kiitos, määrätty, että sinun piti kuoleman, vaikka olimmekin hyvin
levottomia sinun tähtesi. Hyvä Jumala on säästänyt sinut pikku
Rudolfille. Sano pienokaiselle minulta sydämellisiä terveisiä ja käske
hänen edistyä aika tavalla. Lähetän tässä hänelle kaksi kirjaa: »Hyvä
lapsi ja hänen suojelusenkelinsä» -- eräs ihmeellisen kaunis kertomus --
sekä »Isänmaan urhoja», kokoelma sotakuvia lapsille. Ei voi koskaan
tarpeeksi aikaisin herättää pienten poikien taipumusta sellaiseen.
Olen kuullut, että aiot kesäksi jäädä Wienin läheisyyteen. Mutta siinä
teet hyvin väärin. Grumitzin raikas ilma tekisi sinulle paljo parempaa
kuin tomuinen Hietzing. Ja isäraukalle tulee kovin ikävä itsekseen.
Minun mielestäni ei sinun pitäisi aivan laiminlyödä tyttären
velvollisuuksia.
Miehelläsihän on sukulaisia Preussissä. Pyydä häntä kysymään, mitä
siellä ylipäänsä ajatellaan valtiollisesta asemasta. Sehän kuuluu olevan
hyvin arveluttava. Sinun tätisi
*Maria*.»
* * * * *
Olin kauan unohtanut, että valtiollista asemaa oli olemassakaan, kunnes
tätini kirje muistutti minua siitä. Nyt päätin jälleen ottaa selkoa
asioista, jota en ollut pitkällisen sairauteni aikana jaksanut tehdä.
-- Mitähän täti Maria tarkoittaa sanalla »arveluttava»? -- kysyin minä
mieheltäni, ojentaen hänelle kirjeen. -- Onko nyt ylipäänsä olemassa
mitään »valtiollista asemaa?»
-- Valitettavasti on sellainen aina, samoin kuin aina on ilmakin. Ja
valtiollinen asema on sen lisäksi yhtä oikullinen ja muuttelevainen kuin
huhtikuun ilmakin.
-- Mutta sano minulle -- puhutaanko vieläkin noista siunatuista
herttuakunnista! Eikö sitä asiaa ole vieläkään saatu ratkaistuksi?
-- Niistä puhutaan nykyään enempi kuin koskaan ennen, eikä vähintäkään
ole vielä saatu päätetyksi. Schlesvig-Holsteinilaisilla on suuri halu
päästä jälleen vapaaksi noista »röyhkeistä preussiläisistä», joiksi he
meitä nyt nimittävät. »Mieluummin Tanska kuin Preussi» on nykyään heidän
tunnussanansa.
-- Ja kuinka on Augustenburgilaisen laita -- hänethän heillä on? Oi, älä
sano Fredrik, *ettei* heillä häntä ole. Sillä juuri hänen tähtensähän
tuo onneton sota alkoi, jossa olin vähällä sinut menettää.
-- Siitä huolimatta, Martha parka, ei ole nyt enää vähintäkään puhetta
Augustenburgilaisesta ja hänen vaatimuksistaan, muuta kuin hänen omalta
puoleltaan. Onpa menty niinkin pitkälle, että kun ruhtinas kerran kävi
herttuakunnissa, ja hänen puoluelaisensa kunnioittivat häntä, saattoi
hallitus hänen tietoonsa, että jos hän vielä kerran luvatta näyttäytyisi
maan rajojen sisäpuolella, täytyisi hänet vangita. -- Preussin ja
Itävallan väli on nykyään hyvin jännittävä; toinen epäilee toistansa
väärien etujen anastamisesta. »Itävalta koettaa valloittaa jälleen
Schlesiata», -- »Preussi koettaa miellyttää Ranskaa», -- sellaisilla
syytöksillä kiihoitetaan mielet, ja tällaista juoruamista ei
innokkaammin harrasteta pienten kaupunkien kahvikekkereissä, kuin
suurivaltojen virkahuoneissa.
Talven alussa palasi koko perheemme Wieniin. Rosalla ja Lillillä oli
ollut hyvin hauska böhmiläisessä kylpylaitoksessa. Konradin osakkeet
olivat hyvässä arvossa. Vaikkei vielä mitään ratkaisevaa sanaa ollut
Lillin ja hänen välillään lausuttu, olivat molemmat nuoret kumminkin
sisällisesti vakuutetut siitä, että heistä olisi tuleva pari.
Huolimatta isäni hartaista kehoituksista, en ollut tullut Grumitziin
syys-metsästyksienkään ajaksi. Fredrik ei ollut saanut virkavapautta, ja
hänestä eroaminen oli minulle kärsimys, johon en ilman pakkoa
antautunut. Toinen syy, jonka vuoksi vältin pitemmäksi aikaa jäädä
Grumitziin oli, että vastenmielisesti jätin pikku Rudolfini isäni
vaikutuksen alaiseksi, sillä pelkäsin, että isä herättäisi liiaksi pojan
intoa sotilastoimeen, jota en aikonut hänen antaa valita. Tätä
taipumusta olin jo hänessä huomannut, luultavasti se oli jo veressä.
Monien sotaisten esi-isäin perillinen oli luonnollisesti saanut sotaiset
taipumukset.
Rudolfin syntymäpäivänä antoi isäni hänelle sapelin.
-- Sinähän tiedät, isä, -- sanoin minä, -- ettei pojastani koskaan tule
sotilasta. Pyydän sinua vakavasti...
-- Siis aijot tehdä hänestä »äidin pojan». Toivon, ettei se sinulle
onnistu, sillä hyvä sotilas-veri ei hukkaan mene. Kun poika on kasvanut
suureksi, saa hän itse valita itselleen tien -- ja onko olemassa mitään
ihanampaa, kuin se -- jonka sinä tahdot häneltä kieltää?
-- Martha pelkää panna ainoata poikaansa sodan vaaroille alttiiksi,
muistutti täti Maria, joka oli kuullut keskustelumme. -- Mutta hän
unohtaa, että jos kerran on määrätty, että jonkun tulee kuolla, niin
voipi se tapahtua hänelle yhtä hyvin omassa sängyssänsä kuin sodassa.
-- Jos siis satatuhatta ihmistä tapetaan sodassa, niin arvelet sinä,
että heille rauhan aikana olisi käynyt samoin?
Täti Marialla oli vastaus valmiina:
-- Oli juuri määrätty, että niiden sadantuhannen ihmisen tulisi kuolla
*sodassa*.
-- Mutta jos ihmiset olisivat niin viisaita, etteivät ne enää alkaisi
sotaa? -- jatkoin minä itsepäisesti.
-- Se on mahdotonta -- sanoi isäni, ja siten oli keskustelu jälleen
tullut vanhoille poluilleen, jotka aina antoivat aihetta sanan vaihtoon
hänen ja minun välillä. Isälläni oli muutamia lempitodisteita sodan
hyväksi, joita oli aivan mahdoton kumota:
1. Sodat ovat itse Jumalan, sotajoukkojen herran määräämät -- katso
pyhästä raamatusta.
2. Sotia on *aina* ollut olemassa, ergo, siis tulee sotia *aina*
olemaan.
3. Kansanluku lisääntyisi liiaksi ilman semmoista tarpeellista
vähennystä.
4. Pitkällinen rauha veltostuttaa ja hennontaa kansoja ja sen
seurauksena on tapainturmelus.
5. Sota tarjoaa parhaan tilaisuuden itsensä uhraavaisuuden ja
urhollisuuden osoittamiseen -- lyhyesti, on parhain keino luonteen
lujentamiseen.
6. Ihmiset tulevat aina taistelemaan; täydellinen yksimielisyys on
käsittämätön. Erilaisten harrastusten täytyy aina tulla ristiriitaan
toistensa kanssa. Siis on ikuinen rauha aivan mahdoton.
Ei yksikään näistä mielipiteistä pidä paikkaansa, jos tarkastaa sitä
lähemmin, mutta jokainen niistä kelpaa tueksi puolustajalle, kun hänen
täytyy antaa toisten tulla kumotuksi. Kun hänet esimerkiksi pakoitetaan
myöntämään, että rauha on enemmän onnea tuova, enemmän sivistystä
edistävä ja enemmän ihmisarvolle sopiva kuin sota, niin sanoo hän: no
niin, sota on tosin onnettomuus, mutta välttämätön onnettomuus, sillä
n:o 1 ja n:o 2 --. Jos hänelle nyt osottaa, millä tavoin sotia *voi*
välttää, esimerkiksi siten, että kaikki valtiot yhtyisivät liittoon
toistensa kanssa, tahi panisivat toimeen kansainvälisiä tuomioistuimia
y. m., niin sanoo hän: no niin, mahdollisesti *voipi* niitä välttää,
mutta sitä ei pidä tehdä, sillä: n:o 4 ja n:o 5. -- Nyt kumoaa
rauhanystävä nämä väitteet ja todistaa, että ihmiset sodassa tulevat
raaoiksi ja julmiksi: no niin, hyvin mahdollista, mutta n:o 3. Myöskin
tämä väite kumotaan, sillä luonto pitää kyllä itse huolta siitä
»etteivät puut saa kasvaa taivaaseen asti», eivätkä suinkaan hallitsijat
pidä tätä silmämääränään, kun aloittavat sotaa. Myönnetään: mutta n:o 1.
-- Ja näin ei riita koskaan lopu. Sodanystävä on aina oikeassa, hänen
keskustelunsa liikkuu kehässä, jossa tosin voipi juosta hänen jälestään,
mutta ei voi koskaan saada häntä kiinni. Sota on hirveä onnettomuus --
mutta sen täytyy olla olemassa. Sen ei tosin täydy olla olemassa, mutta
se on suuri hyvätyö.
Tällaisia loogillisia virheitä tekevät kaikki ne, jotka aivan syyttä
tahi vaistomaisesti puolustavat jotain asiaa ja tähän tarkoitukseen
käyttävät kaikkia niitä korulauseita ja yleisiä puheenparsia, joita ovat
sattuneet kuulemaan. Jos nuo todisteet kumoavatkin toisensa, on se
tuollaisista ihmisistä aivan samantekevä.
Luonnollisesti ei tämä vielä ollut minulle selvillä silloin, kun
keskustelin isäni kanssa sodasta ja rauhasta. Muistan vaan, että olin
aina väsynyt ja uupunut näiden keskustelujen jälkeen, jotka tavallisesti
loppuivat siihen, että isäni sääliväisesti olkapäitään kohottaen sanoi:
»Tuota sinä et ymmärrä.» Lause, joka tuntui hyvin oikeutetulta
tällaisessa asiassa, varsinkin kun sen lausui vanha kenraali nuorelle
rouvalle.
* * * * *
Uusi vuosi 1866. Istuimme kaikki jälleen isäni pöydän ympärillä, joimme
viiniä ja söimme torttuja, kun tämän onnettoman vuoden ensimmäinen tunti
löi. Se oli iloinen juhla, sillä paitsi uudenvuoden juhlaa vietimme
myöskin Konradin ja Lillin kihlajaisia.
Kun viisari näytti kahtatoista ja kadulla ammuttiin muutamia
ilolaukauksia, syleili iloinen serkkuni nuorta morsiantaan, pyörähti
ympäri hänen kanssaan ja kysyi häneltä kaikkien ihmeeksi:
-- Tahdotko tulla vaimokseni nyt alkavan vuoden kuluessa?
-- Kyllä, tietysti sen tahdon, -- nauroi Lilli, ja sitte alkoi
loppumatoin onnittelu. Kaikki olimme liikutettuja ja iloisia.
Isäni teki lopun onnittelumellakasta naputtamalla pöytään
nimisormuksellaan, siten pyytäen sananvuoroa.
-- Rakkaat lapseni -- sanoi hän -- vuosi kuusikymmentä kuusi alkaa
onnellisesti. Jo heti sen ensi hetkellä on yksi rakkaimmista
toivomuksistani toteutunut. Toivokaamme nyt myöskin, että meidän Rosamme
tämän uuden vuoden ajalla saisi elämän toverin ja te Fredrik ja Martha,
saisitte onnenne vielä täydennetyksi. Suokoon uusi vuosi teille tohtori
Bresser, paljo sairaita, ja sinulle, Maria, korkeimman voiton
arpajaisissa, tahi mitä muuta nyt mieluimmin toivot. Ja Otto, sinulle
toivon, että saisit parhaat todistukset tutkinnossasi ja saavuttaisit
kaikki parhaimmat sotilaalliset tiedot ja hyveet, että sinusta kerran
tulisi isäsi ylpeys ja armeijamme kaunistus. -- Ja koska tahdon toivoa
itsellenikin jotain, mutta en halua mitään hartaammin, kuin Itävallan
menestystä ja kunniaa, niin toivon, että tuleva vuosi tuottaisi
maallemme suuren voiton -- Lombardian, tahi -- kukapa tietää Schlesian
maakunnan. Eihän kaikkea voi tietää, mitä tulee tapahtumaan! Ja
mahdotointa ei ole, että otamme takaisin julkeilta preussiläisiltä sen
maan, joka on meidän suurelta Maria Theresialtamme varastettu.
Loppupuoli isäni puheesta tuotti ikävän mielialan. Meidän seassamme ei
varmaankaan ollut yhtään ainoata, joka ajatteli Lombardiaa tahi
Schlesiata. Ja tuo otaksuminen, joka tähän Itävallan onnentoivotukseen
oli kätketty, nimittäin: sota! -- se on, uusi epätoivo, uusi kurjuus, --
ei soveltunut ollenkaan yhteen niiden rauhan ja ilon tunteiden kanssa,
jotka nyt vallitsivat mielissämme. Lausuin senvuoksi vähän vastaan:
-- Ei, rakas isäni, myöskin italialaisilla ja preussiläisillä on uusi
vuosi tänään, ja silloin emme suinkaan toivota heille mitään pahaa. Vaan
tulkoot ihmiset paljo viisaammiksi, rauhallisemmiksi ja onnellisemmiksi
vuotena kuusikymmentäkuusi ja kaikkina sitä seuraavina vuosina!
Isäni kohotti olkapäitään: -- Oi sinä haaveilija! -- sanoi hän säälien.
-- Fredrik tuli avukseni. -- Ei suinkaan, -- sanoi hän -- Marthan
lausuma toivomus ei suinkaan ole haaveilua, sillä sen täyttämisen
todellisuudesta on meillä tieteellisiä todisteita. Viisaammaksi,
rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi on ihmissukukunta alituisesti
muuttunut, mutta se käy niin hitaasti, ettei niin lyhyt ajanjakso, kuin
yksi vuosi, voi osoittaa mitään edistystä.
-- Jos niin varmasti uskotte alituiseen edistykseen, miksi siis yhä
valitatte taantumista ja raakuuteen palajamista?
-- Siksi -- sanoi Fredrik -- että sota aina peräyttää sivistyksen
kappaleen taaksepäin sekä siveellisessä että aineellisessa suhteessa.
-- Sinä et puhu niinkuin sotilaan tulee, paras Tilling.
-- Puhun yleisestä asiasta, paras appeni. Mielipiteeni siitä voi olla
oikea tahi väärä; jos se sopii sotilaalle, on toinen kysymys. Totuus on
kuitenkin aina *yksi*. Jos jokin on väriltään punainen, tuleeko sitä
silloin kutsua siniseksi, jos on puettu siniseen univormuun, tahi
mustaksi, jos on puettu mustaan kaapuun?
-- Mitä ihmettä, jos --? -- Isäni oli aina vähäkuuloinen, kun keskustelu
tuli hänelle vastenmieliseksi. Mutta Fredrik ei huolinut uudistaa, mitä
oli sanonut, vaan jätti mieluummin keskustelun siksensä.
Kun me iltasilla tulimme kotiin, otin mieheni kuulusteltavaksi.
-- Mitä sinä sanoit isälle? Että näyttää siltä kuin tänä vuonna alkaisi
uusi sota? Minä en tahdo enää päästää sinua sotaan, minä en *tahdo*.
-- Mitä auttaa vastustuksesi, ystäväni? Sinä olisit varmaankin
ensimäinen ottamaan sanasi takaisin, jos sota syttyisi. Kuta lähempänä
sellainen mahdollisuus on, sitä mahdottomampaa on minun pyytää eroa
virastani. Heti Schlesvig-Holsteinin sodan jälkeen olisin sen voinut
tehdä. --
-- Voi, sitä kurjaa pankki-iskua!
-- Mutta nyt kun uusia pilviä kokoontuu...
-- Luuletko todellakin, että --?
-- Toivoin pilvien jälleen haihtuvan. Kyllä kai suurvallat sentään
miettivät, ennenkuin ryhtyvät toistensa kanssa taisteluun vähäpätöisten
maakuntien vuoksi. Mutta kun asema nyt todellakin näyttää uhkaavalta,
näyttäisi hyvin pelkurimaiselta, jos nyt eroaisin palveluksesta. Sen
sinäkin kyllä huomaat?
Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa. Mutta minä riipuin vielä
kiinni noissa: toivon pilvien jälleen haihtuvan.
Jännityksellä seurasin tästälähtien valtiollisten tapausten kulkua ja
niitä koskevia lausuntoja, joita kuulin ympärilläni. »Varustaa»,
»varustaa» oli nyt kaikkien tunnussana. Preussi varustautuu
hiljaisuudessa. Itävalta varustautuu hiljaisuudessa. Preussiläiset
sanovat, että *me* varustaudumme, mutta se ei ole totta, *nehän*
varustautuvat. Ne valhettelevat -- ei, se ei ole totta, että me
varustaudumme. -- Jos he varustautuvat, täytyy meidänkin varustautua. --
Jos me riisumme aseet, kuka tietää, tekevätkö ne sitä sentään. --
Tällaista melua kuulin ympärilläni, minne ikinä tulin. -- Mutta mitä
varten tehdään kaikkia noita valmistuksia, jollei aijoittaisi tehdä
päällekarkausta? -- kysyin minä kerran, johon isäni vastasi sanoen
vanhan sananlaskun: *si vis pasem, para bellum*: mehän varustaudumme
vaan varovaisuuden vuoksi. Ja toiset? -- Hyökätäkseen meidän kimppuumme.
-- Mutta nehän sanovat myöskin, että he vaan varustautuvat
puolustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan? -- Se on vaan petosta. --
Ja ne sanovat, että me olemme petollisia. -- Sen he sanovat vaan
tekosyynä voidaksensa paremmin varustautua.
Molemmin puolinen varustautuminen kesti lakkaamatta uuden vuoden
ensimäisinä kuukausina. Maaliskuun kahdentenatoista päivänä tuli isäni
ilosta loistaen huoneeseeni: -- Hurraa! Hyviä uutisia!
-- Aseitten riisuminen? -- kysyin minä iloisesti.
-- Vielä vain! Päin vastoin. Eilen oli suuri sotaneuvottelu -- meillä on
todellakin loistava sotavoima, sitä vastaan ei röyhkeä Preussi voi
kestää. Me olemme valmiit milloin tahansa lähettämään taisteluun
kahdeksansataa tuhatta miestä. Ja meidän etevin strateekimme Benedek
tulee sodanylipäälliköksi, jolla on rajaton valta. -- Näin meidän kesken
puhuen lapseni, Schlesia on meidän, jos vaan tahdomme.
-- Jumalani, Jumalani, huokasin minä, -- tuleeko tuo vitsaus jälleen
ylitsemme? Kuka on siis niin tunnoton, että kunnianhimosta, maan
voittamisen halusta...
-- Rauhoitu! *Me* emme ole niin kunnianhimoisia, eikä meillä ole
myöskään maan voittamisen halua, me tahdomme -- se tahtoo sanoa,
hallitus tahtoo säilyttää rauhan. Itse puolestani ei minulla olisi
mitään Schlesian takaisinvalloittamista vastaan. Armeijamme ääretön
suuruus on herättävä muissa valtakunnissa tarpeellista kunnioitusta ja
pelkoa. Jos Preussi yhä edelleenkin käyttäytyy hävyttömästi ja tekee
siten sodan välttämättömäksi, niin, niin silloin on voitto meidän ja sen
kanssa saamme arvaamattomia etuja. Toivoisin melkein, että sota
syttyisi.
-- Niin, sitä sinä varmaan toivotkin, isä, ja se on varmaan
hallitsevienkin toivo. Silloin olisi minun mielestäni paljoa parempi
sanoa asia suoraan, eikä koettaa uskotella kansalle, että varustuksia
tehdään vaan rauhan säilyttämiseksi. Jos te näytätte hampaita ja
puristatte nyrkkiä, niin älkää ainakaan kuiskutelko petollisia rauhan
sanoja, -- jos te todellakin haluatte vetää miekan tupesta, niin älkää
olko pitävinänne vaan varovaisuudesta kättänne miekan kahvassa.
Puhuin näin värisevällä äänellä ja enenevällä lämmöllä ja puhkesin
lopuksi itkuun. Hämmästynyt isäni ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
* * * * *
Nyt seurasi aika, jolloin pelko ja toivo vaihtelivat. Yhtenä päivänä
sanottiin: »rauha on jokseenkin varma», toisena päivänä: »sota on
välttämätön». Useimmat olivat jälkimäistä mielipidettä.
Tein joka päivä muistiinpanoja punaisiin vihkoihini, häilyvän kysymyksen
kaikista vaihteluista ja sain siten selville, miten tuo onneton sota
valmistettiin ja lopullisesti puhkesi ilmi.
Maaliskuun 24 p. lähettää Preussi kiertokirjeen, jossa se valittaa
Itävallan uhkaavia varustuksia. -- Miksi emme siis riisu aseita,
jollemme aijo hyökätä?
Maaliskuun 31 päivänä. Jumalalle olkoon kiitos! Itävalta selittää, että
huhut salaisista varustuksista ovat kokonaan tuulesta temmattuja.
Itävallan päähän ei voisi pälkähtää käydä Preussin kimppuun. Se asettaa
sen vuoksi vaatimuksen, että Preussi lopettaisi varustautumisensa
mahdollista sotaa varten.
Preussi vastaa: sillä ei ole vähintäkään aikomusta hyökätä Itävallan
kimppuun, mutta mainitun valtakunnan varustuksien tähden on se
pakoitettu varustautumaan voidakseen puolustaa itseään.
Tällä tavoin laulavat molemmat valtakunnat loppumatonta vuorolaulua:
-- -- -- -- -- -- -- --
Mä varustaun kun sinäkin,
Sun tähtes teen sen minäkin;
Näin varustaen molemmat,
Olemme rauhan vartiat,
Vihdoinkin huhtikuun 25 päivänä selittää Itävalta olevansa taipuvainen
riisumaan aseet, jos Preussi tekee samoin.
Preussi suostuu siihen.
Kuinka vapaasti hengitinkään! Siis saamme kuitenkin rauhan, huolimatta
uhkaavista huhuista.
Mutta iloni oli liian aikainen. Uusia selkkauksia syntyy. Itävalta
selittää, että he voivat riisua aseet ainoastaan pohjoisessa, mutta ei
etelässä, sillä siellä uhkaa jälleen Italia.
Tähän vastaa Preussi: jollei Itävalta riisu aseitansa, niin täytyy
meidänkin olla varustettuna.
Nyt kohottaa Italiakin äänensä. Luonnollisesti ei tämä maa aio rynnätä
Itävaltaa vastaan, mutta Itävallan viimeisen selityksen johdosta näkee
se olevansa pakotettu myöskin varustautumaan.
Ja niin alkaa kaunis riita valtojen välillä. Annan jälleen tuon suloisen
soiton vaivuttaa itseni lepoon. Mutta äkkiä ilmestyy uusia myrskypilviä,
ja valtiolliset tapaukset vaihtelevat nopeasti. Yleinen mieliala on
hyvin kiihoittunut, ja kaikki sanomalehdet julistavat: *sota tulossa*.
Minusta tuntuu kuin olisin merellä, ja myrsky tulossa.
Kesäkuun 11 päivänä tekee Itävalta ehdotuksen, että liiton pitäisi käydä
vastustamaan Preussin itsevaltaista menettelyä Holsteinissa, ja että
koko liittoutuneitten armeija pitäisi käskeä aseisiin. Tästä tulee
äänestys ja ehdotus hyväksytään yhdeksällä äänellä kuutta vastaan. Oi,
noita kolmea, ratkaisevaa ääntä, minkä tuskan huudon ne tuottavatkaan!
Asia on päätetty. Lähettiläät saavat passinsa. Kesäkuun 16 päivänä
kehoittaa liitto Itävaltaa ja Bayeria auttamaan hannoverilaisia ja
saksilaisia, joita vastaan preussiläiset jo ovat hyökänneet.
Kesäkuun 18 päivänä julkaistiin preussiläinen sotajulistus. Kuningas
Wilhelm sanoo siinä:
»Itävalta ei tahdo unhottaa, että sen ruhtinaat ovat ennen hallinneet
Saksanmaata ja ei tahdo pitää nuorta Preussiä ystävänään vaan
vihollisenaan. Se tahtoo estää Preussiä kaikissa toimissa, sillä se mikä
Preussiä hyödyttää, se vahingoittaa Itävaltaa. Tuo vanha, onneton
kateellisuus on jälleen leimahtanut ilmi. Minne ikinä katsommekin
Saksanmaalla, on ympärillämme vihollisia, joiden sotahuuto on: Preussin
halventaminen. Aina viimeiseen hetkeen asti olen kaikella tavoin
koettanut hyvällä tasoittaa riitaisuudet, mutta -- Itävalta ei ole sitä
tahtonut.»
Itävallan keisari, Frans Josef, sanoo:
»Viimeiset tapaukset ovat nyt selvästi osoittaneet, että Preussi asettaa
väkivallan oikeuden edelle. Siten on onnettomin kaikista sodista --
saksalaisten sota saksalaisia vastaan -- tullut välttämättömäksi. Kutsun
ne, jotka ovat tämän sodan aikaan saaneet, historian tuomioistuimen ja
ijankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan edessä vastaamaan kaikista niistä
onnettomuuksista, joita sota tulee tuottamaan yksityisille, perheille,
maille ja kansoille.»
Aina on se vaan »toinen» joka toivoo sotaa, »toinen», joka tuottaa
kaikki onnettomuudet. Onnettomin kaikista sodista, »saksalaisten sota
saksalaisia vastaan». Aivan totta: onhan se jo korkeampi katsantokanta,
että käsite Saksa pannaan Preussin ja Itävallan edelle. Vielä askel
eteenpäin, ja silloin tultaisiin siihen, että pidettäisiin kaikkia sotia
ihmisten sotina ihmisiä vastaan, niinkuin onnetonta veljessotaa. Mutta
mitä hyödyttää se, että kutsutaan ne, jotka ovat sodan aikaansaaneet,
vastaamaan siitä historian tuomioistuimen eteen? Ei ole vielä langetettu
yhtään historiallista tuomiota, joka ei olisi ollut voittajan eduksi. Ja
eikös samaa Jumalaa aseteta taistelujen ohjaajaksi ja puolueiden
tuomariksi? Oi, vastaväite vastaväitettä kohtaan? Mutta aina on
vastaväite seurauksena, kun koettaa peittää totuuden ulkokultaisuudella,
kun tahtoo pitää kaksi toisiansa kumoavaa periaatetta: sota ja
ihmisoikeus, rakkauden ja taistelun Jumala, yhtä pyhänä.
Suurin kaikista onnettomuuksista oli tullut, ja kansa tervehti sitä
tavallisella riemulla. Eri rykmentit marssivat pois, -- tulisivatkohan
ne takaisin? -- Onnentoivotukset, siunaukset ja hurraata huutavat
katupojat seurasivat heitä tiellä.
Fredrik oli jo ennemmin tullut sijoitetuksi Böhmiin, joten tällä
kerralla pelastuin sydäntä-särkevistä jäähyväisistä. Kun isäni iloiten
ilmoitti minulle tuon surullisen uutisen: nyt tulee sota, olin ollut
yksin jo neljätoista päivää. Niinkuin pahantekijä, joka on kuullut
kuolemantuomionsa julkiluettavan, kumarsin päätäni, mutta en vastannut
mitään.
-- Ole levollinen lapseni, tällä kertaa ei sota tule kauan kestämään,
sillä lähimpinä päivinä marssivat meikäläiset Berliniin. Ja samoinkuin
Fredrik palasi Schlesvig-Holsteinilaisesta sodasta, palajaa hän
täältäkin, mutta paljo tuoreemmilla laakereilla seppelöitynä. Tosin
voipi hänestä olla vastenmielistä taistella preussiläisiä vastaan, koska
hän itse on preussiläistä perijuurta, mutta hän ei varmaankaan voi muuta
kuin vihata noita kirottuja preussiläisiä, jotka tahtovat karkoittaa
meidät pois saksalaisliitosta. Sitä he saavat totisesti vielä katua, kun
Schlesia jälleen on meidän ja habsburgilaiset...
-- Isä, sananen: jätä minut yksin! -- Hän luuli varmaankin, että
tarvitsin itkeä, ja koska hän inhosi kaikkia liikuttavia kohtauksia,
meni hän mielellään tiehensä.
Mutta minä en itkenyt. Minusta tuntui kuin musertava isku olisi minua
kohdannut. Istuin pitkän aikaa aivan liikkumatonna ja tuijotin
toivottomasti eteeni. Sitte menin kirjoituspöytäni luo ja kirjoitin
punaisiin vihkoihini seuraavaa:
»Kuolemantuomio on julistettu, nyt jälleen otetaan satatuhatta ihmistä
hengiltä. Tuleekohan Fredrik olemaan niiden joukossa? Siinä tapauksessa
minäkin! Miksi en minäkin saisi samaa kohtaloa, kuin nuo satatuhatta?
Oi, toivoisin jo olevani kuollut.»
Samana päivänä sain Fredrikiltä muutamia kiireessä kirjoitettuja riviä: