tuottaa meille ihmisille niin julman velvollisuuden, kuin sodan käynti
on. Mutta kun nyt kerran olot ovat sellaiset, en voi vihata niitä, jotka
ottavat tehtäväkseen nämä olojen tuottamat velvollisuudet ja koettavat
niin tunnollisesti kuin mahdollista on ja parhaimpien voimiensa mukaan
niitä täyttää. Ja luuletteko, että sodat vähenisivät senvuoksi, että
minä jättäisin sotapalveluksen? Valitettavasti eivät. Mutta kenties voin
tällä paikalla vaikuttaa hiukan siihen suuntaan, että sydämettömän
päällikkökunnan julmuudet vähän lieventyvät.
-- Ettekö voisi enempi hyödyttää kanssaihmisiänne, jos kuuluisitte
johonkin muuhun säätyyn?
-- En tiedä. Olen saanut sellaisen kasvatuksen, joka tarkoittaa
yksinomaan sotapalvelusta, enkä ole oppinut mitään muuta perin pohjin.
Mutta mitä ikinä ihminen onkin, voipi hän aina tehdä jotain hyvää, ja
minä koetan keventää niiden taakkaa, joiden päällikkö olen. Mitä minuun
itseeni tulee, niin saan sen arvonannon, jonka asemani sotilaana minulle
tuottaa, olen sangen nopeasti ylentynyt virkaurallani, toverini pitävät
minusta, -- ja minulla ei sitäpaitsi ole yksityisomaisuutta, jolla
voisin kanssaihmisiäni hyödyttää. Miksi siis vaihtaisin
elämäntoimintani?
-- Siksi, että teistä on vastenmielistä ampua ja lyödä kuoliaaksi
ihmisiä.
-- Kun minun täytyy puolustaa henkeäni toista vastaan, joka ampuu ja lyö
kuoliaaksi, katoaa persoonallisen vastuunalaisuuden tunne. Sotaa on
usein sattuvasti sanottu joukkomurhaksi, mutta yksityinen ei pidä
senvuoksi itseään murhaajana. Että sota kumminkin on minulle
vastenmielinen, että taistelutantereen kauheat näytelmät tuottavat
minulle tuskaa ja vaikuttavat minussa inhoa, on kyllä totta. Minä kärsin
siitä, kärsin syvästi. Mutta samalla tavoin voipi myöskin merimies
kärsiä meritaudista; kuitenkin täytyy hänen, jos hän on jotakuinkin
rohkea mies, uskaltaa olla kannella ja vielä, jos niin täytyy, uudelleen
lähteä merelle.
-- Niin, jos niin täytyy! Mutta *täytyykö* sitte olla sotia?
-- Se on toinen kysymys. Mutta sotaan *täytyy* yksityisen mennä, jollei
hän pane omaa persoonaansa isänmaan edelle.
Tällä tavoin keskustelimme hyvän aikaa hiljaisella äänellä, etteivät
pelaajat keskusteluamme kuulisi. Tilling kertoi vielä muutamia tapauksia
sotatantereelta ja kuvasi inhoa, jota hän oli niitä nähdessään tuntenut.
Ja minä kerroin hänelle Bucklen opista; tämä ei sopinut sotaisten
kenraalien kuultavaksi. Ymmärsin, että Tilling osoitti suurta
luottamusta minulle, kun hän näin avonaisesti minulle kertoi
mielipiteistään, -- se oli myötätuntoisuuksien virta, joka kävi sielusta
toiseen.
-- Teidän keskustelunnepa näyttää vilkkaalta, -- huusi isä kerran
meille. -- Mitä vehkeitä teillä oikeastaan on?
-- Minä kerron kreivittärelle juttuja sotaretkiltä.
-- Vai niin. Niihin hän on lapsuudesta asti tottunut. Joskus kerron
minäkin niitä -- -- --
Isäni ja tohtori lopettivat pelinsä, ja me sanoimme kaikki hyvästi.
Tilling seurasi minua vaunuuni. Hän oli käärinyt takin huolellisesti
ympärilleni ja puristi kättäni hyvästiksi erityisellä sydämellisyydellä,
joka kohotti veren poskilleni. Koska saan tulla luoksenne? -- kysyi hän.
-- Olen kotona joka lauvantai --
-- Kotona? Ymmärrän, te ette siis lainkaan tahdo ottaa vastaan minua.
Hän kumarsi ja meni.
Olisin tahtonut huutaa hänelle vielä jonkun sanan, mutta palvelija
paiskasi samassa vaunun oven kiinni, ja me ajoimme pois.
Nojasin vaunun nurkkaan ja olisin mieluimmin tahtonut itkeä. Kuinka olin
voinut olla niin tyly ja ajattelematon sellaista ihmistä kohtaan, joka
herätti minussa niin suurta myötätuntoisuutta? Olikohan se vaan
myötätuntoisuutta? Eiköhän joku lämpimämpi tunne vetänyt minua tuon
miehen luo, joka oli niin jalo, niin ylevä, niin erilainen kuin
*kaikki*, joita tähän asti olin tavannut?
* * * * *
Seuraavana päivänä kirjoitin nämä sanat punaisiin vihkoihini:
»Se, mitä vaununpyörät ja kaasulyhdyt eilen illalla minulle sanoivat, ei
ole totta, tahi ainakin on se hyvin liioiteltua. Myötätuntoisuutta jaloa
ja etevää henkilöä kohtaan -- kyllä! Mutta rakkautta? ei! Hänkin tuntee
myötätuntoisuutta, me ymmärrämme toisiamme monessa asiassa. Kenties olen
minä ainoa, jolle hän on ilmaissut mielipiteensä sodasta, mutta siitä ei
suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän minua rakastaisi. Olin
varmaankin hänen mielestään hyvin ynseä, kun en kutsunut häntä luokseni
jonakin muuna päivänä kuin yleisinä lauvantaina -- mutta ehkenpä oli
parasta, että kävi kuten kävi. Kun muutamia viikkoja on kulunut,
kohtaamme kenties taas toisemme ja minä saan jälleen nautinnon
keskustella hänen kanssaan. Sillä onhan tosiaankin hyvin hauska olla
hänen seurassaan, hän on niin toisenlainen kuin kaikki muut. Olen
todellakin oikein iloinen, että tänä päivänä niin tyynesti ja kiihkotta
voin kaiken tämän tunnustaa; -- eilen pelkäsin melkein, että rauhani
olisi mennyt.»
Useita päiviä kului enkä Tillingiä kohdannut. Joka päivä menin ulos
tavatakseni häntä, kävin teaatterissa ja tanssiaisissa, mutta turhaan.
Luonnollisesti ei hän myöskään tullut vastaanottopäivinä luokseni; eihän
olisi ollut hänen kaltaistaan, että varmasti sanottuaan: *sitä* ei
teidän pidä odottaa minulta, kreivitär, -- kuitenkin tulla luokseni
sellaisena päivänä. Olin loukannut häntä, se oli varma, ja hän vältti
tavata minua. Mutta mitä minä sille voin? Minua kalvasi polttava kaipaus
saada häntä jälleen nähdä, saada palkita tylyyteni häntä kohtaan ja
saada taaskin viettää niin viehättävä hetki hänen seurassaan, kuin
äskettäin isäni luona.
Eräänä lauvantaina tapasin hänen serkkunsa, saman naisen, jonka luona
olin tullut tutuksi Tillingin kanssa. Kun hän astui huoneeseeni, rupesi
sydämeni kiivaasti sykkimään. Nyt voin ainakin saada kuulla jotain
siitä, joka niin yhä oli ajatuksissani. En voinut kuitenkaan suoralla
kysymyksellä johtaa puhetta häneen, sillä tunsin, että en voisi lausua
hänen nimeänsä punastumatta, ja senvuoksi puhuin sadasta eri asiasta,
toivossa, että ystävättäreni mahdollisesti itsestään antaisi minulle
tietoja serkustansa.
Tämä tapahtuikin. Kerran keskustelun pysähtyessä sanoi hän vilkkaasti:
-- Se on totta, Martha, minulla on asiaa sinulle, tervehdys serkultani
Fredrikiltä. Hän matkusti toispäivänä.
Tunsin kuinka veri poistui poskiltani.
-- Matkusti? Minne sitte? Onko hänen rykmenttinsä muutettu täältä?
-- Ei, hän on vaan pyytänyt lyhyen virkavapauden matkustaakseen
Berliniin, jossa hänen äitinsä lepää kuolinvuoteellaan. Fredrik-parka,
minulla on sääli häntä, sillä tiedän kuinka hän jumaloipi äitiänsä.
Kaksi päivää myöhemmin sain kirjeen, jonka kuorella oli tuntematonta
käsialaa ja Berlinin postileima. Jo ennen avaamistani tiesin, että kirje
oli Tillingiltä. Sen sisältö oli seuraava:
Berlinissä 30 p. Maaliskuuta 1863.
Kello 1 yöllä.
Kallis kreivitär!
Minun täytyy avata sydämeni jollekin. -- Miksi juuri teille? Onko
minulla mitään oikeutta siihen? Ei -- mutta tunnen vastustamattoman
tarpeen puhua teidän kanssanne. Te olette ymmärtävä minua, sen tiedän.
Jos olisitte tuntenut kuolevan, niin olisitte rakastanut häntä. Tuo
hellä sydän, tuo selvä äly, tuo tyyni, iloinen luonto, tuo jalo ja hieno
mielenlaatu. Ja kaiken tuon täytyy nyt hautaan -- mitään pelastusta ei
löydy.
Olen viettänyt koko päivän hänen sänkynsä vieressä ja jään tänne
yöksikin -- hänen viimeiseksi yökseen.
Hän on kärsinyt uskomattomasti, äiti raukkani, nyt on hän sangen tyyni
-- -- -- voimat loppuvat, suoni on melkein herennyt sykkimästä. -- -- --
Paitsi minua, valvoo hänen sisarensa ja yksi lääkäri sairashuoneessa!
Voi, tuota kauheata eroa, kuolemaa! Tiedämmehän, että se odottaa
kaikkia, ja kumminkaan emme koskaan voi oikein käsittää, että se
irroittaa meistä nekin, jotka ovat meille rakkaat. Mitä äitini on
minulle ollut, sitä en koskaan voi sanoin ilmoittaa.
Hän tietää, että kuolema on lähellä. Kun tulin tänä aamuna, otti hän
minut vastaan ilohuudolla:
-- Siis saan nähdä sinua vielä kerran, Fredrikini, rakas poikani!
Pelkäsin, että tulisit liian myöhään.
-- Tulethan jälleen terveeksi, äiti! -- huudahdin minä liikutettuna.
-- Ei, ei, älä puhu enää siitä, rakas poikani. Älä riistä tältä
viimeiseltä yhdessä-olon hetkeltä sen pyhyyttä puhumalla tavallisia
sairas vuoteen ääressä käytettyjä lohdutussanoja. Sanokaamme jäähyväiset
toisillemme.
Lankesin itkien polvilleni vuoteen viereen.
-- Itketkö, Fredrik? Niin, minäkään en tahdo sanoa sinulle tavallista:
älä itke. Se on minulle rakasta, että ero parhaasta vanhasta ystävästäsi
surettaa sinua. Tiedän, että olen kauan pysyvä muistossasi -- --
-- Niin kauan kuin elän, äiti!
-- Muista myös silloin, että minulla on ollut paljo iloa sinusta. Lukuun
ottamatta sitä levottomuutta, jota lapsuutesi aikaiset sairaudet minulle
tuottivat ja sitä epätoivoa, jossa olin, kun olit sodassa, olet sinä
tuottanut minulle ainoastaan iloa ja auttanut minua niitä koettelemuksia
kantamaan, joita kohtalo on pannut hartioilleni. Minä siunaan sinua
siitä, rakas lapseni!
Nyt sai hän taas yhden vaikeista kohtauksistaan. Oli sydäntäsärkevää
nähdä hänen kärsivän niin. Niin, kuolema on hirmuinen vihollinen, ja
kuolintaistelu muistutti mieleeni kaikki, mitä sellaista olin
taistelutantereella ja sairashuoneissa nähnyt. -- -- Kun ajattelen, että
me ihmiset joskus itsekkäästi ja kevytmielisesti kiihoitamme toisiamme
kuolemaan, että me kehoitamme elinvoimaista nuorisoa antautumaan
vapaasti surman suuhun, tuon vihollisen, jota vastaan heikoin ja
väsynein vanhuskin vielä epätoivoisesti taistelee -- niin -- niin se on
-- kurjaa!
-- Tämä yö on kauhean pitkä! Jos vaan rakastettu sairas saisi nukkua,
mutta hän makaa tuossa avoimin silmin. Puoli tuntia kerrallaan istun
hänen sänkynsä vieressä, sitte hiivin kirjoituspöydän luo
kirjoittaakseni muutamia rivejä tähän kirjeeseen -- ja sitte taas
jälleen hänen luokseen takaisin. Näin on kello vihdoinkin joutunut
neljään. Olen juuri kuullut nuo neljä kellonlyöntiä läheisistä
kirkoista.
Tuntuu niin kylmältä ja tunteettomalta, kuin ajattelee, miten
väsähtymättä aika rientää ijankaikkisesti edelleen, juuri samalla kuin
jonkun rakastetun olennon aika on pysähtymäisillään. Mutta kuta
kylmemmältä ja tunteettomammalta kaikki tuntuu tuskassamme, sitä
hartaammin pakenemme jonkun toisen ihmissydämen luo, jonka uskomme
sykkivän meille osanottavasti. Sen vuoksi olenkin käyttänyt sen
paperiarkin, jonka tohtori on unohtanut pöydälle ja lähetän teille nämä
rivit --
Kello on seitsemän. Se on ohitse.
»Voi hyvin, rakas poikani!» Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sitte
sulki hän silmänsä ja nukkui. Nuku suloisesti, rakas vanha äitini!
Itkien suutelen teidän käsiänne. Teidän syvästi surullinen
Fredrik Tilling.
Tämä kirje on minulla vielä tallella. Miten rutistunut ja muuttunut se
nyt onkaan! Tätä eivät ole ainoastaan 25 vuotta tehneet, vaan myöskin ne
kyyneleet ja suudelmat, joilla silloin tämän rakkaan käsialan peitin.
»Syvästi surullinen» -- niin, mutta äärettömän onnelliseksi tunsin minä
itseni, kun olin kirjeen lukenut, vaikka siinä ei ollut sanaakaan
rakkaudesta, en voinut kuitenkaan ajatella mitään parempaa todistusta
siitä, että hän rakasti minua eikä ketään muuta. Että hän tuollaisena
hetkenä, äitinsä kuolinvuoteen vieressä, tahtoi itkeä tuskansa minulle,
siitä sain varman ja suloisen tiedon, että minä olin hänelle enempi kuin
kaikki muut.
Lähetin samana päivänä seppeleen, joka oli sidottu sadasta suuresta
valkoisesta kameeliasta ja niiden seassa oli yksi puoleksi puhjennut
punainen ruusu. Käsittäisikö hän, että valkoiset, tuoksuttomat kukkaset
olivat poismenneelle surun vertauskuvana, mutta että punainen ruusu oli
häntä varten? --
* * * * *
Kolme viikkoa oli kulunut.
Konrad Althaus oli kosinut sisartani Lilliä, mutta oli saanut rukkaset.
Hän ei kuitenkaan ottanut asiaa raskaammin, vaan kävi yhäkin meillä
samoin kuin ennen.
Lausuin kerran hänelle ihmettelyni hänen horjumattomasta
vasalli-uskollisuudestaan.
-- Minusta on hyvin hauska, -- sanoin minä, -- ettet tunne itseäsi
loukatuksi, mutta samalla osoittaa se, että tunteesi Lilliä kohtaan ei
ole ollut niin syvä, kuin olet vakuuttanut, sillä hyljätty rakkaus on
tavallisesti vihaava ja kostonhaluinen.
-- Sinä erehdyt, rouva serkku, minä pidän äärettömästi Lillistä. Ensin
luulin pitäväni sinusta, sitte haaveksin jonkun aikaa Rosasta, mutta
sitte huomasin lopuksi, että Lilli se olikin, jolle olin antanut
sydämeni. Ja hänelle olen oleva uskollinen kuolemaan asti.
-- Mutta kun hän nyt ei huoli sinusta, Konrad-parka?
-- Luuletko kenties, että minä olen ensimäinen, joka on kosinut kolme
kertaa samaa tyttöä ja saanut neljännellä kerralla myöntävän vastauksen;
-- jollei muun tähden, niin sen, että tunkeilevaisuus loppuisi? Lilli ei
tosin rakasta minua, -- ja se on minusta aivan selittämätöntä, mutta
vähitellen tulee rakkauteni liikuttamaan häntä ja herättää hänessä
vastarakkautta, ja silloin sinusta kerran tulee minun kälyni, suloinen
Martha. Ethän vaan aijo vastustaa aikeitani?
-- Minäkö? En, ole rauhallinen. Panen päinvastoin suurta arvoa
kärsivällisyydellesi ja toivon sinulle kaikkea menestystä, sinä
rehellinen veijari!
Olin kuullut kerrottavan, että Tilling oli palannut Wieniin jo
neljätoista päivää sitte, mutta minun luonani hän ei ollut vielä käynyt.
Seuraelämässä en häntä tietysti voinut tavata, mutta olin toivonut, että
hän tulisi käymään minun kodissani tahi ainakin kirjoittaisi minulle.
-- Oletko saanut pääsylippuja jalkojenpesemisjuhlaan? -- kysyi täti
Maria minulta eräänä päivänä.
-- Kyllä, isä hankki minulle muutamia, mutta en minä todellakaan tiedä,
jos menen.
-- Voi, kyllä sinun täytyy välttämättömästi mennä! Ei ole mitään
ihanampaa ja mieltä ylentävämpää kuin tämä seremoniia.[1] Nähdä keisarin
ja keisarinnan lattialla ryömien pesevän köyhäinkodin ukkojen ja akkojen
jalkoja, -- eikös se ole kaunis vertauskuva maallisen majesteetin
pienuudesta ja vähäpätöisyydestä jumalallisen edessä.
[1] Meno, tapa.
-- Voidakseen ihmisten eteen polvistumalla tahtoa näyttää nöyryyttä,
täytyy tuntea itsensä jokseenkin ylennetyksi. Minun mielestäni ei ajatus
tässä juhlamenossa ole erittäin nöyrä.
-- Sinulla on kummallisia mielipiteitä, Martha. Niinä kolmena vuotena,
jotka olet viettänyt yksinäisyydessä kirjojesi seassa, olet saanut
joukon ikäviä aatteita.
-- Niinkö? -- hymyilin minä. -- Mutta mitä me niistä asioista puhumme,
rakas pieni täti, salli minun mieluummin kertoa mitä pikku Rudolf teki
eilen. -- --
Ja siten olin johtanut puhelun onnellisesti kiitollisempaan
keskusteluaineeseen, jossa ei meillä ollut eroavia mielipiteitä. Sillä
että pikku Rudolf oli somin, omituisin ja ikäisekseen kehittynein lapsi
maailmassa -- siitä olimme molemmat yhtä mieltä.
Päätin kuitenkin seuraavana päivänä mennä jalkojenpesemis-juhlaan. Heti
kello kymmenen jälkeen menimme me, sisareni Rosa ja minä, mustiin
puettuina, linnan suureen juhlasaliin.
Yhdellä juhlalavalla oli paikkoja ylimyksille ja lähettiläskunnalle.
Myöskin gallerialla[1] oli paljo väkeä, mutta yleisö oli siellä
»sekavampaa», ei kuulunut aivan hienoimpaan »kermaan», niinkuin me
alhaalla estraadillamme. Tässä nöyryyden juhlassa oli säätyeroitus ja
sukuedut yhtä tarkasti huomioonotetut kuin muutoinkin.
[1] Yläparveke.
En tiedä, josko muut olivat uskonnollisessa mielentilassa, mutta minä
ainakin odotin mitä tuleman piti, yhtä uteliaasti, kuin teaatterissa
odotetaan esiripun alhaalla ollessa. Katsoin yhä sinne päin, mistä
esiintyvien henkilöiden piti tulla; kaikki teaatteri-koristukset olivat
jo kunnossa, s. t. s. se pitkä pöytä, jonka ääressä niiden kahdentoista
ukon ja akan tuli istua.
Olin melkein iloinen, että olin tullut tänne, sillä tämän näytöksen
odottaminen käänsi ajatukseni tavallisesta surullisesta kiertokulustaan,
ja minä istuin nyt ja odotin suurella jännityksellä keisariparin ja
köyhäin tuloa. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin en yhtään ajatellut
Tillingiä, huomasin hänet äkkiä. Hän oli juuri tullut sisään
hovinvirkamiesten ja kenraalikunnan mukana -- annoin katseeni kulkea
välinpitämättömästi noiden loistaviin pukuihin puettujen vartalojen yli
-- eihän näiden pitänyt näytellä pääosia, vaan olla ainoastaan äänetönnä
jäsenenä eli statistina, -- kun yhtäkkiä huomasin Tillingin, joka oli
asettunut vastapäätä meidän parveamme. Tunsin omituisen piston, aivan
kuin sähkötäräyksen. Hän ei katsonut sinne päin, missä me olimme. Hänen
kasvoissaan näkyi jälkiä siitä murheesta, joka häntä oli kohdannut;
hänen kauniilla otsallaan oli syvän surun leima. Kuinka mielelläni
olisinkaan äänettömästi, hellästi puristanut hänen kättään osoittaakseni
hänelle osanottoani!
-- Ne tulevat, ne tulevat! -- huudahti Rosa nykäisten minua. -- Ei,
katsos miten kauniita -- aivan kuin joku taulu!
Ukot ja akat, puettuina muinais-saksalaisiin pukuihin, tuotiin nyt
sisälle. Sanottiin, että nuorin noista naisista oli kahdeksankymmentä
kahdeksan vuotta, ja nuorin miehistä kahdeksankymmentä viisi. Ryppyisiä,
hampaattomia, kumaroita, -- en tosiaankaan voinut pitää Rosan
huudahdusta: miten kaunista! oikeutettuna. Mutta hänestä olivat
varmaankin näyttäneet kauniilta puvut, jotka täydellisesti sopivat koko
tämän keskiajan-hengen mukaisen juhlallisen menon kanssa yhteen.
Anakronismia eli vääräaikaista olimme täällä vaan me muodikkaine
pukuinemme ja käsityksinemme, -- me emme soveltuneet tähän kuvaan.
Sitte kun nuo kaksikymmentäneljä vanhusta olivat istuneet paikoilleen
pöydän ääreen, astui saliin joukko kullalla ja kunniamerkeillä
koristettuja vanhoja herroja. Ne olivat salaneuvokset ja kamariherrat;
niiden seassa näin monet tutut kasvot. Viimeiseksi tulivat hengellisen
säädyn jäsenet, joiden piti tehdä virantoimitusta juhlatilaisuudessa.
Nyt olivat siis statistit tulleet kaikki sisään, ja yleisön odotus oli
hyvin kiihkeä.
Katseeni irtausivat sentään alituisesti tästä näytelmästä hiipiäksensä
Tillingin luo. Nyt oli hänkin huomannut minut ja tervehti.
Rosa pani jälleen kätensä käsivarrelleni.
-- Martha, voitko pahoin, koska olet niin kalpea? Katsos nyt, katsos. --
Ja todellakin. Ylimäinen juhlamenojen-ohjaaja antoi merkin, että
keisarilliset lähestyivät. Tästä näytti tulevan jotakin oikein kaunista,
sillä sekä keisari että keisarinna olivat kauniimpia ihmisiä, mitä nähdä
voi. Samalla astui myöskin sisään muutamia arkkiherttuoita ja
herttuattaria, ja nyt voi juhla alkaa. Juomanlaskijat ja hovipassarit
kantoivat esiin täysinäisiä lautasia, jotka keisaripari asetti
vanhuksien eteen. Mutta tuskin oli tämä tehty, ennenkuin pöytä jälleen
tyhjennettiin, jonka työn -- myöskin nöyryyden osoitukseksi -- tekivät
arkkiherttuat. Sitte kannettiin pöytä ulos, ja varsinainen
jalkojenpesemis-juhlallisuus alkoi. Tämä oli, samoin kuin
ruoka-ateriakin ainoastaan ilveilyä. Polvistuen lattialle kosketti
keisari yhdellä pyyhinliinalla aivan kevyesti ukkojen jalkoja, sitte kun
apuna oleva pappi oli ollut ensin kaatavinaan vettä niiden päälle. Ja
tällä tavalla teki hän kaikille kahdelletoista ukolle samalla kuin
keisarinna samanlaisessa nöyrässä asennossa, mutta jättämättä hituakaan
arvostansa, teki samat temput kahdelletoista muorille. Säestyksenä
kaikelle tälle oli päivän evankeliumi, jonka hovisaarnaaja luki
juhlamenojen aikana.
Olisin mielelläni tahtonut olla muutamia silmänräpäyksiä noiden vanhojen
sijassa, saadakseni tietää, mitä he ajattelivat istuessaan harvinaisissa
puvuissansa, majesteettien palvelemina ja loistavan seurueen
katselemina. Varmaankin tuntui se heistä ihmeelliseltä unelta, samalla
kuin se teki heihin kiusallisen ujouden vaikutuksen ja vaikutti
täydellisen seisauksen heidän muutoinkin jäykässä ja vanhuudenheikossa
ajatuskoneistossaan. Ainoa, minkä he selvästi käsittivät oli varmaankin
se pieni kolmekymmentä hopearahaa sisältävä silkkikukkaro, jonka
jokainen heistä sai heidän armollisten majesteettiensä kädestä
vastaanottaa, sekä se ruokatavaroilla täytetty kori, jonka he saivat
ottaa mukaansa kotia.
Koko juhlallisuus oli pian ohitse, ja heti sen jälkeen tyhjeni sali.
Ensin läksi sieltä hovi, sitte poistuivat muut osanottajat ja vihdoin
yleisö lavoilta ja parvekkeilta.
-- Kaunista se oli! -- kuiskasi Rosa ihastuneena.
Minä en vastannut mitään. Ajatukseni olivat jo kaukana poissa
juhlallisuudesta ja miettivät yksinomaan kysymystä: odottaakohan hän
minua ovella?
Mutta me emme ehtineet ovelle niin nopeasti kuin olisin toivonut. Joukko
tuttavia tunki luoksemme tervehtimään, ja kysymyksiä ja kohteliaisuuksia
sateli ympärillämme. Ei kukaan olisi voinut luulla, että me palasimme
uskonnollisesta juhlasta.
Vihdoin tulimme kuitenkin portille, jossa meidän vaunumme odottivat.
Paikan ympärillä seisoi joukko ihmisiä, jotka muun puutteessa tahtoivat
ainakin nähdä muutamia niistä onnellisista, jotka olivat saaneet olla
läsnä itse juhlallisuudessa.
Tuskin olimme ehtineet portista ulos, ennenkuin Tilling lähestyi meitä.
Hän kumarsi.
-- Pyydän saada kiittää teitä, kreivitär, siitä kauniista seppeleestä.
Ojensin hänelle käteni, mutta en saanut sanaakaan lausutuksi.
Vaunumme odottivat jo meitä, ja Rosa kiirehti minua, että joutuisimme
lähtemään.
Tilling nosti kätensä lakkiin ja aikoi poistua. Suurella ponnistuksella
sain lausutuksi äänellä, joka itsestänikin tuntui oudolle:
-- Olen kotona kahden ja kolmen välillä sunnuntaina.
Hän kumarsi ääneti ja me nousimme vaunuun.
-- Ethän vaan ole vilustanut itseäsi, Martha, -- arveli Rosa kotiin
ajaessamme; -- äänesi kuuluu niin omituisen käheältä. Ja miksi et
esitellyt minua tuolle surumieliselle upseerille? Olen harvoin nähnyt
jäykempiä kasvoja.
* * * * *
Määrätyllä ajalla ilmoittautui Tilling luonani.
Kodissani, jossa hän viipyi noin puoli tuntia, oli hän koko ajan kylmä
ja vierastava. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli kirjoittanut
minulle. Minun pitäisi lukea tuo tapaus niihin ajattelemattomuuksiin,
joita sellainen henkilö voi tehdä, joka juuri on kadottanut yhden
rakkaimmistaan. Sitte kertoi hän minulle yhtä ja toista äidistänsä ja
hänen viimeisistä hetkistään, mutta siitä, jota olin odottanut, ei hän
maininnut sanaakaan. Ja niin tulin minäkin kylmäksi ja jäykäksi. Kun hän
nousi pois lähteäkseen, en koettanutkaan häntä pidättää enkä pyytänyt
häntä tulemaan takaisin.
Ja kun hän oli mennyt, pakenin taas punaisten vihkojeni luo, jotka
olivat auki pöydällä, ja kirjoitin seuraavaa:
»Tunnen, että kaikki nyt on lopussa, että olen katkerasti pettynyt, että
hän ei rakasta minua ja luulee nyt vuorostaan, että minä en hänestä
välitä. Olen ollut melkein kylmäkiskoinen. Tunnen, ettei hän koskaan
enää palaja. Eikä kuitenkaan löydy koko maailmassa yhtään ihmistä, joka
on minulle niin kallis kuin hän. Eikä ketään niin hyvää, niin jaloa,
niin lempeätä kuin hän.
Tämän jälkeen en tahdo enää rakastaa yhtään miestä, ainoastaan
äidinrakkaus täyttäköön sydämeni. Rudolfini on oleva ainoa lohdutukseni
ja iloni. Jos minun onnistuu kerran kasvattaa hänestä niin jalo mies,
kuin Fredrik Tilling -- silloin olen saavuttanut elämäni päämäärän.»
Oikeastaan on hyvin hullua pitää päiväkirjaa. Tahtoa ikuistuttaa noita
vaihtelevia vaikutuksia, mielialoja, toivomuksia, jotka sieluelämässä
liikkuvat, on väärästä päästä alkamista, ja sellaisten muistiinpanojen
johdosta saapi myöhemmällä iällään hävetä omaa epävakaisuuttaan.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin saapui Tilling luokseni puolenpäivän aikana.
Hän ei tavannut minua kuitenkaan yksin kotona. Isäni ja täti Maria
olivat tulleet luokseni vieraaksi, samoin Rosa ja Lilli, Konrad-serkku
ja yksi isän vanhoista ystävistä, ministeri »Totisesti», joksi häntä
nimitimme sen vuoksi, että hän aina käytti tuota sanaa.
Sain ponnistaa kaikki voimani hillitäkseni iloista huudahdusta, hän tuli
niin odottamatta ja se seikka herätti minussa raivoisan riemun. Mutta
iloni katosi pian, kun Tilling tervehdittyään läsnäolevia ja istuttuaan,
sanoi:
-- Olen tullut luoksenne hyvästijätölle, rouva kreivitär. -- Jätän
Wienin muutamien päivien kuluttua.