vilkkaasti ja yhtä aikaa, mutta minä olin vaiti.
-- Kenties ainiaaksi. Unkariin. Tullakseni siirretyksi toiseen
rykmenttiin. Siksi, että minulla on erityinen rakkaus unkarilaisia
kohtaan -- vastaili Tilling eri kysymyksiin.
Sillä välin olin minä ehtinyt tointua.
-- Sepä oli nopea päätös, -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollisesta. -- Mitä on pääkaupunki teitä vastaan rikkonut, koska niin
äkkiä aijotte sen jättää?
-- Täällä on aivan liian iloista ja eloisaa minulle, ja minä olen
sellaisessa mielentilassa, että haluan tulla yksinäisille Unkarin
aroille.
-- Mitä joutavia! -- sanoi Konrad. -- Kuta synkemmäksi tuntee mielensä,
sitä enempi täytyy koettaa huvitella. Yksi ainoa ilta Casinoteaatterissa
on virkistävämpi kuin koko viikon mietiskelevä yksinäisyys.
-- Parhain keino alakuloisuuttanne poistamaan, paras Tillingini, --
sanoi isäni -- olisi varmaankin raikas ja iloinen sota. Mutta
valitettavasti ei nykyään ole sellaista toivottavissa. Rauha uhkaa vielä
kestää kauan.
-- Sellaisia omituisia ristiriitaisuuksia! -- täytyi minun muistuttaa:
sota ja »iloinen», rauha ja »uhkaa».
-- Totisesti -- vakuutti ministeri -- valtiollisella taivaalla ei näy
nykyään yhtään mustaa pilkkua. Mutta myrsky voipi siitä huolimatta äkkiä
nousta raivoamaan, ja ainahan voi löytyä mahdollisuuksia sodan
syttymiseen. Sen sanon lohduttaakseni teitä, everstiluutnantti.
-- Sallikaa minun, teidän ylhäisyytenne, -- keskeytti Tilling häntä,
puolestani panna vastalause sitä käsitystä vastaan, että toivoisin
sotaa. Me, sotilaat, olemme olemassa puolustaaksemme isänmaata, kun
vihollinen sitä uhkaa, samoin kuin palokunta on tulipalon sammuttamista
varten. Molemmat tapaukset ovat onnettomuuksia, suuria onnettomuuksia,
eikä kukaan ihminen saa iloita lähimmäisensä onnettomuudesta.
-- Sinä ylevä mies! -- ajattelin minä itsekseni. Tilling jatkoi:
-- Tosin tiedän, että tilaisuutta persoonallisen maineen saavuttamiseen
harvoin muuten tarjoutuu kuin sodissa ja tulipaloissa. Mutta miten
itsekäs ja ahdasmielinen sellaisen ihmisen täytyy olla, joka toivoo
persoonallista kunniaa tuhansien ihmisten surun ja kurjuuden
kustannuksella! Rauha on suurin onni, mitä maa voi toivoa, tahi,
niinkuin äsken sanoitte, ainoa tila, jolloin asukasten hyötyä katsotaan,
ja kuitenkin tahdotte antaa vähäiselle osalle näitä asukkaita,
armeijalle, oikeuden toivoa, että tämä onnellinen tila pian loppuisi, ja
kaikki sodan onnettomuudet tulisivat sijaan. Saada toimeen sota sitä
varten, että armeija saisi työtä ja tulisi tyydytetyksi, olisi
mielestäni aivan sama kuin sytyttää tuleen joku talo, että palokunta
saisi työtä.
-- Teidän vertauksenne ontuu, paras everstiluutnanttini -- keskeytti
isäni, käyttäen vastoin tavallista tapaansa Tillingin arvonimitystä,
kenties siten huomauttaaksensa, etteivät hänen mielipiteensä soveltuneet
hänen asemansa kanssa yhteen. -- Tulipalot tuottavat ainoastansa
onnettomuutta, kuin sitä vastoin sota voipi tuottaa maalle suurta voimaa
ja suuria etuja. Miten ovat valtakunnat muodostuneet ja kasvaneet,
jolleivät voittorikkaitten taistelujen kautta? Persoonallinen
kunnianhimo ei suinkaan ole ainoa, joka herättää sotilaan halua sotaan;
se on ennen kaikkea isänmaallinen ylpeys eli toisilla sanoilla
patriotismi.
-- Se tahtoo sanoa: kodin rakkaus, -- keskeytti Tilling. -- En ymmärrä,
miksi me sotilaat alituisesti tuomme esiin, että meissä, ennen muita, on
vallalla tuo tunne, joka kuitenkin on hyvin luonnollinen useimmille
ihmisille. Jokainen rakastaa sitä turvetta, jossa on kasvanut, jokainen
toivoo maallensa edistystä ja onnea, mutta sen voi saavuttaa aivan
toisella tavalla kuin sodan kautta. Muistakin asioista voi ylpeillä, ei
ainoastaan aseteoista. Minä esimerkiksi tunnen itseni paljoa ylpeämmäksi
Anastasius Grünin, kuin yhdenkään kenraalin tähden.
-- Kuinka voipi runoilijaa ja sotapäällikköä verrata toisiinsa? --
huudahti isäni harmistuneena.
-- Saman kysymyksen tahtoisin minäkin tehdä -- vastasi auttamaton
Tilling. -- Onhan veretön laakeri kaikista ihanin.
-- Mutta, paras parooni, -- keskeytti nyt täti Maria -- en ole koskaan
kuullut kenenkään sotilaan puhuvan teidän tavallanne, jos kaikki
ajattelisivat niinkuin te, kuinka sotilasinnon ja urhoollisuuden silloin
kävisi?
-- Ne eivät ole minulle outoja tunteita, teidän armonne. Niiden
hurmaamana riensin yhdeksäntoista vuotiaana nuorukaisena ensi kerran
taisteluun. Mutta kun omin silmin sain katsella verikylvyn kaikkia
kauhuja, kun sain nähdä siellä vapaasti raivoavan eläimellisen
raakuuden, silloin intoni loppui, ja seuraaviin taisteluihin en enää
mennyt halulla vaan alamaisuudella.
-- Kuulkaapas, Tilling, minä olen ottanut osaa useampaan taisteluun kuin
te ja myöskin nähnyt tarpeeksi monta hirmutapausta, mutta intoni ei ole
kuitenkaan laimennut. Kun minä vuonna 49 jo vanhempana miesnä marssin
Radetzkyn kanssa, tunsin samaa iloa kuin ensi kerrallakin.
-- Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta te kuulutte
vanhempaan sukupolveen, sukupolveen, jossa sotaisa henki oli
voimakkaampi ja enemmin kehittynyt kuin meissä, ja jolle yleinen
ihmisyydentunne, joka vaatii kaiken muinaisen julmuuden, kaiken
kurjuuden poistamista, ja joka nyt yhä enempi saavuttaa alaa, on melkein
vieras.
-- Mitä varten sellaista vaaditaan? Kurjuutta tulee kaikkina aikoina
löytymään, sitä ei voi poistaa, enempi kuin sotaakaan.
-- Katsokaa, kreivi Althaus, noilla sanoilla tuotte te ilmi entisen,
nykyään paljo muuttuneen katsantotavan, jota aina ennen maailmassa
käytettiin kaikkia sosiaalisia epäkohtia vastaan, nimittäin altistumisen
katsantotavan, jonka kannalta tuota välttämätöntä, pakollista
katsellaan. Mutta jos jotain ääretöntä kurjuutta katsellessa tunkee
mieleen tuo epäilevä kysymys: täytyykö se niin olla? -- silloin ei voi
jäädä välinpitämättömäksi, vaan tuntee kummallista vaikutusta, jota
tahtoisin nimittää ajan omantunnon ääneksi.
-- Tuo on liian korkeaoppista minulle -- sanoi isäni ja nosti
olkapäitään. -- Voin vakuuttaa teille, että emme ainoastaan me vanhat
ajattele ylpeydellä ja ilolla niitä sotaretkiä, joihin olemme osaa
ottaneet, vaan että useimmat nuoremmista ja nuorimmistakin, jos heiltä
kysyisi tahtovatko lähteä sotaan, vastaisivat iloisesti: kyllä
mielellämme, mielellämme!
-- Niin, nuorimmat aivan varmaan, sillä niillä on vielä tallella niihin
istutettu innostus. Ja muilla on se käsitys, että se osoittaisi
arkuutta, jos vastaisi toisella tavalla, joskin ei tämä »mielellämme»
ole niin todenperäisesti tarkoitettu.
-- Huu, -- sanoi Lilli vähän vavahtaen -- minuakin pelottaisi. -- Kyllä
mahtaa olla hirveätä, kun kuulat suhisevat ympärillä, eikä tiedä, jos on
seuraavalla hetkellä enää hengissä.
-- Tuo tuntuu sangen luonnolliselta naisen suusta vastasi Tilling --
mutta meidän miesten täytyy hillitä itseylläpidon-vaisto, -- sotamies ei
saa näyttää mitään myötätuntoisuutta kaikelle tuolle kauhealle
kurjuudelle, jota sekä ystävät että viholliset saavat runsaasti tuntea,
sillä lähinnä pelkoa ei ole mitään, jota meissä niin paljo moititaan,
kuin juuri tunteellisuutta.
-- Sodassa, rakas Tilling, sodassa -- sanoi isäni. -- Rauhan aikana
voimme mekin olla helläsydämisiä.
-- Niin, sen tiedän. Mutta sodanjulistuksen jälkeen sanotaan kaikesta
julmuudesta: olkoon menneeksi kunnian tähden! Murhaaminen ei silloin ole
murha, ryöstö ei ole ryöstö, palavat kylät eivät ole murhapolttoja.
Mutta kun sotainto hetkiseksi laimentuu, kun sovinnainen käsitys joskus
katoaa mielestä ja tulee näkemään ja huomaamaan nuo hirveät tapaukset
täydellisessä todellisuudessaan, silloin löytyy ainoastaan yksi keino,
jonka avulla voi päästä siitä hirvittävästä tuskasta ja niistä
kalvaavista omantunnon vaivoista, joita tämä näkö tuottaa, ja se keino
on -- kuolema.
-- Se on totta -- sanoi täti Maria miettien, -- sellaiset käskyt kuin:
ei sinun pidä tappaman -- ei sinun pidä varastaman -- sinun pitää
rakastaman lähimmäistäsi, -- kaikilla näillä käskyillä --
-- Ei ole mitään merkitystä sodassa -- keskeytti häntä Tilling. -- Ja
ne, joiden velvollisuus on näiden käskyjen opettaminen ja valvominen,
että niiden mukaan eletään, ne ovat ensimäisinä siunaamassa meidän
aseitamme ja anovat taivaan siunausta meidän tappotyöllemme.
-- Ja siinä tekevät he oikein -- sanoi isäni. -- Jo raamatun Jumala oli
sodan Jumala, sotajoukkojen herra. -- Se on hän, joka käskee meidät
taisteluun, se on hän --
-- Jonka tahtoa ihmiset aina koettavat selittää omien toivomustensa
mukaan, -- keskeytti Tilling. -- Aivan yhtä raaka, epäjohdonmukainen ja
lapsellinen, kuin ihminenkin, on se Jumala, jonka ihminen on
asianhaarojen mukaan itselleen muodostanut. Ja nyt, kreivitär, -- sanoi
hän nousten ylös, suokaa anteeksi, että olen tuhlannut aikaa niin vähän
miellyttävään aineeseen, ja sallikaa minun sanoa jäähyväiset.
Sisälläni liikkui myrskyisiä tunteita. Kaikki, mitä hän nyt oli sanonut,
oli tehnyt hänet vielä kalliimmaksi sydämelleni. -- Ja nyt piti minun
erota hänestä kenties ikuisesti. Se ei ollut mahdollista; kun ovi hänen
jälkeensä olisi sulkeutunut, olisin minä puhjennut itkemään. Se ei
saanut tapahtua. Minä nousin, koettaen näyttää tyyneltä.
-- Vielä hetkinen, parooni Tilling -- sanoin minä niin tyynesti kuin
mahdollista. -- Minulla on pari sanaa sanottava teille »entre nous».[1]
Tahdotteko olla hyvä ja seurata minua.
[1] Meidän kesken. Suom.
Hän katsoi minuun hämmästyneenä, mutta seurasi minua sitte salin toiseen
nurkkaan, josta eivät muut voineet meitä kuulla.
-- Parooni Tilling -- sanoin minä kiirehtien ja vapisevin huulin --
tällä tavoin en voi antaa teidän matkustaa, minun täytyy saada vielä
puhua teidän kanssanne. Teidän täytyy tulla vielä luokseni -- huomenna
tähän aikaan.
Hän näytti epäilevän.
-- Pyydän teitä tulemaan, äitinne muiston tähden jonka vuoksi olen
teidän kanssanne itkenyt.
-- Oi, Martha!
Kuullessani tämän nimen, joka oli tahtomatta tullut hänen huuliensa
välistä, tunsin raivoisan, selittämättömän ilon täyttävän sydämeni.
Mutta minun täytyi hillitä itseni ja sanoin sen vuoksi tyynesti: -- siis
huomenna.
-- Tähän aikaan, niin.
Olimme yhtä mieltä. Minä palasin toisten luo, ja Tilling meni.
-- Kummallinen ihminen -- sanoi isäni, puistaen päätään. -- Mitä hän
täällä sanoi, sitä ei korkeammissa paikoin hyväksyttäisi.
* * * * *
Kun määrätty hetki lähestyi seuraavana päivänä, annoin, samoin kuin
edelliselläkin kerralla käskyn, ettei ketään muuta päästettäisi sisään
kuin Tilling.
Mitä sanoisin hänelle? Oi, sitä en tiennyt, tiesin vaan, etten olisi
voinut nähdä hänen matkustavan sanomatta hänelle vielä yhtä sydämellistä
sanaa, saamatta vielä häiritsemättä jättää toisillemme jäähyväiset. Kun
vaan ajattelinkin hyvästijättöä, täyttyivät silmäni kyynelillä.
Juuri silloin astui odotettu sisään.
-- Kuuliaisena teidän toivomuksellenne, kreivitär, ja -- mutta mikä
teidän on -- keskeytti hän puheensa. -- Te olette itkenyt? Te itkette
vieläkin?
-- Minäkö? Oi en -- sanoin hämilläni. -- Mutta olkaa hyvä ja istukaa,
parooni; olen iloinen, että tulitte.
-- Ja minä olen onnellinen, että olette käskenyt minun tulla,
muistatteko, käskenyt minut äitini muiston tähden. Tällä perusteella
olen minäkin nyt päättänyt sanoa teille kaikki, mitä minulla on
sydämelläni.
-- No, miksi ette jatka?
-- Minun on vaikeampi sitä sanoa, kuin luulinkaan.
-- Te osotitte kumminkin niin suurta luottamusta minua kohtaan -- tuona
epätoivon yönä, kun valvoitte äitinne kuolinvuoteen ääressä. Miksi
olette nyt kadottanut kaiken luottamuksen?
-- Tuona juhlallisena hetkenä kuoleman läheisyydessä en ollut
kaltaiseni, mutta sitte olen jälleen tullut luontaiseen ujouden tilaani.
Huomasin, että olin silloin mennyt yli oikeuksieni, ja voidakseni
karttaa toiste samallaista tapahtumasta, olen teitä välttänyt --
-- Olen huomannut sen ja kummeksinut sitä.
-- Oletteko? Niin, minä olen välttänyt teitä, siksi että -- minä
rakastan teitä.
En vastannut mitään ja salatakseni liikutuksen käänsin pois pääni.
Myöskin Tilling oli ääneti.
Vihdoinkin toinnuin ja sanoin:
-- Ja miksi tahdotte jättää Wienin?
-- Samasta syystä.
-- Ja päätöksenne on peräytymätön?
-- Ei, siirtoni ei ole vielä ratkaistu.
-- Silloin jäätte.
Hän tarttui käteeni. -- Martha! Toisen kerran lausui hän nyt nimeni, ja
se äänen väre, jolla hän tuon ainoan sanan sanoi, hyväili korvaani ja
sydäntäni ihanammin kuin mikään, mitä ennen olin kuullut. Ilman että
ajattelinkaan, tuli hänen nimensä huulilleni värähtäen ja hellästi.
Samassa aukeni ovi ja isäni astui sisään.
-- Kas, täällähän sinä olet: palvelija vastasi juuri, ettet sinä ole
kotona, mutta minä sanoin, että odottaisin sinua. Hyvää päivää, Tilling.
Eilisen hyvästijättönne jälkeen hämmästyn nähdessäni teidät täällä.
-- Matkani on peruutettu ja siksi --
-- Tahdoitte ilmoittaa tyttärelleni tuon ilosanoman. Hyvä. Ja nyt saat
sinä, Martha, tietää miksi minä olen tullut. Käyntini koskee
perheasioita.
-- Silloin ehkä minä häiritsen -- sanoi Tilling ja nousi.
-- Oi, minun uutisellani ei ole niin kiirettä.
Toivoin, että isä olisi ollut perheasioineen toisella puolen maanpalloa,
sillä sopimattomampaan aikaan hän ei olisi voinut tulla. Tillingillä ei
ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta sen jälkeen, mitä äsken oli
meidän välillämme sanottu, ei hänen lähtönsä merkinnyt eroamista.
Ajatuksemme, sydämemme olivat toistemme luona.
-- Koska saan nähdä teitä jälleen? -- kysyi hän hiljaa, kun hän puristi
kättäni hyvästiksi.
-- Praternilla huomisaamuna kello yhdeksän, -- vastasin minä yhtä
nopeasti.
Isäni sanoi sangen kylmäkiskoisesti jäähyväiset Tillingille.
Kun ovi oli suljettu hänen mentyään, kysyi hän ankaralla äänellä: --
Mitä tämä merkitsee, Martha? Sinä annat ilmoittaa, ettet ole kotona, ja
sitte löydän sinut kahden kesken tuon miehen kanssa.
Punastuin sekä harmista että ujoudesta.
-- Mikä perheasia se on, jota sinä...
-- Se on juuri tämä. Tahdoin vaan karkoittaa ihailijasi voidakseni sanoa
sinulle ajatukseni. Minun mielestäni on se hyvin tärkeä asia meidän
perheellemme, että sinä, kreivitär Dotzky, syntyisin Althaus, et pane
mainettasi alttiiksi.
-- Rakas isä, parhaimman kunniani ja maineeni vartijan olen saanut
pienessä Rudolf Dotzkyssä, ja mitä kreivi Althausin isälliseen valtaan
tulee, niin rohkenen kaikella kunnioituksella huomauttaa sinulle, että
olen jo kauan sitte siitä asemasta vapautunut. Tarkoitukseni ei ole
ollenkaan panna mainettani alttiiksi, mutta jos päättäisin mennä
naimisiin, niin tahdon vapaasti seurata sydämeni valintaa.
-- Mennä naimisiin Tillingin kanssa! Mitä ajattelet? Sehän olisi oikea
perheonnettomuus. Silloin tahtoisin melkein mieluimmin -- mutta,
totisesti puhuen, ei suinkaan sinulla ole sellaisia aikeita?
-- Mitä sinulla olisi sitä vastaan? Sinähän olet juuri ehdotellut
minulle yhtä luutnanttia, yhtä kapteenia ja yhtä majuria, Tilling on
everstiluutnantti.
-- Niin, sepä juuri pahin. Jos hän olisi muu virkamies, niin voisi
hänelle kenties antaa anteeksi sellaiset mielipiteet, joita hän eilen
täällä esille toi, ja jotka sotilaan suussa ovat melkein kuin petos. Hän
ottaisi kyllä kernaasti eron virastaan päästäkseen sotaretken vaaroista,
jonka rasituksia ja vastahakoisuuksia hän nähtävästi pelkää. Ja kun
hänellä ei ole mitään omaisuutta, niin onhan sangen viisaasti hänen
puoleltaan tehdä rikas naimiskauppa. Mutta minä toivon Jumalaan, ettei
vanhan sotamiehen tytär, sotamiehen, joka on taistellut neljässä
sodassa, ja joka vielä tänäänkin olisi valmis ilolla antamaan henkensä
isänmaansa puolesta, ja uljaan nuoren upseerin leski, upseerin, joka
sotatanterella on saanut kunnialla kuolla, ettei hän, sanon minä,
antaudu tuollaisiin kurjiin vehkeisiin.
Isäni oli tulipunainen mielenliikutuksesta, kävellessään suurin askelin
edes ja takaisin huoneessa. Minäkin olin hyvin kiihoittunut. Nuo ontot
sanat, nuo tyhjät lauseet olivat minulle vastenmielisiä, mutta en voinut
niihin vastata; tunsin, ettei minun puolustukseni millään tavoin voisi
puhdistaa Tillingiä tästä väärästä ja halventavasta syytöksestä, joka
juuri oli häntä vastaan lausuttu. Mutta seisoessani tuossa niin
äänetönnä, että isäni varmaan luuli saaneensa minut katumaan
aikomuksiani, tunsin vielä varmemmasti rakastavani tuota väärintunnettua
miestä ja lujemmaksi kehityin päätöksessäni tulla hänen omakseen.
Olinhan onneksi vapaa ja itsenäinen. Isäni tyytymättömyys voi tosin
osaksi surettaa minua, mutta se ei voisi koskaan estää minua
noudattamasta sydämeni kehoitusta. Enkä ollutkaan juuri todellisesti
surullinen: tuo onnen voimakas virta, joka oli vallannut sydämeni, oli
liian vuolas salliakseen vierellään sijaa vähäisellekään
surumielisyydelle.
* * * * *
Seuraavana aamuna yhdyimme Tilling ja minä ratsastaen ihanassa
Pratern-puistossa. Oli tyyni, vieno pilvinen kevätaamu; ilma oli raitis
ja tuoksuva niinkuin tunteet ja toiveet, jotka nyt elpyivät onnellisissa
sydämissämme. Puisto oli täynnä ratsastavia ja käveleviä, niin ettei
meillä ollut tilaisuutta puheluun. Mutta ne harvat sanat, joita
vaihdoimme, ja katseittemme äänetön puhelu, oli kyllin luotettava osoite
siitä, että nyt olimme toistemme omat.
-- Mutta miksi rakastat minua oikeastaan? -- kysyi Fredrik leikillisesti
-- sinähän tunnet minut vasta niin pintapuolisesti.
-- Niin, miksi? Siksi, ettet sinä rakasta sotaa, ja siksi, että sinä
rohkenet sen vapaasti tunnustaa, ja siksi, että sinulla on niin ylevä
sydän ja että olet niin paljon jalompi kuin muut sinun säädyssäsi. Ja
siksi, että sinulla on niin rehelliset silmät ja niin miellyttävä
ulkomuoto, niin tuntehikas ja miehekäs ääni ja niin -- mutta, miksi sinä
sitte rakastat minua? -- keskeytin itseäni.
-- Tuhansista syistä.
-- No, kerropas.
-- Sinun jalo sydämesi -- ihanat silmäsi -- lahjakas henkesi -- suloinen
hymysi -- selvä ymmärryksesi -- vastenmielisyytesi sotaan -- ylevä,
arvokas käytöksesi --
-- Ei, pysähdy jo! Pian voit saada tuhannen täyteen. Sano minulle
mieluummin paras, todellinen syy.
-- Se on hyvin yksinkertainen, sillä se sisältää kaikki toiset. Rakastan
sinua, Martha, siksi että ... rakastan sinua -- niin, juuri sen vuoksi.
* * * * *
-- Praternilta menin suoraan isäni luo. Se uutinen, jonka hänelle
toisin, antaisi luonnollisesti aihetta ikävään keskusteluun, sen tiesin
kyllä. Mutta minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tuon ikävän
ohitse ja antausin siihen sen vuoksi mieluummin nyt, kun olin vielä
juuri voitetun onneni hurmauksessa.
Isäni istui vielä aamiaispöydässä lukien sanomalehtiään kun astuin
sisään. Täti Maria oli myös läsnä ja luki sanomalehtiään.
-- Martha? Näin varhain ulkona! Ja ratsastuspuvussa; mistä sinä tulet?
-- Tulen Praternilta, jossa on tapahtunut jotakin, jonka tahdoin heti
teille ilmoittaa, ja sen vuoksi en malttanut mennä kotia pukeutumaan.
-- Soo, -- onko se niin tärkeätä? -- kysyi isäni sytyttäen sikaarin. --
Kerro kaikella mokomin, me kuulemme hartaasti.
En huolinut käydä kiertoteitä, vaan heittäysin suoraapäätä asiaan,
niinkuin ponnahduslaudalta hypätään veteen.
-- Olen kihlautunut.
Täti Maria löi kätensä yhteen hämmästyksestä, ja isäni rypisti otsaansa.
-- Tahdon kuitenkin toivoa, alkoi hän.
Mutta minä en antanut hänen puhua loppuun. -- Olen mennyt kihloihin
sellaisen miehen kanssa, jota rakastan ja ihailen koko sydämestäni ja
jonka tiedän tekevän minut täysin onnelliseksi -- olen mennyt kihloihin
parooni Fredrik von Tillingin kanssa.
Isäni hyppäsi ylös tuoliltaan.
-- Enkös sitä luullutkin! Ja senkin jälkeen, mitä minä sinulle eilen
sanoin --
Täti Maria puisti päätänsä.
-- Olisin mieluummin tahtonut kuulla jonkun toisen nimen, Martha.
Ensiksi ei Tilling ole sinulle sovelias; hänellähän ei ole niin mitään,
ja toiseksi ovat minusta hänen ajatuksensa ja mielipiteensä --
-- Hänen ajatuksensa ja mielipiteensä soveltuvat aivan minun ajatuksieni
kanssa yhteen, ja varallisuuden tähden en ole koskaan aikonut naimisiin
mennä. Isä, rakas isä, älä näytä niin suuttuneelta, älä katkeroita sitä
onnea ja iloa, jota tällä hetkellä tunnen! -- Rakas, hyvä, vanha isäni!
--
-- Mutta, lapsi -- sanoi hän vähän lauhtuneemmin, sillä vähäinen hellyys
tyynnytti hänet heti -- sinun onneasihan juuri ajattelen. Minä en voisi
tulla onnelliseksi sellaisen sotamiehen kanssa, joka ei sekä ruumiiltaan
että sielultaan *ole* sotamies.
-- Sinunhan ei tarvitsekaan mennä naimisiin Tillingin kanssa, --
muistutti täti Maria sattuvasti. -- Jos hän on sotilas tahi ei, on
vähäpätöisempää, mutta minä en voisi koskaan olla onnellinen sellaisen
miehen kanssa, joka puhuu korkeimmista asioista niin arvottomalla
tavalla, kuin hän tuonnoin -- --
-- Salli minun, paras täti, muistuttaa sinua, ettei sinunkaan tarvitse
mennä naimisiin Tillingin kanssa.
Isäni huokasi istuen jälleen alas. -- Luonnollisesti tulee Tilling
ottamaan virkaeron, -- sanoi hän.
-- Sitä en tiedä, siitä emme vielä ole puhuneet. Kyllähän minä siitä
enemmin pitäisin, mutta pelkään, ettei hän aijo sitä tehdä.
-- Kun ajattelen, että olet antanut yhdelle ruhtinaalle rukkaset! -- --
huokasi täti Maria. -- Ja että sinä nyt, sen sijaan, että pääsisit
ylöspäin sosiaalisella portaalla, laskeudut alaspäin. --
-- Miten kylmiä te molemmat olette! Ja kuitenkin vakuutatte te pitävänne
minusta. Ensimäisen kerran Arnon kuoleman jälkeen tulen minä nyt
luoksenne ja kerron olevani täydellisesti ja sydämen pohjasta
onnellinen, ja sen sijaan, että iloitsisitte siitä, koetatte hakea
kaikenlaisia syitä katkeroittaaksenne onneani. -- Ja millaisia syitä?
Halpoja, pintapuolisia.
Noin puolen tunnin keskustelun perästä olin kuitenkin onnistunut saamaan
nuo molemmat vanhukset vähän lauhkeammalle tuulelle. Olin todellakin
luullut, että vastustus isäni puolelta tulisi olemaan kiivaampi kuin se
olikaan. Hän huomasi varmaankin, että se ei olisi mitään auttanut, koska
asia jo oli päätetty. Tahi mahtoiko se olla minun loistavien silmieni ja
minun onnesta väräjävän ääneni vuoksi kuin hänen tyytymättömyytensä
hälveni ja hän rupesi ottamaan osaa ilooni. Kuinka lienee ollutkaan,
mutta kun nousin lähteäkseni, suuteli hän minua sydämellisesti otsalle
ja lupasi jo samana iltana tulla luokseni tervehtiäkseen siellä tulevaa
vävyänsä.
Miten loppupuoli tästä päivästä ja sitä seuraava ilta kului -- vahinko,
etteivät punaiset vihkoni siitä mitään kerro. Yksityisseikat ovat pitkän
ajan kuluessa kadonneet muistostani, muistan vaan, että ne olivat
suloisia hetkiä.
Teenjuonnin aikaan olin koonnut ympärilleni koko perhepiirin ja
esittelin omaisilleni Fredrik von Tillingin sulhasenani.
Rosa ja Lilli olivat ihastuksissaan. Konrad Althaus huudahti: »Hyvä,
Martha! -- ja sinä Lilli, ota tästä hyvä esimerkki!» Isäni oli voittanut
vastenmielisyytensä, tahi onnistui hänen peittää se, ettei loukkaisi
minua. Täti Maria oli hellä ja hiukan liikutettu. Rudolfkin esiteltiin
tulevalle uudelle isälleen, ja minut valtasi omituinen, juhlallinen ilon
tunne, kun rakastettu mies otti poikani syliinsä ja sanoi: »Sinusta,
pienokainen, kasvatamme me molemmat kunnon miehen!»
Illan kuluessa sanoi isäni: -- Nyt kai jätätte virkanne, Tilling? Tehän
ette ole mikään sodan ystävä.
Fredrik katsahti äkkiä ylös hämmästyneen näköisenä.
-- Jätänkö virkani? Eihän minulla ole mitään muuta. Ja eihän tarvitse
olla sodan ystävä tehdäkseen sotapalvelusta, yhtä vähän kuin -- --
-- Niin, niin -- keskeytti isäni häntä, -- senhän sanoitte jo, yhtä
vähän kuin tarvitsee rakastaa tulipaloja tullakseen palosotilaaksi.