kukaan voi meiltä riistää, jos kaikki nyt olisikin ohitse. Tänään
marssimme »vihollista» vastaan. Kenties tulen preussiläisissä riveissä
kohtaamaan yhden tai toisen sotatoverin Dybbölin ja Alsin ajoilta,
kenties serkku Gottfriedin! Täst'edes ei minulla ole aikaa kirjoittaa,
älä siis odota kirjettä; korkeintaan lähetän joskus jonkun rivin
ilmoittaakseni, että elän. Tahtoisin löytää yhden ainoan sanan, joka
sisältäisi kaiken rakkauteni sinuun, voidakseni, jos se olisi viimeinen
kerta, tähän sen kirjoittaa. Mutta en löydä muuta kuin tämän: *Martha!*
Sinä tiedät, mitä tämä sana minulle sisältää.»
Myöskin Konrad Althausin piti nyt lähteä. Hän oli tulisesti ihastunut
sotaan, mutta kuitenkin tuntui hyvästijättö hänestä raskaalta. -- Oi,
Lilli, Lilli, sanoi hän surullisesti, jättäessään morsiamelleen
jäähyväisiä, -- miksi annoit ajan kulua niin kauan, ennenkuin minut
otit? Kukapa nyt tietää, jos koskaan palajan?
Lilli-parka oli itse vaipunut katkerimpaan katumukseen. Vasta nyt tunsi
hän, kuinka sydämellisesti hän rakasti tuota, jota hän oli niin kauan
ylenkatsonut.
Omaiseni muuttivat nyt Grumitziin, ja minä suostuin tulemaan sinne
perästäpäin pikku Rudin kanssa. Kun Fredrik oli poissa, tuntui kotini
minusta niin sietämättömän yksinäiseltä. Tuntui aivan siltä kuin olisin
jättänyt elämälle hyvästit, kun tieto sodan syttymisestä olisi tuonut
myöskin tiedon Fredrikin kuolemasta. Joskus keveni synkkä mielentilani
kuin ajattelin: mutta *voihan* hän tulla takaisin. Mutta heti sen
jälkeen palasi tuo kauhea ajatus, että hän kenties nyt parhaallaan lepää
kauheimmissa tuskissa -- että hän nääntyy haudassa -- että raskaat
vaunut vierivät hänen haavoitetun ruumiinsa ylitse ja kärpäset kaivavat
hänen avonaisissa haavoissansa -- että kuolleita keräävät miehet
luulevat häntä kuolleeksi, kun hän lepää jäykistyttävässä suonenvedossa,
ja panevat hänet kuolleiden mukana veriseen hautaan -- siellä tulee hän
tuntoihinsa ja -- -- --
Kovasti parkaisten heräsin kauheista unelmistani.
-- Kuinka sinun laitasi nyt jälleen on, Martha? -- kysyi isäni
nuhdellen. -- Jos noin antaudut sureksimiseen, voipi se lopuksi olla
järjellesi vahingollista. Se on synti ja sitäpaitsi on se sopimatonta.
Se on sodan häväisemistä, kun ei katsele sitä suurelta kannalta, vaan
huomaa yksityisseikkoja. Ja niitä ei ylipäänsä pidä ajatella.
Ei, ei, niitä ei saa ajatella, se on kaikkina aikoina ollut ihmisten
tapa kaikkea inhimillistä kurjuutta vastaan.
Kotilääkärimme, tohtori Bresser, oli yhtynyt terveyshoitokuntaan ja oli
nyt matkalla sotapaikalle. Minussa oli syntynyt ajatus: eikö minunkin
pitäisi lähteä sinne sairaanhoitajaksi? Niin, jos olisin voinut olla
varma siitä, että olisin saanut olla Fredrikin läheisyydessä, saanut
auttaa häntä, jos hän olisi tullut haavoitetuksi, en olisi hetkeäkään
epäillyt. Mutta muiden tähden? Ei, siihen puuttui minulta rohkeutta.
Nähdä haavoitettujen kuolintaistelua, kuulla niiden viimeisiä
hengenvetoja voimatta sillä hyödyttää Fredrikiä -- ei, niin ihmisrakas
en valitettavasti ollut ja etupäässä en niin voimakas.
Sisareni ja minä nyhdimme liinannukkaa ja järjestimme sideliinoja niin
paljo kuin ehdimme. Kun hienot rihmat kokoontuivat pehmeiksi
nukka-joukkioiksi, tahi kun me huolellisesti käärimme kokoon pitkiä,
kauniita liinahihnoja, niin tuntui se nuorista tytöistä kuin olisivat he
ottaneet osaa sairashoitoon, huojentaneet tuskia ja estäneet
verenvuotoa. Heille muodostui siten vähitellen melkein miellyttävä
ajatus siitä, miltä tuntui olla haavoitettu. He olivat näkevinään miten
haavoitetut, hyvin sidottuina, lepäsivät puhtaissa, pehmeissä
vuoteissaan ja kuinka heitä kaikilla tavoin huolehdittiin ja hoidettiin,
kunnes tulivat aivan terveiksi ja voivat palata koteihinsa mukanansa se
iloinen tieto, että he X:n taistelussa olivat saaneet kunniakkaan
haavan.
Isäni vahvisti usein tätä heidän lapsellista käsitystänsä. -- Hyvä,
hyvä, tytöt, -- sanoi hän, -- ajatelkaapas kuinka tarpeen tämä on
uljaille puolustajoillemme. Ette voi uskoa, kuinka suloiselta tuntuu
saada panna tuollainen tukku liinannukkaa vuotavan haavan päälle. Mutta
minä tiedän sen. Silloin, kun Palestrassa tulin haavoitetuksi sääreeni
... ja niin edespäin.
Minä en sanonut mitään. Minä olin kuullut toisenlaisia kertomuksia
haavoitetuista, kuin ne, mitä isäni kertoi.
* * * * *
Ensimäinen taistelu meidän joukkojemme ja vihollisen välillä oli
Liebenaussa kesäkuun 25 päivänä. Vanhaan riemulliseen tapaansa ilmoitti
isämme meille tämän uutisen:
-- Sitä voi sanoa komeaksi aluksi, -- sanoi hän, selvästi näkyy, että
taivas on kanssamme. Mutta vielä upeammaksi kuin pohjoisessa, näyttää
sota etelässä käyvän. Custozzan luona ovat meikäläiset saaneet erityisen
loistavan voiton. Niin, seikka on niinkuin olen sen monesti sanonut:
meidän *täytyy* saada Lombardia omaksemme. -- Ettekö ole iloisia,
lapset? Pidän nyt sodan melkein loppuneena. Ja tässä saatte kuulla, mitä
eräs kirjeenvaihtaja sanoo muutamassa Wienin lehdessä tämän kuun 24
päivänä. Kas, niitä vasta sopii sanoa hyviksi uutisiksi:
»Preussiläisessä Schlesiassa on ruvennut raivoamaan eläinrutto hyvin
uhkaavassa määrässä...»
-- Eläinrutto -- uhkaavassa määrässä -- hyviä uutisia? keskeytin minä
pudistaen päätäni. -- Todellakin jotain, josta voi sota-aikana iloita.
Mutta isäni ei kuunnellut minua, vaan luki edelleen:
»Niiden preussiläisten sotajoukkojen kesken, jotka ovat Neissestä,
raivoaa ankaria kuumetauteja. Epäterveellinen suoseutu ja huono ruoka
tuottaa sellaista...»
-- Sanomalehdet ovat aivan täynnä hyviä uutisia, -- jatkoi isäni. --
Sinun pitäisi tallentaa nämä sanomalehdet, Martha.
Ja minä olen ne tallentanut. Kun uusi riita kansojen välillä alkaa, niin
ei lueta uusia sanomalehtiä, vaan niitä, joita on säilytetty edellisen
sodan ajalta, ja silloin saadaan nähdä kuinka paljo arvoa tulee panna
niihin kehuviin tietoihin, ennustuksiin ja uutisiin. *Se* on
opettavaista!
Etelä-armeijan voiton johdosta Custozzan luona lähetti pohjois-armeijan
ylipäällikkö voiton saaneelle armeijalle seuraavan
onnittelu-sähkösanoman:
»Tykistöpäällikkö ja koko pohjois-armeija lähettää täten voittorikkaalle
etelä-armeijan päällikölle sydämellisimmän onnentoivotuksen Custozzan
kunniakkaan päivän johdosta! Uudella kauniilla voitolla ovat meikäläiset
aloittaneet sotaretken etelässä. Voittorikas Custozzan taistelu loistaa
keisarillisen sotajoukon vaakunakilvessä. Eläköön keisari!
*Benedek*.»
Veronasta tuli seuraava vastaus:
»Etelä-armeijan ja sen päällikön sydämellinen kiitos entiselle
rakastetulle sotapäällikölle ja hänen uljaalle armeijallensa. Olemme
vakuutetut siitä, että mekin pian saamme onnitella teitä samanlaisen
voiton johdosta.»
Vakuutetut!
Isäni oli aivan ihastuksissaan.
-- Kun saa lukea tuollaista, tekee se hyvää sieluun asti. Ettekö nyt voi
millään tavoin kohota suurempaan isänmaalliseen innostukseen, te Martha
ja Lilli, ja unohtaa, että rakkaanne ovat vähäpätöisille vaaroille
alttiina, joista he kyllä pääsevät ehyvin nahkoin? Ja jos he
kaatuisivatkin taistelossa, olisi se vaan heille kiitokseksi ja
kunniaksi. Ei löydy yhtään sotilasta, joka ei mielellään tahtoisi
kuolla, huutaen: isänmaan edestä!
-- Mutta se sotilas, joka kadotetun taistelun jälkeen jää makaamaan
veriinsä rikkiammutuin jäsenin ja saapi maata siinä neljä tahi viisi
päivää kauheimmissa tuskissa, kylmään ja janoon nääntyen, kunnes hän
lopullisesti mätänee ja kuolee -- tietäen, ettei hänen kuolemansa
vähintäkään hyödytä isänmaata, mutta saattaa hänen rakkaansa hätään ja
kurjuuteen -- en luule, että hän »mielellään kuolee» sellainen huuto
huulillansa.
-- Sinä puhut syntisiä sanoja, jotka ovat kerrassaan sopimattomia
naisellekin.
-- Luonnollisesti! Peittämätön totuus on aina »sopimaton» ja ilkeä
kuulla. Ainoastaan vanhat, polvesta polveen kulkevat valheet, joita on
vuosisata toisensa jälkeen uudistettu, ovat sopivia lausua!
* * * * *
Tappio toisensa perästä -- se on suunnatonta! Ensin rynnätään Padolin
kylään, jossa Clam-Gallas on pysytellyt, ja valloitetaan se yöllä kuun-
ja tulenvalolla. Sitte voitetaan Gitschim. Kirottu sytyteneulakivääri
kaataa meikäläisiä rivittäin. Molemmat viholliset armeijakunnat, joita
perintöruhtinas ja ruhtinas Fredrik Karl johtavat, ovat yhdistyneet ja
marssivat nyt Münchengrätziä kohti. --
Nämä masentavat tiedot antoi meille isämme yhtä suurella surulla, kuin
hän joku aika takaperin oli suurella ilolla ilmoittanut Custozzan
voitosta. Mutta vieläkään hän ei ollut kadottanut toivoa.
-- Antaa niiden vaan tulla Böhmiin. Siellä he tulevat viimeiseen mieheen
asti kaadetuiksi! Kiukustunut maalaiskansa pehmittää ne kyllä. -- Ei ole
edullista toimia vihollisen maassa, sillä siellä on, paitsi itse
armeijaa, koko maalaiskansa vastustamassa. -- Huoneista Trautenaussa
kaatoivat asukkaat kiehuvaa vettä ja öljyä preussiläisten päälle. --
Minä huudahdin inhosta.
-- Niin, mitä sinusta sitte olisi tehtävä? Se on tosin julmaa, mutta --
sellaista on sota.
-- Mutta älä sitte koskaan sano, että sota jalostuttaa ihmiset, myönnä,
että se tekee ne villipedoiksi, paholaisiksi. -- Kiehuvaa öljyä -- oi
sehän on kauheata.
-- Rakas Martha, itsepuolustus ja oikeutettu kosto on sallittu. Luuletko
kenties, että heidän sytyteneulakiväärinsä ovat tehneet meidän
sotilaillemme hyvää? -- Niinkuin turvattomien tappoeläinten täytyy
meidän urhollisten sotilastemme kaatua tuon murhaavan aseen edessä.
Mutta meitä on kaikissa tapauksissa niin paljo, ja me olemme niin
hyvästi opetetut, että kyllä lopuksi tulemme noiden »räätälinkisällien»
herroiksi.
Tähän astihan vaan on ollut muutamia valmistavia otteluja, mutta nyt
kokoomme me voimamme Königgrätzissä ja odotamme siellä sadantuhannen
miehen kanssa vihollista. Siellä tulee pohjoinen Custozzamme olemaan.
Siellä piti myöskin Fredrikin ottaa osaa taisteluun. Hänen viimeinen
kirjeensä, jonka sain samana päivänä kuin tuo taistelu oli, sisälsi
tiedon:
»Marssimme Königgrätziin.»
Olen säilyttänyt muutamia niistä pienistä kirjelapuista, joita Fredrik
kirjoitti minulle suurimmassa kiireessä, joskus levätessään teltissään,
joskus hevosen selässä lyijykynällä. Useat sai hän heti lähetetyiksi,
toiset jälleen tulivat käsiini vasta sotaretken loputtua. Kas, tässä
muutamia niistä:
»Bivuakissa. Ilman telttiä. On lempeä, suloinen kesäyö ... taivas, tuo
suuri, välinpitämätön taivas, on miljooneja tähtiä täynnä... Väsyneinä
rasittavista marsseista makaavat sotamiehet siellä ja täällä kentällä.
Ainoastaan päällys-upseereille on pystytetty muutamia telttoja. Minun
teltassani on kolme telttasänkyä. Molemmat toverini nukkuvat. Oman
sänkyni päälle olen pannut pikku Puxlin ... voi kuinka väsynyt se
koiraparka oli. Kadun, että otin hänet mukaani. Nyt hän nukkuu tyynesti
ja hyvin ... luulen että hän uneksii ystävästään ja suojelijastaan, setä
Rudolf Dotzkystä. Ja minä uneksin sinusta, Martha.
Meillä on ollut kauhean kuuma marssiessamme tänään. Aurinko poltti,
aivan kuin olisi tahtonut saada aivomme kiehumaan ... ja kantaa
sellaisessa kuumuudessa raskasta pääkoppaa ja raskasta kivääriä olalla!
Kuitenkaan ei ole yksikään valittanut. Mutta pari kaatui matkalla,
eivätkä nousseet enää... Muutamat saivat auringonpiston ja kuolivat
heti. Heidän ruumiinsa pantiin kulkulasaretti-vaunuun.
Tähtienloistosta, kuunvalosta ja lempeistä tuulista huolimatta puuttuu
kuitenkin tältä kesäkuun yöltä kaikki runollisuus. Ei mitään satakieliä,
ei mitään siriseviä heinäsirkkoja, ainoastaan levottomien hevosten
kavioiden töminää ja hirnumista, keskustelevien sotilasten ääniä ja
yövahtien astuntaa. Ruusujen ja jasminien tuoksun sijaan on täällä
nahkan ja hihnojen haju. Mutta eihän tämäkään ole vielä mitään ruudin,
veren ja mätänevien ruumisten hajua vastaan... Ihmeellistä, miten
sokeita ihmiset ovat! Kun he lukevat tahi kuulevat puhuttavan niistä
rovioista, joita ennenaikaan poltettiin »Jumalan kunniaksi», tuomitsevat
he niin julmaa ja mieletöntä menettelyä, mutta meidän aikamme
ruumiilla-täytettyjä taistelutantereita ihailevat he suuresti...
Kynttilä on palanut loppuun ... minä paneudun hetkeksi levolle pienen
Puxlin viereen.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Kylä on meidän ... ei, se on vihollisen ... ja jälleen meidän ... ja
jälleen vihollisen ... mutta kylä se ei enää olekaan, on vaan kasa
savuavia raunioita.
Asukkaat olivat jo joku aika ennemmin muuttaneet tiehensä. Se oli hyvä,
sillä sota asutussa seudussa on jotain kauheata. Silloin lentävät kuulat
sekä ystävien että vihollisten puolelta asutuihin tupiin ja tappavat
vaimot ja lapset. Yksi perhe oli kuitenkin jäänyt jälelle tuohon kylään,
jonka eilen voitimme ja jälleen menetimme, se oli vanha pariskunta ja
heidän tyttärensä, jonka mies palveli meidän rykmentissämme. Kun
lähestyimme kylää, sanoi hän minulle: »Tuolla punakattoisessa huoneessa
asuu vaimoni ja hänen iäkkäät vanhempansa. He eivät ole voineet paeta,
molemmat vanhukset ovat melkein rampoja, ja vaimoni ei tahtonut heitä
jättää... Jumalan tähden, herra everstiluutnantti, komentakaa minut
sinne!»... Mies parka! Hän joutui juuri parahiksi näkemään vaimonsa
kuolevan. Pommi oli pudonnut hänen vierelleen. Miten vanhuksien oli
käynyt, en tiedä. Luultavasti ovat he hautautuneet raunioihin: heidän
huoneensa oli ensimäisiä, joita sytytettiin. Taistelu aukealla
tanterella on jo kylliksi hirvittävää, mutta taistelu ihmisasumusten
keskellä on paljo hirmuisempaa. Kaatuvia hirsiä ... leimuavia liekkiä
... tukehduttavaa savua ... tuskasta raivostuneita eläimiä ... jokainen
muuri varustus, jokainen ikkuna ampuma-aukko... Olen nähnyt
rintavarustuksen, joka oli tehty ruumiista ... tuota näköä en koskaan
unhoita. Yksi tuon muurin »tiilikivistä» eli vielä ja liikutti
käsivarsiansa...
Eli vielä ... se on tila, jota sodassa näkee tuhannessa eri muodossa ja
joka sulkee itseensä hirmuisimmat kärsimykset. Jos olisi olemassa yksi
laupeuden enkeli, joka liikkuisi taistelutantereitten yli, olisi hänellä
kylliksi tehtävää antaessaan armonpistoja noille onnettomille olennoille
... ihmisille ja eläimille ... jotka »vielä elävät».
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Tänään on meillä ollut pieni ratsuväki-miekkailu. Yksi preussiläinen
rakuunarykmentti tuli laukaten vastaamme. Me emme odottaneet hyökkäystä,
vaan riensimme vihollista vastaan. Emme ampuneet laukaustakaan.
Muutamien askelten päässä toisistaan kajahuttivat molemmat armeijat
kaikuvan hurraahuudon ... sotahuuto voipi innostuttaa, sen tietävät
intiaanit ja Zulu-kafferit vielä paremmin kuin me ... hyökkäsivät sitte
toisiansa vastaan, hevonen hevosta ja polvi polvea vastaan. Sapelit
välkkyivät ilmassa ja iskeytyivät vastustajain päihin. Pian olimme niin
lähellä toisiamme, ettemme enää voineet käyttää aseitamme, vaan
taistelimme rinta rintaa vastaan. Säikähtyneet hevoset nousivat pystyyn
ja peräytyivät nopeasti. Minä putosin kerran maahan ja näin raivokkaasti
potkivia hevosen kavioita aivan lähellä päätäni.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Taaskin on päivä kulunut; olemme marssineet ja onpa meillä ollut pari
otteluakin. Minua on kohdannut suuri suru, joka tuottaa minulle tuskaa,
vaikka minun pitäisikin olla tottunut tämänkaltaisiin tapauksiin. Mutta
minä en voi sille mitään, että onnettomuus on niin syvästi koskenut
mieleeni, etten voi olla sitä ajattelematta... Puxl, meidän pieni
iloinen Puxl ... voi, jos olisin antanut hänen jäädä pikku Rudolfin
luo!... Puxl juoksi tapansa mukaan jälessämme. Äkkiä kuulen sen
ulvahtavan tuskasta ... yksi kranaatin-siru oli läpäissyt siltä oikean
jalan... Se ei voi juosta enää ... yksin ja hyljättynä jää se jälkeen ja
»elää vielä». Kaksikymmentäneljä, neljäkymmentäkahdeksan tuntia kuluu ja
yhä vieläkin se elää. Se huutaa valittaen jälkeeni: »Oi, isäntäni, hyvä
isäntäni, älä jätä pikku Puxl raukkaa jälkeesi!» Ja sen pieni sydän
halkeaa surusta... Se ajatus katkeroittaa minua enimmin, että kuoleva,
uskollinen olento tuomitsee minua väärin. Se näki minun katsovan
jälkeeni, kuulevan valituksensa ja kuitenkin sydämettömästi sen
jättävän. Tuo pieni eläinraukka ei ymmärrä, että eteenpäin ryntäävä
rykmentti, jonka rivistä taistelutoverit kaatuvat ja jäävät tielle, ei
voi pysähtyä pienen haavoitetun koiran vuoksi. Sen korkeamman
velvollisuuden täyttämisestä, jota minä noudatin, ei sillä
luonnollisesti ollut aavistustakaan, siksi syytti tuo rakas, uskollinen
koiransydän nyt minua armottomuudesta...
Voida tuollaisten suurten tapausten keskellä surra pientä koiraa!...
niin huudahtaisi moni, mutta et sinä, Martha. Tiedän, että sinunkin
silmääsi samentaa kyynel ajatellessasi meidän rakkaan Puxlimme
surullista kohtaloa.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Mitä tuolla tehdään? Ulosottokomppania asettuu puoliympyrään. Onko
saatu kiinni joku vakooja?... Ei *yksi*, vaan *seitsemäntoista*...
Tuolla ne tulevat, neljään riviin järjestettyinä ja päät alaspäin.
Niiden jälestä tulee vaunu, jossa makaa ruumis, ja sen viereen sidottuna
istuu kaksitoistavuotias poika, kuolleen poika...
En voi katsoa heidän kuolemaansa ja poistun sen vuoksi. Mutta laukaukset
kuulen ... kahdeksantoista kappaletta... Muurin takaa kohoaa savupilvi
... kaikki ovat kuolleet ... poikakin...»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Vihdoinkin mukava yöpaikka eräässä pienessä kaupungissa, hyvä yösija ja
hyvä illallinen. Ja kuule vielä:
Olin juuri paneutumaisillani sänkyyn, kun käskyläiseni ilmoitti, että
yksi mies meidän rykmentistämme pyysi hartaasti päästä puheilleni, koska
hänellä oli jotain mukanansa, jonka hän välttämättömästi itse tahtoi
minulle jättää. Annoin hänen tulla sisään.
Ja kun hän jälleen meni takaisin olin hänet runsaasti palkinnut,
luvannut pitää huolta hänen vaimostaan ja lapsistansa, jos hänelle
jotain tapahtuisi.
Sillä se, mitä tuo kunnon mies minulle antoi, päästi minut suuresta
tuskasta, joka oli vaivannut minua kolmekymmentäkuusi tuntia. Se oli
minun Puxlini. Tosin haavoitettuna ... kunniakkaasti haavoitettuna,
niinkuin sanotaan ... mutta vielä hengissä ja rajattoman iloisena siitä,
että jälleen oli isäntänsä luona. Hän huomasi varmaankin nyt, että hän
oli väärin tuominnut minua kovuudesta... Niin, kohdatessamme toisemme
valtasi meidät molemmat suuri riemu. Annoin hänelle heti kulauksen vettä
... oi, kuinka se mahtoi maistaa, sillä varmaankin kymmenen kertaa
keskeytti hän ahnaan latkimisensa ilmoittaakseen iloisella haukunnalla
tyytyväisyytensä. Sitte sidoin hänen jalantynkänsä, annoin hänelle hyvän
illallisen ja panin hänet maata sänkyyni. Nukuimme molemmat hyvin. Kun
aamusilla heräsin, nuolasi hän vielä kerran kiitollisena kättäni, ojensi
jalkansa, hengitti syvään ja -- oli mennyt suloisiin rauhanmajoihin.
Pikku Puxl, se oli onnellisinta sinulle!»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Mitä kaikkea olenkaan tänään nähnyt! Kun suljen silmäni, astuvat
näkemäni tapaukset kauhean selvinä sisällisten silmieni eteen. Kuinka on
mahdollista, että muut saavat niin »raikkaita, iloisia muistoja»
sodasta? Niin, he eivät puhu mitään niistä hirmutapauksista ja siitä
kurjuudesta, jota ovat nähneet, he pitävät kaiken sellaisen omana
salaisuutenaan.
Kerron sinulle nyt kaksi tapausta, jotka ovat syvästi painuneet
muistooni.
Jyrkkiä, kallioisia vuoria ja sotamiehiä, jotka notkeina kuin kissat
kiipeävät niitä ylös. Kallioiden huipuilta ampuu vihollinen hyökkääjiä.
Näen, miten kuulat niihin sattuvat, miten he äkkiä ojentavat molemmat
kätensä, pudottavat kiväärin ja putoavat korkeudesta alas -- porras
portaalta, kunnes aivan musertuvat.
Vähän matkan päässä luotani näen yhden ratsastajan, jonka vierellä yksi
kranaati lentää pirstoiksi. Hänen hevosensa hyppää sivulle ja hyökkää
ohitseni. Mies istuu vielä satulassa, mutta kranaatin-siru on repäissyt
auki hänen vatsansa ja sisälmykset ovat kiskoutuneet pois. Hänen
ruumiinsa yläosaa pitelee kiinni alaosassa ainoastaan selkäranka, koko
etupuoli on suuri, verinen aukko. Vielä muutamia hetkiä ja hän putoaa
satulasta, mutta jääpi riippumaan jalustimeen ja peljästynyt hevonen
vetää häntä pitkin kivistä maata.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Jyrkkää ja sateen-liuottamaa tietä pitkin tulee tykistöväestön osasto.
Kanuunavaunut ovat uponneet syvään liejuiseen maahan, ja märät
hevois-raukat saadaan vaan pieksämisen ja lyönnin kautta eteenpäin
kulkemaan. Yksi, joka on jo kuolemaisillaan väsymyksestä, ei voi enää
kulkea eteenpäin; ei auta, jos häntä lyödään, hän tahtoisi mennä
eteenpäin niin mielellään, mutta hän ei jaksa. Eikö tuo mies, joka
lakkaamatta lyöpi eläinraukkaa päähän, sitä huomaa? Jos tuo raaka
heittiö olisi ollut tavallinen ajuri, joka noin olisi rääkännyt
hevostansa, olisi poliisi hänet heti ottanut kiinni. Mutta tuo
kanuunankuljettaja, joka on saanut käskyn kuljettaa tuota murhaavaa
kapinetta eteenpäin, täyttäähän hän vaan velvollisuutensa. Sitä ei
rääkätty hevosraukka voinut tietää, hänen täytyi ihmetellä tuollaista
kovuutta ja armottomuutta. Ihmetellä! -- Niin, sillätavoin kuin eläimet
ihmettelevät, ei sanoilla ja käsitteillä, vaan tunteilla, jotka ovat
sitä syvemmät, koska ei niitä voida ilmaista. Ainoastaan yksi
ilmaisukeino on heillä tuollaista kärsiessä, tuskan huuto. Ja
hevosraukka huusi myöskin kaatuessaan vihdoin, huusi niin
sydäntävihlovasti ja valittavasti, että se vielä nytkin kaikuu
korvissani, ja koko seuraavan yön vaivasi minua unissani. Kauhea uni
sitäpaitsi! Mielestäni olin, en yhden, vaan satojen tuhansien sellaisten
tykistö-hevosten surutunto, -- sillä uneksiessani olin nopeasti laskenut
niiden hevosten luvun, jotka sodassa nääntyvät... Ihmiset *tietävät*
ainakin, miksi heidän henkensä pannaan vaaralle alttiiksi, he ymmärtävät
ainakin syyn ja tarkoituksen. Mutta me, hevois-raukat, emme tiedä
mitään, kaikki ympärillämme on vaan pimeyttä ja kauhua. Ihmiset menevät
ilolla vihollista vastaan, mutta meidän ympärillämme on joka puolella
vihollisia -- omat isäntämme, joita niin uskollisesti rakastamme, ja
joiden palveluksessa ponnistamme viimeisetkin voimamme, ne lyövät ja
rääkkäävät meitä ... ja jättävät meidät auttamattomina makaamaan sinne,
jonne kaadumme. Ja kuinka paljo saammekaan kärsiä: pelkoa, niin että
tuskan hiki vuotaa virtana koko ruumiistamme ... janoa, sillä meillä on
alituinen kuume!... Oi, kuinka tuo jano kiduttaa meitä, vertavuotavia,
kurjia hevosia, meitä sataatuhatta!... Tässä heräsin ja tartuin
kiihkeästi vesipulloon -- minulla itselläni oli polttava kuume.»
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
»Eräältä korkealta kukkulalta voivat upseerit nähdä vaihtelevia
tapauksia. Niinpä näki sieltä, miten eräs silta rysähti rikki juuri kuin
pitkä rivi vaunuja ajoi sen ylitse. Oliko noissa vaunuissa
haavoitettuja? En tiedä, näin vaan, miten kaikki, vaunut, hevoset,
ihmiset syöksyivät syvään, valtavaan koskeen ja katosivat sinne. Onhan
tuo onnellinen tapaus, koska vaunut olivat »mustien» omat. Minä
kuvittelen nimittäin mielessäni, että taistelu tapahtuu sakkilaudalla,
jossa me olemme valkoiset nopat ja viholliset mustat. Silta ei sortunut
sattumuksesta; valkoiset olivat sahanneet sillan nojapuut poikki, koska
he tiesivät, että mustien piti kulkea siitä ylitse; -- kaunis ajatus
siis!