pitäisi minun tehdä? Kenen puoleen pitäisi minun kääntyä? Kysyin eräältä
ohikulkevalta:
-- Missä saan tavata asemapäällikköä?
-- Tuolla hän seisoo.
Aijoin juuri mennä häntä puhuttelemaan, kun eräs herra riensi hänen
luoksensa. Tuo herra oli tohtori Bresser. Ihastuksissani vaivuin tuon
vanhan ystävän kaulaan.
-- Te täällä? Paroonitar Tilling? Mitä ihmettä te täällä teette?
-- Olen tullut etsimään -- hoitamaan... Onko Fredrik jossain
sairashuoneessa täällä?
-- Minä en ole nähnyt häntä.
Mitä vaikutti tuo vastaus minuun? Olinko iloinen vai pettynyt? En tiedä.
Hän ei ollut täällä, oli siis joko kuollut tahi vahingoittumaton, --
mutta eihän tohtori Bresser ole mitenkään voinut nähdä kaikkia
haavoitettuja tällä seudulla. Minun täytyy itseni etsiä kaikista
sairashuoneista.
-- Ja rouva Simon? -- kysyin minä vielä.
-- Hän tuli jo monta tuntia sitte. Kunnon nainen! Päättäväinen ja
kuitenkin varovainen. Nyt hän parhaallaan antaa muuttaa täällä olevia
haavoitettuja tyhjiin rautatievaunuihin. Hän on kuullut, että hätä on
suurin Horonevosissa, vähän matkan päässä täältä. Hän aikoo mennä sinne
ja minä olen päättänyt seurata häntä.
-- Minä myöskin, tohtori Bresser! Antakaa minun tulla mukaan!
-- Mitä te ajattelette, paroonitar? Te, joka olette niin arka ja
tottumaton niin rasittavaan, niin kovin rasittavaan työhön?
-- Mitä minä sitte täällä teen? Jos olette ystäväni, niin auttakaa minua
aikomuksessani. Tahdon olla avuksenne kaikessa, tahdon tehdä
kaikenlaista työtä. -- Esitelkää minut rouva Simonille vapaaehtoisena
sairaanhoitajana ja -- ottakaa minut mukaan! Armahtakaa minua, ottakaa
minut mukaan!
-- Olkoon menneeksi; teen niinkuin tahdotte. Tuolla on urhokas rouva!
Seuratkaa minua.
* * * * *
Kun tohtori Bresser vei minut rouva Simonin luo ja esitteli minut
hänelle vapaaehtoisena sairaanhoitajana, nyökäytti hän vaan päätänsä ja
kääntyi jälleen antamaan käskyjänsä. Hämärässä en voinut eroittaa hänen
kasvonpiirteitään.
Viisi minuuttia myöhemmin olimme me matkalla Horonevosiin. Me ajoimme
häkkivaunuissa, joilla oli juuri kuljetettu haavoitettuja. Sotilas, joka
istui ajajan vieressä, piti kädessään lyhtyä, josta leveni tielle
himmeä, väikkyvä valo. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt jotain pahaa
unta, ja ainoa, joka minua vähä tyynnytti, oli tohtori Bresserin
läsnäolo. Olin pannut käteni hänen käteensä, toisella kädellään tuki hän
minua.
-- Nojatkaa minuun, lapsi raukka, -- sanoi hän lempeästi.
Mitä sainkaan kärsiä tällä matkalla! Kun on koko elämänsä ajan tottunut
lepäämään pehmeillä, peräänantavilla alustoilla, -- kuinka vaikealta
tuntuukaan silloin väsyttävän rautatiematkan jälkeen istua tärisevissä
kärryissä, joissa ei ole mitään linjaaleja ja joiden puinen pohja on
vaan peitetty vähillä, verin kostutetuilla oljilla! Enkä minä kuitenkaan
ollut haavoitettu. Mutta kuinka kauhealta mahtaakaan tuntua sellaisista,
joiden täytyy rikkirunneltuine jäsenineen matkustaa tällä tavoin kivien
ja kantojen yli.
Rasittava uneliaisuus rupesi vaivaamaan minua, ja silmäluomeni olivat
lyijynraskaat. Mutta kuinka olisin voinut nukkua niin epämukavassa
asennossa ja niin hermostuneessa tilassa. Kauheat kuvat, joista juuri
olin kuullut kerrottavan, lensivät päässäni kuin kuumeiset unelmat,
mutta en voinut kuitenkaan olla kuuntelematta matkatoverieni puhelua.
-- Kurjuus Horonevosissa kuuluu olevan kauhistuttava, -- kuulin rouva
Simonin sanovan. -- Asukkaat, sekä rikkaat että köyhät, ovat jättäneet
kaikki! Useimmat talot ovat haavoitettuja täynnä. Kuinka tervetullut
tuleekaan meidän apumme olemaan, -- mutta voi, se on aivan riittämätön!
-- Niin, -- vastasi tohtori Bresser, -- meitä pitäisi olla ainakin sata
voidaksemme auttaa jossain määrin. Sekä koneita että kääretavaroita
puuttuu, -- mutta jos meillä olisi niitäkin, niin on koko tienoo niin
täynnä haavoitettuja, että joku vaarallinen kulkutauti voipi helposti
niiden seassa puhjeta raivoamaan. Ne pitäisi saada sieltä pois niin pian
kuin mahdollista, mutta useimmat niistä ovat niin heikkoja, ettei kukaan
uskalla lähteä niitä pois kuljettamaan. Ja jos ne jätetään sinne, niin
saavat ne tavallisesti haavakuumeen. Mitä näinä päivinä olen
Königgrätzin taistelun jälkeen nähnyt, sitä on mahdoton kertoa. Teidän
täytyy olla valmis näkemään pahinta, rouva Simon.
Koetin nousta ylös saadakseni mukavamman asennon. Tuo puolinainen
horrostila, jonka ajalla ajatukset epäselvinä kiitivät aivoissani, oli
kovin vastenmielinen. Mieluummin tahdoin koettaa ottaa osaa toisten
keskusteluihin ja siten päästä omista mielikuvituksistani.
Mutta tohtori ja rouva Simon olivat vaijenneet. He katselivat molemmat
sinne päin, mistä täysi kuu juuri nousi, ja vähän ajan kuluttua
painuivat silmäni taaskin kiinni. Tällä kertaa oli todellinen uni minut
vallannut. Samassa silmänräpäyksessä, kun tunsin nukkuvani ja kun
levottomat ajatukset herkesivät minua vaivaamasta, tunsin sellaisen
sulouden tunteen, että kuolemakin olisi ollut tervetullut.
En tiedä miten kauan olin tuossa mieluisassa tilassa, mutta äkkiä
hyppäsin kiivaasti ylös. Minua ei herättänyt mikään jyrinä eikä kärryn
tärähtäminen, ei, minut herätti inhoittava, myrkytetty ilma.
-- Mitä tämä on?
Matkatoverini tekivät samalla aikaa saman kysymyksen. Vaunu kääntyi
eräässä kulmassa, ja tien vierestä löysimme vastauksen.
Kuu valaisi siellä valkoisen kirkkotarhan aidan, jota oli varmaankin
pidetty etuvarustuksena, ja tämän vierellä oli joukko toistensa päälle
ladottuja ruumiita. Noiden mätänevien ruumiiden haju oli herättänyt
minut unestani. Kun ajoimme muurin ohitse, lensi suuri joukko rääkyviä
korppia ja variksia ruumiskasalta, lenteli hetken ilmassa ja laskeusi
jälleen alas jatkaakseen keskeytettyä juhla-ateriaansa.
-- Fredrik, voi, Fredrik! -- huudahdin minä ehdottomasti.
-- Tyyntykää, paroonitar, miehenne ei voi mitenkään olla näiden
joukossa, -- lohdutti tohtori minua.
Sotamies, joka ajoi, kiiruhti hevosia nopeaan juoksemaan, että
voitaisiin, niin pian kuin mahdollista, päästä noiden myrkyllisten
kaasujen ohitse. Vaunu ratisi ja horjui aivan kuin olisimme paenneet
hurjaa vauhtia. Minä pitelin kovasti kiinni tohtorin käsivarresta, ja
kauhea epätoivo valtasi minut. Sisällinen voima pakoitti minut
alituisesti katsomaan tuonne kammoittavaan muuriin päin, ja -- liekö se
ollut kuun petollinen valaistus tahi petolintujen liikkeet, -- mutta
minusta näytti kuin kaikki nuo kuolleet olisivat nousseet ja ojentaneet
käsiänsä meitä kohti... Tahdoin huutaa, mutta tuska ahdisti kurkussani
äänen kuulumattomiin.
* * * * *
Taaskin kääntyivät vaunut eräässä kulmassa.
-- Nyt olemme perillä, tämä on Horonevos, -- kuulin tohtorin sanovan,
jonka jälkeen hän käski ajajan pysähdyttää.
-- Minne me joudumme tämän nuoren rouvan kanssa -- sanoi rouva Simon. --
Hän tulee olemaan meille enempi vastukseksi kuin avuksi.
Kokosin kaikki voimani.
-- Ei, ei, -- sanoin minä. -- Minä voin nyt paremmin. Tahdon auttaa
teitä niin hyvin kuin voin.
Olimme nyt erään autioksi jätetyn linnan portin edustalla.
-- Katsokaamme ensin, mitä täällä voimme tehdä, -- sanoi tohtori, --
linna kuuluu olevan kellarista kattoon asti haavoitettuja täynnä.
Me nousimme kärryistä. Tuskin pysyin jaloillani, mutta ponnistin kaikki
voimani, ettei kukaan sitä huomaisi.
-- Ja nyt eteenpäin! -- komensi rouva Simon. -- -- Onko meillä kaikki
tavaramme? Tuomiseni tulevat virkistämään noita ihmisraukkoja.
-- Minunkin matkakirstussani on lääkkeitä ja sidetavaroita, -- sanoin
minä.
Tohtori antoi meitä seuranneille sotilaille käskyjänsä. Kahden heistä
piti jäädä hevosten luo, toisten piti seurata meitä.
Astuimme linnan portista sisään. Puoleksi tukehtuneita valitushuutoja
kuului joka haaralta. -- Kaikkialla pimeää. --
-- Valoa! Sytyttäkää nopeasti kynttilä! -- sanoi rouva Simon.
Oi, voi, kaikkea muuta oli meillä mukanamme, mutta ei kynttilöitä. Oli
siis mahdotonta saada valoa tuohon pimeyteen, joka ympäröi sekä meitä
että noita onnettomia. Tulitikkulaatikko, joka tohtorilla oli
taskussansa, oli ainoa keino, jonka avulla saimme vähän silmätä noita
kauhistuttavia kuvia, joita tässä kurjuuden ja surkeuden paikassa oli.
Jalka luisti verin tahratulla lattialla. Mitä olisi tehtävä? Näiden
satojen onnettomien luo tulimme me, itsekin neuvotoinna ja valittaen:
mitä olisi tehtävä?
Rouva Simon suoriutui ensimmäisenä pulasta. -- Minä menen etsimään
pappilaa tahi hankin apua jostain muualta, -- sanoi hän. -- Tulkaa,
tohtori, ja näyttäkää minulle tulitikulla tietä portille. Te, Martha
rouva, voitte sen aikaa odottaa täällä.
Täällä, -- yksin pimeässä, näiden valittavien ja voihkavien ihmisten
keskellä? Tässä tukehduttavassa ilmassa. Väristys kävi läpi olentoni,
mutta minä en pannut vastaan.
-- Ei, -- sanoi tohtori Bresser ja laski minun käsivarteni omaansa, --
tulkaa mukaan, te ette saa jäädä yksin tänne, tähän helvettiin, näiden
kenties jo kuumeessa riehuvien ihmisten pariin.
Olin syvästi kiitollinen tuolle uskolliselle ystävälle ja pidin kiinni
hänen käsivarrestaan. Pelkään, että olisin tullut hulluksi tuskasta, jos
minun olisi ollut pakko jäädä näihin huoneisiin. Oi, mikä arka, avuton
raukka olinkaan! En ollut ollenkaan sovelias siihen toimeen, jonka olin
ottanut täyttääkseni.
Me menimme ulos. Vaunut seisoivat vielä siinä, johon olimme ne
jättäneet, ja tohtori pyysi minua nousemaan niihin ja odottamaan siellä,
kunnes rouva Simon ja hän tulisivat tuoden apua.
Taivuin mielelläni hänen tahtoonsa, sillä jalkani eivät tahtoneet voida
minua kantaa. Tohtori koetti saada minulle niin mukavaa kuin mahdollista
oli, sekä jätti kaksi sotilasta suojakseni, ja sitte he menivät.
Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he takaisin -- tyhjin käsin. Koko
pappila oli hävitetty, niinkuin kaikki muutkin paikat, ja kaikki
asukkaat olivat paenneet. Useimmat talot olivat raunioina, mistään ei
voinut saada kynttilänpalaista. Meillä ei ollut siis mitään muuta keinoa
kuin odottaa päivän valkenemista. Kuinka moni noista onnettomista,
joissa tulomme oli herättänyt toivoa ja uutta kärsivällisyyttä,
kuolisikaan yön aikana?
Kuinka äärettömän pitkä yö! Nuo muutamat tunnit, jotka olivat jälellä
auringon nousuun, olivat mielestämme loppumattomat, sillä niiden
kulumista muistuttivat kärsivien valitushuudot kellon lyönnin asemasta.
Vihdoinkin koitti aamu ja työ voitiin alkaa. Rouva Simon ja tohtori
Bresser menivät vielä kerran etsimään, jos voisivat saada käsiinsä
paenneita kylän asukkaita, ja se onnistui heille. Raunioista tuli siellä
ja täällä joku talonpoika ryömien esiin, epäilevän näköisenä. Mutta kun
tohtori puhutteli heitä heidän äidinkielellään ja rouva Simon sanoi
heille muutamia ystävällisiä sanoja, taipuivat he vihdoin meitä
auttamaan. Ensiksi täytyi heidän etsiä toisetkin piiloutuneet, että
nekin voisivat työssä auttaa.
Ja tehtävä työ ei ollutkaan vähäinen. Täytyi haudata hajallaan makaavat
ruumiit, saada kaivot kuntoon, että saataisiin vettä elossa oleville,
etsiä teiltä sinne hukatut kenttäkattilat taloudenkapineiksi ja lopuksi
kerätä kaikki liinavaatteet, jotka löytyivät kaatuneitten pääkopsissa,
siteiksi haavoitetuille. Samassa saapui myös eräs preussiläinen
esikuntalääkäri miehistön ja apuvarojen kanssa, ja nyt voi siis
varsinainen pelastustyö alkaa.
Rouva Simon ja preussiläinen lääkäri menivät linnaan, jossa useimmat
haavoitetut lepäsivät. Tohtori Bresser aikoi tutkia kylän muut talot, ja
minä liityin häneen. Ettei Fredrik ollut linnassa, sen oli tohtori jo
ehtinyt saada selville.
Emme olleet kulkeneet montakaan askelta, kun kuulimme kovia
valitushuutoja. Ne tulivat pienen kyläkirkon avonaisesta ovesta.
Astuimme sisälle. Enempi kuin sata ihmistä makasi siellä kovalla
kivilattialla, silvottuina ja pahoin haavoitettuina. Kuumeesta hehkuvin
poskin valittivat he, pyydellen edes vähän vettä. Olin vähällä kaatua
maahan jo kynnyksellä, mutta rohkaisin itseäni. Etsinhän minä Fredrikiä.
-- Mutta häntä en täältä löytänyt.
Bresser ja hänen väkensä laittautuivat kuntoon auttaakseen noita
onnettomia. Nojauduin erästä pylvästä vastaan ja katselin tuskan
valtaamana kauheata kurjuutta, mikä oli ympärilläni.
Ja tämä oli ikuisen rakkauden Jumalalle rakennettu huone! Nuo olivat
kuuluisat ihmeitä tekevät pyhimykset, jotka siellä ja täällä seinämillä
lempeinä ja autuaina panivat kätensä ristiin ja kohottivat päätänsä
kullalle hohtavan kunniakehän alla!?
-- Oi, Jumalan äiti, pyhä Jumalan äiti, pisara vettä! -- kuulin erään
haavoitetun rukoilevan. Näin oli hän kenties jo useita päiviä rukoillut
tuota kuuroa kuvaa. -- Oi, teitä onnettomia ihmisiä. Niin kauan kuin
olette tottelemattomat sille rakkauden käskylle, jonka Jumala on
painanut sydämiimme, niin kauan kuin olette julmat toisianne kohtaan,
niin kauan ei teillä ole mitään taivaalliselta armahtavaisuudelta
odotettavissa.
* * * * *
Mitä kaikkea sainkaan nähdä ja kokea tuona samana päivänä! Jättää
tuollaiset kertomatta, olisi tietysti parasta, sulkea silmänsä ja
kääntää pois päänsä, kun sellaista näkee. Mutta minusta tuntuu kuin
olisi velvollisuuteni kertoa kaikki, mitä noina kauheina päivinä sain
kokea. Enkä kerro ainoastaan sitä, mitä *minä* sain kokea, vaan myöskin
tohtori Bresserin, rouva Simonin ja tohtori Naundorffin kertomuksille
annan tässä sijaa.
Samoin kuin Horonevosissa, oli helvetillä haaraosastoja useissa
muissakin ympärillä olevissa kylissä, Svetissä, Hradeckissa, Problussa.
Vieläpä Pardubitzissakin, jossa silloin, kun ensimmäiset preussiläiset
joukot sen valloittivat »enempi kuin tuhat pahoin haavoitettua,
ruhjottua ja repeytynyttä sotilasta lepäsi kentällä osaksi kuolevina,
osaksi jo kuolleina. Monella niistä ei ollut päällänsä muuta kuin
verinen paita, niin ettei edes voinut tietää mitä kansallisuutta he
olivat. Kaikki, joissa vielä oli kipinäkään henkeä jälellä, huusivat
vettä ja leipää, vääntelivät itseään kauheissa tuskissa ja rukoilivat
kuolemaa hyväntekijänään.»
»Rossnitzissa», niin kirjoittaa tohtori Bresser, »vallitsi
kauhistuttavin kurjuus, mitä inhimillinen kuvitusvoima voipi ajatella.
Löysin siellä kuusisataa viisikymmentä haavoitettua, sullottuina kurjiin
latoihin ja talleihin, joissa olivat maanneet useita päiviä ruuatta ja
juomatta ilkeän likaisina, ja kuolleiden ja puolikuolleiden seassa.
Täällä jouduin sellaisen tuskan valtaan, että kokonaisen tunnin ajan
vuodatin katkeria kyyneleitä, ja ponnistuksistani huolimatta tuskin voin
tyyntyä. Vaikka olinkin lääkärinä tottunut näkemään inhimillisen
kurjuuden kaikissa muodoissansa ja kuulemaan kärsivän ihmisluonnon
huokauksia ja tuskanhuutoja, täyttyivät silmäni kuitenkin yhäti
kyyneleillä. Täällä Rossnitzissa se oli, jossa huomasin, että meillä oli
liian vähä voimia tätä kurjuutta auttamaan, täällä kadotin kokonaan
rohkeuteni ja herkesin enää sitomasta...»
»...Maslovedissa -- kertoi rouva Simon, -- lepäsi kahdeksan päivää
taistelun jälkeen seitsemän sataa haavoitettua. Enempi kuin heidän
valitushuutonsa, musersi sieluani heidän lohduton tilansa. Yhdessä
ainoassa ladossa oli kuusikymmentä onnetonta, jotka hoidon puutteessa
nyt olivat melkein toivottomassa tilassa. Useimpain haavat olivat
palohaavojen kaltaisia, heidän rikkiammutut jäsenensä olivat vaan
verisiä lihamöhkäleitä, ja heidän kasvonsa olivat kuin hyytynyt
verijoukkio, jossa musta aukko osotti suunpaikkaa. Mätänemisen kautta
erkani näistä kurjista ruumiista kokonaisia kuihtuvia osia. Elävät
makasivat kuolleiden vieressä, joiden ruumiit jo alkoivat täydelleen
mädäntyä...
Nuo kuusikymmentä ihmistä olivat kokonaisen viikon ajan maanneet samassa
paikassa. Heidän haavojansa ei oltu ollenkaan, tahi aivan väliaikaisesti
sidottu. Siitä päivästä, jolloin taistelu oli, olivat he maanneet
täällä, liikkumaan kykenemättä, lian ja veren vallassa. Eläviä ruumiita,
joiden suonissa myrkytetty verivirta hitaammin ja hitaammin lopetti
kiertokulkuaan. He eivät olleet vielä voineet kuolla, ja kumminkin ...
kuinka he rohkenivat toivoa jälleen tulevansa eläviksi? Mikä on enempi
ihmeteltävää -- lopetti rouva Simon kertomuksensa, -- ihmisluonnon
ääretön elinvoima, joka kestää kaiken tämän ja kuitenkin voipi
hengittää, tahi riittävän avun puute?»
Ihmeteltävimmältä minusta näyttää se, että ihmiset saattavat toisensa
sellaiseen tilaan ... etteivät ne, jotka ovat nähneet tuollaista
kurjuutta, lankea polvilleen ja vanno pyhää valaa, että tästä lähtien
käyvät sotaa ainoastaan sotaa vastaan, etteivät ne heitä miekkaa
luotansa kauas ja sen sijaan antaudu koko toiminnallaan sanoissa ja
kirjoituksissa, ajatuksissa ja opissa, työssä ja toimessa palvelemaan
tuota suurta päämäärää: *Aseet pois!*
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Rouva Simon -- häntä kutsuttiin »sairaalan äidiksi» -- oli todellinen
sankarinainen. Pitkän aikaa oli hän näillä tienoilla, kestäen
kaikenlaisia kärsimyksiä. Sadoittain ihmishenkiä on hänen kauttaan
pelastunut. Hän teki työtä, järjesti ja ohjasi yöt ja päivät. Milloin
teki hän alhaisimpia askareita sairasvuoteiden äärellä, milloin oli
jonkin kuljetusjoukon päällikkönä, milloin matkusteli ympäri hankkimassa
elintarpeita. Hän oli toinen Florence Nightingale, yhtä toimelias, yhtä
uhraavainen ja yhtä jumaloitu kuin hänkin.
Ja minä sitte? Ruumiin ja sielun puolesta murtuneena, tuskan ja inhon
vallassa, en ollut kyennyt vähintäkään auttamaan. Kirkossa -- jonne
ensin pysähdyimme -- vaivuin voimatonna erään Marian alttarin juurelle,
ja tohtori Bresserillä oli aika suuri vaiva saada minut sieltä pois
viedyksi. Minä kuljin hänen käsivarteensa nojaten vähän matkaa eteenpäin
ja me tulimme erääseen latoon, joka oli aivan samankaltainen kuin se,
josta rouva Simon oli kertonut. Kirkossa oli ainakin hyvä tila, ja
sairaat voivat levätä toisensa vieressä, mutta täällä lepäsivät ne
toistensa päällä, aivan kuin jättiläis-suuret, punaiset kerät. Kirkossa
oli niillä edes jommoinenkin, joskin vaillinainen hoito, mutta täällä
olevat olivat kokonaan jääneet unohduksiin, ne olivat vaan kiemurteleva,
hiljaa valittava, puoleksi mädännyt ihmisjäännös... Tukehduttava inhon
tunne kuristi kurkkuani, ja katkerin tuska täytti sieluni. Tuntui kuin
sydämeni olisi tahtonut pakahtua, ja minä kirkaisin ääneen. Tämä huutoni
on viimeinen mitä muistan tästä kauheasta paikasta.
* * * * *
Kun jälleen toinnuin, huomasin olevani rautatienvaunussa. Vastapäätä
minua istui tohtori Bresser, joka, nähtyään että avasin silmäni ja
hämmästyneenä katselin ympärilleni, tarttui käteeni ja sanoi:
-- Niin, te ette uneksi, paroonitar, tämä on toisen luokan
matkustajavaunu, ja me olemme matkalla Wieniin.
Niin olikin asian laita. Tohtori oli saanut tehtäväkseen seurata
sairasten vientiä Wieniin, ja hän oli ottanut minut, poloisen, mukaansa
viedäkseen minut kotiini. Minä olin ollut aivan kykenemätön, ja olin
ainoastaan ollut tiellä ja vaivaksi, että rouva Simon oli ollut hyvin
iloinen, kun Bresser oli lähtenyt viemään minua pois. Ja minun täytyi
myöntää, että se olikin paras.
Mutta Fredrik -- minä en ollut löytänyt häntä, Jumalan kiitos, siis ei
kaikki toivoni ollut vielä loppunut. Jos joku noista kurjista,
silvotuista olennoista olisi ollut Fredrikini, olisin varmaankin tullut
mielipuoleksi. Kenties oli kotona minua odottamassa joku kirje. Tämä
toivo, tämä *mahdollisuus* vuodatti palsamia haavoitettuun sieluuni.
Nukuin melkein lakkaamatta koko matkan. Kun saavuimme Wieniin, seisoi
isäni junasillalla minua vastaanottamassa. Tohtori Bresser, joka
ajatteli kaikkea, oli sähköittänyt Grumitziin. Hänen itsensä täytyi heti
jälleen palata takaisin Böhmiin.
Isäni syleili minua ääneti, enkä minäkään saanut sanaakaan suustani.
Sitte kääntyi hän Bresseriin päin ja sanoi: -- Kuinka voin teitä kyllin
kiittää siitä, että olette pitänyt huolta tästä pienestä seikkailijasta?
--
Mutta tohtori puristi vaan kiireessä käsiämme. -- Minun täytyy lähteä,
-- sanoi hän, -- minulla on paljo tehtävää, -- onnellista matkaa! Nuori
rouva tarvitsee sääliväisyyttä ja lepoa, teidän ylhäisyytenne, ja --
lepoa, -- hän on kärsinyt paljo. Ei torumisia, ei kysymyksiä -- nopeasti
sänkyyn, -- oranssinkukkaisvettä ja -- lepoa. Hyvästi! -- ja hän oli
poissa.
Kun ajoimme vaunuissa kotia kohti, en jaksanut kestää hiljaisuutta, vaan
rohkenin kysyä, oliko jotain tietoa saapunut Fredrikistä.
-- Eilisiltana emme vielä olleet mitään kuulleet, ja tänä aamuna
matkustin heti kun olin sähkösanoman saanut. Oi millaiseen epätoivoon
olet meidät saattanut, ajattelematon lapsi! -- Mutta tohtorihan kielsi
minua sinua torumasta.
-- Kuinka pikku Rudolf voipi? --
-- Se herra huutaa ja ulvoo päivät päästään, etsii sinua joka paikasta,
eikä ota uskoakseen, että sinä olet matkustanut pois antamatta hänelle
erosuukkoista. --
-- Kuinka toiset voivat? Onko Konrad kirjoittanut?
-- Kaikki ovat terveenä, ja Konradkin on vahingoittumatta. Lilli on
seitsemännessä taivaassa ihastuksesta. Saatpas nähdä, että saamme
Fredrikiltäkin hyviä tietoja. Mutta valitettavasti ei meillä ole mitään
hyvää odotettavana valtiollisesti. Olet kai kuullut siitä suuresta
onnettomuudesta?
-- Mistä? -- En ole pitkiin aikoihin kuullut muusta puhuttavankaan kuin
suurista onnettomuuksista.
-- Tarkoitan Venedigiä -- meidän kaunista Venedigiämme, joka on myyty
polkuhinnasta tuolle Louis Napoleon vehkeilijälle! Ja sellaista on
voinut tapahtua sellaisen kuin Custozzan taistelun jälkeen! -- Sinä et
vastaa? No, minä jätän kai sinut rauhaan, kuten Bresser sanoi.
Kun ajoimme Grumitzin pihaan, juoksivat molemmat sisareni riemuiten
minua vastaan.
-- Martha, Martha, -- huusivat he jo etäältä, -- hän on täällä!
Ja vielä kerran vaununovella: -- Hän on täällä. Martha!
-- Kuka?
-- Fredrik, miehesi.
* * * * *
Se oli todellakin totta. Edellisenä iltana oli Fredrik tuotu
haavoitettujen mukana Wieniin ja sieltä tänne. Hän oli saanut luodin
sääreensä, ei voinut vielä käydä, mutta voi toivoa pian olevansa terve.
Ilo oli liian vaikea kantaa. Se vaikutti minuun samalla tavoin kuin
viimeisten päivien hirmukuvatkin, se teki minut tiedottomaksi.
Minut täytyi kantaa pois vaunuista ja laskea sänkyyn, missä lepäsin
useita tunteja tajutonna. Kun jälleen heräsin, luulin että kaikki oli
ollut unta ja etten lainkaan ollut käynyt poissa Grumitzista. Katsoin
ylös. Vuoteeni vieressä seisoi kamarineiti Netti.
-- Onko kylpyni kunnossa? -- kysyin minä.
-- Tahdon nousta.
Täti Maria tuli nopeasti eräästä huoneennurkasta luokseni.
-- Martha, rakas lapseni, Jumalalle olkoon kiitos, että olet jälleen
tunnoissasi! Niin, nouse nyt vaan kylpemään, se tekee sinulle hyvää. Kun
on niin rautatien tomun peitossa, kuin sinä...
-- Mitä sinä tarkoitat? Rautatien tomun --?
-- Niin, niin, joudu nyt vaan. Netti järjestää kaikki. Fredrik palaa
kaipauksesta saada sinua nähdä.
Fredrik, minun Fredrikini!
Miten usein olinkaan näinä viime päivinä tuskalla huutanut tuota nimeä,
mutta nyt oli se riemun huuto -- nyt olin käsittänyt kaikki: se ei ollut
mikään unelma, olin ollut poissa ja tullut kotia ja saan nyt jälleen
nähdä rakkaan puolisoni!
Neljännestunnin kuluttua riensin hänen luoksensa, -- yksin -- sillä tätä
yhtymistämme ei minusta kukaan saanut olla näkemässä.
-- Fredrik! Martha! -- Kiiruhdin vuoteelle, jossa hän lepäsi ja
nyyhkytin nyt hänen rinnoillaan.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Oi, Fredrik, olenko saanut sinut vihdoinkin takaisin?
-- Ja sinä tahdoit etsiä ja hoitaa minua! Niin urhokasta ja niin
ajattelematonta, Martha!