tietäisit, miten raukkamainen olin nähdessäni tuota kauheata kurjuutta.
Olen nähnyt kauheita asioita, Fredrik, asioita, joita en koskaan voi
unhoittaa. Kuinka voidaan sillä tavoin turmella meidän ihanata
maailmaamme?
-- Minäkin olen nähnyt jotain kauhistuttavaa Martha, jotain, jota en voi
koskaan unhoittaa. Ajatteleppas, eräässä ratsuväen taistelussa Sadovan
luona tulee eräs nuori mies hyökäten luokseni kohotettu miekka kädessä.
Voitko arvata kuka se oli? Gottfried von Tessow!
-- Täti Cornelian poika?
-- Niin. Mutta hän tunsi minut viime hetkessä ja laski alas miekan,
jonka hän jo oli kohottanut minua surmatakseen. --
-- Silloin hän oikeastaan menetteli vastoin velvollisuuttaan, vai miten?
-- Poika raukka! Tuskin oli hänen kätensä ehtinyt vaipua alas, ennenkuin
miekka suhisi ilmassa hänen päänsä päällä. -- Se oli sivusmieheni, eräs
nuori upseeri, joka tahtoi varjella everstiluutnanttiaan ja...
Fredrik peitti kasvonsa käsiinsä.
-- Surmasiko hän Gottfriedin? -- kysyin minä vavisten.
Fredrik nyökäytti päätään.
-- Äiti, äiti! -- kuului viereisestä huoneesta, ja samassa lennähti ovi
auki. Lilli tuli sisälle taluttaen pikku Rudolfia kädestä.
-- Suokaa anteeksi, että tulen teitä häiritsemään, mutta tämä nuori mies
ei voinut millään tavoin tyyntyä.
Painoin poikani kiihkeästi rintaani vastaan. --
Voi onnetonta täti Cornelia raukkaa!
* * * * *
-- Yhä enemmän näyttää lähestyvän se vaara, että rauha solmitaan, --
valitti veli Otto eräänä päivänä.
Istuimme jälleen pöydän ympärillä salissa, Fredrik lepäsi
lepotuolissaan, ja joku oli juuri lukenut sanomalehdestä uutisen siitä,
että Benedetti oli saapunut Böhmiin rauhanehdoista sopimaan.
Otto ei nykyään peljännyt mitään niin paljo kuin sitä, että sota
loppuisi, ennenkuin hän olisi ehtinyt ottaa siihen osaa.
Wiener-Neustadtin sota-akatemiasta oli saapunut se tieto, että jos
taistelu uudelleen alkaisi, kahden korkeimman luokan oppilaat heti
saisivat astua vakinaiseen sotapalvelukseen, ja tämäpä saattoi nuoren
urhon aivan ihastuksiinsa. Ajatelkaapas, akatemiasta suoraan taisteluun,
mikä ilo!
Isäni oli luonnollisesti kovin ihastuksissaan rakkaan poikansa
sotaisesta innostuksesta.
-- Ole rauhallinen, rakas poikani, -- sanoi hän, -- sinulla on pitkä
elämä edessäsi. Jos sota nyt loppuisikin, niin kyllä me pian aloitamme
sen jälleen.
Minä jatkoin hiljaa lukuani, koska olin tottunut siihen, että
tuollaisiin asioihin sekautumiseni oli aivan turhaa. Luin taaskin tapani
mukaan sanomalehteä, joka oli täytetty sotatantereen tapahtumilla.
-- Täällä on sisältörikas kertomus, jonka on kirjoittanut eräs lääkäri,
joka on seurannut sotajoukkojamme heidän palausmatkallaan. Luenko sen
ääneen? -- kysyin minä.
-- En tahtoisi kuulla mitään paluumatkasta, -- keskeytti Otto.
-- Järjestetty palausmatka ei ole vielä mikään pako, -- huomautti isäni.
-- Muistan, miten me kerran vuonna neljäkymmentä yhdeksän -- Radetzkyn
aikaan...
Estääkseni tuon hyvin tunnetun kertoelman uudelleen esittämistä, aloin
minä myöntymystä odottamatta lukea seuraavaa:
»... Kello neljä alkoivat joukkomme peräytyä. Meillä lääkäreillä oli
yhäkin täysi työ haavoitettujen sitomisessa, sillä niitä oli noin sadan
paikoille, jotka olivat kauan odottaneet vuoroansa. Äkkiä hyökkäsi muuan
ratsurykmentti suoraan meitä vastaan ja riensi kumpujen ja kenttien yli
Königgrätziä kohti. Monet ratsuväen sotilaat kaatuivat satulasta ja
tulivat kuoliaiksi poljetuiksi ja sullotuiksi eteenpäin rientävien
hevosten jalkoihin. Meille huudettiin: Pelastakaa itsenne! Ja noiden
huutojen seasta kuulimme vielä kanuunanjyrinää, ja kranaatisirpaleita
lenteli ympärillämme. Joukot kiiruhtivat meitä eteenpäin, ilman että
tiesimme minne menimme. Olin suorittanut laskuni tälle maailmalle...
Äkkiä näimme vettä edessämme; oikealla oli rautatien sulku, vasemmalla
solatie, joka oli aivan täynnä vaunuja, joissa oli tavaroita ja
haavoitettuja, ja takanamme oli ääretön joukko ratsumiehiä. Meidän
täytyi mennä veteen. Nyt annettiin käsky, että hevoset piti pelastaa,
päästää irti valjaista, ja jättää vaunut siihen. Nekin vaunut, joissa
oli haavoitettuja? Niin -- nekin. Me jalkamiehet olimme aivan
epätoivossa. Me kahlasimme polven yläpuolelle ulottuvassa vedessä ja
pelkäsimme joka hetki, että uppoaisimme syvyyteen. Vihdoin saavuimme
eräälle rautatieasemalle, joka oli aivan rovituksilla suljettu. Moni
tunkeutui rovituksien läpi, toiset juoksivat ohitse -- minä juoksin yhä
eteenpäin ja takanani oli tuhat jalkaväen soturia. Nyt tulimme eräälle
joelle, jonka ylitse meidän täytyi kahlata, sitte kiipesimme
paalutuksien yli, kahlasimme jälleen erään joen yli, kapusimme ylös
korkeita rinteitä, kompastuimme kaatuneihin puihin ja tulimme vihdoin
kello yksi yöllä pieneen metsään, jonne vaivuimme levähtämään
väsymyksestä ja polttavasta kuumeesta nääntyneinä. Kello kolme marssi
osa meistä eteenpäin; -- toiset eivät kyenneet liikkumaan. Ne, jotka
läksivät liikkeelle, olivat läpimärissä vaatteissa ja värisivät sen
vuoksi vilusta. Kaikki kylät olivat autioina, -- ei ihmisiä, ei
elintarpeita, ei edes juomavettäkään, -- ilmakin oli saastutettu.
Tallatut viljavainiot olivat täynnä kuolleita, mustuneita ruumiita,
joiden silmät olivat valuneet pois silmäkuopista...
-- Riittää, riittää! -- huusivat tytöt.
-- Sensuurin ei pitäisi päästää tuollaisia kertomuksia julkisuuteen, --
muistutti isäni. -- Tuollaiset jutut voisivat ehkäistä monenkin halun
ruveta sotamieheksi.
-- Ja varsinkin halun sodankäyntiin, ja se olisi todellakin vahinko, --
sanoin minä pisteliäästi.
* * * * *
Tulevaisuutemme suhteen olimme Fredrik ja minä päättäneet seuraavalla
tavalla:
Sodan loputtua ottaisi Fredrik eron virastaan, jonka jälkeen me
asettuisimme johonkin pieneen halpaan seutuun, jossa Fredrikin
everstin-eläke ja se summa, jonka minä isältäni vuotuisesti sain,
riittäisivät toimeentullaksemme. Me iloitsimme ajatellessamme tuota
yksinäistä, vapaata elämää, jonka päätehtävänä oli pikku Rudolfin
kasvattaminen kunnon mieheksi. Fredrik aikoi sitäpaitsi opiskella, ja
varsinkin aikoi hän antautua kansaoikeusopin tutkimiseen. Bucklen ja
muiden tutkijoiden teoksia lukiessaan oli hän tullut siihen
vakuutukseen, että maailma astuu uutta käsitystapaa kohti, ja tuohon
käsitystapaan kiintyminen näytti hänestä tarjoavan kylliksi
elämäntehtävää...
Isäni, jolle emme vielä olleet kertoneet mitään aikeistamme, oli
ajatellut tulevaisuudestamme toisin.
-- Sinä olet sangen nuori eversti, Tilling, ja kymmenen vuoden perästä
olet varmaankin kenraali. Ennen sitä syttyy varmaankin uusi sota, ja
sinä voit päästä kokonaisen armeijakunnan päälliköksi, kukapa tietää --
ehkä sotamarsalkaksikin. Kunhan kerran olemme saaneet uudenaikaiset
kiväärit, annamme preussiläis-herroille aika lailla selkään.
-- Kukapa tietää, -- keskeytin minä, -- kenties vihollisuus meidän ja
heidän välillään ennen sitä lakkaa, ja me teemme jälleen liiton Preussin
kanssa.
Isäni kohautti olkapäitään.
-- Jos te naiset pysyisitte valtioasioista erillänne -- sanoi hän
halveksivasti. -- Etkö käsitä, että meidän *täytyy* kurittaa niitä
ylpeitä roikaleita ja auttaa valloitettuja -- sanon, *ryöstettyjä*
alueita syvästi loukattujen oikeuksiensa saavuttamiseen? Ystävyys, --
liitto noiden konnien kanssa? Ei koskaan. Jolleivät tule nelinkontin
ryömien sitä pyytämään.
-- Jos he sen tekisivät, pantaisiin varmaan heti jalka heidän niskaansa,
-- sanoi Fredrik. -- Liitto tehdään vaan sellaisten kanssa, jotka
vaikuttavat kunnioitusta mieliin, tahi jotka voivat auttaa yhteistä
vihollista vastaan taistellessa. Valtiotaidossa on itsekkäisyys etevin
perusjohde.
-- No niin, -- sanoi isäni, -- kun isänmaan etu on kysymyksessä, on
sellainen itsekkäisyys oikeutettu ja sallittua on kaikki, joka isänmaan
parasta tarkoittaa.
-- Se olisi onnellista, -- muistutti Fredrik, -- jos sama jalo
ajatustapa, joka yksityisten seurusteluista on poistanut muinaisen,
raa'an itsekkäisyyden, pääsisi vallalle myöskin valtioiden
yhteiselämässä. Jos tultaisiin huomaamaan se seikka, että omia etuja
paljo enempi edistetään siten, että yhdistetään ne toisten etuihin, kuin
että ne niistä eroitetaan.
-- Mitä sinä sanoit? -- sanoi isäni ja pani kätensä korvan taa.
Fredrik ei huolinut uudistaa pitkää lausettansa, ja niin loppui
keskustelu.
* * * * *
»Tulen huomenna kello yksi Grumitziin. Konrad.»
Selvää on, minkä ilon tämä sähkösanoma tuotti Lillille. Sellaisella
riemulla otetaan varmaankin vastaan ainoastaan se, joka palajaa sodasta.
Kaikkialla ympäristössä asui preussiläisiä, ja nyt oli tullut Grumitzin
vuoro. Vaikka aselepo oli jo vahvistettu ja rauha melkein tehty,
pelkäsivät ja epäilivät asukkaat kuitenkin suuresti tätä majoitusta.
Talonpoikien päästä ei mitenkään voinut saada pois sitä ajatusta, että
nuo huippulakkiset tiikerit repisivät kyllä heidät palasiksi, kun vaan
saisivat käsiinsä. Ja oli useita, jotka eivät ainoastaan peljänneet vaan
vihasivatkin heitä, ja luulivat tekevänsä isänmaallensa palveluksen, jos
yhdellä tahi toisella tavoin voisivat jotain preussiläistä vahingoittaa.
Ja sattuipa usein, että he jostain piilopaikasta ampuivat luodin noiden
vihattujen preussiläisten sekaan, ja kun syyllinen sitte saatiin kiinni,
tuli hän ilman armoa ammutuksi. Näistä esimerkeistä oli kuitenkin se
seurauksena, että talonpojat koettivat salata vihaansa ja julkisesti
nurisematta ottivat majoitusväen luoksensa. Ja kohta he huomasivat
ihmeeksensä, että »viholliset» olivat aivan hyvänsuopia, ystävällisiä
ihmisiä, jotka maksoivat kunnollisesti kaikki mitä saivat.
Istuin eräänä aamuna -- elokuun alkupäivinä -- ja katselin ulos
kirjaston avonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala.
Minusta näytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka
liikkui linnaa kohden.
-- Preussiläinen majoitusväestö, -- ajattelin minä ja menin hakemaan
kiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat
viirikkeet keihäiden kärjissä. Ratsastajien joukossa näin yhden
metsästyspuvussa olevan jalkamiehen. Miksi kulki hän noin hevosten
välissä? Olikohan hän kenties joku vanki? -- Kiikari ei ollut kyllin
voimakas, en voinut oikein selvästi eroittaa, eikö luultu vanki ollut
joku meidän metsänvartijoistamme.
Riensin ilmoittamaan isälle ja täti Marialle vieraitten tuloa.
-- Preussiläiset tulevat, preussiläiset tulevat! -- huusin minä
hengästyneenä. Onhan ihminen tavallisesti aina iloinen, kun voi
ensimäisenä kertoa tärkeän uutisen.
-- Vieköön heidät paholainen! -- kuului isäni sangen vähän
vierasvarainen ääni.
-- Annan heti rouva Walterille käskyn heidän vastaanotostaan, -- sanoi
täti Maria.
-- Missä Otto on? -- kysyin minä. -- Häntä täytyy varoittaa, ettei hän
anna preussiläis-vihansa hyvin paljo näkyviin tulla.
-- Otto ei ole kotona. Hän meni tänä aamuna ulos ampumaan peltopyitä.
Talossa syntyi nyt kuitenkin puuhaa. Kuului nopeita askelia ja
levottomia ääniä.
-- Ne tulevat jo, sen vintiöt, -- sanoi isäni huoaten. Ovi lensi auki,
ja Frans, palvelija, riensi sisälle.
-- Preussiläiset, preussiläiset! huusi hän niin hätäisellä äänellä kuin
olisi tuli ollut irti.
-- Eivät suinkaan ne meitä syö, -- sanoi isäni kärtyisesti.
-- Mutta heillä on mukanansa yksi -- jatkoi palvelija vapisevalla
äänellä -- yksi Grumitzista, en tiedä kuka, joka on ampunut heitä, ja
kukapa ei mielellään ampuisi noita lurjuksia? -- mutta hän on hukassa.
--
Nyt kuului hevosten kavioiden kopinaa ja vilkkaita ääniä. Me menimme
porstuaan ja katselimme pihaan päin olevasta ikkunasta. Ulaanit
ratsastivat juuri pihaan ja heidän keskellään näin minä Oton -- kalpeana
ja uhkamielisenä.
Isäni huudahti kiihkeästi ja riensi pihalle. Tämähän oli kauheata. Jos
Otto todellakin oli ampunut preussiläisiä -- ja se olisi ollut hyvin
hänen kaltaistaan, -- niin -- niin, minä en uskaltanut ajatellakaan
seurauksia.
Minulla ei ollut rohkeutta seurata isää, vaan riensin Fredrikin luo.
Mutta ennenkuin olin sinne ehtinyt, näin isäni palaavan Oton kanssa, ja
huomasin heidän kasvojensa ilmeestä, että vaara oli ohitse.
Kuulustelussa oli tullut ilmi seuraavaa: Pyssy oli lauennut
sattumuksesta. Kun ulaanit lähestyivät, tahtoi Otto nähdä ne lähempää;
hän juoksi kentän yli, mutta kompastui ja putosi ojaan, jolloin pyssy
laukesi. Alussa eivät preussiläiset olleet tahtoneet luottaa nuoren
metsästäjän selitykseen, vaan ottivat hänet vankina mukaansa linnaan.
Mutta kun he huomasivat, että nuori mies oli kenraali Althausin poika ja
itsekin sotaopistolainen, hyväksyivät he hänen anteeksi pyyntönsä. Isäni
lausuttua: -- Sotilaan poika ja itse tuleva sotilas voipi tosin
rehellisessä taistelussa ampua vastustajansa, mutta ei aselevon aikana
eikä salaisesti, -- oli preussiläinen aliupseeri päästänyt Oton.
-- Oletko sinä todellakin viaton? -- kysyin minä häneltä. -- Sinä, joka
niin vihaat preussiläisiä, et hämmästyttäisi minua...
Hän pudisti päätään.
-- Toivon vielä eläessäni tulevani tilaisuuteen saada ampua muutamia
heistä, mutta ei salaisesti, ei muulla tavoin kuin siten, että oma
rintani on heidän kuulilleen altis.
-- Hyvin puhuttu, poikani, -- huudahti isäni ihastuneena.
Minuun vaikutti lausunto ikävästi. Kuulla tuollaisen nuoren henkilön
käyttävän noita vanhoja lauseparsia ja puhuvan siitä, miten hän
halveksii itsensä ja muiden henkeä, on aina ollut minusta
vastenmielistä. Mutta olin sydämestäni iloinen siitä, että asia oli näin
hyvin päättynyt.
Yllä mainittu preussiläinen ratsujoukon osasto oli tullut edeltäpäin
hankkimaan asuntoa kahdelle everstille ja kuudelle muulle upseerille
Preussin sotajoukosta. Miehistön tuli majoittua kylään.
Pari tuntia sen jälkeen kuin ilmoitus oli tullut, saapuivat nuo
vastentahtoiset ja kutsumattomat vieraat luoksemme. Rouva Walter ja
kokki olivat pitäneet huolta siitä että huoneita ja ruokaa oli kylliksi.
Preussiläiset vieraamme eivät ainakaan tulisi kärsimään puutetta siinä
suhteessa.
* * * * *
Loistava oli seura, joka päivälliskellon soidessa kokoontui Grumitzin
saliin. Kaikki herrat, paitsi ministeri »Totisesti», joka sattui olemaan
vieraanamme, olivat virkapuvussa ja naiset myöskin juhlapuvussa. Ensi
kerran pitkään aikaan olimme mekin somistaneet hiukan itseämme,
varsinkin Lori, koreileva Lori, joka oli juuri samana päivänä saapunut
Wienistä useita komeita pukuja mukanaan. Lillillä oli vaaleansininen
puku, Rosalla vaaleanpunainen, ainoastaan minä, jonka mielestä sota-aika
oli surun-aika, olin mustaan puettu.
Minun sisälle astumiseni keskeytti hetkiseksi sen vilkkaan hälinän, joka
salissa oli, sillä preussiläisten vieraittemme tuli nyt tehdä
tuttavuutta minun kanssani. Siinä oli joukko hienolta kajahtavia nimiä,
jotka päättyivät »ow» ja »wits», monta joilla oli »von» mukanaan,
vieläpä oli siellä prinssi -- Henrik -- en muista kuinka mones,
Reussiläinen.
Nämä olivat siis vihollisiamme! Täydellisiä gentlemanneja, tavoiltaan
tottuneita ja hienokäytöksisiä. Mieliala pöydässä oli hyvin iloinen;
preussiläiset olivat nähtävästi hyvin ihastuneita, kun saivat
kestettyjen rasitusten jälkeen istua jälleen mukavasti hyvillä ruuilla
täytetyn pöydän ääressä. Ja tieto siitä, että he olivat sodassa
voittaneet, kohotti varmaankin vielä heidän iloista mielialaansa.
Mekin, voitetut, koetimme niin paljo kuin voimme, osoittaa
kohteliaisuutta ja peittää kaikki nöyryytyksen ja mielipahan tunteet.
Isälleni oli tämä suuri rasitus ja Otto kärsi nähtävästi tästä
pakollisesta kohteliaisuuden osottamisesta. Huolellisesti vältettiin,
ettei puhe joutuisi sota-asioihin, me kohtelimme vieraita aivan kuin
olisivat he olleet matkailijoita, jotka sattumuksesta saapuivat
tienoillemme, ja itse he välttivät huolellisesti kaikkea, mikä olisi
voinut muistuttaa meille, että he olivat täällä voittajinamme.
Päivällisen jälkeen menimme jälleen saliin, missä sytytetyt kruunut
levittivät loistavan valomeren. Ovet seisoivat auki verannalle, ja
ulkona kuvastui kuutamo laajoihin puiston lammikoihin. Oliko se
tosiaankin sama kuu, joka vähän aikaa takaperin oli näyttänyt minulle
nuo kirkkotarhan aitaa vasten ladotut, petolintujen ympäröimät
ruumisläjät?
Hetken kuluttua tulivat prinssi Henrik ja Rosa verannalle. He eivät
huomanneet minua pimeässä verannan kulmassa. He näyttivät iloisilta ja
onnellisilta ja nuori prinssi piti sisareni kättä kädessään. He puhuivat
kuiskaten, ja minä kuulin joskus muutaman sanan, joka ilmaisi, että
heidän välillään oli lämpimämpiä tunteita. Minusta oli vaikea näin
tahtomattani syrjästä kuulla heidän keskusteluaan, ja minä tein sen
vuoksi liikkeen huomauttaakseni heitä läsnäolostani.
-- Oi, oletko sinä täällä, Martha?
Rosa oli huomannut minut; -- ensin hän hyvin peljästyi, kun hän näki,
että joku oli heidät huomannut, mutta tyyntyi, kun huomasi, että se vaan
olin minä.
Prinssi Henrik oli hyvin hämillään ja hämmästyneenä. Hän lähestyi minua
sanoen:
-- Olen juuri tarjonnut käteni sisarellenne, rouva paroonitar. Puhukaa
hyvä sana minun puolestani. Menettelyni näyttää teistä varmaankin hyvin
äkkipikaiselta ja kiirehdityltä, mutta minä olen tottunut aina kulkemaan
eteenpäin nopeasti ja rohkeasti -- hidastelu ja epäily eivät ole
sallittuja minun toimessani -- ja, samoin kuin olen menetellyt sodassa,
olen myöskin tässä menetellyt sisartanne kohtaan. -- Antakaa se minulle
anteeksi ja älkää suuttuko minuun. -- Te vaikenette, kreivitär, -- sanoi
hän, kääntyen Rosan puoleen, -- te ette siis tahdo lahjoittaa kättänne
minulle?
Riensin Rosan avuksi.
-- Sisareni ei luonnollisesti voi noin nopeasti kohtaloansa ratkaista.
Ja kuka voi tietää, jos isämme myöntyy siihen, että hän menee naimisiin
»vihollisen» kanssa -- tahi kenties ei Rosa voikaan vastata noin
äkkipikaiseen ihastukseen.
Rosa oli seisonut silmät maahan luotuina ja posket punasina, mutta nyt
hän katsahti äkkiä ylös:
-- Minä voin sen tehdä, -- sanoi hän ja ojensi molemmat kätensä prinssi
Henrikille, joka raivoisan onnellisena sulki hänet syliinsä.
-- Voi, teitä, mielettömät lapset! -- sanoin minä ja asetuin salin
ovelle estääkseni ainakin tällä hetkellä kenenkään menemästä verannalle.
* * * * *
Seuraavana päivänä julaistiin kihlaus. Ihmeellistä oli, ettei isäni
ollut asiaa vastaan. Mahtoiko se nyt olla sen vuoksi, että isäni osasi
eroittaa henkilön ja asian, tahi että liitto Reussin suvun kanssa
hyväili hänen itserakkauttaan, tahi että hän oli liikutettu nuorten
rakkaudesta, joka oli syttynyt näin romantisissa oloissa. Pääasia oli,
että hän taipui sangen mielellään antamaan heille siunauksensa.
Täti Maria ei ollut niin helppo taivuttaa. Hän sanoi.
-- Mahdotonta, prinssihän on lutherin uskolainen.
Mutta hänkin tyyntyi siinä toivossa, että Rosa kyllä voi puolisonsa
käännyttää.
Otto pani enimmän vastaan ja sanoi lopuksi:
-- Jos sota preussiläisten kanssa jälleen alkaa, kuinka minä silloin
voin ajaa lankoni pois maasta? -- Mutta hänelle selitettiin tuo
ihmeellinen oppi kansasta ja yksilöstä, ja hän käsitti sen suureksi
hämmästyksekseni -- sillä *minä* en ole sitä koskaan käsittänyt.
Kuinka helposti unohtuukaan ohi mennyt suru ilon päivinä. Kaksi
joukossamme olevaa vasta kihlattua paria teki mielialan siellä
miellyttäväksi ja iloiseksi. Vähitellen tunsin minäkin, että kuluneiden
viikkojen hirmuiset muistot alkoivat hälvetä ja huomasin kalvaavalla
omallatunnolla, että säälin tunteeni alkoivat laimeta.
Ulkomaailmasta tunkeusi kyllä aika ajoin surullisia kuulumisia
korviimme. Sanottiin, että kolera oli ruvennut raivoamaan preussiläisten
sotilasten keskuudessa, kerrottiin, että meidänkin kylässämme oli ollut
yksi kohtaus. Mutta me emme ottaneet sitä korviimme. Se on vaan
punatautia, lohdutimme me itseämme, sehän liikkuu joka kesä. Ja
itsekkäällä välinpitämättömyydellä pudistimme luotamme vastenmieliset
kertomukset.
Grumitzissa oli jälleen hiljaista. Vieraittemme täytyi lähteä pois ja
Konradkin sai käskyn palata rykmenttiinsä. Molempien sisarteni häät
määrättiin pidettäväksi lokakuussa, heidät piti vihittämän samana
päivänä Grumitzissa. Prinssi Henrik aikoi ottaa eron sotapalveluksesta,
voidakseen sitte levätä laakereillaan. Viimeisen kunniarikkaan
sotaretken jälkeen hän kyllä helposti voisi sen tehdä.
Rakastavien ero toisistaan oli samassa surullista ja iloista. He
lupasivat joka päivä kirjoittaa toisilleen, ja tulevan onnen varmuus
poisti eron katkeruuden.
Mutta oikeastaan ei tuleva onni ole koskaan varma -- ja kaikista
vähimmin on se sota-aikana. Silloin liikkuvat onnettomuudet ilmassa kuin
heinäsirkkaparvet, ja toivo oman pienen piirin säästymisestä on sangen
vähäinen.
Sota oli tosin ohitse ja rauha oli tehty. Mutta siemenet, joita
edellinen oli mukanansa tuonut, rupesivat nyt itämään ja nousemaan, ja
niiden nimet olivat: kurjuus, raakuus, kulkutaudit. Ei auttanut enää
korvien sulkeminen ja asian tyhjäksi tekeminen: kolera raivosi maassa.
Oli elokuun 8 päivän aamu. Me istuimme kaikki verannalla aamiaispöydän
ympärillä ja luimme juuri tullutta postia. Molemmat morsiamet rupesivat
riemulla lukemaan kirjeitänsä ja minä katselin sanomalehtiä. Yhdessä
näistä luin:
»Koleraan kuolleiden luku lisääntyy huolestuttavasti sekä sotilas- että
siviilisairashuoneissa. Tauti on huomattu oikeaksi *cholera
asiaticaksi*. Lujiin toimenpiteisiin on ryhdytty taudin levenemisen
estämiseksi.»
Aijoin juuri lukea ääneen tämän uutisen, kun täti Maria, joka oli saanut
kirjeen eräältä ystävättäreltään muutamasta naapurilinnasta,
kauhistuneena huudahti:
-- Tämä on kauheata! Betti kirjoittaa, että kaksi henkeä heidän
talossaan on kuollut koleraan ja että hänen miehensäkin on nyt
sairastunut.
Samassa ilmoitti sisälle astunut palvelija, että koulunopettaja halusi
saada puhua kenraalin kanssa. Hänen jälestään astui sisälle ilmoitettu,
joka näytti kalpealta ja väsyneeltä.
-- Teidän ylhäisyytenne, pyydän saada ilmoittaa teille, että minun
täytyy sulkea koulu. Eilen sairastui kaksi lasta, ja tänään -- ovat ne
kuolleet.
-- Kolera! -- huusimme me.
-- Pelkään, että meidän todellakin täytyy käyttää sitä nimeä. Tuo niin
sanottu punatauti, joka rupesi raivoamaan täällä majailevien
preussiläisten sotilasten seassa, ja johon on jo kymmenen miestä
kuollut, oli koleraa. Kylässä vallitsee suuri pelko, sillä tohtori
luulee, että tuo kauhea tauti on alkanut raivota talonpoikiemmekin
seassa.
Minusta tuntui kuin olisin kuullut jotain ääniä ja kuulostin tarkemmin.
-- Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, -- sanoi koulunopettaja kun
näki kysyvän katseeni. -- Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori
kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. --
Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen
täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa
viikatetta päittemme yli.
-- Paetkaamme niin pian kuin mahdollista, -- ehdoitti täti Maria.
-- Paetkaamme, minne? -- sanoi opettaja, onhan tauti jo levinnyt
kaikkialla tässä tienoossa.
-- Tarkoitan, kauas pois, maan rajojen ulkopuolelle.
-- Sinne on jo pantu sulkuja, jonka ylitse ei kukaan pääse.
-- Sehän on kelvotonta! Ei suinkaan ihmisiä voida estää jättämästä
maata, jossa kolera raivoaa?
-- Kyllä voidaan. Sellaisesta maasta ei päästetä ketään maahan, jossa ei
koleraa vielä ole.
-- Mitä meidän sitte tulee tehdä? -- huudahti täti Maria ja väänteli
käsiään epätoivosta.