olivat suuresti erehtyneet pelissä. Yksi meidän rykmenteistämme
komennetaan erehdyksessä suoraan yhteen lammikkoon, josta se ei voi enää
palata, vaan tulee melkein miespuuttoon ammutuksi. Ne, joita vihollisen
luoti kohtaa, kaatuvat liejuun ... vaipuvat syvempään ja syvempään ...
tukehtuvat likaan, joka tunkeutuu nenään ja suuhun, eivätkä voi edes
huutaakaan. No niin, se oli sen erehdys, joka komensi ne sinne, mutta
vahinkohan ei ole niin suuri, vastaa suunnilleen kaatunutta talonpoikaa.
Seuraava taidokas peli tornilla tahi ruhtinattarella, ja kaikki on
jälleen palkittu. Lieju on tosin vielä jälellä kaatuneiden silmissä ja
suissa, mutta sehän on sivuseikka. Päävirhe on -- tehty asetelmallinen
erehdys.
Joku aika sitte tapahtui jotain samankaltaista. Meidän
jääkäripataljoonamme ampui yön pimeydessä useita tuntia lakkaamatta yhtä
meidän omaa rykmenttiämme kohti, kunnes päivän vaietessa huomasivat
erehdyksen; ja erään toisen kerran jälleen komennettiin toinen
joukko-osasto yhteen lammikkoon, jonne moni hukkui. Mutta sellaisia
vähäisiä erehdyksiä voipi tapahtua parhaimmallekin pelaajalle.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Horjumaton päätökseni on, että jos palajan tältä sotaretkeltä, otan
eroni sotilasammatista. Kun kerran on saanut sellaisen inhon sotaa
kohtaan, kuin minä, niin olisi tuon asian palveleminen loppumaton valhe.
Kuten tiedät, on minulla aina ollut vastenmielisyys sotaan menoa
vastaan, mutta nyt on se niin suurentunut, että kaikki ne syyt, jotka
ennen saattoivat minut jäämään virkaani, nyt eivät enää minua sinne
sido.»
* * * * *
Königgrätzin taistelu oli ollut. Taaskin tappio, ja tällä kertaa
ratkaiseva, siltä ainakin näytti. Isäni ilmoitti meille tämän tiedon
sellaisella tavalla, kuin olisi ilmoittanut meille maailman lopusta.
Eikä mitään kirjettä eikä mitään sähkösanomaa Fredrikiltä! Konrad
ilmoitti morsiamelleen olevansa vahingoittumatta, -- mutta Fredrik,
oliko hän haavoitettu tahi kuollut? Tappioluettelot eivät olleet vielä
saapuneet, mutta kerrottiin, että mieshukka oli Königgrätzissä ollut
tavattoman iso: neljäkymmentätuhatta kuollutta ja haavoitettua.
Kolmantena päivänäkään ei vielä mitään tietoa. Minä itken ja itken koko
päivän. Juuri siksi, etten ole vielä kadottanut *kaikkea* toivoa, voin
vielä itkeä. Isänikin on hyvin alkuloinen, mutta Otto on kiihkoissaan
kostonhimosta. Kerrotaan, että Wienissä pannaan toimeen vapaaehtoinen
joukko, ja siihen aikoo hänkin yhtyä.
Muutamien päivien perästä tuli kirje tohtori Bresseriltä, joka oli
taistelutantereen läheisyydessä. Hätä oli ääretön ja aivan mahdoton
kertoa. Hän oli liittynyt erääseen tohtori Braueriin, joka oli lähetetty
ottamaan oloista selkoa ja lähettämään tietoja. Myöskin odotettiin sinne
erästä saksilaista naista -- rouva Simonia, uutta Nightingalea, joka oli
sodan alusta asti toiminut Dresdenin hospitalissa ja nyt tarjoutunut
matkustamaan böhmiläisille taistelutantereille auttaakseen haavoitettuja
ympärillä olevissa sairaaloissa. Tohtorit Bruauer ja Bresser aikoivat
mennä tuota uljasta naista vastaan Königinhofiin, viimeiselle asemalle,
joka vielä oli rautatie-yhteydessä Wienin kanssa. Bresser pyysi meitä,
jos mahdollista lähettämään sidetavaroita ynnä muuta sellaista
mainitulle asemalle, jossa hän itse olisi niitä vastassa.
Tuskin olin lukenut tämän kirjeen, ennenkuin päätökseni oli tehty. Minä
veisin itse sidetavara-kirstun Königgrätziin. Voisihan olla mahdollista,
että Fredrik makaisi juuri jossain niistä sairashuoneista, joissa rouva
Simon aikoi käydä... Minä yhtyisin häneen, ja löytäisin ja pelastaisin
Fredrikin, maksoi mitä maksoi.
Ilmoittamatta aikomustani kellenkään omistani, joilla olisi ollut
tuhatkin muistutusta sitä vastaan, lähdin matkalle pari tuntia tohtori
Bresserin kirjeen tulon jälkeen. Päästäkseni helposti Grumitzista
sanoin, että tahdoin itse Wienissä hankkia ja lähettää ne tavarat, joita
tohtori toivoi. Wienistä aijoin vasta ilmoittaa isälleni, että olin
matkustanut sotatanterelle. Tosin tuli mieleeni epäilyksiä siitä
sopisinko tuollaiseen toimeen: taitamattomuuteni ja kokemattomuuteni,
inhoni haavoja, verta ja kuolemaa kohtaan -- mutta minä karkoitin nuo
epäilykset, minunhan täytyi tehdä mitä tein. Olin näkevinäni mieheni
rukoilevan ja kehoittavan katseen; hän ojensi käsivartensa minua kohti
sairasvuoteeltaan, ja ainoa mitä voin ajatella oli: minä tulen, minä
tulen!
Wienissä vallitsi ääretön hämmästys ja suru. Vaununi ohitse ajoi useita
vaunuja, jotka olivat haavoitettuja täynnä -- koetin katsoa noihin
vaunuihin, olisiko Fredrik haavoitettujen joukossa, mutta en voinut. Jos
hän sitäpaitsi olisi tuotu Wieniin, olisimme kyllä saaneet siitä tiedon.
Menin erääseen hotelliin, järjestin ja panin kokoon ostamani tavarat,
kirjoitin kirjeen isälleni, puin itseni yksinkertaiseen ja
käytännölliseen matkapukuun ja läksin pohjoiselle asemalle. Aivan kuin
jostain päähän pistosta toimitin kaikki tehtäväni.
Asemalla oli suuri liike. Kaikki odotussalit, porraskäytävät,
asemasillat olivat haavoitettuja täynnä. Muutamat niistä olivat juuri
kuolemaisillaan. Kaikkialla vilisi ihmisiä, sairaanhoitajia,
terveys-sotamiehiä, laupeudensisaria ja lääkäreitä. Miehiä ja naisia
virtaili salin läpi, etsien haavoitettujen seasta sukulaisiaan, tahi
jakaen viiniä, sikaareja ynnä muuta haavoitetuille.
Rautatien-henkilökunta koetti estää liiallista tungosta; minuakaan ei
tahdottu päästää eteenpäin.
-- Mitä te tahdotte? On kielletty antamasta sairaille ruoka- ja
juomatavaroita. Kääntykää komitean puoleen, siellä otetaan kaikki lahjat
vastaan.
-- Ei, ei, -- sanoin minä, -- minä matkustan täältä. Milloin menee
seuraava juna?
Pitkän odotuksen perästä sain tietää, että useimpain junien kulku oli
lakkautettu, koska rata piti pitää vapaana haavoitettujen kuljettamista
varten. Tänään ei mennyt mitään matkustajajunaa. Ainoastaan kaksi junaa
menisi Königgrätzin läheistöön, yksi reserviväen kanssa ja toinen vieden
lääkärejä, sairaanhoitajia ja sidetavaroita.
-- Enkö minä saisi seurata jotakuta niistä?
-- Se on mahdotonta! -- Olin epätoivossa. Silloin näin äkkiä parooni
S:n, isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtajan, saman,
jonka tunsin jo vuoden 1859 sodan ajoilta. Riensin hänen luoksensa.
-- Parooni S., auttakaa minua Jumalan tähden! Te tunnette varmaankin
minut?
-- Minulla on kunnia. Paroonitar Tilling ... kuinka voin teitä palvella?
-- Te lähetätte yhden junan Böhmiin -- sallikaa minun seurata mukana.
Kuoleva puolisoni kaipaa minua. -- Jos teillä on sydäntä, niin älkää
hyljätkö rukoustani!
Monien epäilysten jälkeen myöntyi hän lopullisesti pyyntööni. Hän kutsui
yhden niistä lääkäreistä, joiden piti seurata junaa, ja jätti minut
hänen suojeluksensa alaiseksi.
Oli vielä kokonainen tunti ennenkuin junan piti lähteä, ja minä hain
paikkaa istuakseni. Jok'ainoa nurkka oli täynnä haavoitettuja, ja minä
pelkäsin, että niiden näkeminen vaikuttaisi pahoin hermoihini ja
riistäisi minulta osan sitä voimaa, jota niin hyvin matkaani varten
tarvitsin. Mutta ei löytynyt yhtään ainoata nurkkaa, jossa ei olisi
ollut surkeutta nähtävänä! Menin junasillalle, mutta siellä sain nähdä
vielä pahempaa. Yksi juna oli juuri saapunut haavoitettuja täynnä.
Vähemmin haavoittuneet kömpivät itse eteenpäin, mutta useimpia piti
auttaa ja kantaa. Kaikki paarit olivat täynnä, ja kurjimmat niistä
haavoitetuista, joita ei heti voitu pois kuljettaa, täytyi panna
junasillalle odottamaan, kunnes ne voitiin kantaa pois. Olin juuri
istuutunut yhdelle kirstulle, kun jalkojeni juureen laskettiin eräs
haavoitettu raukka, jonka kurkussa alituisesti kurisi ja korisi.
Kumarruin alas lausuakseni jonkun osaa ottavan sanan hänelle, mutta
peräysin säikähtyneenä takaisin ja kätkin kasvoni käsiini; -- näkö,
jonka olin nähnyt, oli kovin kauhistava. Ne eivät olleet enää mitkään
inhimilliset kasvot -- alaleuka oli pois ammuttu ja toinen silmä pois
revitty; -- sitä paitsi kohtasi veren ja lian tukehduttava haju. Olisin
tahtonut nousta heti ylös ja paeta tästä kauheasta paikasta, mutta
tunsin itseni kuolemansairaaksi, ja pääni retkahti taaksepäin seinää
vastaan. -- Voi minua arkaa, heikkoa olentoa! -- sanoin itsekseni --
mitä mitä teen tässä kurjuudessa, kun en voi kuitenkaan mitenkään auttaa
-- ja koska jo tunnen sellaista inhoa kaikkea tätä nähdessäni? --
Ainoastaan Fredrikiä ajatellessani sain vähä rohkeutta. Hänen tähtensä
voisin kestää kaikki, vaikka olisikin hän sellaisessa tilassa kuin tuo
onneton jalkojeni juurella.
Kauhistuttava ajatus välähti aivoihini: mitä jos tuo olisi Fredrik?
Kokosin kaiken rohkeuteni ja tarkastin vielä kerran tuota hirveästi
haavoitettua: Ei, se ei ollut hän.
* * * * *
Pitkä tunti loppui vihdoinkin. Haavoitettu raukka oli viety pois:
»Pankaa hänet tuonne etäämmä penkille», kuulin lääkärin sanovan, »häntä
ei tarvitse viedä sairaalaan, hän on jo melkein kuollut». Sotamiesparka
kuuli varmaankin nuo sanat, sillä epätoivoisesti ojensi hän molemmat
kätensä taivasta kohti.
Nyt istuin junassa kahden lääkärin ja neljän laupeuden-sisaren kanssa.
Siellä oli tukehduttavan kuuma, ja ilma karboolilla ja savustuksilla
täytetty. Tunsin itseni hyvin pahoinvoivaksi, nojausin nurkkaani ja
suljin silmäni.
Juna läksi liikkeelle. Yksi lääkäreistä kääntyi ystävällisesti puoleeni:
-- Luulen, että olette itse sairas, tehän näytätte niin kalpealta ja
voimattomalta.
Katsoin ylös. Puhuja oli viehättävä-kasvuinen nuori mies.
-- Ei, -- vastasin minä, -- en minä ole kipeä, ainoastaan hiukan
väsynyt.
-- Parooni S. sanoi minulle, että matkustatte miehenne luo, joka on
tullut haavoitetuksi Königgrätzissä. Tiedättekö, missä ympärillä
olevista kylistä häntä hoidetaan?
-- Ei, sitä en tiedä. Mutta Königgrätzissä odottaa minua ystäväni ja
kotilääkärini, tohtori Bresser.
-- Vai niin, hänet kyllä tunnen. Hän oli niinkuin minäkin kolme päivää
sitte apulaisena taistelutantereelta etsittäessä.
-- Taistelutantereelta etsittäessä, -- kerroin minä säikähtyen, --
kertokaa...
-- Niin, herra tohtori, kertokaa, -- pyysi yksi laupeudensisarista. --
Mehän voimme toimessamme tulla tilaisuuteen saada auttaa sellaisessa
etsimisessä.
Ja nuori lääkäri kertoi. Minä kirjoitin sitte hänen sanansa, jotka
painuivat syvälle mieleeni, punaisiin vihkoihini.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- Kulkulasaretti on asetettu suojelevien mäkien taakse. Toisella puolen
raivoaa sota. Maa vapisee ja hehkuva ilma vapisee -- suuria savupilviä
kohoaa, laukaukset paukkuvat. -- Nyt täytyy lähettää kulkuvahtia
etsimään haavoitettuja ja viemään niitä suojapaikkaan. Löytyykö mitään
vaikeampaa tehtävää kuin murhaavan luotisateen keskellä, alttiina sodan
kaikille vaaroille, kerätä haavoitettuja ja viedä ne turvaan? Ja
kumminkin luetaan tämä toimi sota-aikana vähäpätöisimpien joukkoon.
Terveyskorpraali komentaa pienen laumansa vesiperäiselle maalle, jonne
päin vihollinen juuri ampuu luotejansa. Siellä löytävät he heti muutamia
helpommin haavoitettuja, jotka omin voiminsa voivat kömpiä
kulkulasarettiin, ja jatkavat siis matkaansa eteenpäin.
Erään mäen rinteellä on verinen läjä. Siinä on tusina sotamiehiä.
Terveysupseeri pysähtyy ja sitoo muutamia.
Mutta eteenpäin menee kulkuvahti, yhä lähemmä taistelupaikkaa. Yhä
suurempia joukkoja haavoitettuja kohdataan; ne koettavat pyrkiä itse
eteenpäin tahi auttaa toisia. Ne ovat sellaisia, jotka vielä voivat
käydä. Jaetaan heille vähä raitista vettä, vähä siteitä, ja mennään
eteenpäin, ruumiskasojen ohitse, joissa monen kasvojen ilme osoittaa
kauheinta kuoleman tuskaa.
Tulemme sotatielle. Täällä lepää rivittäin kuolleita ja haavoitettuja.
Viimemainitut tervehtivät pelastavaa kulkuvahtia ilonhuudoilla ja
kerjäävät apua. Edes pisara vettä! Oi, mikä työ harvalukuiselle
terveysjoukolle! Jokaisella pitäisi olla sata kättä voidaksensa auttaa
kaikkia niitä, jotka epätoivoisina odottavat vuoroansa. Silloin kaikuu
terveyshoitokunnan pitkä merkkisoitto, ja miehet keskeyttävät työnsä.
-- Älkää jättäkö meitä! Älkää jättäkö meitä! -- huutavat onnettomat,
mutta merkkisoitto kajahtaa uudelleen. Eräs ajutantti tulee kiitäen: --
Nopeasti, seuratkaa minua!
Luultavasti joku haavoitettu kenraali. Silloin täytyy totella ja jättää
kaikki muut. -- Rohkeutta, toverit, me tulemme jälleen! -- Ne, jotka
sanovat tämän, ja ne, jotka sen kuulevat, tietävät, ettei se ole totta.
Ja jälleen riennetään eteenpäin nopeassa marssissa ajutantin jäljestä,
joka ratsastaa edellä osoittaen tietä. Valituksia ja avunhuutoja kaikuu
oikealla ja vasemmalla, mutta joukko ei saa seisahtua, ei edes
silloinkaan, jos joku terveyshoitokunnan miehistöstä tulee ammutuksi ja
kaatuu maahan; yhä vaan eteenpäin. Kauheimmissa tuskissa vääntelevien
ohitse, ohi sellaisten onnettomien, jotka jäävät eteenpäin rientävien
hevosten kavioiden runneltaviksi tahi musertuvat kanuunavaunujen pyörien
alle, ja jotka, nähdessään pelastuskunnan, koettavat vielä kerran nousta
ylös, vaikkakin ovat rikkirunneltuja, mutta ohitse, ohitse!
-- Te voitte pahoin, rouvaseni, -- keskeytti kertoja puhettaan. -- Panen
kenties hermonne liian kovaan koetukseen.
Mutta minä vakuutin, että tilapäinen heikkouteni oli ainoastaan seuraus
kuumuudesta ja onnettomasta yöstä ja pyysin tohtorin jatkamaan
kertomustansa. Kun jano hirmuisuuksien kuulemiseen kerran on herännyt,
ei voi saada mitään rauhaa, ennenkuin se on tullut sammutetuksi
kauheimmalla mitä kuulla voi. Ja todellakin on olemassa jotain vielä
hirmuisempaa kuin taistelutantere sodan aikana, ja se on taistelutanner
sodan *jälkeen*.
Ei mitään kanuunan jyrinää, ei mitään räikyviä toitotuksia, ei mitään
rummunpärinää enää, -- ainoa mitä voi kuulla, on haavoitettujen
voihkamista ja kuolinkorahduksia. Siellä ja täällä maassa näkyy
punertavia lätäköitä, verilätäköitä. Kaikki viljat ovat tallatut ja
hävitetyt, ainoastaan siellä ja täällä näkyy vähäinen turmeltumaton
maapalukka. Varakkaat kylät ovat muuttuneet raunioiksi, metsän puut
poltetut ja taitellut, kaikkialla vallitsee sekasorto ja hävitys.
-- Ja tanterella lepää tuhansittain kuolleita ja haavoitettuja -- ja --
kuolevia, miekkojen, pääkoppien, painettien, kaatuneiden vaunujen,
ruutikärryjen, kanuunien ja taittuneitten kanuunatelojen keskellä.
-- Kanuunain lähinen maa on veren vallassa. Siellä lepäävät useimmat ja
kauheimmalla tavalla silvotut kuolleet ja puolikuolleet, sanalla sanoen
aivan palasiksi revittyinä. -- Täällä on myöskin kuolleita tahi
puolikuolleita hevosia, sellaisia, jotka vielä koettavat nousta niille
jaloille, jotka heillä on jäljellä, kaatuakseen taas uudelleen maahan
sydäntä särkevästi valittaen. -- Yksi tie on aivan täynnä likaan
tallattuja ruumiita. -- Nuo raukat olivat varmaankin paenneet tänne
ollaksensa paremmassa turvassa, mutta yksi kanuunavaunu on ajanut heidän
ylitsensä, hevosenkaviot ja kärryn pyörät ovat heidät rusentaneet. Moni
heistä elää vielä -- inhoittava, verinen läjä, -- mutta »elää vielä».
-- Ja kuitenkin on olemassa jotain vielä kauheampaa kuin tämä kaikki: ne
ovat taistelutanteren hyenat, nuo ihmiskunnan hylkiöt: ruumiinrosvot. Ne
hiipivät ympäri siellä missä luulevat ruumiita löytyvän, kumartuvat
kuolleiden ja vielä elävien ylitse ja ryöstävät heiltä säälimättä
vaatteet. Saappaat kiskaistaan vertavuotavista jaloista, sormukset
haavoitetusta kädestä -- ja, missä ei tämä voi kyllin nopeasti tapahtua,
leikkaa ilkiö ilman muita mutkia koko sormen poikki. Ja jos uhri tahtoo
puolustaa itseänsä, ottaa hyena siltä hengen tahi pistää hirviö, --
estääkseen uhria häntä tuntemasta, -- silmät puhki haavoitetulta.
Minä huudahdin kauhistuksesta. Kertomusta kuullessani näin nuo kauheat
kuvat elävinä edessäni, ja silmät, nuo puhkaistut silmät oli Fredrikini
siniset, lempeät, rakastetut silmät...
-- Suokaa anteeksi, rouvaseni, mutta tehän itse tahdoitte, että
jatkaisin kertomustani.
-- Niin, niin -- tahdon kuulla kaikki. Nyt te olette kertonut yön ajan,
mutta miltä näyttää taistelutanner seuraavana aamuna?
-- Vieläkin kauheammalta. Lempeän päivänvalon ja kauhean ihmistyön
välillä oleva vastakohta vaikuttaa valoisena aikana kaksinkerroin
tuskastuttavasti. Yön aikana näytti kaikki tulisoihtujen valossa
aavemaiselta, haaveelliselta, -- päivällä näyttää kaikki aivan
lohduttomalta, auttamattomalta. Vasta nyt voipi saada oikean käsityksen
kuolleiden mahdottomasta paljoudesta. Teillä, ojissa, kentillä,
kaatuneiden muurien takana -- kaikkialla, kaikkialla kuolleita.
Ryöstettyjä, usein aivan alastomia. Samoin haavoitetutkin. Nämä, jotka
terveyshoitokunnan väsymättömästä työstä huolimatta lepäävät suurissa
joukoissa ympäri kenttää, näyttävät väsyneiltä ja kurjilta ja katselevat
ympärilleen veltoilla, kelmeästi kiiluvilla silmillään. Tahi vääntelevät
he äärettömissä tuskissa ja rukoilevat jokaista, joka tulee heidän
läheisyyteensä, antamaan heille kuoliniskun. Joukko raatolintuja oleksii
ympärillä kasvavissa puissa ilmoittaen kovalla kirkumisella iloansa
tulevaisen juhla-aterian suhteen. Nälkäisiä koiria tulee autioista
kylistä nuolemaan verisiä haavoja. Vieläkin on liikkeellä muutama hyena,
joka hätiköiden jatkaa hävytöntä työtänsä. Ja nyt tulee suuret
hautajaiset -- --
-- Kuka ne panee toimeen? Terveyshoitokuntako?
-- Oi ei, se ei ehtisi sellaista jättiläistyötä toimittaa. Sillä on
kylliksi tehtävää haavoitetuissa. Ei, joukko joutilaita, joita on
erityisesti sitä varten hankittu tahi jotka vapaaehtoisesti ovat tulleet
auttamaan: maankulkijoita ja muuta irtonaista väkeä, joka tavallisesti
oleksii sotaravintolan ja tavaravaunujen luona. Nämä saavat nyt kaivaa
haudat, hyvin suuret haudat, -- s. t. s. leveät, sillä syviksi niitä ei
kaiveta. Siihen ei ole aikaa. Ja noihin hautoihin heitetään sitte
kuolleet ruumiit sikin sokin, aivan niinkuin sattuu. Tehdäänpä niinkin,
että ruumisläjän päälle heitetään multaa noin kahden jalan paksuudelta.
Parin päivän kuluttua tulee sade, joka juoksettaa mullan pois
mädänneiden ruumiiden päältä -- mutta mitä se tekee? Reippaat ja iloiset
haudankaivajat eivät sitä ajattele. He tekevät työnsä nopeasti ja
laulavat työtä tehdessään kaikenlaisia iloisia ja epäiltäviä lauluja, ja
joskus tanssivat he piirissä haudan ympäri. Jos jossakin noista monista
ruumiista sattuisi vielä olemaan elonkipinä jälellä, siitä he eivät
välitä. Ja sellainen on mahdollista, sillä haavoitetut saavat useinkin
jäykistyttävän suonenvedon ja näyttävät silloin kuolleilta. Monet, jotka
jonkin sattumuksen avulla ovat pelastuneet, kertovat tuosta vaarasta,
miten ihminen voi helposti tulla elävältä haudatuksi. Mutta ne, joiden
päälle jo pari jalkaa multaa on heitetty, -- ne saavat kyllä luvan
vaijeta.
Sellaiselta näyttää siis taistelutanner seuraavana aamuna, -- lopetti
tohtori kertomuksensa. -- Kerronko vielä mitä seuraavana iltana
tapahtuu?
-- Sen sanon minä teille, -- keskeytin häntä. -- Voittajien
pääkaupunkiin saapuu sähkösanoma kunniakkaasta voitosta. Edellä puolen
päivän lauletaan Tedeumia kaikissa kirkoissa, kenties juuri samalla
hetkellä kun haudankaivajat taistelutantereella tanssivat haudan
ympärillä; ja iltasilla asettaa jonkun elävänä haudatun äiti tahi vaimo
palavan kynttilän ikkunaansa, sillä kaupunki on kokonaan valaistu.
-- Niin, rouvaseni, sellainen ilveily tapahtuu tavallisesti kotona.
Mutta taistelutantereella ei murhenäytelmä ole vielä loppunut. Paitsi
niitä, jotka ovat viedyt sairaaloihin ja heitetyt hautoihin, on vielä
*sellaisiakin, joita ei vielä ole löydetty*. Pensaiden taakse,
korkeisiin ruispeltoihin tahi kaatuneiden puiden alle piiloutuneet,
joita eivät terveyshoitokuntalaiset eivätkä haudankaivajat ole
löytäneet, niille alkaa nyt kauhein kuolintaistelu, mikä useinkin kestää
monia vuorokausia. Siellä saavat he levätä polttavan kuumassa
puolipäivän paisteessa ja jääkylmässä yö-ilmassa ohdakkeisella ja
kivisellä vuoteella, saavat hengittää ympärillään mätänevien ruumiiden
ja omien haavojensa ilettävää hajua ja saavat nähdä, miten ahnaat korpit
sammuttavat nälkäänsä raatelemalla vielä väriseviä ihmisruumiin-osia...
* * * * *
Tohtori oli lopettanut kamalan kertomuksensa, mutta sisällisten silmieni
edessä näin vielä kauan hänen kertomuksensa tuottamat kuvat. Se oli
kauhea matka! Saadakseni vähän lohdutusta katsoin vaunun ikkunasta
maisemaa, jonka läpi kiidimme. Mutta sielläkin näin kuvia sodan
surkeudesta. Tosin ei täällä näkynyt vielä vihollisen hävityksen jälkiä,
mutta tiet olivat täynnä pakenevia, jotka kaikkine omaisuuksineen
jättivät kotinsa vihollista peljäten. Talouskaluilla, sänkyvaatteilla ja
ruokavaroilla täytettyjä vaunuja, joihin tavarat oli nähtävästi suurella
kiireellä koottu, ajoi sisämaahan päin. Kokonaiset perheet pienine
lapsineen riensivät eteenpäin kauhu kasvoillansa. Minne nuo ihmisraukat
joutuisivat? Sitä he tuskin itsekään tiesivät, ainoastaan pois, pois,
»preussiläisiä» pakoon.
Tällä tavoin paetaan raivoavaa tulta tahi paisuvaa jokea.
Usein kiiti juna ohitsemme -- haavoitettuja, vaan haavoitettuja.
Tuhkanharmaita kasvoja, sidotuita päitä ja käsivarsia. Pysäkeillä oli
hyvä tilaisuus nähdä kaikkea tuota kurjuutta monissa eri muodoissa.
Asemasillat olivat täynnä maassa makaavia tahi kokoonkyyristyneitä
olentoja. Ne olivat haavoitettuja sotilaita, jotka odottivat tullaksensa
viedyksi sairashuoneeseen. Tällä tavoin saavat he maata useita tunteja,
ja kuka tietää, kuinka monta kertaa heitä on jo kuljeteltu. Tunsin syvää
sääliä noita ihmisraukkoja kohtaan! Olisin tahtonut laskeutua polvilleni
jok'ainoan viereen ja kuiskata heille lohdutuksen sanoja. Mutta tohtori
ei sallinut minun sitä tehdä. Niin pian kuin saavuimme asemalle, saattoi
hän minut asemapäällikön virkahuoneeseen sekä toi minulle viiniä ja
muita virvoituksia. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Myöhään illalla saavuin Königinhofiin; matkatoverini olivat lähteneet
junasta jo edellisellä asemalla. Olin yksin pelkoineni, epätoivoineni.
Mihin joutuisinkaan, jos tohtori Bresser ei olisi voinut saapua? -- Juna
pysähtyi. Vavisten nousin jaloilleni vaunussa ja otin alas tavarani.
Minulla oli vaan mukanani matkalaukkuni ja vähäinen säiliö, jossa
minulla oli muutamia sadan-guldenin seteliä.
Vaikka olikin myöhäinen, vallitsi täällä sama sekasorto kuin muillakin
asemilla, ja yhä vaan sama nähtävä: haavoitettuja, haavoitettuja. Ei, ei
aivan sama näky: Königinhof oli aivan *täynnä* noita onnettomia. Koko
läheisyydessä ei ollut yhtään ainoata sopivaa huonetta ja senvuoksi oli
haavoitettuja tuotu suurissa joukoin asemalle, jossa ne, huonosti
sidottuina, makasivat hajallaan kaikkialla, maassa ja kivien päällä.
Oli pimeä ja kauhea yö. Paikkaa valaisivat vaan muutamat lyhdyt, joita
oli siellä ja täällä pylväiden päässä. Väsyneenä ja levon tarpeessa
vaivuin alas penkille ja laskin tavarani eteeni lattialle. Yritykseni
näytti minusta nyt yhä hullummalta. Kukaties oli Fredrik nyt
kotimatkalla, tahi oli hän kuollut. Toinen ääni rupesi nyt yhä
voimakkaammin kuulumaan: äidinrakkauden. Miksi olin jättänyt pienen
poikani? Kuinka hän mahtoikaan itkeä kuullessaan, että olin matkustanut,
ja miten vaikea hänen olikaan nukkua ilman äitinsä hyvänyönsuudelmaa. --
Minne joutuisinkaan täällä, jollei tohtori Bresser tulisi -- ja toivoni
hänen tulonsa suhteen oli nyt supistunut hyvin vähiin. Onneksi oli
minulla rahalaukkuni: *seteleillä* pääsee kyllä eteenpäin maailmassa.
Tunnustelin sitä paikkaa, jossa laukun piti riippua -- suuri Jumala,
hihna oli katkaistu, laukku poissa -- kadotettu! Mikä onnettomuus? Ja
kumminkaan en kovin tämän tähden huolehtinut. Mitä merkitsikään rahojen
kadottaminen tällaisina henkilöiden kadottamisen aikana.