ikävyydestä -- ja tuskasta, jonka uuden sodan syttyminen tuottaisi.
-- Esitetyt syyt ovat tosin hyvin painavia, ja tahtoisin mielelläni
pitää rakkaan vaimoni niin etäällä kuin mahdollista kaikista elämän
ikävyyksistä, mutta hänelle itselleen olisi vielä ikävämpi, jos hänellä
olisi viraton, toimeton mies, kuin että hän elää kasarmielämää. Ja
paljoa vaikeampi kuin sotaretki, olisi epäilys, että olisin
raukkamaisuudesta tahi mukavuuden vuoksi ottanut eron virastani.
Sellaista en tosiaankaan ole koskaan ajatellut. Ja toivon ettette
tekään, Martha.
-- Mutta jos asettaisin sen ehdon?
-- Älkää sitä tehkö. Siinä tapauksessa täytyisi minun luopua
korkeimmasta onnestani. Te olette rikas -- minulla ei ole mitään muuta
kuin sotilas-toimeni ja toivo ylentyä, ja tätä omaisuutta en tahdo
jättää. Se sotisi kunnian ja velvollisuuden käsitteitäni vastaan.
-- Hyvin puhuttu, poikani! -- huudahti isä ihastuneena. -- Nyt olen
sovitettu. Olisi suuri vahinko, jos jättäisitte uranne, koska teillä ei
ole enää pitkältä everstin arvoon päästäksenne ja varmaankin tulette
ylennetyksi kenraaliksi. Lopuksi voi teistä tulla kuvernööri tahi
sotaministeri, ja silloin tulee vaimollenne sangen miellyttävä asema.
Minä pysyin vaiti. Kuvernöörin vaimoksi pääseminen ei minua yhtään
miellyttänyt. Mieluimmin olisin tahtonut elää Fredrikin kanssa
yksinäisyydessä maalla, ja kuitenkin olin iloinen hänen päätöksestään.
Sillä tämä poistaisi ainakin epäilykset, joita isälläni ja monella
muulla oli häneen nähden.
-- Niin, -- jatkoi isäni, -- olen todellakin iloinen päätöksestänne,
sillä minä luulin totta puhuen, että tahdoitte erota virastanne vaan sen
-- -- että -- -- että -- -- no niin, ei teidän tarvitse sentään näyttää
niin vihaiselta -- tarkoitan vaan, että aijoitte tehdä sen
vetäytyäksenne takaisin yksityiselämään, mutta siinä olisitte tehnyt
väärin. Väärin Marthaakin kohtaan, joka nyt kerran on sotilaan lapsi,
sotilaan leski. Luulenpa tuskin, ettei hän voisi rakastaakaan edelleen
siviili-pukuista miestä.
Nyt täytyi Tillingin nauraa. Hän loi minuun katseen, joka selvästi
sanoi: tunnen sinut paremmin, ja vastasi ääneen:
-- Sen uskon minäkin; hän on varmaankin rakastunut ainoastaan minun
sotilaspukuuni!
* * * * *
Samana vuonna syyskuussa vietettiin meidän häämme.
Fredrik oli ottanut kahden kuukauden virkavapauden hääretkeämme varten.
Ensin kävi tiemme Berliniin, jossa tahdoin laskea seppeleen Fredrikin
äidin haudalle. Ja sitte oli meillä siellä kuolleen sisar, Kornelia von
Tessow, lahjakas ja rakastettava nainen, jonka suosion olin onnellinen
saavuttamaan heti ensi tuttavuutemme ajalla. Hänen ja hänen nuoren,
yhdenkolmatta vuotisen, kauniin poikansa välillä, oli mitä parhain
myötätuntoisuus, jonka voi verrata ainoastaan siihen suhteeseen, mikä
oli ollut olemassa Fredrikin ja hänen äitinsä välillä. Minä en vaan
voinut ymmärtää, kuinka äiti, jolla oli vaan yksi ainoa, jumaloitu
poika, koskaan voi antaa hänen valita niin vaarallisen toimen kuin
sotilaan.
Berlinistä matkustimme saksalaisiin kylpylaitoksiin. Minä, joka en juuri
koskaan ollut ollut poissa kotoa, nautin äärettömästi kaikesta uudesta
mitä näin ja sain kokea, kaikki uudet tuttavat olivat minusta
miellyttäviä ja hauskoja, kaikki luonnon- ja taiteen kauneudet olivat
minusta kaksinkerroin kauniita, kuin sain nauttia niistä Fredrikin
seurassa, joka erittäin valppaalla kauneudenaistillaan oli kaikesta
tuollaisesta suuresti huvitettu.
Nuo kaksi kuukautta kuluivat siis aivan liian nopeasti. Fredrik anoi
pidennettyä virkavapautta, mutta ei saanut. Kun tuo ikävä, virallinen
kirje tuli ja määräsi meidät kääntymään takaisin, tunsin itseni ensi
kerran vähän tyytymättömäksi.
-- Tuota sanovat ihmiset *vapaudeksi*! -- huudahdin minä harmistuneena,
heittäen tuon katalan paperin pöydälle.
Kotia tultuamme asetuimme asumaan yhteen pieneen mähriläiseen kaupunkiin
-- Olmütsin linnoitukseen, jonne Fredrikin rykmentti oli sijoitettu.
Mistään seurustelusta ei voinut tulla kysymystäkään tässä pesässä, ja
siten elimme me parhaastaan vaan kodissamme kahden kesken. Rykmentin
upseerien rouvien luona kävin kuitenkin tavallisilla velvollisuuden
kyläilyillä, mutta lähempään tuttavuuteen en heidän kanssansa tullut.
Minulla ei ollut vähääkään halua ruveta heidän kahvikekkereissään
kuuntelemaan tavallista pienenkaupungin juoruilemista, ja Fredrik pysyi
yhtä etäällä upseerien peli- ja juomaseuroista. Se maailma, jossa me
elimme, kun iltaisin istuimme kiehuvan teekeittiön ääressä, oli
äärettömän kaukana Olmützin asukasten maailmasta, todellakin, niin
»äärettömän kaukana», sillä me luimme joukon tieteellisiä teoksia,
kuljeksimme maanpallon ja tähtikartan halki, tutkimme avaruuden
ääretöntä syvyyttä, tunkeusimme mikroskoopin salaisuuksiin ja
opiskelimme fyysillisiä ja kemiallisia lakia, jotka luonnon kulkua
ohjaavat. Ja kuta suurempi se maailma oli, joka leveni ihastuneitten
silmiemme eteen, sitä vähäpätöisemmältä näytti meistä vähäisen
linnoituskaupunkimme henkinen aatepiiri. Tutkimuksemme eivät ainoastaan
koskeneet luonnontietoa, vaan myöskin muita ajatusten ja tutkimuksen
haaroja. Minä tein Fredrikin tutuksi rakkaan Buckleni kanssa, jota hän
sitte ihaili yhtä paljo kuin minäkin. Sitä paitsi luimme muidenkin
kirjailijain ja runoilijaan teoksia, ja siten muuttuivat yksinäiset
iltamme puhtaan onnen todellisiksi juhlahetkiksi.
Fredrikistä ja Rudolfista tuli minun suureksi ilokseni parhaimmat
ystävykset maailmassa. Heidän leikkiessään oli Fredrik kenties
lapsellisin heistä molemmista, ja usein saivat he minutkin leikkeihinsä.
Tosin sanoi Fredrik, ettei hän luonnostaan ollut erityisesti lapsirakas,
mutta ensiksikin oli Rudolf hänen rakkaan Marthansa poika, ja toiseksi
oli poika itse niin soma ja kiltti, ja piti äärettömästi isintimästään.
Puhuimme usein siitä, mikä Rudolfista tulisi. Sotilas? Ei. Siihen hän ei
kelpaisi, sillä meidän kasvatustavassamme ei tuo vanha uskonkappale
sotilassäädyn kunniasta saisi sijaa. Valtiomies? Kenties. Mutta
luultavasti maanviljelijä. Dotzkyjen maatilojen tulevana perillisenä,
jotka kerran lankeaisivat hänen omakseen, kun Arnon enemmän kuin
kuudenkymmenenkuuden vuoden vanha setä kuolisi, olisi hänellä kylliksi
tehtävää, jos aikoi kunnollisesti näitä hoitaa. Sitte saisi hän omakseen
pienen vaimon ja tulisi onnelliseksi ihmiseksi.
Joulun aikaan kävimme Wienissä viettääksemme juhlapäivät sukulaisteni
luona. Isäni oli nyt kokonaan sopinut Fredrikin kanssa, kun hän huomasi,
että hänen entiset epäilyksensä olivat turhia; mutta sekä hänen että
täti Marian mielestä olin vielä yhäkin »huonoissa» naimisissa. Kuitenkin
huomasivat he, että mieheni teki minut täydellisesti onnelliseksi, ja
eivät siis voineet olla lukematta sitä hänen hyväkseen.
* * * * *
Joulupäivänä kokoontui koko perhe isäni luo päivälliselle. Ainoat
vieraat, joita oli pyydetty, olivat hänen ylhäisyytensä »Totisesti» ja
tohtori Bresser. Kun nyt jälleen istuimme pöytään tuossa vanhassa
tutussa ruokasalissa, muistin niin elävästi ne päivälliset, jolloin me
molemmat ensi kerran tulimme selville molemminpuolisesta rakkaudestamme.
Tohtori Bresserin mieleen tulivat samat muistot.
-- Muistatteko vielä sitä kertaa, kun minä pelasin »pikettiä» isänne
kanssa, ja te istuitte ja puhelitte Tillingin kanssa uunin luona? --
kysyi hän minulta. -- Eikös silloin näyttänyt aivan siltä, kuin minä
olisin ollut innostunut pelaamiseen, ja kuitenkin pidin teitä silmällä
ja kuulin äänenne soinnun -- sanoja en voinut eroittaa. Ja jo silloin
sain sen käsityksen että: noista kahdesta tulee pari. Kun nyt näen
teidät yhdessä, tulen uudelleen vakuutetuksi yhdestä asiasta: nuo
molemmat ovat ja tulevat olemaan onnellinen pari.
-- Ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, tohtori. Niin, me *olemme*
onnelliset. Tulemmeko myös sitä olemaan? Se ei valitettavasti riipu
meistä, vaan kohtalosta. Jokaisen onnen ajalla on aina vaara tarjona, ja
kuta suurempi edellinen on, sitä kauheampi on jälkimäinen.
-- Mitä teidän sitte tarvitsee peljätä?
-- Kuolemaa.
-- Oi, se ajatus ei juolahtanut mieleenikään. Lääkärinä olen tosin
sangen usein tilaisuudessa tekemään tuttavuutta tuon vihollisemme
kanssa, mutta minä en sitä koskaan ajattele. Onhan hän vielä niin kovin
kaukana noin nuorten ja terveiden ihmisten luota, kuin te olette.
-- Mitä nuoruus ja terveys hyödyttävät sotilasta?
-- Antakaa tuollaisten synkkien ajatusten haihtua mielestänne,
paroonitar, eihän nyt ole sotaa kuuluvissakaan. Eikö totta, teidän
ylhäisyytenne, -- kääntyi hän ministerin puoleen, eihän valtiollisella
taivaalla nykyään näy mitään mustaa pilkkua.
-- Pilkku on liian vähän sanottu, vastasi hän. -- Siellä on suuri, musta
pilvi!
Minä säpsähdin. -- Mitä tarkoitatte? -- kysyin pelolla.
-- Tanska alkaa mennä liian pitkälle --
-- Vai niin, Tanska! -- huudahdin minä, mieli keventyneenä. -- Pilvi ei
siis uhkaa meitä. Kaikissa tapauksissa on minusta hyvin surullista kun
jossain kuulen sodan alkavan, mutta koska ne nyt ovat tanskalaiset
eivätkä itävaltalaiset, niin herättää se minussa osanottoa, mutta ei
pelkoa.
-- Ei sinun tarvitse peljätä, jos Itävaltakin ottaisi osaa sellaiseen
sotaan -- sanoi isäni vilkkaasti. -- Jos puolustamme
Schlesvig-Holsteinin oikeuksia Tanskan ylivoimaa vastaan, niin emmehän
pane mitään vaaralle alttiiksi. Eihän se silloin koske mitään Itävallan
aluetta, jonka kadottaminen voisi tuottaa onnettoman sotaretken -- --
-- Isä, luuletko, että minä, jos meidän joukkojemme täytyisi lähteä
taisteluun, ajattelisin sellaisia vähäpätöisyyksiä kuin Itävallan
alueita, Schlesvig-Holsteinin oikeuksia ja tanskalaista ylivoimaa! Minä
ajattelen silloin vaan yhtä asiaa: sitä hengen vaaraa, jossa meidän
rakkaamme olisivat. Ja tuo vaara on yhtä suuri, alettiinpa sota siitä
tahi siitä syystä.
-- Yksityisen kohtaloa ei voi ottaa lukuun, lapseni, kun on kysymys
maailmanhistoriallisista tapauksista. Kun sota syttyy, niin katoaa
kysymys yksityisen elämästä tuon paljoa tärkeämmän kysymyksen vuoksi:
voittaako meidän maamme tahi joutuuko tappiolle. Ja niinkuin sanoin, jos
joudummekin riitaan tanskalaisten kanssa, niin emmehän kadota mitään,
mutta saamme vaan tilaisuuden laajentaa valtiovoimaamme
saksalaisliitossa. Minun lempiunelmani on, että Habsburgilaiset kerran
saisivat takaisin saksalaisen keisariarvon, joka oikeastaan kuuluu
heille. Minun mielestäni ei sota Tanskan kanssa ole ainoastaan sopiva
tilaisuus poistaa vuoden 1859 häpeää, vaan myöskin vahvistaa meidän
asemaamme saksalaisliitossa ja saattaa meitä tilaisuuteen saavuttaa
korvausta Lombardian menettämisestä -- ja -- kuka tietää, antaa meille
sellaisen vallan, että on pieni asia valloittaa jälleen takaisin tuo
alusmaa. --
Fredrik ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, vaan puheli iloisesti
Lillin kanssa. Katsoin häneen, ja hirveä tuska vihloi sydäntäni. Sota!
-- Ja hänen, joka oli minulle kaikki, täytyi myös mennä mukaan.
Ajattelin hänet haavoitettuna, rikki-ammuttuna -- ja meidän lyhyen
onnemme raunioina, ennenkuin se oli ehtinyt kukoistaa. -- Pieni
lapsemme, joka pian tulisi maailmaan, -- syntyisikö se isätönnä? -- Ja
kaikki tuo vaan voidakseen vahvistaa »Itävallan asemaa
saksalaisliitossa», puolustaa »Schlesvig-Holsteinin oikeuksia», ja saada
»tuores laakeri Itävallan sotajoukon kunniaseppeleeseen». Asia joka ei
ollut ollenkaan varma, sillä mehän voisimme yhtä hyvin joutua tappiolle
kuin voittaa. Eikä ainoastaan minulle toisi tuo isänmaan luuloiteltu
kunnia kauheata kärsimystä, vaan tuhannet ja jälleen tuhannet niin hyvin
meidän omassa, kuin vihollisenkin maassa saisivat kärsiä samaa tuskaa
mikä nyt vapisutti minua. Eikö olisi sitte mahdollista estää tahi
poistaa tätä sotaa? Jos kaikki yhtyisivät, kaikki hyvät, oikein
ajattelevat, ymmärtäväiset ihmiset -- ja koettaisivat estää tuota
uhkaavaa onnettomuutta --
-- Sanokaa minulle -- lausuin, kääntyen ministeri »totisesti'n» puoleen,
-- ollaanko jo niin pitkällä, että sodan syttymistä ei enää voisi estää?
Oletteko te, valtiomiehet ja valtioviisaat, tehneet mitä olette voineet
estääksenne levottomuutta tuottavia ristiriitoja?
-- Luuletteko te, paroonitar, että meidän tehtävänämme on ihmisten
rauhan ylläpitäminen? Se olisi totisesti ihana tehtävä, mutta aivan
mahdoton täyttää. Meidän tehtävämme on valtioittemme ja
hallitsijasukujemme hyödyn valvominen, maan kunnian suojeleminen,
jokaisen häpeän kostaminen, joka sitä kohtaa --
-- Lyhyesti -- keskeytin minä häntä, -- niiden sotaisten periaatteitten
toteuttaminen, että, niin paljo kuin mahdollista, vahingoittaa
vihollistansa sekä kivenkovaan väittää olevansa oikeassa, vaikka
huomaisikin olevansa väärässä?
-- Totisesti. --
-- Ja tuolla tavoin viekoitella kaksi kansaa sotimaan toisiansa vastaan?
Se on inhoittavaa.
-- Se on kuitenkin ainoa keino.
-- No, mutta kuinka ratkaistaan kahden yksityisen, säädyllisen ihmisen
riidat?
-- Antamalla ne tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta tähän eivät valtiot
alistu.
-- Enempi kuin raakalaisetkaan, -- keskeytti tohtori Bresser. -- Kestää
varmaankin vielä kauan, ennenkuin kansat tulevat niin sivistyneiksi,
että muodostavat kansainvälisen sovinto-oikeuden.
-- Se ei tule koskaan tapahtumaani -- huudahti isäni. -- On olemassa
eräänlaisia riitoja, jotka täytyy miekoin ratkaista. Jos
tahdottaisiinkin saada toimeen tuollainen tuomioistuin, eivät
voimakkaammat valtiot alistuisi sen alle, enempi kuin kaksi
aatelismiestäkään antaisi välillään tapahtunutta kunnianloukkausta
minkään tuomioistuimen ratkaistavaksi. He valitsevat aivan
yksinkertaisesti varamiehet ja taistelevat sitte urhokkaasti.
-- Mutta kaksintaistelukin on raaka, sivistymätön tapa.
-- Niin, vaan te ette voi muuttaa sitä, tohtori.
-- Minä en ainakaan koskaan sitä *hyväksy*, teidän ylhäisyytenne.
* * * * *
Jäimme vielä Wieniin neljäksitoista päiväksi, mutta se ei ollut minulle
hauska aika. Uhkaavat sotahuhut, jotka täyttivät kaikki sanomalehdet ja
olivat kaikkialla keskustelun aineena, poistivat minulta melkein kaiken
elämän ilon. Joka kerta kun tulin ajatelleeksi, miten onnellinen olin,
oli minun myöskin pakko muistaa, kuinka hauras tämä onni oli. Mitä
liikutti meitä Schlesvig-Holstein ja tanskalaiset asetukset? Mitä se
koski meitä, jos »protokolla-prinssi» peräytti tahi vahvisti vuoden 1863
perustuslain? Ainoa, mikä minusta oli järjellistä koko tässä syiden ja
todisteitten sekasorrossa oli, että meidän tuli taistella ahdistettujen
saksalaisten »veljiemme» oikeuksien puolesta. Jos olisin voinut aavistaa
miten tuo »veljellisyys» kaksi vuotta myöhemmin muuttuisi katkerimmaksi
vihollisuudeksi, miten viha Preussiä vastaan silloin olisi vielä
kiivaampi kuin nyt Tanskaa vastaan, silloin olisin huomannut, että
kaikki syyt, joilla sodan syttymistä koetettiin selittää oikeutetuiksi,
eivät olleet muuta kuin turhia juttuja, verukkeita ja juttuja.
Uudenvuoden iltana olimme taas isäni luona. Kun illallista syödessä
kello löi kaksitoista, kohotti isä lasinsa aseittemme kunniakkaalle
menestykselle. Laskin lasini pöydälle koskematta.
-- Ja säilyköön rakkaittemme henki! -- lopetti hän.
Nyt vasta kilistin lasiani.
-- Miksi et kilistänyt lasiasi puheeni ensi puoliskolle, Martha? --
kysyi hän.
-- Siksi, ettei minulla ole muuta toivomusta sotaretken suhteen, kuin
ettei siitä mitään tulisi.
Kun olimme myöhemmin kahden kesken hotellissa, kiedoin käteni Fredrikin
kaulaan ja puhkesin itkuun.
-- Mitä nyt, Martha, miksi itket? Älä aloita uutta vuotta 1864
kyyneleillä, armaani! Etkö ole onnellinen? Olenko jollain tavoin
pahoittanut mielesi?
-- Sinäkö? Oi, ei, ei! Sinä teet minut vaan liian onnelliseksi, liian
onnelliseksi -- ja juuri siksi olenkin niin levoton.
-- Oletko taikauskoinen, Martha? Kuvitteletko mielessäsi, että on
olemassa kadehtivia jumalia, jotka haluavat hävittää kovin suuren
ihmisonnen?
-- Ei, jumalat eivät sitä tee, vaan ajattelemattomat ihmiset tuottavat
itse onnettomuutensa.
-- Sinä ajattelet uhkaavaa sotaa. Eihän ole vielä mitään päätetty, ja
onhan turha liian aikaisin huolehtia. Kuka tietää, tuleeko sotaa
ollenkaan, ja tarvitseeko minun lainkaan mennä mukaan. Tule tänne,
ystäväni, istukaamme tähän, -- hän veti minut viereensä sohvalle, -- älä
tuhlaa kyyneleitäsi ainoastaan mahdollisuuden vuoksi.
-- Jo mahdollisuus minua peloittaa, Fredrik. Jos se olisikin varmaa, en
itkisi näin tyynesti ja hiljaa vaan huutaisin epätoivosta. Mutta jo tuo
mahdollisuus, että sinut tulevana vuonna riistetään minun sylistäni ja
viedään mitä suurimpiin vaaroihin, herättää minussa surua ja epätoivoa.
-- Mutta ajatteles, Martha, sinähän käyt itsekin vaaraa kohden, emmekä
kumminkaan ajattele sitä hirveätä »mahdollisuutta», joka siten meitä
uhkaa. Iloitkaamme elämästä, ja älkäämme ajatelko kaikkien päiden yli
väijyvää kuolemaa.
-- Sinähän puhut kuin täti Maria -- hymyilin minä läpi kyynelten. --
Aivan kuin ei kohtalomme riippuisi omasta tyhmyydestämme,
lyhytnäköisyydestämme, varomattomuudestamme ja julmuudestamme. Miksi on
nyt tämä sota Tanskan kanssa niin välttämättömän tärkeä?
-- Sehän ei ole vielä päätetty, vielähän...
-- Niin, minä tiedän, -- vielähän voi joku sattumus estää onnettomuuden.
Tuollaisessa kauheassa kysymyksessä ei minun mielestäni pitäisi sattuman
saada ratkaista, vaan ihmisten lujan, todellisen *tahdon*. Mutta mitä
auttaa puhua »pitämisestä» ja »ei pitämisestä» -- minähän en kuitenkaan
voi mitään muuttaa, ainoastaan surra olojen järjestystä. Auta minua
siinä, Fredrik! Älä koetakaan lohduttaa minua noilla tavallisilla
turhilla lauseilla! Sinä et itsekään niitä usko -- sinä itsekin vapiset
jalosta harmista. Ainoa lohdutukseni on, että sinäkin kanssani tuomitset
tuon pahan, joka on tekevä minut ja tuhannet muut niin sanomattoman
onnettomiksi.
-- Niin, ystäväni, jos tuo onnettomuus todellakin tapahtuu, en ole
salaava sitä inhoa ja vastenmielisyyttä, jonka tunnen tuollaista
joukkomurhaa vastaan. Mutta siihen asti iloitkaamme elämästä, onhan
meillä toisemme -- mikään ei meitä eroita, ei ole pienintäkään juopaa
sielujemme välillä. Nauttikaamme onneamme, niin kauan kuin voimme,
älkäämme ajatelko niitä mahdollisuuksia, jotka voivat sen turmella.
Vielä ei voi ikuinen rauha maailmassa olla vallalla. Sadan vuoden
kuluttua on aivan sama, olemmeko eläneet kauan tahi emme. Älkäämme panko
niin suurta arvoa onnellisten päivien lukuun, kuin niiden sulouden
äärettömyyteen. Kätkeköön tulevaisuus helmassaan mitä hyvänsä, rakas
vaimoni, -- nykyisyys on niin ihana ja onnellinen, etten voi tuntea
muuta kuin ääretöntä kiitollisuutta.
Puhuessaan veti hän minut hellästi luoksensa ja suuteli päätäni, joka
lepäsi hänen rintaansa vasten. Ja hetkeksi katosivat mielestäni
tulevaisuuden ajatukset, ja minä antausin kokonaan kestävän hetken
suureen ja syvään onnellisuuteen.
* * * * *
Sen ajan kuluessa, joka nyt seurasi, elin alituisessa epätoivossa.
Tammikuun 16 päivänä asettivat liittovallat sen vaatimuksen, että
Tanskan tuli kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa poistaa eräs asetus,
jota vastaan Holsteinin säätykokous ja ritaristo pyysi
saksalais-liitolta suojelusta. Tanska kieltäysi. Ja kuka antaisikaan
*käskeä* itseään sellaiseen? Tämä kielto oli tietysti edeltäpäin
aavistettu, sillä preussiläisiä ja itävaltalaisia sotajoukkoja oli
edeltäpäin asetettu rajan luo, ja Helmikuun 1 päivänä menivät ne Eiderin
ylitse.
Verinen arpa oli siis heitetty ja sota alkanut. Tämän johdosta sai
isämme syytä lähettää meille onnittelukirjeen. Mutta hänen ja koko
upseerikunnan suureksi pettymykseksi ei sitä rykmenttiä, johon Fredrik
kuului, vielä komennettu taisteluun. Tämä taaskin tuotti kohta sen
jälkeen valittavan kirjeen isältäni.
-- Onko sinusta, Fredrik, niin kovaa jäädä tänne kotia minun luokseni?
-- kysyin, luettuamme kirjeen. Hän painoi minut sydäntään vastaan, ja
tuo äänetön vastaus oli kylliksi.
Mutta rauhani oli kuitenkin lopussa. Tehdäkseni jotakin, rupesin
tutkimaan Holsteinin historiaa, voidakseni mahdollisesti muodostaa
itselleni mielipiteen siitä »historiallisesta oikeudesta», jonka
hyödyksi nykyinen sota oli julistettu.
Huomasin silloin, että kysymyksessä oleva maa-alue jo vuonna 1027
luovutettiin Tanskalle. Siis on oikeus tanskalaisten puolella, he ovat
maan laillisia herroja.
Mutta kaksisataa vuotta myöhemmin jätetään maa eräälle kuningassuvun
nuoremmalle haaralle ja sitä pidetään silloin Tanskan vasallivaltana.
Vuonna 1326 luovutetaan Schlesvig kreivi Gerhard af Holsteinille ja
juhlallinen asiakirja vahvistaa »ettei sitä koskaan enää sillä tavoin
yhdistetä Tanskaan, että sama mies hallitsee molempia valtioita». Vai
niin, silloinhan on oikeus saksalaisten liittovaltioitten puolella!
Vuonna 1448 vahvistaa luovuttamisen vielä kerran kuningas Kristian I.
Kaksitoista vuotta myöhemmin kuolee Schlesvigin hallitsija lapsetonna,
ja maansäädyt julistavat Tanskan kuninkaan Schlesvigin herttuaksi, ja
hän lupaa heille, että molemmat maat tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt ja jakamattomat. Tästä tulen minä jälleen pyörälle. Ainoa,
josta nyt voin kiinni pitää on, että »ne tulevat olemaan ikuisesti
yhdistetyt».
Mutta kuta pitemmälle luen, sitä sekavammaksi muuttuu tietoni näistä
historiallisista asioista. Sillä vaikka oli sanottu »ikuisesti
yhdistetyt», alkaa nyt maan ikuinen hajoitus ja jakaminen kuninkaan
poikien välillä. Seuraava kuningas yhdistää jälleen eroitetut osat, ja
lopuksi tulee uusia haaroja: Holstein--Gottorp ja Schlesvig--Sonderburg,
jotka uusien lahjoitusten ja luovutusten kautta jälleen jakautuvat
haaroihin: Sonderburg--Augustenburg, Beck--Glücksburg,
Sonderburg--Glücksburg, Holstein--Glückstadt. Se siinä vaan on, etten
voi tulla selville kaikista noista »burgeista».
Mutta minä jatkan. Kenties löydän tuonnempana sen »historiallisen
oikeuden», jonka tähden meidän maamme poikien nyt täytyy verensä
vuodattaa.
Tanskan kuningas Kristian IV:s sekoitettiin kolmekymmenvuotiseen sotaan,
jonka jälkeen ruotsalaiset ja keisarilliset syöksevät herttuakuntiin.
Nyt tehdään jälleen liitto Köpenhaminassa 1658, jonka mukaan Schlesvigin
herruus annetaan Holstein--Gottorpin suvulle, ja nyt on vihdoinkin
Tanskalaisten herruus, Jumalan kiitos, loppunut.
Mutta mitä tapahtuu jälleen elokuun 22 päivänä 1721? Niin,
gottorpilainen Schlesvigin osa yhdistetään jälleen Tanskan
kuningaskuntaan. Ja kesäkuun 1 päivänä 1773 jätetään myöskin Holstein
Tanskan kuninkaan hallittavaksi -- kokonaisuudessaan pidetään nyt maita
Tanskan maakuntina.
Tämä muuttaa asian. Nyt näen, että tanskalaiset ovat oikeassa.
Mutta eivät täydellisesti. Sillä Wienin kongressissa vuonna 1815
julistetaan Holstein yhdeksi saksalais-liiton osaksi. Tämä suututtaa
tanskalaisia. He keksivät lauseen: »Tanska Eideriin asti» ja koettavat
saada Schlesvigin omakseen, jota he nimittävät »Söndergyllanniksi».
Kaksi vuotta myöhemmin julistaa Tanska, että tämä yhdistys on saatu
toimeen, ja nyt on saksalaisten vuoro vihastua. Nyt alkaa taistelu
todellisesti; joskus voittavat tanskalaiset, joskus saksalaiset.
Preussiläiset voittavat Dybbölin kukkulat, mutta sota ei tästä lopu.
Preussi ja Tanska tekevät rauhan; Schlesvig-Holsteinin täytyy nyt yksin
taistella Tanskaa vastaan ja tulee voitetuksi Istedissä.