
Muistan niin hyvin tämän keskustelumme, sillä paitsi sotaisia seikkoja,
kirjoitin päiväkirjaani myöskin keskusteluja näistä asioista. -- Sinä
päivänä puhuimme myöskin tulevaisuudesta. Pian täytyy Pariisin antautua,
sodan täytyy loppua, ja sitte voimme jälleen hyvällä omallatunnolla
nauttia onnestamme.
Kävimme läpi sen ajan muistojen, jonka olimme yhdessä eläneet. Näiden
kahdeksan vuoden kuluessa emme olleet vaihtaneet epäystävällistä sanaa,
me olimme kärsineet ja nauttineet niin paljo yhdessä, ja meidän
rakkautemme ja välillämme oleva myötätuntoisuus oli sillä ajalla
lujentunut niin lujaksi, ettei sen heikontumista voinut ajatellakaan.
Päinvastoin kiinnyimme yhä hellemmin toisiimme. Jokainen uusi tapaus,
jonka yhdessä saimme kokea, solmisi uuden yhdyssiteen välillemme. -- Kun
olimme tulleet vanhoiksi ja valkopäisiksi, millä ilolla silloin
katselisimmekaan takaisin menneitä vuosia, ja mikä tyyni ja onnellinen
elämän ilta meitä odottaisikaan. Sen onnellisen, vanhan parin kuvan,
joksi me kerran tulisimme, olin niin usein ja elävästi mielessäni
kuvitellut, että se joskus näyttäytyi minulle unessakin, kuin jokin
todella eletty aika. Muutamat erityiskohdat ovat varsinkin jääneet
muistooni. Näin Fredrikin samettikalotti päässä ja puutarhasaksit
kädessä -- miksi, sitä en tiedä, sillä hän ei ollut koskaan osottanut
mitään halua puutarhan hoitoon, ja kalotista ei ollut koskaan ollut
mitään puhetta -- ja itseni musta pitsimyssy päässä, hopeanhohtavien
hiusteni peittona. Me istuimme laskeutuvan auringon viimeisten säteiden
valaisemassa puistossa ja puhelimme menneistä ajoista. »Muistatko sinä
silloin, kun...?»
* * * * *
Monen edellä olevan sivun kirjoittaminen on vaatinut minulta suurta
itseni voittamista. En voinut vavistuksetta kertoa niistä tapauksista,
joita sain kokea matkallani Böhmiin ja koleraviikolla Grumitzissa, mutta
tein sen täyttääkseni velvollisuuteni. Rakastettu puoliso on antanut
minulle tehtävän: jos kuolen ennen sinua, täytyy sinun ottaa minun
tehtäväni, toimia rauhan aatteen hyväksi. Jollei minulla olisi ollut
tämän toivomuksen täyttäminen, niin ei mikään maailmassa olisi voinut
saada minua armahtamatta auki repimään tuskallisten muistojeni haavoja.
Mutta nyt olen tullut tapaukseen, jonka tosin tulen kertomaan, mutta
jota en voi enkä tahdokaan tarkemmin kuvailla.
Ei, minä en voi, en voi!
Olen koettanut sitä tehdä kerta toisensa jälkeen. Kymmenen puoleksi
kirjoitettua, rikki revittyä paperiarkkia makaa lattialla
kirjoituspöytäni vierellä -- sydäntäni kouristi, ajatukseni sekaantuivat
-- minun täytyi heittää kynä pois ja itkeä, itkeä kiivaasti ja
katkerasti kuin lapsi.
Muutamien tuntien kuluttua koetan jälleen. Mutta minun täytyy jättää
kaikki erityiskohdat, -- tapahtuman sanominen on kylläksi.
Fredrik -- lemmittyni -- tuli, erään hänen luonansa löydetyn,
Berliinistä tulleen kirjeen johdosta, syytetyksi vakoilemisesta; --
hurjistunut roskaväen joukko ympäröi hänet: *à mort, à mort, le
prussien!*[1] Hänet kuljetettiin erään isänmaallisen tuomioistuimen
eteen -- ja helmikuun 1 p:nä 1871 -- sotalakien mukaan ammuttiin.
[1] Kuolema, kuolema preussiläiselle! (Suom.)
* * * * *
Kun tulin jälleen tuntoihini, oli rauha tehty ja kommunin päivät ohitse.
Monta kuukautta olin maannut sairaana, ja minua oli hellästi ja
huolellisesti hoitanut uskollinen Anna-rouva. Mitä tautia oikeastaan
sairastin, sitä en vielä tänäänkään oikein tiedä. Ympärilläni olevat
olivat kyllin hienotunteiset nimittäessään sitä lavantaudiksi, mutta
minä luulen yksinkertaisesti, että se oli mielipuolisuutta.
Siitä, että en tuntoon tultuani ja tapahtumat muistettuani ottanut
itseäni hengiltä, tahi ettei suru minua surmannut, on minun kiittäminen
lapsiani. *Ne* tekivät elämiseni mahdolliseksi.
Jo samana päivänä kun tuo kauhea tapahtui, ja ennenkuin sairastuin, piti
Rudolf minua hengissä. Olin vaipunut maahan polvilleni ja huusin
raivoisasti: kuolla, kuolla! Minun *täytyi* kuolla! Silloin tunsin kaksi
käsivartta kaulani ympärillä, ja rukoilevat, tuskallisesti vakavat,
ihmeellisen suloiset pojan kasvot katselivat minuun.
-- Äiti!
Tähän asti oli poikani aina nimittänyt minua mammaksi. Että hän nyt
tässä tuskan hetkessä lausui sanan »äiti», se ilmoitti minulle selvästi:
sinä et ole yksin, sinulla on poika, joka rakastaa ja kunnioittaa sinua,
joka jakaa tuskasi, jolla ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Älä
hylkää lastasi, äiti!
Painoin armaani sydämelleni ja näyttääkseni, että ymmärsin häntä,
kuiskasin minä: poikani, poikani!
Samalla muistin pienen tyttöseni -- *hänen* tyttösensä -- ja päätökseni
jäädä elämään oli tehty.
Mutta tuska oli sietämätön ja ymmärrykseni himmeni, ei yhden kerran, ei,
monta kertaa tulevien vuosien kuluessa. Nyt olen ollut jo monta vuotta
terveenä. Kahdeksantoista vuotta on kulunut helmikuun 1 p:stä 1871.
Mutta sitä pohjatonta surua, jonka sen päivän tapaukset painoivat
sieluuni, sitä ei voi aika hälventää, vaikka eläisinkin sata vuotta. Jos
vähitellen voisinkin työntää tuskalliset muistot syrjään, niin että
voisin iloita lasteni kanssa ja joskus tuntea jotain uuden elämänhalun
tapaista, niin ei kuitenkaan kulu yhtään ainoata yötä, jolloin en
tuntisi surun kauheata taakkaa. Se on kuin sielun kaksoiselämää. Joka yö
samaan aikaan herään sanomattoman surun tunteella. Sydän kutistuu
kokoon, ja minusta tuntuu kuin täytyisi minun puhjeta katkeraan,
valittavaan itkuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtaa minut hellä
myötätuntoisuuden tunne koko kärsivää, onnetonta ihmiskuntaa kohtaan.
Oi, te poloiset ihmisraukat! Nyt näen, miten he kaatuvat surmaa
tuottavien kuulien silpomina, kuulen hirmustuttavia huutoja -- ja
muistan, että *minunkin* rakkaimpani kuoli samoin...
Mutta ihmeellistä on: unessa en koskaan tiedä mitä olen menettänyt.
Usein tapahtuu, että unessa puhelen Fredrikin kanssa, aivan kuin hän
vielä kävisi vierelläni. Tapauksia menneisyydestä, mutta ei koskaan
surullisia, näen silloin: yhtymisemme Schlesvig-Holsteinilaisen sodan
jälkeen, loruamisemme Sylvian kätkyen luona, tyynet opiskelu-hetkemme,
kävelyretkemme Schweitsissä ja tuon tuostakin jo edellä mainitsemani
kuvan iltavalaistuksessa, kun valkotukkainen rakastettu puolisoni
leikkaa ruusupensaita puutarhasaksillansa. -- -- -- »Eikö totta?» sanoo
hän minulle hellästi hymyillen, »me olemme onnellinen vanha pari?»
Voi minua!