tekevätkin. Itävallan sotajoukot miehittävät Holsteinin, ja molemmat
herttuakunnat eroitetaan. Kuinka on nyt käynyt tuon »ikuista yhteyttä»
lupaavan kirjallisen vakuutuksen?
Mutta vieläkään ei asia ole ratkaistu. Eräässä Lontoolaisessa toukokuun
8 päivänä 1852 tehdyssä pöytäkirjassa määrätään Schlesvig
perinnölliseksi ruhtinas Kristianille Glücksburgista. Nyt tiedän
myöskin, mistä nimitys »protokollaprinssi» tulee.
Vuonna 1854 saavat molemmat herttuakunnat omat asetuksensa ja tulevat
»tanskalaistutetuiksi». Mutta jo vuonna 1858 täytyy Holsteinin
tanskalaistuttaminen lopettaa.
Nyt olen tullut sangen lähelle nykyistä aikaa, mutta vieläkään en ole
saanut selville kumpaiselleko nuo molemmat maat oikeastaan kuuluvat, ja
mistä parhaallaan kestävä sota oikeastaan on seurauksena.
1863 hyväksyy valtioneuvosto kuuluisan »perustuslain Tanskan ja
Schlesvigin yhteisiä asioita varten». Kaksi päivää myöhemmin kuolee
kuningas. Hänen kanssansa loppuu jälleen yksi suku,
Holstein-Glückstadtilainen, jonka jälkeen Fredrik Augustenburgilainen
esiintyy valtioistuimen tavoittelijana ja pyytää saksalaisliitolta apua.
Tämä antaa heti miehittää Holsteinin saksalaisilla ja hannoverilaisilla
ja julistaa augustenburgilaisen herttuaksi. Miksi?
Mutta Preussi ja Itävalta eivät siihen suostu. Miksi? Sitä en vielä
tänäänkään käsitä.
Sanotaan, että Lontoolaista pöytäkirjaa tulee pitää arvossa. Miksikä
niin? Ovatko sellaisia asioita koskevat pöytäkirjat, jotka eivät
ollenkaan liikuta meitä, niin pyhiä, että niitä täytyy puolustaa omien
poikiemme verellä? -- Uskonsääntönä täytyy pitää että: mitä herrat
viheriän diplomaattipöydän ääressä päättävät, on korkeinta viisautta, ja
että sen päämääränä on vaan isänmaan kunnia ja menestys. Lontoolainen
pöytäkirja täytyy pitää voimassa, mutta tanskalainen perustuslaki
vuodelta 1863 täytyy lakkauttaa, ja sen tulee tapahtua
kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Siitä riippui Itävallan menestys
ja kunnia! Ja kun miekka kerran on paljastettu, ei ole muuta tehtävää
kuin pyytää Jumalan siunausta taistelulle. Sillä täytyyhän sen
epäilemättä olla hyvälle Jumalalle hyvin tärkeää, että toukokuun 8:n
päivän pöytäkirja pidetään voimassa ja marraskuun 18:n päivän laki
lakkautetaan. Hänen tulee pitää huolta siitä, että juuri niin ja niin
moni henkilö vuodattaa verensä, ja niin ja niin moni kylä poltetaan, --
joka tarvitaan siihen, että Glückstadtin suku tahi Augustenburgin suku
saa hallita jotain määrättyä maapalukkaa.
-- Oi, sinä mieletön, nuorasta talutettava, ajattelematon maailma! --
*Se* oli historiallisten tutkimusteni tulos.
* * * * *
Sotatantereelta tuli hyviä tietoja, meikäläiset voittivat kerta kerran
perästä. Jo ensimäisen kohtaamisen jälkeen täytyi tanskalaisten jättää
koko Dannevirke; Schlesvigin ja Juutinmaan miehittivät meikäläiset aina
Limvuonoon asti, ja tanskalaiset voivat pysytellä vaan Dybbölin ja Alsin
kukkuloiden ympäristöllä.
Tästä oli minulla hyvä selko, sillä minä olin jälleen hankkinut
itselleni karttoja, joihin nuppineuloilla merkitsin sotajoukkojen
liikuntoja ja asentoja tulevien tietojen mukaan.
Korkein toivoni oli, että meikäläiset niin pian kuin mahdollista
ryntäisivät Dybböliin ja siten lopettaisivat surmaamisen, ennenkuin
Fredrikin rykmentti ehdittäisiin taisteluun käskeä.
Oi, tuota Damokleenmiekkaa! Joka aamu kun heräsin, odotin saavani
kuulla: tänään täytyy meidän lähteä marssimaan. Fredrik oli siihen
valmistautunut, hän luuli, että niin tulisi käymään.
-- Totuta itseäsi niin ajattelemaan, lapseni, -- sanoi hän, -- eihän
vastustaminen auta. Enkä luule sodan loppuvan, vaikka Dybböl
valloitettaisiinkin. Sinne lähetetty armeija on liian pieni voidakseen
pakoittaa tanskalaiset ratkaisevaan päätökseen. Me tulemme lähettämään
sinne useita joukkoja, eikä minunkaan rykmenttiäni siinä tapauksessa
säästetä.
Sotaretki oli jo kestänyt yli kaksi kuukautta, ilman mitään tulosta.
Vihdoinkin huhtikuun 14 päivänä valloitettiin Dybbölin linnoitus.
Tämä tieto otettiin vastaan sellaisella riemulla, kuin jos itse
paratiisi olisi valloitettu. Ihmiset syleilivät toisiansa kadulla:
»Tiedättehän jo, Dybböl?» Kirkoissa laulettiin tedeumia, ja musiikin
harrastajat sävelsivät Dybbölin marsseja ja Dybbölin galopaadeja. Enempi
kuin itse voitosta, iloitsin minä aselevosta, joka vähän aikaa sen
jälkeen Lontoossa välitettiin. Kuinka vapaasti minä hengitin, kuinka
vapaasti mahtoi koko maailma hengittää, ajattelin kirjoittaessani
punaisiin vihkoihini nämä iloiset toiveet. Mutta myöhemmin olen siihen
vierelle sulkumerkkien väliin kirjoittanut: »Tuulentupia!»
En epäillyt hetkeäkään, ettei Lontoon rauhankongressi tekisi loppua
sodasta. Sitä kauheampi oli pettymykseni, kun kahden kuukauden
keskustelujen jälkeen tuli se tieto, ettei kongressi ole saanut mitään
toimeen, vaan on jälleen hajonnut.
Ja kaksi päivää myöhemmin sai Fredrik käskyn lähteä sotaan!
Hän sai kaksikymmentäneljä tuntia valmistuakseen ja jättääkseen
jäähyväisiä.
Syvin sydämen suru täytti nämä kaksikymmentäneljä tuntia. En tiedä,
kumpiko meistä molemmista enempi kärsi, mutta molemmat ansaitsimme yhtä
suurta sääliä. Tiesin, että puolisoni meni veriseen työhönsä inholla, ja
että mahdollinen arvonkorotus oli hänelle hyvin vähäpätöinen palkinto
siitä tuskasta, että hänen *nyt* täytyi minut jättää. Ja hän tiesi että
olisin antanut vuosia elämästäni voidakseni saada onnen pitää hänet
luonani sinä vaikeana aikana, joka nyt oli minulle tulossa -- ja hän ei
voinut jäädä. Oi, miksi, miksi pakoitetaan sotamiestä, paitsi oman maan
puolustukseen, -- sillä sehän olisi vielä oikeutettua ja luonnollista,
-- vielä hyökkäämään toiseen maahan ja panemaan *kaikki* alttiiksi,
elämän, terveyden, kodin, vaimon ja lapset vaan muutamien ulkovaltojen
välillä olevien riitojen tähden? Miksi täytyi nyt esimerkiksi Itävallan
sotajoukon mennä otteluun asettaakseen augustenburgilaisen vieraalle
hallitusistuimelle? Niin, miksi, miksi -- siinäpä kysymys, jota yhdeltä
puolelta pidetään synnyinmaan kavalluksena ja toiselta puolelta Jumalan
pilkkaamisena, ja johon ei senvuoksi koskaan tarvitse vastata...
Kello kymmenen aamulla piti rykmentin lähteä. Me olimme valvoneet koko
yön. Emme olleet tahtoneet kadottaa minuuttiakaan siitä lyhyestä ajasta,
joka meillä oli jälellä. Meillä oli niin paljo toisillemme sanottavaa,
ja kuitenkin puhuimme tuskin ollenkaan. Oli niinkuin varma aavistus
siitä, ettemme koskaan tulisi enää näkemään toisiamme, olisi
vastustamattomasti hiipinyt meidän mieliimme ja estänyt meitä puhumasta
sanaakaan uudelleen näkemisestä. Useimmin puhui Fredrik siitä, mitä
silloin pitäisi tehdä, jos ei hän tulisi takaisin.
-- Pieni lapseni, jota en kenties koskaan saa sydäntäni vasten painaa,
minkä nimen se on saava?
-- Fredrik tahi Fredrika. --
-- Ei, Martha on kauniimpi. Jos se on tyttö, niin anna hänelle se nimi,
joka oli hänen kuolevan isänsä huulilla viimeisellä -- --
-- Fredrik, miksi puhut aina kuolemastasi? Kun tulet takaisin --
-- Niin, *kun* -- kertoi hän hiljaa.
* * * * *
Monta viikkoa sairastin elämän ja kuoleman vaiheella. Lapseni oli
kuollut heti synnyttyään. Tuska, jonka ero rakkaasta puolisostani tuotti
minulle juuri siihen aikaan, kun olisin tarvinnut kaiken voimani
kestääkseni taistelussa ruumiillista kipua vastaan, oli tykkänään
heikontanut minut ja melkein ottanut hengen minulta. Lääkärin oli
täytynyt luvata miehelleni antaa hänelle tietoja tapauksesta, ja hänen
täytyi nyt lähettää tuo ikävä sähkösanoma, että lapsi oli kuollut heti
synnyttyään ja että äiti oli hengenvaarassa.
Minä sitävastoin en saanut pitkään aikaan mitään tietää Fredrikistä. En
tuntenut ketään ja hourailin yöt ja päivät. Olin keskellä tulisinta
taistelua, näin luotien lennon ja tunsin pajunetin pistot rinnassani.
Näin sotamiesten kaatuvan ympärilläni, näin heidän ruumiinsa tulevan
silvotuksi ja kuulin heidän kauheat valitushuutonsa. Heidän kohtalonsa
säälitti minua sanomattomasti, ja niidenkin kohtalo, joiden täytyi
heidän tähtensä kärsiä ja surra. -- Varmaankin löytynee joku, joka voisi
auttaa ja tehdä lopun tästä kaikesta, joku, joka voimallisella sanallaan
voisi vierittää tuon painon minun ja koko ihmiskunnan sydämeltä, ja minä
halasin hartaasti heittäytyä tuon tuntemattoman jalkoihin ja rukoilla:
Auta tästä kurjuudesta -- armollinen, vanhurskas, auta! Aseet pois, --
aseet pois!
Tuo huuto huulillani heräsin eräänä päivänä tiedottomuudesta. Isäni ja
täti Maria seisoivat sänkyni vieressä, ja edellinen sanoi minulle
tyynnyttäen:
-- Niin, lapseni, ole rauhallinen, pian pannaan kaikki aseet pois.
Tunsin kummallisen tunteen herätessäni tuosta kauan aikaa kestäneestä
tiedottomuudesta. Ensin tuo iloinen, omituinen havainto, että on vielä
elossa, ja sitte tuo jännittävä kysymys: kuka minä sitte oikeastaan
olen?
Vastaus tähän kysymykseen, joka äkkiä selvästi tuli mieleeni, muutti
tuon juuri heränneen elämän ilon katkerimmaksi tuskaksi. Oi, minähän
olin sairas Martha Tilling, jonka pieni lapsi oli äsken kuollut, ja
jonka mies oli sodassa. -- Kuinka kauan oli hän ollut poissa? Sitä en
tiennyt.
-- Elääkö hän? Onko häneltä tullut kirjeitä ja sähkösanomia? -- olivat
ensimäiset kysymykseni.
Kyllä. Kirjoituspöydälläni oli kokonainen pieni kasa molempia, jotka
olivat tulleet sairauteni aikana. Suurimmaksi osaksi vaan kysymyksiä
*minun* voinnistani, pyyntöjä, että joka päivä, ja jos mahdollista joka
tunti saada tietoja terveyteni tilasta. Tätä luonnollisesti ainoastaan
niin kauan kuin Fredrik oli sellaisissa paikoin, jossa hän voi saada
sähkösanomat.
En saanut heti lukea Fredrikin kirjeitä, koska ne olisivat voineet
liiaksi liikuttaa mieltäni. Mutta niin paljo sain tietää, että hän vielä
oli vahingoittumatta ja oli ottanut osaa useihin onnellisiin
taisteluihin. Sota loppuisi varmaankin pian. Vihollinen pysytteli Als'in
ympäristöllä, ja jos se vaan voitaisiin valloittaa, niin palajaisivat
sotajoukkomme voittoisina.
Nämät tyynnyttävät tiedot sain isältäni, ja täti Maria kertoi minulle
sairaudestani. Hän oli nyt ollut luonani useita viikkoja, aina siitä
päivästä, jolloin lapseni syntyi ja kuoli. Tämän voin vielä muistaa,
mutta mitä sitte seurasi, isäni tulo, tiedot Fredrikiltä, sairauteni eri
tilat, -- kaikesta tuosta en mitään tiennyt. Nyt vasta sain tietää, että
tilani oli ollut niin arveluttava, että lääkäri oli jo jättänyt kaiken
toivon ja isäni oli kutsuttu »näkemään minua viimeisen kerran».
Fredrikille oli tarkasti lähetetty kaikki nuo surulliset tiedot, mutta
myöskin hyvät. Muutamia päiviä takaperin oli lääkäri jälleen ruvennut
toivomaan, ja otaksuttiin Fredrikin jo saaneen tuon iloisen uutisen.
-- Lieneeköhän hän itse vielä elossa -- sanoin minä huoaten.
-- Älä epäile, Martha, kehoitti täti Maria. -- Hyvä Jumala ja hänen
pyhänsä eivät olisi säästäneet häntä tähän asti meidän esirukoustemme
vuoksi, sitte heti koetellaksensa sinua niin ankarasti. Miehesi pelastuu
kyllä sinulle, sillä minä olen rukoillut yhtä lämpimästi hänen kuin
sinunkin puolestasi -- olenpa vielä lähettänyt hänelle siunatun
lumouskalun. -- Niin, niin, puista sinä vaan päätäsi, -- sinä et yhtään
luota tuollaisiin, mutta ne nyt eivät ainakaan vahingoita. Ja kuinka
usein on nähtykään, että ne todellakin ovat auttaneet. Sinä itsekin olet
todisteena siitä, mitä pyhien esirukoukset vaikuttavat, sillä sinä olit
jo kuolemaisillasi, kun minä käännyin sinun suojelijasi, pyhän Marthan
puoleen...
-- Ja minä -- keskeytti häntä isäni, joka ei juuri ollut yhtä mieltä
sisarensa kanssa, minä annoin kutsua tänne tohtori Braunin Wienistä ja
hän pelasti sinut.
Seuraavana päivänä sain hartaasta pyynnöstäni lukea Fredrikin kirjeet,
jotka suurimmaksi osaksi olivat ainoastaan lyhyitä kysymyksiä tahi
lakoonisia tietoja, niinkuin: »Eilen taistelu, vahingoittumatta». --
»Marssimme tänään eteenpäin. Lähettäkää sähkösanomat ***n.» Yhdellä
kirjekuorella, joka sisälsi pitemmän kirjeen, seisoi: »Ei saa antaa,
ennenkuin kaikki vaara on ohitse.» Tämän kirjeen luin ensiksi.
»Marthani. Saanetko koskaan lukea näitä rivejä? Viimeinen tieto, jonka
sinusta sain, kuului: »Sairaalla kova kuume, tila arveluttava.» *Jos*
tämä kirje tulee käsiisi, niin tiedät tosin, että olen pelastunut
vaarasta, mutta tiedä myös minun tilani, kun minä -- taistelun
edellisenä iltana -- kuvittelin mielessäni, että rakastettu vaimoni
lepäsi kuolemaisillaan. Että hän huusi minua, ojensi käsivartensa
kaivaten puoleeni! -- Emmehän olleet edes oikein saaneet sanoa hyvästiä
toisillemme. Ja lapsemme kuollut, ja minä itse kenties kuollut huomenna
-- jos joku luoti minuun sattuu. Jos tietäisin edeltäpäin, ettei sinua
enää ole, olisi kuolettava luoti minulle onnellisin sattuma. Mutta jos
sinä olet pelastunut -- ei, silloin en vielä tahdo ajatella kuolemaa.
»Tänään on meillä ensimmäinen taistelu. Tähän asti oli tiemme kulkenut
voitettujen alueitten läpi, joista tanskalaiset olivat vetäytyneet pois.
Palavia kyliä, tallattuja vainioita, ympäri heiteltyjä aseita ja
päähineitä, kranaatinpalaisten repimiä maakokoja, verilätäköitä,
kuolleita hevosia, joukkohautoja; sellaisilta näyttivät ne maisemat,
joiden läpi riensimme voittajien jäljessä, saavuttamaan, jos
mahdollista, yhä uusia voittoja, se tahtoo sanoa, sytyttämään uusia
kyliä ja niin edelleen. Niin olemme tehneet tänäänkin. Asema on meidän.
Takanamme seisoo yksi kylä tulessa, mutta kaikeksi onneksi olivat
asukkaat siitä paenneet. Erääseen talliin oli kuitenkin unohdettu yksi
hevonen. Kuulin miten hevosraukka hyppi ja hirnui. Tiedätkö, mitä minä
tein -- siitä en varmaankaan saisi kunniamerkkiä, jos se tulisi
asianomaisten korviin -- niin, sen sijaan, että olisin tappanut pari
tanskalaista, tunkeusin talliin päästääkseni hevosraukan irti.
Mahdotonta! Tuli oli tarttunut jo seimeen, kavioiden alla oleviin
olkiin, hevosen harjaan. -- Silloin ammuin kaksi revolverin laukausta
sen päähän; se kaatui heti ja pelastui siten tuskallisesta kuolemasta
liekkeihin. Sen jälkeen takaisin taisteluun, ruudin ja veren
murhanhajuun, räiskyvien kanuunain hirveään meteliin, kaatuneihin
hirsikasoihin, raivokkaisiin sotahuutoihin. Useimmat minun ympärilläni,
sekä ystävät että viholliset, näyttivät olevan raivoisassa sotainnossa,
minä yksin olin tavattoman tyyni. Minä en voinut kiihoittaa itseäni
minkäänlaiseen tanskalaisvihaan -- mitä ihmettä tekivätkään urhokkaat
tanskalaiset, kun he taistelivat meitä vastaan? Ei mitään muuta kuin
velvollisuutensa. Ajatukseni olivat sinun luonasi, Martha. -- Näin sinut
kuolinvuoteellasi, ja ainoa toivoni oli, että luoti minua kohtaisi.
Mutta näitten synkkien ajatusten väliltä pilkoitti kuitenkin joskus
esiin toivon ja kaipauksen säde: Ajatteles, jos hän elää! Ajatteles, jos
minä tulisin takaisin!
»Ottelu kesti kaksi tuntia, ja me tulimme voittajiksi. Vihollinen pakeni
ja me emme häntä seuranneet, meillä oli kylliksi työtä
taistelutanterella. -- Muutamia satoja askeleita kylästä ja tulipalon
säästämänä on eräs suuri talonpoikaistalo, jossa on suuri joukko tyhjiä
asuinhuoneita ja talleja. Täällä tulemme viettämään yömme ja tänne
olemme tuoneet haavoitettumme. Huomisaamuna hautaamme kuolleet.
Varmaankin silloin tavallisuuden mukaan pannaan hautaan useita
eläviäkin, sillä harvinaista ei suinkaan ole, että haavakuume muuttuu
jäykistäväksi suonenvedoksi. Monet, jotka ovat unohtuneet
taistelutanterelle, kuolleina, haavoitettuina, jopa
haavoittumattominakin, täytyi meidän jättää oman onnensa nojaan,
nimittäin sellaiset, jotka ovat tulleet haudatuiksi kaatuneitten
huoneiden raunioihin. Siellä voivat ne, jotka ovat kuolleet, hitaasti
maatua; haavoitetut voivat vähitellen vuotaa kuiviin ja
haavoittumattomat hitaasti kuolla nälkään. Ja me voimme -- hurrata! --
rientää eteenpäin »raittiissa, iloisessa sodassa».
»Kun ensi kerran vihollisten kanssa yhdytään, syntyy varmaankin oikea
taistelu. Kaikesta päättäen tulee silloin kaksi suurta armeijaa
seisomaan toisiansa vastaan, ja kuolleitten ja haavoitettujen luku
saattaa kohota kymmeneentuhanteen ja enempäänkin. Sillä kun kanuunat
alkavat hävittävän työnsä, silloin katoavat ensimäiset rivit molemmilta
puolin niinkuin akanat. Eikö se ole suurenmoinen keksintö! Mutta vielä
paremmin tulee käymään, kun on tultu niin pitkälle ampumatekniikissä,
että kumpaisenkin armeijan tarvitsee ampua vaan yksi laukaus, joka heti
kukistaa koko vihollisen armeijan. Kenties silloin kokonaan heretään
sodan käynnistä, kun ei sodan voitto enää riipu ylivallasta, vaan edut
ovat taistelevien välillä tasan jaetut. Miksi kirjoitan kaiken tämän
sinulle? Miksi en, niinkuin sotilaan tulee, puhkea ylistysvirsiin
verisen toimeni ihanuudesta? Siksi, että janoan totuutta, että
peittelemättä haluan lausua minkä pidän totena. Siksi, että aina olen
vihannut valheellisia korupuheita, ja varsinkin nyt, kun seison kasvot
kasvoja vastaan kuoleman kanssa. Ja kun puhun sinulle, joka kenties
myöskin olet kuolemaisillasi, tunnen vielä syvempää tarvetta puhua
avonaisesti kaikki, joka on sydämelläni. Muut ajatelkoot toisella
tavalla ja puhukoot toisella tavalla kuin ajattelevat, mutta minun
täytyy, minä *tahdon* sanoa vielä kerran, ennenkuin joudun sodan
uhriksi: *minä vihaan sotaa!* Jos jokainen, joka tuntee samoin kuin
minä, uskaltaisi lausua sen ääneen -- mikä kauhea vastalause
kaikuisikaan taivasta kohden! Kaikki ne hurraahuudot, jotka nyt kaikuvat
taistelutanterilla, ja kaikki se kanuunanjyrinä, joka säestää noita
huutoja, tulisi voitetuksi, kun armoa janoava ihmiskunta huutaisi:
»*Aseet pois!*»
»Kello puoli neljä aamulla.»
»Yllä olevan kirjoitin viime yönä ja sitte heittäysin heinäsäkille ja
nukuin pari tuntia. Puolen tunnin perästä lähdemme jälleen liikkeelle,
ja tämä kirje täytyy minun sitä ennen jättää sotapostiin. Kaikki ovat jo
valveilla ja varustautuvat lähtemään. Mies raukat! Hyvin vähä ovat he
saaneet levätä eilisen kovan työn jälkeen. Kuinka he voinevat jaksaa
tänään.»
»Äsken kävin katselemassa tilapäistä sairaalaamme, jonka jätämme tänne
jälkeemme. Haavoitettujen ja kuolevien joukossa näin pari, joille olisin
tahtonut tehdä saman ystävyydentyön, kuin olin tehnyt hevosraukalle:
antaa heille kumpaisellekin vapauttavan luodin. Siellä lepää yksi, jonka
koko alaleuka on pois ammuttu, ja toinen, joka -- mutta kylliksi jo...
Minä en voi heitä auttaa, kukaan muu kuin kuolema ei voi heitä auttaa.
Mutta kuolema tulee valitettavasti usein niin hitaasti. Kun joku
epätoivossa huutaa häntä, on hän tavallisesti kuuro. Hänellä on niin
paljo työtä toisaalla. Hän poimii pois niitä, jotka niin hartaasti
haluaisivat parantua, jotka rukoillen häneltä anovat: »Oi, säästä minua,
säästä minua!»
»Hevoseni on satuloitu, minun täytyy lopettaa nämä rivit. Elä terveenä,
Martha! -- *Jos* vielä elät.»
* * * * *
Kirjeiden seassa löytyi myöhäisempiäkin kuin tämä edellinen. Tuon suuren
taistelun jälkeen, johon Fredrik edellisessä kirjeessään viittasi,
kirjoitti hän seuraavaa:
»Päivä on meidän. Olen vahingoittumatta. Siinä kaksi hyvää uutista,
ensimäinen isällesi, toinen sinulle. Että sama päivä on tuottanut
tuhannelle muulle sanomatonta surua ja tuskaa, sitä en *minä* voi olla
ajattelematta.»
Eräässä toisessa kirjeessä kertoi Fredrik, että hän oli kohdannut
serkkunsa Gottfriedin.
»Kuvittelepas, millainen hämmästys! Kenen näen ratsastavan ohitseni
yhden osaston etunenässä? Täti Cornelian ainoan pojan. Ajatteles, missä
epätoivossa hänen äitiraukkansa lienee. Reipas poika itse oli sangen
iloinen ja ihastunut saadessaan olla mukana. Hän sanoi minulle: Kuinka
suloista on taistella saman asian puolesta, serkku, ja rinnatuksin. Eikö
sitä voi kutsua onneksi, että sattuu olemaan sota samana vuonna, kuin
minä saan luutnantti-valtakirjani? Olen nyt tilaisuudessa hankkimaan
itselleni kunniamerkin urhoollisuudesta. -- Ja äitisi, -- kysyin minä,
-- miltä hänestä tuntui sotaan lähtösi? -- Samalta kuin kaikista
muistakin äideistä; hänkin vuodatti katkeria kyyneleitä, joita hän
kuitenkin koetti peittää, ettei häiritsisi minun iloani. -- Ja miltä
sinusta itsestäsi tuntui, kun ensi kerran otit osaa tappeluun? -- Oi
ihanalta, minä olin aivan hurmautunut! -- Sinun ei tarvitse sanoa muuta
kuin mitä ajattelet, poikani, -- sanoin minä, -- kysymystä ei nyt tee
sinulle päällikkösi, vaan ihminen ja ystäväsi. -- En voi sanoa muuta,
kuin että olin ihastunut ja hurmautunut. Olihan se tosin hirmuista
joskus, mutta samalla suurenmoista. Tieto siitä, että täytän ihmisen
parhainta velvollisuutta: taistelen kuninkaan ja synnyinmaan puolesta,
ja sitte se että kuolema, jota niin paljo peljätään, täällä on niin
lähellä minua ja mitä tuhansia ympärilläni -- niin, heiluttaa
viikatettaan minunkin pääni ylitse -- kaikki tuo panee minut niin
omituisen ylevään ja eepilliseen mielialaan. -- Tunnen, kuinka historian
hengetär liikkuu ylitsemme ja antaa miekoillemme voittoihin voimaa.
Sydämeni täyttää jalo vihastus noita hävyttömiä vihollisia kohtaan,
jotka tahtovat jalkojensa alle tallata Saksan kansan oikeuksia, ja minä
tyydytän kostonhimoani melkein juhlallisella tunteella.» --
»Näin puhui nuorukainen ja minä annoin hänen puhua. Olinhan minäkin
jotain senkaltaista tuntenut, kun sodan pauhu ensi kerran jyrisi
ympärilläni. »Eepillinen» oli juuri oikea sana, sillä koulussahan meidät
kasvatetaan sotilaiksi sen hengen avulla, jonka imemme historiallisista
oppikirjoista. Mutta minä opin jo kyllin aikaisin huomaamaan, ettei
sodanhalu ole mitään kaunista ja jaloa, vaan on ihmisen arvoa alentavaa,
muinaisen eläimellisyyden uudelleen heräämistä. Ainoastaan se, joka
voipi tulla raivoisan murhanhalun hurmaukseen, ainoastaan se, joka --
niinkuin olen nähnyt monen tekevän -- voimakkaalla lyönnillä halkaisee
aseettoman vihollisen pään, ainoastaan se, joka on alentunut
verenhimoisen tiikerin asemaan, ainoastaan se voipi nauttia »sodan
hurmauksesta». Mutta minä en koskaan. -- Marthani, usko minua, -- minä
en koskaan.»
»Gottfried on ihastuksissaan siitä, että me itävaltalaiset taistelemme
saman oikean asian puolesta kuin preussiläisetkin. (Aivan kuin ei
*jokaista* asiaa armeijakäskyissä esitettäisi oikeaksi!) -- Niin, me
saksalaiset olemme kaikki yksimielistä veljeskansaa, -- huudahti hän.
Kyllä, kyllä, se näkyi kolmekymmenvuotisessa sodassa ja myöskin
seitsenvuotisessa, -- sanoin minä puoliääneen. Mutta Gottfried ei
kuunnellut minua, vaan jatkoi: -- Toistemme tähden ja toistemme kanssa
voitamme jokaisen vihollisen. -- Mutta ajatteles, poikaseni, jos
preussiläiset ja itävaltalaiset joutuisivat riitaan keskenänsä ja
seisoisivat vihollisina toisiansa vastaan. -- Sitä ei voi ajatella. Nyt,
kun veremme on vuotanut saman asian tähden, ei mitään sellaista voi enää
koskaan tapahtua. -- Varoitan sinua käyttämästä sanoja »ei koskaan» ja
»ikuisesti» sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat valtiollisia
asioita. Samanlainen kuin päivänkorento on elävien olentojen maailmassa,
on myös ystävyys tahi vihollisuus kahden kansan välillä.»
»Minä en kirjoita tätä, Martha, senvuoksi että luulen sen huvittavan
sinua sairaana ollessasi, mutta minua aavistuttaa, että tulen kaatumaan
ja silloin en tahdo, että ajatukseni menevät kanssani hautaan
lausumatta. Kirjeenihän voipi löytyä, ja sen voi lukea joku muukin
paitsi sinä. Ja mikä liikkuu ilman ennakkoluuloja ajattelevain ja
inhimillisesti tuntevain sotilasten sydämen syvyydessä, sitä ei saa
ikuisesti kätkeä ja vaitioloon peittää.»