Mitä kaikkea oli voinutkaan tapahtua näinä viitenä päivänä, -- viitenä
päivänä sodassa! Minut valtasi kauhea epätoivo. Miksi en ollut eilen
enkä tänäänkään saanut mitään tietoja. En luule kuumesairaan kiihkeämmin
haluavan vettä, kuin minä halusin kirjettä tahi sähkösanomaa.
Isäni täytyi matkustaa Grumitziin ja hän voikin jo nyt jättää minut,
sillä kaikki vaara oli ohitse. Niin pian kuin olin koonnut vähä voimia,
matkustaisin minäkin sinne pikku Rudolfin kanssa. Raittiissa maaseudun
ilmassa oleminen virkistäisi minut vasta perinpohjin, ja olisi hyvä
pojallekin. Täti Maria jäi vielä luokseni ja hänen piti seurata minua
Grumitziin, jonne myös Rosa ja Lilli olivat edeltäpäin menneet. Minä
annoin heidän määräillä miten tahtoivat, mutta kaikessa hiljaisuudessa
päätin itsekseni, että niin pian kuin suinkin voin, matkustan
Schleswig-Holsteiniin.
Missä Fredrikin rykmentti nykyään oli, emme tienneet! Se oli minulle
kova koetus, sillä minä olisin mielelläni tahtonut joka tunti lähettää
sähkösanoman kysymyksellä: Elätkö vielä?
-- Koeta vähä hillitä levottomuuttasi -- sanoi isäni eräänä päivänä, --
muutoin voit helposti uudelleen sairastua. Mitä merkitseekään kaksi
päivää ilman tietoja -- turhia! Sodassa ei kaikkialla löydä
kirjelaatikoita ja sähkösanomatoimistoja. Sotaposti ei kulje
säännöllisesti ja helposti voipi tapahtua, ettei saa neljääntoista
päivään mitään tietoja, eikä se kuitenkaan tarvitse merkitä mitään
ikävää. Minun aikanani oli kirjeiden kulku joskus hitaampaakin, eikä
minun tähteni sentään oltu levottomia.
-- Kuinka sinä sen tiedät, isä? Olen varma siitä, että sinun omasi
pelkäsivät yhtä paljo sinun henkesi tähden, kuin minä nyt mieheni. Tahi
kuinka, täti Maria!
-- Me luotimme enempi Jumalaan, kuin sinä, -- vastasi täti. -- Me
tiesimme, että jos Luoja oli niin määrännyt, tulisi isäsi kyllä
takaisin, saimmepa tietoja tahi emme.
-- Ja jos en olisi tullutkaan takaisin, niin olisitte te kyllä
rakastaneet tarpeeksi isänmaatanne havaitaksenne, ettei yksityisen
henkilön elämä merkitse mitään verrattuna siihen suureen asiaan, jonka
edestä hän on henkensä uhrannut. Sinä, Martha, et ole oikea isänmaan
ystävä. Mutta en tahdo nyt riidellä sinulle. Pääasia on, että jälleen
paranet ja säästyt pojallesi, että voit kasvattaa hänestä kunnon miehen
ja innokkaan isänmaan puolustajan.
* * * * *
En parantunut niin nopeasti kuin ensin oli toivottu. Kun ei tietoja
vieläkään kuulunut, tulin niin kiihkeään mielentilaan, etten päässyt
vapautumaan kuumeesta, joka minua ahdisteli. Yöllä näin kauheita unia ja
päivällä vaivasi minua levoton kaipaus ja synkät mietelmät. Asiain näin
ollen, ei ollut ihmeellistä, jos eivät voimat palanneet.
Kerran, yhden yön jälkeen, jolloin hirveät näyt enemmän kuin tavallista
minua vaivasivat -- näin Fredrikin elävältä haudattuna suuren ihmis- ja
hevosjoukon alle -- tulin todellakin uudelleen sairaaksi ja aivan
hengenvaarallisesti. Täti Maria-raukalla ei ollut helppo tehtävä. Hän
piti velvollisuutenaan alituisesti lohduttaa minua ja kehoittaa minua
nöyryyteen, mutta hänen lohdutuksensa, varsinkin hänen vakuutuksensa,
että se ja se oli ennalta »määrätty», herätti minussa vaan suurta
harmia. Ja sen sijaan, että olisin antanut hänen tyynesti saarnata,
kiihoituin häntä vastustamaan, vakuuttaen, että hänen puheensa oli vaan
tuhmuuksia! Kaikki tämä luonnollisesti loukkasi hyvää täti Mariaa, jota
vielä huolestutti kapinoitseva sieluntilani ja tämän kiihoituksen
tuottamat huonot seuraukset.
Oli ainoastaan yksi keino, jolla vähän tyynnyin: kun pikku Rudolf sai
tulla luokseni. Mutta hän ei viihtynyt hyvin synkässä, pimeässä
sairashuoneessa, ja hänestä oli varmaankin surullista nähdä muutoin niin
iloinen äitinsä alituisesti vuoteen omana, itkenein silmin ja kalpeana.
Hän tuli itsekin alakuloiseksi, ja senvuoksi en koskaan hennonut pitää
häntä kauan luonani.
Isäni lähetti usein kirjeitä ja kyselyjä. Hän oli kirjoittanut sekä
Fredrikin everstille että muutamille upseereille, mutta ei ollut saanut
vielä vastausta. Kun luettelo kaatuneista julaistiin, lähetti hän aina
minulle sähkösanoman: »Fredrik ei ole kaatuneitten joukossa.»
-- Mutta jos te petätte minua, -- sanoin eräänä päivänä täti Marialle:
-- Jos hän on jo kauan ollut kuollut, ja te vaan koetatte sitä minulta
salata.
-- Minä vannon sinulle. --
-- Uskosi, -- sielusi autuuden kautta?
-- Sieluni autuuden kautta.
Sellainen vakuutus teki minulle sanomattoman hyvää, ja nyt toivoin
jälleen hartaasti. Joka tunti, joka minuutti odotin sähkösanoman tuloa.
Jokaista liikettä huoneessa luulin kirjeenkantajan tai sähkösanoman
tuojan askeleiksi. Oi, kun luon katsahdukseni niihin päiviin, ovat ne
minusta kuin pitkiä, tuskallisia vuosia.
Seuraava valonsäde surullisessa tilassani oli tieto, että jälleen oli
saatu toimeen aselepo -- tällä kertaa se kaiketi oli rauha. Kun tämä
iloinen uutinen oli saapunut, sain heti toisena päivänä olla ensi kerran
vähän aikaa jalkeilla. Rauha! Mikä suloinen, tyyneyttä tuova ajatus!
Kenties liian myöhäiseen minulle -- mutta sama se, tunsin nyt ensi
kerran pitkään aikaan itseni jälleen tyynemmäksi. Ainakaan en tarvinnut
enää joka hetki ajatella sitä kauheata taistelua, joka kenties juuri
parhaallaan Fredrikin ympärillä raivosi.
-- Jumalalle olkoon kiitos, nyt sinä alat jo parantua, -- sanoi täti
Maria eräänä päivänä autettuaan minua ikkunan vieressä olevaan
nojatuoliin istumaan. -- Ja sitte me matkustamme Grumitziin.
-- Niin pian kuin olen saanut vähä enempi voimia, matkustan minä --
Alsiin.
-- Alsiin! Mutta, lapseni, mitä sinä ajattelet?
-- Tahdon siellä hakea sen paikan, jossa Fredrik on tullut haavoitetuksi
tahi -- -- minä en voinut lopettaa lausetta.
-- Tuonko pikku Rudolfin tänne? -- kysyi täti Maria hetken kuluttua. Hän
tiesi tämän keinon parhaaksi poistaakseen minulta hetkeksi synkät
ajatukseni.
-- Ei, ei nyt, tarvitsen levätä ja olla yksin. Teet minulle hyvän työn,
täti, jos menet vähäksi aikaa sivuhuoneeseen -- koetan nukahtaa
hiukkasen -- olen niin väsynyt.
-- Hyvä ystäväni, jätän sinut rauhaan. Tässä pöydällä vieressäsi on
soittokello, jos minua tarvitaan.
-- Joko kirjeenkantaja on käynyt täällä?
-- Ei. Ei ole vielä postin aika.
-- Kun hän tulee, niin herätä minut.
Nojausin tuolin selkää vastaan ja suljin silmäni. Täti läksi hiljaa
huoneesta. Kaikki liikkuivat ympärilläni varpaillaan, etteivät minua
häiritsisi.
En tahtonut nukkua, vaan halusin olla yksin ajatuksineni. Olin samassa
huoneessa ja samalla paikalla kuin sinäkin päivänä, jolloin Fredrik tuli
ja sanoi minulle: »Nyt meidänkin täytyy lähteä sotaan!» Niinkuin
silloinkin, tuntui nytkin ilma tukehduttavalta ja ruusut levittivät
voimakasta tuoksuaan, ja minä luulin kuulevani sotatorven ääntä, joka
kiirehti matkaan joutumaan. Minä voin kuvitella täydellisesti mielessäni
sen mielentilan, jossa silloin olin -- uneksin, että ovi aukeni ja
Fredrik hiipi sisään sanoakseen minulle jäähyväisiä. Vähitellen tunsin
kadottavani tietoisuuden nykyisyydestä, ja elin vaan tuota tuskallista
eronhetkeä: -- Kaikki, mitä sen jälkeen oli tapahtunut unohtui ja tuo
päähänpisto, joka oli minut vallannut, tuli yhä voimakkaammaksi. Odotin
vaan, että ovi avautuisi ja rakastettuni astuisi sisälle. Mutta
voidakseni sitä nähdä, täytyi minun uneksia, että pidin silmäni auki.
Tämä oli tosin vähä rasittavaa, mutta onnistui kuitenkin -- avasin
hiuskarvan verran silmänluomiani, ja... Ja tuossa oli suloinen
näköhairahdukseni, kaivattuni. Ääneen nyyhkyttäen peitin kasvoni
käsilläni.
-- Oi, Fredrik, Fredrik, kadotettuni! -- nyyhkytin minä, voimatta
hillitä epätoivoista itkuani.
-- Martha, vaimoni!
Mitä se oli? Todellinen ääni -- hänen -- ja todelliset käsivarret, jotka
syleilivät minua myrskyisesti. --
Unelma se ei ollut, lepäsin puolisoni sylissä.
* * * * *
Silloin kuin viimeisen eromme hetkellä tuskamme ilmeni vaiti-olona ja
kyyneleinä, enempi kuin sanoina, samoin nytkin ilmeni ilomme tänä
jälleennäkemisen hetkenä. Tunsin selvästi, että voisin tulla hulluksi
ilosta, kun jälleen suljin syliini tuon niin kauan kaivatun, kuolleeksi
luullun.
Kuultuaan ensimäisen riemuhuutoni riensi täti Maria huoneeseen.
Hänelläkään ei ollut vähintäkään aavistusta Fredrikin takaisin tulosta,
ja kun hän sai nähdä hänet heittäysi hän tuolille huutaen: -- Jesus,
Maria ja Josef!
Kauan kesti ennenkuin ensimäinen ilon-huumaus oli senverran asettunut,
että molemminpuoliset kysymykset, ilmoitukset ja kertomukset voivat
alkaa. Silloin saimme tietää, että Fredrik oli haavoitettuna jäänyt
makaamaan yhteen talonpoikaistupaan, mutta hänen rykmenttinsä oli
rientänyt eteenpäin. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta
kuitenkin oli hän saanut useita päiviä maata tunnotonna kuumeessa.
Kirjeitä ei hän ollut saanut pitkään aikaan, eikä hän ollut myöskään
voinut sellaisia lähettää. Hänen parannuttuaan oli jo aselepo tehty, ja
sota oli melkein lopetettu! Mikään ei pidättänyt häntä rientämästä
kotiin, ja hän matkusti yöt ja päivät joutuakseen perille niin pian kuin
mahdollista. Jos minä olin hengissä, jos minä olin pelastettu, sitä ei
hän tiennyt. Hän ei edes koettanutkaan saada sitä tietää, hän tahtoi
vaan rientää kaivattua päämäärää kohti.
Pian matkustimme kaikki isäni maatilalle. Fredrik oli pyytänyt ja saanut
pitemmän aikaa virkavapautta hoitaakseen terveyttänsä. Ja missä voisi
hän tehdä sen paremmin kuin raittiissa, puhtaassa maan-ilmassa
Grumitzissa.
Se oli onnellinen jälkikesä, en muista yhtään aikaa elämässäni, joka
olisi ollut ihanampi. Me olimme kaikki Grumitzissa, viisitoista vuotias
veljeni Ottokin vietti lupa-aikansa siellä. Hän oli iloinen ja eloisa,
samoin kuin Rosa ja Lillikin. Nuo kolme täyttivät koko talon nuoruuden
ilolla. Konrad serkku, jonka rykmentti oli sijoitettu Grumitzin lähellä
olevaan linnoitukseen, tuli usein luoksemme ja otti kaikin voimin osaa
vallattomain nuorten ilveilyihin ja leikkeihin. Vanhoilla, joihin kuului
isä, täti Maria ja muutamia isäni vanhoja ystäviä, oli peliseuransa ja
valtiolliset keskustelunsa. Fredrik ja minä elimme tämän ajan
parhaastansa kahden kesken, me luimme, kävelimme, puhelimme kaikesta,
mitä olimme kokeneet. Ja Fredrik kertoi usein, äänessä inhon ja tuskan
väritys, niistä sotatapauksista, joita hän oli nähnyt, kertoi niin
elävästi, että minun kauhulla täytyi pyytää häntä lopettamaan.
Olin vihdoinkin onnistunut taivuttaa Fredrikin ottamaan eron
sotapalveluksesta. Se seikka, että hän vielä naimisiin menonsa jälkeen
oli ollut sotapalveluksessa yhden vuoden ja kunnialla ottanut osaa
yhteen sotaretkeen, suojeli häntä nyt niistä epäilyksistä, että hän
olisi mennyt naimisiin minun kanssani ainoastaan päästäkseen irti
sotapalveluksesta. Tosin tuntui Fredrikistä johonkin määrin
vastenmieliseltä erota sotapalveluksestaan ja tuloistaan sellaista
tarkoitusta varten, »ettei mitään tehdä, eikä mitään omistaa» niin kuin
hän sanoi, mutta hänen rakkautensa minuun oli kuitenkin voimakkaampi
kuin hänen ylpeytensä, eikä hän tahtonut vielä kerta saattaa meitä
molempia sellaiseen tuskaan, jota vasta olimme kärsineet. Niinpä hän
siis lupasi minulle ensi syksynä -- siksi pitäisi rauhankeskustelujen
ainakin olla lopussa -- anoa eroa virastaan.
Me aijoimme ostaa maatilan, jonka hoitamisessa Fredrikillä olisi työtä.
Toistaiseksi emme näistä aikeistamme puhuneet kenellekään, pidimme sen
vaan omana rakkaana salaisuutenamme. Ja tulevaisuus, joka meille oli
äsken näyttänyt niin uhkaavalta, loisti nyt kuin rusoisin päivä. Niin,
uudistan sen vielä: se oli herttainen aika!
Meidän pieni Rudolfimme oli nyt seitsenvuotias nuorukainen ja hänen tuli
oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Hänen opettajansa olin minä. En olisi
hennonut antaa minkään kotiopettajattaren nähdä tuon pienen sielun
alkavaa kehitystä ja neuvoa sille tiedon ensimäisiä salaisuuksia. Meillä
oli poika usein mukanamme kävelyretkillä ja emme väsyneet kykymme mukaan
vastaamasta kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hänen heräävä
tiedonhalunsa eteemme asetti. Emme koskaan antaneet hänelle muita kuin
tosi vastauksia, emmekä epäilleet suoraan vastata »en tiedä», sellaisiin
kysymyksiin, joihin ylipäänsä ei kukaan ihminen voinut vastata. Silloin
tapahtui usein, ettei Rudolf siihen tyytynyt, vaan kysyi äidinisältään,
täti Marialta, tahi hoitajaltaan, ja silloin sai hän tietysti
erinomaisen valaisevia selityksiä. Sitte tuli hän loistavana luoksemme:
-- Te ette tiedä kuinka vanha kuu on, mutta minäpä tiedän: kuusi tuhatta
vuotta. -- Fredrik ja minä vaihdoimme katseen, joka enempi kuin sanat
lausui kaikki ne kasvatusopilliset huolet, joita meille jo alkoi tulla.
Varsinkin oli minusta ikävätä, kun isäni ja veljeni aina pojan kanssa
leikkiessään yksinomaan leikkivät sotilasta. Käsitteet »vihollinen» ja
»sota» istutettiin jo aikaisin häneen, en käsitä miten. Eräänä päivänä
näimme Fredrik ja minä miten Rudolf ratsastuspiiskalla armahtamatta löi
kahta ulvovaa koiranpenikkaa.
-- Tuo on kavala italialainen, -- sanoi hän, lyöden yhtä eläinraukkaa
aika tavalla, -- ja tuo -- uusi lyönti -- on ilkeä tanskalainen.
Fredrik kiskaisi ruoskan poikasen kädestä:
-- Ja tämä on sydämetön itävaltalainen -- sanoi hän, lyöden pari kertaa
aika lailla Rudolfia selkään. Italialainen ja tanskalainen juoksivat
tyytyväisinä tiehensä ja jättivät urhollisen kansalaisemme jatkamaan
ulvomista.
-- Oletko suuttunut minulle, Martha, että löin poikaasi? En ole muutoin
selkäsaunan ystävä, mutta julmuutta eläimiä vastaan en voi kärsiä.
-- Sinä teit oikein, -- sanoin minä.
-- Saapiko olla julma vaan ihmisiä vastaan? -- kysyi poikanen itkien.
-- Ei suinkaan, ei saa olla julma mitään elävää olentoa vastaan.
-- Sinähän olet itse lyönyt italialaisia ja tanskalaisia?
-- Ne olivat maani vihollisia.
-- Niitä saa siis vihata?
-- Ja tänään taikka huomenna, -- sanoi Fredrik minulle puoliääneen,
tulee pappi opettamaan hänelle, että meidän pitää rakastaman
vihollisiamme. Oi, sitä logiikkaa! Sitä johdonmukaisuutta! -- Sitte
sanoi hän Rudolfille: -- Me emme saa lyödä vihollisiamme sen vuoksi,
että ne vihaavat meitä, vaan senvuoksi, että ne tahtovat meitä lyödä.
-- Ja miksi ne tahtovat lyödä meitä?
-- Siksi, että me -- ei, ei, -- keskeytti hän puhettaan, -- tästä
kehäkulusta en koskaan pääse irti. Mene leikkimään, Rudi, me annamme
sinulle anteeksi, mutta älä tee toiste niin.
Aterioidessa puhuttiin parhaastaan valtiollisista asioista. Häilyvät
rauhan keskustelut tarjosivat aina siihen runsaasti ainetta. Joskus
sanoi joku vanhoista kenraaleista kohteliaisuudesta minulle: nämä asiat
eivät varmaankaan huvita meidän nuorta paroonitartamme, -- mutta minä
pyysin aina hartaasti, että keskustelua jatkettaisiin. Minä olin
todellakin huvitettu, enemmän kuin naiset tavallisesti, valtiollisen
maailman tapauksista. Olin päättänyt seurata tanskalaista kysymystä sen
loppuun asti, nähdäkseni, mitä noilla molemmilla herttuakunnilla lopuksi
tehtäisiin. Olikohan nyt tuo kuuluisa Augustenburgilainen, jonka tähden
olimme tarttuneet aseisiin, saanut oikeudellisen asemansa? Kaukana
siitä. Paitsi kaikkia noita vanhoja ehdokkaita esiintyi nyt vielä yksi,
Oldenburgilainen, jota Venäjä suositteli, tehden vaatimuksiaan. Mutta
sodan seurauksena oli tähän asti ollut se, ettei Schlesvig-Holstein
tulisi kuulumaan Glücks- -- tahi Augusten- -- tahi Olden- -- tahi
jollekin muulle »burgilaiselle», vaan liittoutuneet saksalaiset
pitäisivät sen hyvänään.
-- Mitä uutta teillä on tänään kerrottavana Schlesvig-Holsteinista? --
kysyin minä eräänä päivänä pöytänaapureiltani.
-- Tuorein uutinen on, -- vastasi isäni, että herra von Beust on
asettanut liittovaltiopäiville kysymyksen, millä oikeudella
liittoutuneet ovat *pakottaneet* kuninkaan, jota yhdistys ei ole
hyväksynyt oikeutetuksi hallitsijaksi, heille luovuttamaan
herttuakunnat.
-- Sehän oli älykäs väite, -- huomautin minä, -- koska ei
»protokollaprinssi» taida olla saksalaisten maakuntien laillinen
haltija, ja te annatte Kristian IX:n --
-- Tuota sinä et ymmärrä, lapseni, -- keskeytti minua isäni. -- Se on
rohkeutta, verratonta hävyttömyyttä tuon herra von Beustin puolelta.
Herttuakunnat kuuluvat luonnollisesti meille jo siitäkin syystä, että
olemme ne voittaneet.
-- Mutta tehän ette valloittaneet niitä itseänne vaan
Augustenburgilaista varten?
-- Sitä sinä et myöskään ymmärrä. Ne syyt, joiden nojalla hallitus näkee
parhaaksi alkaa sodan, kadottavat merkityksensä niin pian kuin sota
kerran on loppunut.
-- Silloin tulee voitoista ja tappioista aivan toiset seuraukset kuin
ennen on ajateltu. Silloin tulee uusia valtakuntia, muutamat pienenevät,
muutamat suurenevat, niin on valtioseikkojen kulku.
-- Siis oli syynä viimeisen sodan alkuun vaan tekosyy, -- huudahdin minä
harmistuneena.
Isäni ei vastannut minulle, vaan jatkoi:
-- Jos minulla olisi jotain sanottavaa, niin en olisi Dybbölin ja Alsin
voittojen jälkeen antautunut mihinkään rauhankeskusteluihin, vaan
ottanut samalla koko Tanskan.
-- Ja mitä sinä sillä olisit tehnyt?
-- Yhdistänyt sen saksalais-liittoon.
-- Sinä, joka muutoin olet niin vasituinen itävaltalainen
isänmaanystävä, isä, mitä huvia sinulla on Saksan suurentamisesta?
-- Oletko unohtanut, että Habsburgilaiset olivat saksalaisia keisareja,
ja ne voivat jälleen siksi tulla?
-- Olisiko se sinusta niin hauskaa?
-- Kenen itävaltalaisen sydäntä ei tämä täyttäisi ylpeydellä ja ilolla.
-- Mutta ajatteles, -- keskeytti Fredrik -- jos toisella saksalaisella
suurivallalla olisi samallaiset unelmat?
Isäni nauroi ääneen.
-- Pyhän roomalais-saksalaisen valtakunnan kruunu protestanttisen
pikkukuninkaan päässä? Oletko aivan mieletön?
Tohtori Bresser yhtyi nyt myöskin keskusteluun.
-- Kunhan ei nyt vaan nuo molemmat valtakunnat joutuisi sotaan toisiansa
vastaan juuri samasta asiasta, jonka puolesta ovat yhdessä taistelleet!
Helppo asia oli *valloittaa* Elbemaakunnat, mutta vaikeampi asia on
*pitää* ne. Sota antaa aina aihetta toiseen sotaan, ja se on aivan
luonnollista, koska sota aina sortaa jonkun oikeuksia. --
Muutamia päiviä myöhemmin saimme taas tietää yhden uutisen. Preussin
kuningas Wilhelm kävi vierailemassa meidän keisarimme luona
Schönbrunnissa. Hyvin sydämellinen vastaanotto, syleilyjä y. m. Preussin
kotka liehui kaikkein rakennusten katolla, Preussin kansallislaulua
soittivat kaikki sotilassoittokunnat. Hurraahuutoja ja riemua.
Nämät tiedot ilahduttivat minua, sillä eivät suinkaan nuo valtakunnat
näin sydämellisen mielialan vallitessa, voineet ajatella sotaa
välillänsä.
Isänikin oli iloinen Schönbrunnin ystävyydestä, mutta ei rauhan vaan
sodan kannalta. -- Olen iloinen, että Itävalta nyt on saanut
liittolaisen. Preussin kanssa yhdessä voimme kyllä valloittaa takaisin
Lombardian.
-- Siihen ei Napoleon III:s suostu, ja hänen kanssaan ei Preussi tahdo
tulla vihollisen kannalle -- sanoi joku kenraaleista. -- Ja sitä paitsi
on se hyvin huono merkki, että Itävallan ankarin vihollinen Benedetti on
lähettiläänä Berliinissä.
-- Mutta -- huudahdin minä pannen käteni ristiin, -- minkätähden, Herran
nimessä, eivät kaikki sivistyneet valtakunnat Euroopassa tee liittoa?
Sehän olisi varmaan kaikista yksinkertaisinta! --
Herrat kohottivat olkapäitään, hymyilivät ylenkatseellisesti, eivätkä
vastanneet minulle. Minä olin varmaankin jälleen tehnyt itseni
syylliseksi johonkuhun niistä tyhmyyksistä, joita »naiset» tavallisesti
lausuvat, kun he rohkenevat astua korkeamman valtiotiedon, heidän
suvulleen luoksepääsemättömälle alalle.
* * * * *
Syksy oli tullut. Lokakuun 30 päivänä allekirjoitettiin rauha Wienissä,
ja nyt oli siis se aika käsissä, jolloin lempiunelmani, Fredrikin
eroaminen sotapalveluksesta, piti täyttymän.
Mutta -- ihminen päättää, Jumala säätää. Sattui tapaus, joka kerralla
teki tyhjäksi meidän ilolla valmistellut aikeemme. Tapaus oli seuraava.
Se pankki, jossa koko yksityinen omaisuuteni oli tallennettu, teki sodan
tähden konkurssin. Pommien ja kartessien tieltä kauppahuoneet, pankit,
krediitti-yhtiöt, -- kaikki häviävät sodan hirmumyrskyn tieltä.
Tosin en minä, niinkuin moni muu, joutunut keppikerjäläiseksi, sillä
isäni ei antaisi minulta mitään puuttua. Mutta Fredrikin
eronpyyntiaikeista ei nyt mitään tullut. Emme olleet enää varakkaita;
Fredrikin palkka oli meidän ainoa itsenäinen avunlähteemme. Nyt en
voinut kehoittaa häntä ottamaan eroa, sillä millaiseksi hänen asemansa
isääni kohtaan silloin olisi tullut?
Meidän täytyi tyytyä kohtaloomme. Yksi asia lohdutti minua: ei ollut
olemassa pienintäkään mahdollisuutta sodan syttymiseksi. Nyt voi
kaikella varmuudella toivoa kymmenen tahi kahdenkymmenen vuotista
rauhaa, sitte kun Schlesvig-Holstein ja Lauenburg lokakuun 30 p:nä
tehdyn sopimuksen kautta lopullisesti oli tullut Preussin ja Itävallan
käsiin. Siis sen seikan suhteen voi ainakin olla tyyni.
Asetuimme talveksi Wieniin ja vuokrasimme itsellemme pienen huoneuston
Frans-Josefinsatamassa. Mieheni sisääntulot sekä se kuukausiraha, jonka
sain isältäni, riittivät hyvin yksinkertaisessa elämässämme. Tosin
täytyi meidän luopua tilatuista operalooseista, hovitanssiaisista,
ylenkomeista puvuista ja osanotosta seuraelämän huveihin. Mutta miten
helposti kannoimmekaan nuo kieltäymykset. Vieläpä tuntui
miellyttävältäkin olla tällä tavoin pakoitettu elämään muista
eroitettuna. Mutta kumminkin olivat ovemme yhäkin auki vähäisemmälle
ystäväpiirille.
Onnettomuus tulee harvoin yksinänsä, ja minä olen merkinnyt punaisiin
vihkoihini, että minä tämän aineellisen onnettomuuden tapauksen jälkeen
tulin jälleen vuoteenomaksi kuusiviikkoa kestävään lavantautiin, jolla
ajalla henkeni väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Mutta kuinka rikas
onnellisista muistoista olikaan tuo aika, ja kuinka lujasti mieheni ja
minä kiinnyimmekään toisiimme, peljätessämme kadottavamme toisemme.
Kun vaara oli ohitse, mikä ilojuhla meillä oli molemmilla! Se muistutti
vähän sitä onnea, jota olimme tunteneet yhdyttyämme Tanskan sodan
jälkeen, mutta oli kuitenkin toisenlaista. Silloin tuli ilo yht'äkkiä;
nyt se tuli vähitellen -- ja sitä paitsi olimme siitä ajasta tulleet
paljoa lähemmäksi toisiamme.
Isäni oli sairauteni aikana käynyt luonani joka päivä ja ollut hyvin
levoton. Kuitenkin tiesin, ettei kuolemani olisi häneen kovinkaan
koskenut. Molemmat nuoremmat sisareni olivat hänelle rakkaammat kuin
minä, ja rakkain meistä kaikista oli hänelle veli Otto. Molempien
naimisteni ja varsinkin viimeisen, ja kenties myöskin hänen
mielipiteistään eroavien mielipiteitteni ja ajatustapojeni tähden olin
tullut hänelle vähän vieraaksi. Kun olin parantunut, muutti hän
Grumitziin ja kehoitti minuakin tulemaan sinne pikku Rudolfin kanssa.
Mutta kun Fredrik ei virkansa vuoksi voinut kaupunkia jättää, jäin
mieluummin kesän ajaksi asumaan Wienin läheisyyteen, että mieheni voisi
joka päivä käydä luonani, ja niin vuokrasimme itsellemme maapaikan
Hietzingin läheisyydessä.
Sisareni matkustivat Marienbadiin täti Marian kanssa. Täti kirjoitti
siitä seuraavaa:
»Rakas lapseni! Tämä talvi on ollut väsyttävä. Iloni ei ole vähäinen,
kunhan Rosa ja Lilli kerran päättävät mennä naimisiin, sillä silloin
pääsen edesvastauksesta. Nyt alkavat vaivat taaskin Marienbadissa!
Olisin mielelläni tahtonut matkustaa Grumitziin tahi sinun luoksesi,
mutta sen sijaan täytyy minun yhä edelleen näytellä »esiliinan»
vaivaloista osaa noiden huvinhaluisten tyttöjen mukana.