kanssa. Mihinkään erityisen laajoihin erikoistutkimuksiin en ryhtynyt,
mutta koetin aina pitää kehitystäni ajan henkisten virtausten tasalla.
Hankin itselleni etevimmät maailmankirjallisuuden tuotteet, ja luin
kaikki tieteellisetkin kirjoitukset »Revue des deux mondes»issa ja
muissa samanlaisissa aikakauskirjoissa. Näistä opinnoista oli tosin
seurauksena, että juopa samanikäisteni ja minun välilläni yhä kasvoi ja
suureni, mutta sitä ei voinut auttaa. Olisin mielelläni avannut oveni
muutamille kirjallisuuden ja tieteen etevimmille edustajoille, mutta se
ei voinut käydä päinsä; »porvarillisia» aineksia ei otettu vastaan
Itävallan hienoimmassa niin sanotussa »seuraelämässä». Tämä tapa on
sittemmin muuttunut, mutta siihen aikaan, josta minä nyt puhun, oltiin
vielä hyvin tarkkoja tässä suhteessa; se joka ei ollut tullut
esitellyksi hovissa tahi voinut esiintuoda vähintään kuuttatoista
sukupolvea, suljettiin ilman enempää pois seuraelämästä. Ja toiselta
puolen en tahtonutkaan tuoda älyn ja tiedon miehiä näiden kreivittärien,
kenraalien ja vanhojen aatelisneitien sekaan, jotka eivät puhuneet
muusta, kuin siitä missä eilen tanssittiin ja missä huomenna tultaisiin
tanssimaan, kuinka monta maatilaa ruhtinas Croy omistaa, josko rouva X:n
äiti on syntyjään Wenkheim tahi Khevenhüller ja niin edespäin. Myöskin
ajattelevat, tietorikkaat ja älykkäät miehet, joita oli sangen monta
meidän piirissämme, pitivät velvollisuutenansa puhella samallaisia
sisällyksettömiä ja mitättömiä puheita meidän, tanssivan nuorison
kanssa. Kuinka mielelläni olisinkaan päivällisen jälestä vetäytynyt
johonkin huoneen nurkkaan, jossa muutamat paljo matkustaneet tahi muuten
oppineet ja etevät miehet keskustelivat vakavia kysymyksiä, mutta tämä
olisi ollut rikos vallitsevaa tapaa vastaan, joka rautakourallansa
piteli meitä nuoria erillään kaikesta itsenäisyydestä, ja varoitti meitä
ettemme vapautuisi ennakkoluuloista. Ja jos olisinkin lähestynyt noita
herroja, olisi tuo mieltäkiinnittävä keskustelu Byron'ista, Strauss'ista
ja Renan'ista heti loppunut ja sen sijaan olisin heti kuullut: »Oi
kreivitär, kuinka ihana te olitte eilen», tahi »te tulette kai Venäjän
ministerin iltamaan?»
* * * * *
-- Sallitko, Martha -- sanoi serkkuni, Konrad Althaus, tanssiaisissa
kreivitär L:n luona -- että esittelen sinulle everstiluutnantti, parooni
Tillingin.
Minä kumarsin. Serkkuni poistui, ja luullen että esitelty tahtoi tanssia
kanssani, nousin tuoliltani ja laskin käteni hänen käsivarrelleen.
-- Suokaa anteeksi, rouva kreivitär -- sanoi parooni hiukan hymyillen --
minä en osaa tanssia.
-- Ahaa, sitä parempi -- sanoin minä ja istahdin jälleen. -- Vetäysin
juuri tänne syrjään saadakseni levätä hiukkasen.
-- Ja minä pyysin saada tulla esitetyksi voidakseni ilmoittaa teille
tärkeän asian.
Katsoin ylös hämmästyneenä. Parooni näytti hyvin vakavalta. Hän ei ollut
enää nuori, noin nelikymmenvuotias; hänellä oli muutamia hopeahivuksia
ohimoilla, mutta ylipäänsä näytti hän sangen miellyttävältä.
Everstiluutnantti von Tilling ei istunut vierelleni, vaikka häntä siihen
kehoitin.
-- En tahdo vaivata teitä kauemmin, kreivitär. Asia, joka minulla on
teille ilmoitettava, ei sovellu puheaineeksi tanssiaisissa. Pyytäisin
vaan luvan tulla käymään luonanne; tahtoisitteko olla hyvä ja määrätä
päivän ja hetken, milloin saisin puhua kanssanne.
-- Otan vastaan joka lauantai kahden ja neljän välillä.
-- Silloin on luonanne luultavasti suuri joukko vieraita. Minun täytyy
saada puhua teidän kanssanne kahden kesken.
-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani. Määrätkäämme huomenna, tiistaina,
samaan aikaan. Olen kotona teitä enkä ketään muita varten.
Hän kiitti kumartaen ja poistui.
Seuraavana päivänä annoin käskyn, että ei ketään muuta otettaisi vastaan
kuin parooni Tilling. Sisareni eivät olleet kotona, ja täti Maria,
heidän väsymätön *garde dame*'nsa[1], oli seurannut heitä
luistinradalle.
[1] Vanhempi seuralaisnainen. Suomentaja.
Kun määrähetki lähestyi, otin erään kirjan ja istuin odottamaan pieneen
salonkiini. En tarvinnut odottaa kauvan. Kello kymmenen minuuttia yli
kaksi saapui parooni Tilling.
-- Kuten näette, kreivitär, olen minä täsmällinen -- sanoi hän
tervehtien kunnioittavasti.
-- Onneksi -- sanoin minä hymyillen -- sillä muutoin olisin menehtynyt
uteliaisuudesta.
-- Siis sanon teille heti ilman pitkiä esipuheita sanottavani. Eilen en
sitä tehnyt, syystä, että en tahtonut synkentää iloista mielialaanne.
-- Te peljästytätte minua.
-- No niin: minä otin osaa Magentan taisteluun.
-- Ja te näitte Arnon kuolevan! -- huudahdin minä kiivaasti.
-- Se on totta. Voin kertoa teille hänen elämänsä viimeisistä
silmänräpäyksistä.
-- Puhukaa! -- sanoin minä vavisten.
-- Älkää peljätkö, kreivitär. Jos teidän puolisonne viimeiset
silmänräpäykset olisivat olleet niin hirmuiset, kuin monen muun
toverini, en olisi niistä koskaan teille kertonut; ei ole mitään
katkerampaa, kuin tietää jonkun meille rakkaan kuolleen tuskaisen
kuoleman.
-- Nostatte kiven sydämeltäni. Kertokaa.
-- En tahdo uudistaa tuota sisällyksetöntä lausetta, jolla koetetaan
lohduttaa niitä, jotka ovat taistelussa kadottaneet jonkun rakkaan
sukulaisen: »hän kuoli kuin sankari», sillä minä en oikein käsitä mitä
sillä tarkoitetaan -- mutta todellisen lohdutuksen voin teille tarjota:
hän kuoli, ajattelematta kuolemaa. Hän oli alusta pitäen vakuutettu
siitä, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi. Me olimme paljo yhdessä,
ja hän puhui usein minulle kodistansa ja rakkaistansa, näytti minulle
nuoren, kauniin vaimonsa ja lapsensa valokuvat, sekä pyysi minua sodan
loputtua käymään hänen kodissaan. Magentan taistelussa satuin sattumalta
olemaan hänen vierellään. Jätän kertomatta, mitä sitä ennen tapahtui --
sitä on mahdoton kertoa. Miehet, jotka jo luonteeltaan ovat sotaisia,
tulevat taistelun pauhinassa ja kuulasateessa sellaiseen kiihkoon,
etteivät he oikein tiedä mitä heidän ympärillänsä tapahtuu. Sellainen
mies oli Dotzky. Hänen silmänsä leimusivat, hän tähtäsi varmasti, hän
oli aivan kun juopunut sotainnosta, sen voin minä, joka olin selvä,
nähdä. Silloin tuli pommi suhisten ja putosi maahan vähän matkan päähän
meistä. Kun kummitus räjähti kaatui kymmenen miestä maahan, niiden
joukossa myöskin Dotzky. Kauhea epätoivon huuto kuului haavoitettujen
suusta, mutta Dotzky ei huutanut: hän oli kuollut. Minä ja pari toveria
koetimme auttaa haavoitettuja, mutta se oli mahdotonta, ne taistelivat
kaikki kuoleman kanssa, olivat hirveimmällä tavalla haavoittuneet ja
kärsivät kauheita tuskia -- -- --. Ainoastaan Dotzky, jonka vierelle
laskeusin polvilleni, oli jo herennyt hengittämästä; hänen sydämensä ei
sykkinyt ja hänen rikkiammutusta kyljestänsä pulppusi veri esiin
sellaisella voimalla, että jos hän olisikin ollut vaan tunnotonna ja ei
kuolleena, ei olisi tarvinnut peljätä, että hän virkoaisi --
-- Peljätä? -- keskeytin minä häntä itkien.
-- Niin, sillä meidän täytyi antaa heidän levätä siinä auttamatta:
edessämme kaikui taas murhaan käskevät »hurraa»-huudot ja meidän
takanamme riensi ratsuväki, joka armahtamatta kulkisi noitten kuolevien
ylitse -- onnellinen se joka jo oli kuollut! Hänen kasvoillansa lepäsi
tyyni, levollinen ilme, ja kun me taistelun jälkeen etsimme meidän
kuolleitamme ja haavoitettujamme, löysin minä hänen samasta paikasta
sama rauhallinen ilme kasvoillaan. Tämän asian olen tahtonut teille
ilmoittaa, kreivitär. Tosin olisin voinut tehdä sen jo monta vuotta
sitte -- ainakin kirjeellisesti -- mutta tulin ajatelleeksi sitä vasta
eilen, kun serkkuni sanoi, että hän muiden muassa odotti vieraakseen
Arno Dotzkyn leskeä. Suokaa anteeksi, jos olen mieleenne tuonut
surullisia muistoja, luulen kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, koska
olen vapauttanut teidät kiusallisesta epätiedosta.
Hän nousi ja minä ojensin hänelle käteni.
-- Kiitän teitä, parooni Tilling -- sanoin minä vapisevin, huulin -- te
olette todellakin antanut minulle arvokkaan lahjan: tiedon, että mieheni
kuolema oli tuskaton ja kivuton. Mutta jääkää vielä hetkeksi --
tahtoisin kuulla teidän puhuvan enempi -- puhuessanne äsken lausuitte
sanasen, joka sai tunteen sielussani värisemään. Sanokaa minulle
kiertelemättä: inhoatteko sotaa?
Tillingin kasvot muuttuivat synkiksi.
-- Suokaa minulle anteeksi, rouva kreivitär, jos en voi lausua
mielipidettäni tässä asiassa. Sitäpaitsi en voi pysähtyä kauvemmin,
minua odotetaan toisaalla.
-- Silloin en tahdo pidättää teitä, parooni Tilling -- vastasin minä,
jonka jälkeen hän, pyytämättä saada uudistaa käyntiänsä, kumarsi ja
poistui.
* * * * *
Karnevaali oli ohitse. Molemmilla nuorilla sisarillani oli ollut
tavattoman hauskaa, ja he olivatkin rientäneet huvista huviin nuoruuden
väsymättömällä huvitteluhalulla. Mitä minuun tulee, olin tehnyt
päiväkirjaani seuraavan muistoonpanon:
»Olen iloinen, että ikuinen tanssiminen on ohitse. Se alkoikin jo tulla
kovin sisällyksettömäksi. Ei yhtä ainoata hauskaa ihmistä koko tuossa
joukkiossa, aina samat kasvot, samat keskusteluaineet, samat imartelut
ja joutavat »kurtiisit». Ainoa, joka olisi voinut tehdä nämä seurat
vähän hauskemmiksi -- no niin, hänestä emme huoli puhua, hän ei tule
kenties koskaan enää tielleni --»
Laskiaisen aikaan pysyin poissa melkein kaikista iltamista ja
seurusteluista, sillä olin aivan äkkiä kadottanut halun niihin.
Mieluummin jäin montakin kertaa kotia Rudolfin kanssa, ja kun hän oli
pannut maata, otin minä jonkun kirjan ja rupesin lukemaan. Joskus tuli
isäni luokseni vieraaksi ja me puhelimme jonkun tunnin. Luonnollisesti
oli puheaineenamme parhaastaan sotaiset muistot. Olin kertonut hänelle
Tillingin kertomuksen Arnon kuolemasta, mutta se ei näyttänyt tekevän
häneen mitään vaikutusta. Jos joku oli kuollut tuskallisesti tai ilman
tuskia, oli hänelle aivan yhdentekevä. Hänen mielipiteensä mukaan oli
kuolema sotatantereella niin suuri kunnia, ettei siihen kuuluvia tuskia
saanut ollenkaan ottaa lukuun.
Se tapa, millä hän puhui ylpeydellä itsestään ja kunnioituksella muista,
jotka olivat siinä tahi siinä taistelussa haavoittuneet, saattoi
kuuntelijan unhoittamaan, että tuollainen kuolema ja sattumus
saattaisikaan tuottaa tuskaa. Kuinka toisenlaisen vaikutuksen Tillingin
kertomus oli tehnyt; kuinka syvää osanottoa osottikaan hänen
kertomuksensa niistä kymmenestä onnettomasta, jotka räjähtäneen pommin
runtelemina päästivät sydäntäsärkeviä valitushuutoja. En kertonut
Tillingin sanoja isälleni, sillä tunsin vaistomaisesti, että ne olisivat
hänen mielestään olleet sotilaalle sopimattomia ja vähentäneet hänen
kunnioitustansa niiden lausujaa kohtaan, ja se olisi minusta ollut
ikävätä. Sillä juuri se vastenmielisyys, jolla Tilling oli nähnyt ja
kertonut sotatoveriensa kuoleman ja joka kenties ei juuri sotilaalle
soveltunut, mutta aivan varmaan oli todistus siitä, että kertojalla oli
jalo ja ihmisrakas luonne -- juuri se oli tunkenut sydämeeni ja
herättänyt minussa mieltymystä häneen.
Kuinka mielelläni olisinkaan tahtonut puhua Tillingin kanssa enempi
tästä asiasta, mutta hän ei näkynyt olevan halukas tuttavuutemme
jatkamiseen. Hänen viimeisestä käynnistään oli kulunut neljätoista
päivää, jolla ajalla olin ainoastaan nähnyt häntä pari kertaa, etäällä
teaatterissa ja kadulla. Miksi oli sydämeni sykkinyt niin kiivaasti
silloin, miksi oli minun sitte niin vaikea saada ajatukseni hänestä
erilleen?
Eräänä päivänä tuli isäni luokseni.
-- Rakas lapsi, minulla on sinulle yksi pyyntö. -- Hän piti kädessään
erästä kääröä.
-- Tässä on minulla sinulle jotain, -- sanoi hän laskien käärön
pöydälle.
-- Pyyntö ja lahja! Sitähän voi sanoa lahjomiskoetukseksi! -- sanoin
minä nauraen.
-- Kuule nyt pyyntöni, ennenkuin avaat käärön, ja lahjan komeus sinut
häikäisee. Minulla on tänään hyvin ikävät päivälliset -- -- --
-- Tiedän, kolme vanhaa kenraalia rouvineen.
-- Ja kaksi ministeriä rouvineen, lyhyesti, juhlallinen, jäykkä,
unta-antava tilaisuus.
-- Sinä et suinkaan halunne, että -- -- --
-- Niin, sitä minä juuri haluan. Sillä koska naiset vielä kunnioittavat
minua käynnillään, täytyy minulla olla myös joku nainen, joka pitää
emännän virkaa.
-- Mutta täti Mariahan on luvannut tehdä sen.
-- Hänellä on tänään tavallinen, kova päänsärkynsä; minulla ei ole siis
muuta neuvoa -- -- --
-- Kuin uhrata tyttäresi, niinkuin monet muut isät muinais-aikaan
tekivät -- -- -- esimerkiksi Agamemnon Iphigenian. Olkoon menneeksi,
minä suostun kohtalooni.
-- Sitä paitsi on vierasten joukossa pari nuorempaakin: tohtori Bresser,
joka viimeisen sairauteni aikana hoiti minua niin mainiosti ja jolle
tahtoisin mielelläni olla vähän kohtelias. Vielä on everstiluutnantti
Tilling -- -- -- mutta sinähän tulet aivan punaiseksi, mikä sinua
vaivaa?
-- Minua? Oi, varmaankin vaan uteliaisuus, sillä nyt en voi enää
pidättää itseäni, nyt minun täytyy katsoa mitä olet tuonut minulle. --
Ja minä aloin avata kääröä.
-- Ei se ole sinulle -- -- -- älä odotakaan mitään helmikoristetta -- --
-- se on Rudille.
-- Vai niin, kyllä näen, leikkikaluja. Tinasotamiehiä! Mutta, isä, ei
suinkaan nelivuotias lapsi -- -- --
-- Minä aloin jo kolmivuotisena leikkiä sotamiehenä. Sitä ei voi kyllin
aikaisin alottaa. Ensimäiset havaintoni olivat rumpuja, sapeleja,
äkseeraus- ja komentosanoja. Sillä tavoin herää rakkaus sotilastoimeen
-- -- --
-- Minun Rudolfistani ei tulekaan sotilasta -- keskeytin minä häntä
kiivaasti.
-- Martha! Minä tiedän, että hänen isänsä toivoi -- -- --
-- Hänellä ei ole enää isää. Rudolf on yksin minun omani, ja minä en
tahdo -- -- --
-- Että hän antautuu ihanimpaan ja kunniakkaimpaan kaikista toimista?
-- Ainoan lapseni henkeä en pane sodalle alttiiksi, -- sanoin minä
päättäväisesti.
-- Minäkin olin vanhempieni ainoa lapsi, ja minusta on sentään tullut
sotilas. Arnolla ei ollut, ainakaan minun tietääkseni, sisaruksia, ja
veljesi Otto on samoin minun ainoa poikani. Ja siitä huolimatta olen
hänen pannut sotakouluun. Meidän sukujemme perintötapa vaatii, että
Dotzkyn ja Althausin perilliset antautuvat isänmaan palvelukseen.
-- Isänmaa tarvitsee häntä vähempi kuin minä.
-- Jos kaikki äidit ajattelisivat niin!
-- Silloinpa ei olisi mitään paraadeja ja sotakatselmuksia, eikä mitään
alas ammuttavia ihmismuureja. Ei mitään »kanuunanruokaa», niinkuin
sattuvasti sanotaan. Eikä se olisikaan mikään onnettomuus.
Isäni kasvot saivat hyvin tyytymättömän leiman.
-- Voi, teitä naisia! -- sanoi hän halveksien. -- Kaikeksi onneksi ei
pojan tarvitse pyytää sinulta lupaa saada tulla sotilaaksi, sillä
sotilaan verta virtailee hänen suonissaan. Ja sitäpaitsi ei hän
varmaankaan tule olemaan ainoa poikasi. Sinä menet kai uusiin naimisiin,
Martha?
-- Mihin aikaan ovat päivälliset, milloin pitää minun tulla? -- kysyin
minä vaihtaakseni keskusteluainetta.
-- Kello viisi. Mutta tule puoli tuntia aikaisemmin. Nyt minun täytyy
mennä, tervetultua jälestä. Ja tervehdi Rurua, Itävallan armeijan
tulevaa päällikköä!
Juhlallinen, jäykkä, unta-antava tilaisuus, -- niin oli isäni nimittänyt
tulevaa päivällistään. Ja sellainen olisi se varmaankin ollut minunkin
mielestäni, jollei vierasten joukossa olisi ollut eräs henkilö, joka
suuressa määrässä herätti mielenkiintoani.
Parooni Tilling tuli juuri ennen päivällisen alkua, ja minä olin siis
ollut tilaisuudessa vaihtamaan hänen kanssaan vaan pari välinpitämätöntä
sanaa, silloin kun hän tervehti minua. Ja pöydässä, jossa minut oli
asetettu kahden vanhan, harmaapäisen kenraalin väliin, istui Tilling
niin kaukana minusta, että minun oli mahdoton saada hänet ottamaan osaa
siihen keskusteluun, jota meidän pöydän päässämme pidettiin. Lohdutin
itseäni, ajatellen sitä hetkeä, jolloin jälleen palaisimme salonkiin.
Siellä pyytäisin Tillingin viereeni istumaan ja koettaisin saada hänet
vielä tarkemmin kertomaan tuosta tapauksesta taistelutanterella. Halusin
jälleen kuulla sitä äänenvärettä, joka ensi kerran oli minua niin
myötätuntoisesti liikuttanut.
Mutta, alussa en ollut lainkaan tilaisuudessa panna toimeen aikeitani.
Molemmat harmaapäät olivat ympärilläni, vielä päivällisenkin jälkeen, ja
asettuivat vierelleni istumaan, kun rupesin kahvia (»café noir»)
tarjoamaan. Seurueesemme yhtyi pian isäni, ministeri X., tohtori Bresser
-- ja myöskin Tilling, mutta keskustelu, joka nyt syntyi, oli yleinen.
Muut vieraat, muun muassa kaikki naiset, istuivat huoneen toiseen
nurkkaan, jossa ei poltettu, kuin sitävastoin meidän nurkassamme
polttaminen oli sallittu.
-- Saas nähdä, eiköpäs taaskin pian syttyne sota, sanoi eräs
kenraaleista.
-- Hm, -- arveli toinen, -- tuleva sota tulee olemaan Venäjää vastaan,
luullakseni.
-- Täytyykö sitte aina olla »tuleva sota?» -- keskeytin minä, mutta
kukaan ei sitä huomannut.
-- Mieluummin Italiata vastaan, -- arveli isäni. -- Meidän täytyy kai
saada Lombardia takaisin -- -- -- Sellaisen tulon Milanoon kuin oli
vuonna 49, vanha Radetzky etunenässä, -- sellaisen tahtoisin vielä
elämässäni nähdä. Oli kirkas aamupäivä -- -- --
-- Oi, kertomuksen Milanoon tulosta tunnemme kaikki, -- keskeytin minä
häntä.
-- Myöskin kertomuksen uljaasta Hupfaufista?
-- Tietysti, ja se on minun mielestäni hyvin inhoittava.
-- Mitä sinä siitä ymmärrät?
-- Kerro, Althaus, sitä historiaa emme ole kuulleet, -- kehoittivat
molemmat harmaapäiset.
Isäni ei antanut pyytää itseänsä kahdesti.
-- No niin, Hupfauf oli tyrorilainen ja mainio pyssymies. Jokaisessa
maaliin-ammunnassa satutti hän pilkkuun joka ainoa kerta. Mitä teki mies
nyt, kun milanolaiset nostivat kapinan. Niin, hän pyysi luvan saada
mennä neljän toverin kanssa tuomiokirkon katolle ja sieltä ampua
kapinoitsijoita. Hän sai luvan. Ne neljä toveria, joilla kullakin oli
pyssy muassaan, saivat koko ajan ladata kiväärejänsä ja ojentaa ne
Hupfaufille, ettei häneltä menisi yhtään aikaa hukkaan. Ja tällä tavalla
ampui hän yhdeksänkymmentä italialaista, toisen toisensa jälkeen.
-- Inhoittavaa! -- huudahdin minä. -- Jokaisella noilla
italialais-raukoilla oli kotona äiti tahi joku muu, jota hän rakasti ja
joka nyt kenties oli kadottanut ainoan tukensa.
-- Jokainen heistä oli vihollinen, lapseni, ja se muuttaa koko asian.
-- Aivan oikein, -- sanoi tohtori Bresser, -- niinkauvan kuin käsite
vihollinen hyväksytään ihmisten kesken, eivät ihmisrakkauden käskyt voi
saada suurempaa valtaa.
-- Mitä te sanotte, parooni Tilling? -- kysyin minä.
-- Olisin tahtonut antaa miehelle kunnian merkin, jolla hän olisi saanut
koristaa urhoollista rintaansa, mutta samalla olisin tahtonut ampua
kuulan hänen kovan sydämensä läpi. Molemmat oli hän yhtä hyvin
ansainnut.
Minä loin kiitollisen katseen puhujaan, mutta toiset, lukuun ottamatta
tohtoria, näyttivät tulevan lausutuista sanoista vastenmielisesti
liikutetuiksi. Siitä seurasi pieni, kylmä äänettömyys, jonka jälkeen
keskustelu siirtyi kirjallisille ja tieteellisille aloille.
Noin kello kahdeksan läksivät kaikki vieraat pois. Isäni ei tahtonut
heitä vielä päästää, ja minäkin mutisin pari vieraanvaraista lausetta,
että »eikö vielä joku kuppi teetä», mutta turhaan. Jokaisella oli jotain
syytä poistua.
Tilling ja tohtori Bresser, jotka olivat nousseet samalla kuin
toisetkin, jättivät viimeiseksi hyvästi.
-- Ja mitä tärkeää tehtävätä teillä molemmilla on? -- kysyi isäni.
-- Minulla ei suinkaan ole juuri mitään, -- vastasi Tilling hymyillen,
-- mutta kun kaikki muutkin lähtevät, niin olisi ehkä vähemmin sopivaa
-- -- --
-- Samaa minäkin tahdoin sanoa, -- keskeytti tohtori.
-- No, silloin en päästä teitä kumpaakaan.
Vähän ajan kuluttua oli isäni ja tohtori asettuneet peli-pöydän ääreen
ja antautuivat siinä pelaamaan, mutta parooni Tilling istui minun
vierelleni kamiinin kupeelle. »Juhlallinen, jäykkä, unta-antava
tilaisuus?» Ei, miellyttävämpää ja hauskempaa iltaa olin tuskin voinut
mielessäni kuvitella, tuli äkkiä mieleeni. Ääneen sanoin:
-- Oikeastaan pitäisi minun torua teitä, parooni Tilling, että olette
ensimäisen käyntinne jälkeen unohtanut tien minun luokseni.
-- Te ette kehoittanut minua tulemaan jälleen.
-- Kyllä varmaan, sanoinhan, että lauvantaisin --
-- Kahden ja neljän välillä! *Sitä* ei teidän pidä vaatia minulta,
kreivitär. En tiedä mitään ikävämpää kuin nuo yleiset vastaanotot. Tulla
huoneeseen, joka on täynnä aivan tuntemattomia henkilöitä, kumartaa
emännälle, istahtaa viideksi minuutiksi, kuulla syvämietteisiä
lausuntoja ilmasta ja, jos sattumalta sattuu istumaan jonkun tuttavan
vieressä, saada itsekin sanoa sanan tai pari tästä huvittavasta asiasta;
-- olla vihdoinkin niin onnellinen, että saada yksi kysymys emännältä,
jota vastaamaan heti rientää toivossa, että vihdoinkin saapi keskustelun
alkuun sen kanssa, jonka luokse on oikeastaan tullut, -- turhaan, --
juuri samassa silmänräpäyksessä astuu sisälle uusi vieras, jota
tervehditään ja joka istuu alas seuraavalle tyhjälle paikalle
puoliympyrässä, tehden jälleen uuden huomautuksen ilmanlaadusta. Ja niin
yhä uudelleen ja uudelleen. Ei, rouva kreivitär, tämä käy kokonansa
muutoinkin ei liian loistavien seurustelulahjojeni ylitse.
-- Te ette näy olevan huvitettu seuraelämästä, -- hymyilin minä. --
Teitähän ei näe juuri koskaan. Oletteko kenties ihmisvihaaja? Mutta ei,
sen kysymyksen otan takaisin. Kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut
teistä, luulen huomaavani, että rakastatte kaikkia ihmisiä.
-- Rakastan *ihmiskuntaa* -- mutta kaikkia ihmisiä? En. Löytyy niin
monta mitätöntä, itsekästä, sydämetöntä, julmaa ihmistä -- niitä en voi
rakastaa, mutta minusta on valitettavaa, että huono kasvatus ja
epäsuotuisat olot ovat tehneet heidät sellaisiksi, ja ettei heistä ole
tullut hyviä ja rakastettavia ihmisiä.
Vähäisen äänettömyyden jälkeen sanoin minä:
-- Olen kiitollinen siitä, mitä äsken sanoitte Hupfaufista.
-- Oletteko? Te olette siis ainoa, joka mielipiteeni hyväksytte. Heidän
ylhäisyyksiänsä, herroja, tietysti sitävastoin loukkasin keisarilliselle
everstiluutnantille sopimattomalla puhetavallani. Sanoa sillä olevan
kovan sydämen, joka kylmäverisesti ampuu vihollisia -- mikä herjaus!
Kuta sydämettömämpi sotilas on, sitä »hyväntahtoisempana veitikkana»
häntä pidetään. Ei löydy mitään kummallisempaa olentoa sotanäyttämöllä,
kuin taisteluissa harmaantunut, helläsydäminen sotilas, jolla ei ole
rohkeutta loukata kärpäistäkään.
-- Miksi on teistä tullut sotilas?
-- Tämä kysymys osoittaa, että olette katsonut sydämeeni. En minä, ei
tämä kolmikymmenvuotias Fredrik Tilling, joka on ottanut osaa kolmeen
sotaretkeen, ole valinnut tätä tointa, vaan yhdeksän -- tai
kahdentoistavuotias pieni Fritz, joka oli kasvatettu tinasotilasten,
rumpujen, pajunettien ja muiden sotaisten lelujen seassa. Kun hänen
isänsä, tähdillä koristettu kenraali, ja hänen setänsä, uljas
luutnantti, häneltä kehoittavasti kysyivät: No, pikkuinen, miksikä
*sinä* aijot? vastasi hän tietysti yllytetyllä itseluottamuksella:
Oikeaksi sotilaaksi, jolla on oikea sapeli ja elävä hevonen.
-- Tänään sain minäkin laatikollisen tinasotamiehiä pientä poikaani
varten, mutta minä en aijo antaa niitä hänelle. Mutta -- minä kysyn
vieläkin -- kun pojasta oli tullut mies, miksi ette jättänyt tointa,
joka oli teille inhoittava?