guldenin setelin. -- Sallikaa minunkin antaa vähäinen korteni jaloon
toimeenne, herra parooni. Olen itse vanha sotilas ja tiedän sen vuoksi
kuinka siunausta tuottava teidän apunne on noille mies-paroille. Otin
osaa sotaretkiin vuosina 9 ja 13; silloin ei ollut vielä olemassa mitään
isänmaallista hyväntekeväisyysyhdistystä, silloin ei lähetetty täysiä
kirstuja sidevaatetta ja liinannukkaa haavotetuille. Kuinka monen
täytyikään silloin, sittekuin välskärien varastot loppuivat,
verenvuodosta kuolla! Te ette itse tiedä, miten paljo hyvää teette. --
Ja kaksi suurta kyyneltä vierähti vanhuksen valkoiselle parralle.
Ääniä ja astuntaa kuului toisesta huoneesta, ovet avattiin, ja eräs
kaartilainen ilmoitti: hänen majesteettinsa keisarinna.
Varapresidentti riensi ulos, tavallisten juhlamenojen mukaan vastaan
ottamaan korkeata vierasta portaiden edessä. Syrjäisestä paikastani voin
nähdä tuon nuorekkaan vartalon, joka yksinkertaisessa kävelypuvussaan
näytti vieläkin suloisemmalta kuin loistavissa hovijuhlien puvuissa.
-- Olen tullut tänne, -- sanoi hän kääntyen parooni S:n päin, -- koska
keisari on minulle kertonut kuinka hyödyllisiä ja tervetulleita teidän
yhdistyksenne lahjat ovat olleet. Tahdoin itse saada tietoja yhdistyksen
toiminnasta sekä sitäpaitsi tuoda sille ilmi keisarin kiitollisuuden.
Sen jälkeen antoi hän presidentin selittää itselleen tarkoin yhdistyksen
toiminta-tavan, ja katseli sitte tavaraläjiä.
-- Katsokaapas vaan, kreivitär, -- sanoi hän ylihovimestarinnalle, joka
häntä seurasi, -- miten kunnollinen ja hyvin ommeltu tämä paita on. --
Hän puheli tyytyväisesti kaikesta, ja pois mennessä kuulin hänen
sanovan: Se on kaunis, isänmaallinen yritys, joka sotamiespoloisille --
-- --
Loppua en voinut kuulla. »Sotamies-poloisille», ne sanat kaikuivat kauan
korvissani, hän oli lausunut ne niin lämpöisellä osanotolla. Niin,
todellakin *poloiset*! Ja kuta enempi heidän kohtaloansa koeteltiin
huojentaa, sitä parempi. Mutta -- välähti päähäni ajatus -- jollei noita
teurastusuhri-poloisia ollenkaan lähetettäisi taisteluun, eikö *se*
olisi vielä parempi?
Karkoitin tämän ajatuksen mielestäni -- -- senhän täytyy niin olla.
Eihän ole olemassa mitään muuta puolustusta sodan kauhuja vastaan kuin
tuo pieni sana »täytyy».
Sanoin jäähyväiset ja menin. Sivumennen pistäysin yhteen kirja- ja
taidekauppaan ostaakseni itselleni uuden Pohjois-Italian kartan. Paitsi
minua oli puodissa paljo muita ostajia, jotka kaikki halusivat karttoja
ja kuvia sotakentältä ja muuta sellaista. Nyt tuli minun vuoroni.
-- Kenties tekin haluatte sota-alueen karttaa?
-- Olette arvannut oikein.
-- Eipä se olekaan vaikeata. Ihmiset eivät osta nykyään juuri mitään
muuta. -- Ja kääntyen erääseen herraan päin, joka seisoi minun
vieressäni, sanoi hän: -- Nyt on huonot ajat kaikilla kustantajilla ja
kaunokirjailijoilla, ei kukaan huoli tiedollisista toiminnoista. Nyt on
huonot ajat kirjailijoilla ja kirjakauppiailla.
-- Ja kansalla myös, -- lisäsi puhuteltu, -- jolle tuollainen
välinpitämättömyys tuottaa henkisen rappiotilan -- -- --
Ja minun isäni tahtoisi, -- ajattelin kolmannen kerran, että sota
kestäisi kolmekymmentä vuotta maan hyväksi!
-- Siis käypi liikkeenne huonosti? -- kysyin minä ääneen.
-- Oo, ei ainoastaan minun vaan kaikkien, melkein kaikkien, -- vastasi
kirjakauppias. -- Poikkeuksena ovat ne kauppiaat, jotka toimittavat
armeijalle tarpeelliset varat, mutta kaikille muille tuottaa sota
sanomattoman vahingon. Kaikki pysähtyy: työ tehtaissa, työ vainioilla,
lukematon joukko ihmisiä jää työttömäksi. Arvopaperit kadottavat
arvonsa, korko kasvaa, kaikki työnhalu veltostuu, lukuisat liikemiehet
tekevät vararikon -- -- lyhyesti, kaikkialla on kauhea kurjuus.
Ja minun isäni tahtoisi -- -- uudistin itsekseni jättäessäni
kirjakaupan.
* * * * *
Tapasin ystävättäreni kotona. Kreivitär Lori Griesbach oli enempi kuin
yhdessä asiassa toverini onnettomuudessa. Kenraalin tytär, niinkuin
minäkin, upseerin vaimo, niinkuin minäkin, ja nyt »elävän miehen leski»,
niinkuin minäkin. Yhdessä suhteessa voitti Lori minut, hänellä ei ollut
sodassa ainoastaan miehensä, vaan myöskin kaksi veljeänsä. Mutta hän ei
ollut niin hätäinen luonteeltaan. Hän oli täydellisesti vakuutettu, että
hänen rakkaansa olivat erään, hänen hyvin kunnioittamansa pyhimyksen
suojeluksen alla, ja toivoi heitä siis varmasti takaisin.
Hän otti minun vastaan avoimin sylin.
-- No, Jumala siunatkoon sinua, Martha, olipa se kiltisti, että tulit
minua tervehtimään! Mutta sinä näytät niin kalpealta ja riutuneelta, et
suinkaan liene saanut ikäviä tietoja sodasta?
-- En, Jumalan kiitos, mutta onhan kaikki niin surullista.
-- Niin, minä ymmärrän, sinä tarkoitat tappioita. Mutta ei ole syytä
surra sitä aivan paljo, ensi sanoma voipi tuoda tiedon voitosta.
-- Voitto taikka tappio, -- onhan sota itsestänsä jo niin hirvittävä.
Eikös olisi parempi, jos ei sotia olisi lainkaan?
-- Mitävarten olisi sitte sotilaita?
Mietin hetkisen. -- Niin, silloin ei niitä varmaan olisikaan.
-- Miten lapsellisesti sinä puhut? Sepäs olisi suloista elämää. Vaan
siviiliä, hui, minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta se on onneksi
mahdotonta!
-- Mahdotonta? Niin, sinä olet varmaankin oikeassa, *tahdon* sen uskoa.
Muutoin en voisi käsittää, miksi se ei olisi tapahtunut jo kauan
takaperin.
-- Mikä olisi tapahtunut?
-- Sodan poistaminen. Mutta -- -- yhtä hyvin voisin puhua
maanjäristyksien poistamisesta.
-- En ymmärrä sinua. Mutta itse puolestani olen iloinen tämän sodan
syttymisestä, koska toivon Ludvigin saavan siellä tilaisuutta kunnostaa
itseänsä. Ja veljillenikin on se hyvä asia. Olen aivan tyyni heidän
puolestaan; heillä on kaikilla kolmella siunattu lumouskalu -- -- äiti
on itse ripustanut ne heidän kaulaansa.
-- Millaiseksi sinä sitte ajattelet tuollaista sotaa, Lori? Uskotko,
että, jos jokaisella miehellä on lumouskalu, kuulat, jotka molemmilta
puolin ammutaan, katoavat pilviin, tekemättä mitään vahinkoa?
-- En ymmärrä sinua. Sinä olet niin laimea uskossasi, sitäpä täti
Mariakin valittaa -- --
-- Miksi et vastaa kysymykseeni?
-- Siksi, että se sisältää ivaa sellaisista asioista, jotka ovat minulle
pyhiä.
-- Ivaa? Kaukana siitä. Tahdon vaan, että ottaisimme asian mietittäväksi
järkevästi.
-- Mutta sinä tiedät kyllä, että on synti antaa järjen tuomita
sellaisissa asioissa, jotka ovat niin paljoa ylempänä meitä.
-- Sinä voit olla oikeassa, Lori, ja minä vaikenen. Mitä auttaakaan
tuumaileminen ja miettiminen. Joku aika sitte on epäilyksiä entisten
vakaumusteni oikeudesta ruvennut tulemaan mieleeni ja ne ovat tuottaneet
minulle kärsimyksiä. Jos en enää voisi uskoa sitä, että tämän sodan
aloittaminen oli välttämättömän tarpeellista ja edullista, niin en voisi
koskaan antaa anteeksi niille, jotka -- -- --
-- Sinä tarkoitat Ludvig Napoleonia -- niin, hän on tosiaankin aika
vehkeilijä!
-- Hän, taikka joku muu, sehän on aivan yhden tekevä. Mutta minä
tahtoisin olla varmasti vakuutettu siitä, etteivät ylipäänsä ihmiset ole
alkaneet tätä sotaa, vaan että se on puhjennut itsestään -- -- niinkuin
lavantauti tahi tulirokko -- --
-- Kuinka kiihoittunut sinä olet, ystäväni. Puhelkaamme järkevästi, ja
kuuntele sinä nyt tyynesti minua. Sota on pian lopussa, ja silloin
tulevat meidän miehemme takaisin ratsumestareina. Ja minä aijon
houkutella Ludvigin tulemaan minun kanssani johonkin kylpylaitokseen, se
tekee hänelle hyvää kestettyjen vaivojen perästä ja minulle myös pitkän
ikävän ja epätoivon jälkeen. Sillä älä luulekaan, etten minä olisi
levoton ja epätoivossa. Voisihan Jumala tahtoa, että joku rakkaistani
kaatuisi, -- ja jos se onkin ihana ja kadehdittava kuolema -- kunnian
tanterella -- keisarin ja isänmaan edestä -- --
-- Sinähän puhut niinkuin paras armeijakäsky.
-- Niin olisi se kuitenkin hirmuista. Ajatteleppas vähän äiti-raukkaa,
jos Kustaalle tai Kaarlelle jotain tapahtuisi -- -- mutta älkäämme
puhuko enää siitä. Siis virkistyäksemme kaikista rasituksista, koetan
saada toimeen hauskan kylpyretken johonkin -- mieluimmin Karlsbadiin --
--
Tässä tulimme keskeytetyksi. Palvelija tuli sisään tuoden kirjeen.
-- Kustaalta! -- huudahti Lori iloisena, rikkoen sinetin.
Luettuaan muutaman rivin huudahti hän tuskan murtamana, kirje putosi
hänen kädestään, ja hän heittäysi itkien kaulaani.
-- Lori, ystäväni, mitä on tapahtunut? -- kysyin liikutettuna. --
Miehesi? --
-- Oi Jumalani, Oi Jumalani! -- valitti hän. -- Lue itse!
Otin ylös kirjeen ja aloin lukea. Voin aivan tarkalleen kertoa sen
sisällön, sillä joku aika myöhemmin pyysin Lorilta kirjeen lainaksi
saadakseni mukailla sen päiväkirjaani.
-- Lue ääneen -- pyysi Lori -- minä en ole vielä lukenut loppuun.
Tein niinkuin hän käski.
Kirje kuului:
»Rakas sisar! Eilen oli tulinen ottelu, siitä tulee pitkä tappiolista.
Mutta että äiti ja sinä ette vasta siitä saisi tietää, mikä vahinko
meitä on kohdannut, ja että sinä vähitellen voisit valmistaa äitiä
vastaan ottamaan sanomaa, tahdon heti sinulle ilmoittaa, että niiden
joukossa, jotka ovat kaatuneet isänmaan puolesta, on myöskin meidän
uljas veljemme Kaarle.» -- Keskeytin tässä syleilläkseni Lori-parkaa.
-- Siihen asti olin ehtinyt -- sanoi hän hiljaa.
Minä luin eteenpäin: »Miehesi on vahingoittumatta ja minä myöskin;
kadehdin Kaarlen sankarikuolemaa! Hän kaatui taistelun alussa ja ei siis
onneksi saanut tietoa siitä surullisesta asiasta, että olemme jälleen
joutuneet tappiolle. On se sangen katkeraa. Näin hänen kaatuvan, sillä
ratsastimme vieretyksin. Laskeusin heti alas hevosen seljästä
auttaakseni häntä. Yksi ainoa katse -- ja hän oli kuollut. Kuula oli
luultavasti lävistänyt sydämen tahi keuhkon -- hän kuoli äkkiä, ilman
tuskia. Kuinka monen täytyykään maata tuntikausia tuskissansa kauheassa
sotamelussa, ennenkuin kuolema heidät vapauttaa! Se oli kauhea päivä;
ystäviä ja vihollisia, enempi kuin tuhat ruumista lepäsi sotatanterella.
Kuolleitten seassa löysin monta tuttavaani, myöskin -- (tässä minun piti
kääntää lehteä) -- Arno Dotzkyn -- --» tainnuksissa vaivuin lattialle.
* * * * *
-- Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me
olemme voitetut!
Näin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa,
jossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.
Olin palannut pikku Ruruni kanssa nuoruuteni kotiin, ja kahdeksan päivän
kuluttua siitä tapauksesta, joka oli kohdannut minua, muutti perheeni
Grunitziin, Ala-Itävallassa olevalle maatilallemme, ja minä seurasin
mukana. Yksinäisyydessä olisin vaipunut hirveään epätoivoon, mutta nyt
olivat he kaikki ympärilläni, samalla tavoin kuin ennen naimisiin
menoani, isä, täti Maria, pieni veljeni ja kaksi melkein täysikasvuista
sisartani. Kaikki koettivat he tehdä mitä voivat huojentaakseen suruani,
ja kaikki kohtelivat he minua jonkinlaisella kunnioituksella, joka teki
minulle hyvää.
Lähempiä tietoja Arnon kuolemasta ei minulla silloin ollut. Hänet oli
löydetty kuolleena, hänet oli tunnettu ja haudattu -- siinä oli kaikki,
mitä olin saanut tietää. Hänen viimeinen ajatuksensa lensi kyllä minun
ja hänen pienen poikansa luo, ja hänen lohdutuksensa viimeisellä
hetkellä oli varmaankin: olen tehnyt velvollisuuteni -- *enempi* kuin
velvollisuuteni.
-- Me olemme voitetut -- uudisti isäni synkästi, istuutuen vierelleni.
-- Siis ovat ihmiset uhratut turhaan -- keskeytin minä huoaten.
-- Kaatuneet ovat onnellisia, koska ne eivät tiedä siitä häpeästä, joka
meitä on kohdannut. Mutta me tulemme kyllä kostamaan, vaikka nyt onkin
tilapäisesti tehty rauha.
-- Oi, Jumalalle olkoon kiitos, -- huudahdin minä. -- Minulle se on
liian myöhään -- mutta tuleehan tuhat muuta säästetyksi.
-- Sinä ajattelet ainoastaan itseäsi ja yksityisiä henkilöitä. Mutta
tämä asia koskee Itävaltaa.
-- Ja eikös Itävalta ole muodostunut vaan yksityisistä?
-- Lapseni, katsos, valtakunnan, valtion elämä on pitempi ja
merkillisempi kuin yksilön. Nämä katoavat, polvi polvelta, mutta
valtakunta elää edelleen ja kehittyy, kasvaa voimassa ja arvossa, tahi
kutistuu ja menee takaperin, jos toiset valtakunnat saavat siitä voiton.
Siksi on valtakunnan menestys ja voima suurin ja pyhin tarkoitusperä,
mihin isänmaan ystävän tulee pyrkiä ja jonka edestä hänen milloin
hyvänsä tulee olla valmis uhraamaan henkensä.
Minä teroitin nämät sanat muistooni voidakseni myöhemmin kirjoittaa ne
päiväkirjaani. Sillä niissä tuli mielestäni niin voimakkaasti esiin
juuri ne aatteet, joita oppiajallani olin historian oppikirjoista
saanut, ja jotka nyt pitkällä tuskan ja surun ajalla olivat mielestäni
unohtuneet. Mutta nyt tahdoin uudelleen tarttua niihin kiinni saadakseni
lohdutusta siitä ajatuksesta, että puolisoni oli kaatunut taistelussa
hyvän asian puolesta, ja että oma onnettomuuteni oli osa samasta
suuresta asiasta.
Kuinka mieltä ylentävästi, joskin tuskallisesti, oli minuun vaikuttanut
se suuremmoinen surujuhla, joka päivää ennen pois matkustamistamme
vietettiin Stephanin tuomiokirkossa! Se oli sielumessu kaatuneille.
Keskellä kirkkoa oli korkea katafalkki, joka oli kaunistettu sodan
tunnusmerkeillä: lipuilla ja sota-aseilla. Urkulehteriltä tulvailivat
ihanan »reqviemin» sävelet, jota siellä laulettiin, ja melkein kaikki
läsnäolevat, suurimmaksi osaksi mustiinpuettuja naisia, itkivät ääneen.
Ja jokainen niistä ei itkenyt ainoastaan sitä ainoaa, jonka oli
kadottanut, vaan kaikkia muitakin, jotka olivat saaneet saman kuoleman.
Nehän olivat kaikki, nuo nuoret ihmisraukat, uhranneet henkensä meidän
edestämme, se tahtoo sanoa, isänmaan kunnian ja menestyksen edestä.
Eloon jääneet sotilaat, kaikki Wienissä olevat kenraalit ja upseerit,
olivat läsnä ja täyttivät koko kirkon peräalan, ja kaikki olivat he
valmiit seuraamaan kaatuneita tovereitansa epäilemättä, pelkäämättä.
Pyhänsavunhöyryjen, pauhaavien urun sävelten, yhteisen tuskan tuottamien
kyynelten mukana kohosi varmaankin mieluisa uhri taivaaseen, ja
sotajoukkojen herra oli varmaankin antava siunauksensa jokaiselle
niistä, joiden edestä tämä surujuhla vietettiin.
Niin ajattelin silloin, ainakin olen näillä sanoilla juhlallisuuden
päiväkirjaani kirjoittanut.
Noin pari viikkoa Solferinon tappion jälkeen tuli tieto siitä, että
rauhansopimus oli allekirjoitettu Villafrankassa. Isäni koetti kaikilla
tavoin selittää minulle, että tämä rauhanteko oli valtiollisessa
suhteessa aivan välttämätön, jonka jälkeen minä vakuutin, että minä
kaikissa tapauksissa olin iloinen, että taistelu ja murhaaminen nyt oli
loppunut. Mutta hyvä isäni ei tästä hämmästynyt, vaan jatkoi
puolustelevia selityksiään.
-- Älä luule, että me pelkäämme! -- Vaikka näyttääkin nyt siltä kuin
myöntyisimme, niin emme kuitenkaan unohda, mitä arvomme vaatii. Me
luovumme nyt tilapäisesti Lombardiasta, mutta pidämme Venedigin ja
varjelemme siten etelä-italialaiset valtiot ja pyhän istuimen. Aivan
valtiollisista syistä ja eurooppalaisen tasapainon vuoksi olemme me --
--
* * * * *
Neljä vuotta on kulunut. Molempien nuorten sisarteni -- seitsenmäntoista
ja kahdeksantoista vuoden vanhojen -- oli vuoro tulla esitellyksi
hovissa, ja sen johdosta päätin minä jälleen näyttäytyä seuraelämässä.
Suuri lääkäri, aika, oli tehnyt tehtävänsä ja vähitellen huojentanut
tuskani ja kaipaukseni.
Epätoivo muuttui suruksi, suru vienontui, vieno suru muuttui
kärsivällisyydeksi ja tämä vaihtui jälleen uudistuvaan elämänhaluun.
Eräänä aamuna huomasin, että olinkin ylipäänsä hyvin kadehdittavassa
asemassa: kahdenkymmenkolmen vuoden vanha, kaunis, rikas, ylhäinen,
pienen soman pojan äiti, lemmekkään perheen jäsen -- eikös siinä
kaikessa vielä ollut syytä iloitsemaan elämässä.
Lyhyt avioelämäni oli takanani menneisyydessä niinkuin unelma. Olin
ollut hyvin onnellinen, puolisostani eroaminen oli tuottanut minulle
katkeraa surua, hänen kuolemansa raivoisaa tuskaa -- mutta tämä kaikki
oli nyt ohitse. Rakkauteni ei ollut niin kovin kiinni kasvanut
sisällisen ihmiseni kanssa, etten olisi voinut kestää vahinkoa, joka
minua oli kohdannut, sillä yhteiselämämme aika oli ollut niin lyhyt.
Enkä minä myöskään ollut hänelle ollut *kaikki*, sillä jos olisin sitä
ollut, ei hän olisi niin iloisella mielellä minua jättänyt ilman mitään
pakkoa -- hänen komppaniansa ei tullut lainkaan sotaan komennetuksi.
Sitä paitsi olin minä niiden neljän vuoden kuluessa paljo muuttunut,
henkinen näköpiiri oli laajentunut, olin saanut toisia mielipiteitä ja
hankkinut uusia tietoja. Ja siten olisi hän -- jos hän olisi voinut
jälleen eloon herätä -- monessa suhteessa ollut nykyiselle elämälleni
vieras.
-- Miten oli tämä muutos minussa tapahtunut? Niin, seuraavalla tavalla.
Vuosi oli kulunut Arnon kuolemasta. Epätoivo -- ensimäinen aste -- oli
muuttunut suruksi, syväksi sydäntä polttavaksi suruksi. En tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä, että haihduttaisin suruani seuraelämässä.
Ainoa, minkä tähden tahdoin elää, oli pieni poikani. Voidakseni kerran
olla hänelle hyvänä opettajana tahi ainakin seurata hänen opintojansa,
tahdoin hankkia itselleni tietoja niin paljo kuin mahdollista ja
senvuoksi antausin taas tarkastamaan niitä aarteita, joita löytyi linnan
kirjastossa. Varsinkin ikävöin saada jälleen alkaa vanhoja, rakkaita
historian-opintojani. Viime aikoina, jolloin sota oli vaatinut minulta
ja ystäviltäni niin suuria uhreja, oli entinen innostukseni sangen
suuressa määrässä laimentunut, ja nyt toivoin saavani sitä jälleen
virkistää sopivan kirjallisuuden avulla. Ja todellakin: kun olin lukenut
muutamia sivuja voittorikkaista taisteluista, urhollisuudesta ja
sankarikuolemasta ja muusta sellaisesta, oli minusta monta kertaa oikein
lohdullista ajatella, että Arnon kuolema ja minun oma suruni olivat osa
sellaisen suuren historiallisen tapauksen sisällöstä. Sanoin »monta
kertaa» -- ei aina. Sillä en voinut enää koskaan kokonaan antautua
sellaiseen tunnelmaan, jossa muinoin toivoin voivani olla Orleansin
neitsyen asemassa. Niissä kiihkeissä, kehuvissa kirjoituksissa sodan
urhotöistä oli minusta nyt paljo, paljo petollisuutta ja tyhjyyttä,
varsinkin kun samalla kertaa mieleeni muistuivat kaikki ne onnettomuudet
ja kauhut, jotka sotaa seurasivat.
Pian olin lukenut kaikki kirjastossamme löytyvät historialliset teokset.
Pyysin sen vuoksi kirjakauppiastamme lähettämään jotain uutta
historiallista teosta katsottavaksi. Hän lähetti minulle silloin
»History of Civilization in England»[1]. »Teos ei ole täydellisesti
valmis», kirjoitti kirjakauppias, »mutta tähän liitetyt kaksi nidosta,
jotka ovat sille johdantona, ovat itsessänsä kokonaisuus ja ovat koko
sivistyneessä maailmassa herättäneet suurta huomiota. Sanotaan, että
kirjoittaja on tässä laskenut peruskiven aivan uuteen historian
ymmärtämiseen.»
[1] Englannin sivistyshistoria. Suomentaja.
Niin, todellakin, kokonaan uuteen. Kun olin lukenut ja uudestaan lukenut
nämä kaksi nidosta, tuntui minusta kuin olisin ollut henkilö, joka on
elänyt koko elämänsä ahtaassa laaksossa ja tulee ensi kerran viedyksi
korkealle vuoren kukkulalle, josta hän voi vapaasti nähdä laajalle
maiden ja merien yli. En tahdo sanoa että minä, kolmenkolmatta vuotias,
joka olin ainoastaan saanut tavallisen, pintapuolisen tyttö-kasvatuksen,
ymmärsin kirjan kaikessa laajuudessaan, mutta sen viehätys valtasi
minut. Huomasin, että minun ahtaan laaksoni ulkopuolella oli suuri,
suuri maailma, josta en tähän asti ollut mitään aavistanut. Vasta sitte
kun viidentoista, kahdenkymmenen vuoden kuluttua jälleen luin tämän
kirjan, ja sitte kun olin tutkinut muutamia muita samassa hengessä
kirjoitettuja teoksia, voin ehken rohjeta sanoa, että olin sen
ymmärtänyt. Mutta *yksi* asia selveni minulle jo silloin: ihmiskunnan
historiaa eivät määrää, niinkuin ennen ajateltiin, kuninkaat ja
valtiomiehet, sodat ja valtioliitot, vaan ihmisälyn vähitellen tapahtuva
kehitys. Polvesta polveen kulkeva *ihailu*, jolla muut historian
kirjoittajat olivat tavallisesti kuvanneet mahtavien valloittajien ja
maanhävittäjien elämänvaiheita, puuttui kokonaan Bucklen historiasta,
päin vastoin näyttää hän toteen, että sotilassäädyn arvo on
päinvastaisessa asemassa jonkun kansan sivistyskantaan: kuta lähempänä
barbari- eli raakalaistilaa ollaan, sitä useammin tavataan
molemminpuolista taistelua, sitä ahtaammat ovat rauhan rajat: maakunta
maakuntaa, kaupunki kaupunkia, perhe perhettä vastaan. Hän panee
erityisesti painoa siihen, että ihmiskunnan edistyessä on *rakkaus*
sotaan enempi, kuin itse sota, vähentymässä. Olinhan minäkin lyhyellä
kehitysajallani ehtinyt huomata, miten tuo rakkaus ja ihailu yhä enempi
oli alkanut muuttua vastenmielisyydeksi. Ja jos olinkin usein koettanut
ehkäistä tätä vastenmielisyyttä, ajatellen että se on arkamaista ja
oikeudetonta, niin huomasin nyt, että se oli vaan kaiku ajan hengestä,
sekä että monella oppineella ja ajattelevalla oli sama käsitys kuin
minullakin.
Siis olin minä Bucklen *History of Civilization*'issa löytänyt juuri
päinvastaisia ajatuksia kuin mitä olin etsinyt, ja kuitenkin pidin tätä
löytöäni voittona. Tunsin että tämä minua jalostutti ja tyynnytti.
Kerran koetin isäni kanssa puhua tästä asiasta, mutta hän ei minua
lainkaan ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tulla kanssani vuorelle -- se
tahtoo sanoa, hän ei tahtonut lukea kirjaa, ja olihan silloin turha
keskustella niistä mielipiteistä, joita siinä esille tuotiin.
Nyt seurasi toinen aste mielentilassani, jolloin suru alkoi muuttua
alakuloisuudeksi. Silloin luin ja tutkin vielä hartaammin. Bucklen
teoksesta olin saanut halua miettimiseen ja sitä lukiessani olin saanut
oppia tuntemaan ylevämpiä ajatuksia maailmasta ja siinä olevista
esineistä. Tahdoin yhäkin vielä tällaista nautintoa ja sen vuoksi annoin
monen samallaista henkeä sisältävän kirjan seurata tätä ensimäistä.
Hartaus, jolla antausin lukemiseeni, ja hupi, jonka se minulle tuotti,
vaikutti suuresti siihen, että alakuloisuus katosi ja neljäs aste
valloitti mielentilani. Mutta samalla kuin aloin jälleen saada takaisin
entisen elämänhaluni, tunsin, etteivät kirjat minua enää täysin
tyydyttäneet, ja että minun tulisi elämästä, todellisesta elämästä etsiä
ja löytää tukea uudelle katsantotavalleni ja saada vapaampi ala
edistyvälle kehitykselleni. Katsoen minun kasvatukseeni ja suku-asemaani
ei minulla ollut muuta tilaisuutta siihen kuin -- seuraelämä.
Siis talvella 1863 päätin minä jälleen ottaa siihen osaa ja samalla
saattaa sinne molemmat nuoret sisareni.
* * * * *
Sisareni ja minä huvittelimme oikein sydämen pohjasta, minä en suinkaan
vähemmin kuin he. Olihan erinomainen nautinto että, sitte kun oli
viettänyt neljä vuotta mitä yksitoikkoisinta maailmasta eroitettua
elämää, yhtäkkiä tulla iloisten juhlien pyörteen keskukseen, saada
puhella etevien henkilöiden kanssa sekä saada vastaanottaa paljo -- niin
miksi en sanoisi sitä -- ihailua ja hellyyttä. Minun ympäristössäni oli
useamman kuin yhden kerran tehty viittauksia siihen suuntaan, että minun
pitäisi mennä naimisiin, mutta kaikissa niissä nuorissa herroissa, jotka
ympäröivät minua ja sisariani, ei ollut yhtäkään, joka olisi tehnyt
mitään syvällisempää vaikutusta minuun. Tunsin, että niiden ja minun
välillä oli aita, jonka opiskeluni ja miete-elämäni niinä neljänä
yksinäisenä vuotena oli muodostanut. Kaikilla noilla loistavilla
nuorilla herroilla, joiden suurin harrastus oli urheilu, peli, tanssi,
kurtiisi ja kunnianhimo, ei ollut vähintäkään käsitystä niistä asioista,
joihin minun ajatukseni olivat kiintyneet ja joista minun henkeni oli
saanut niin runsasta ravintoa. Tunsin, että jos sydämeni vielä kerran
tuntisi rakkautta, tulisi rakkauteni esineen täydellisesti vastata minun
vaatimuksiani.