-- En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdot

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

ASEET POIS!

Bertha von Suttner

Tekijän luvalla mukaellusta painoksesta suomentanut

Alli Nissinen

Ensimmäisen kerran julkaissut

Kustannusosakeyhtiö Otava 1895.

Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,

joka ilmestyi 1912.

Seitsentoista vuotiaana olin sangen haaveileva tyttö. Tämän olisin jo

varmaankin unhottanut, jollei minulla olisi tallella sen aikaisia

päiväkirja-muistoonpanojani. Mutta näissä muistoonpanoissa ovat entiset

haaveiluni, korkealle tähtäävät ajatukseni ja ylenpalttiset tunteeni

tulleet ikuistetuiksi, ja siten voin minä nyt lähemmin tarkastella sitä

kirjavaa ajatusten tulvaa, joka liikkui siinä tyhmässä, kauniissa

tytönpäässä. Tämän pään kauneuden kertovat minulle vanhat valokuvat,

vaikka kuvastimeni ei enää siitä mitään tiedä. Voin käsittää millainen

kadehdittava olento tuo nuori, ylistetty, kaiken komeuden ja loiston

pyörteessä elävä Martha Althaus lienee ollut. Punaiset

muistoonpanovihkoset kertovat kumminkin paljon runsaammin alakuloisia,

kuin rajatonta nuoruuden riemua ilmaisevia tunteita. Ja minä kysyn

itseltäni: olinko todellakin niin kiittämätön, että en huomannut onneani

ja mukavuuttani, joka oli osakseni tullut, tahi olinko niin typerä, että

luulin ainoastaan synkän alakuloisuuden olevan kyllin arvokasta

runollisin sanoin ilmaistavaksi ja ikuistutettavaksi vaikeneville

päiväkirjan lehdille.

Kohtaloni ei tyydyttänyt minua, sillä vihkoon olin kirjoittanut:

»Oi, Jeanne d'Arc, sinä taivaan suosima sankarinainen, jos minä olisin

sinun sijassasi! Saada heiluttaa valtioviiriä, saada kruunata kuninkaani

ja sitte -- kuolla -- kalliin isänmaan edestä! --»

Tilaisuutta näiden kainojen toiveiden täyttämiseen ei kuitenkaan,

valitettavasti kyllä, tarjoutunut. Ei minun myöskään sallittu

kristittynä marttyyrina tulla villien petojen raadeltavaksi ja siten

kuolla, toivomus, joka muistiin panojeni mukaan vuotena 1853 oli palavan

intoni korkeimpana päämääränä. Minun täytyi yhä edelleenkin huo'ata

tietäen, että ne työt, joita sieluni halasi, jäisivät tekemättä, ja että

elämäni pääpiirteissään olisi turhaan kulunut. Oi, miksi ei minusta

ollut tullut poika, silloin olisin voinut saada toimeen jotain suurta ja

ihanaa! Historia näyttää meille hyvin harvoja esimerkkejä naisten

urostöistä. Miten harvoin onkaan meillä Gracchoja poikina, miten harvoin

saammekaan kantaa miehiämme Weinsbergerporttien läpi, ja miten harvoin

huutavatkaan miekkoja-heiluttavat unkarilaiset meille: »Eläköön Maria

Teresia, meidän kuningattaremme!» Mutta kun on mies, niin ei tarvitse

muuta kuin tarttua miekkaansa ja rynnätä maailmaan saamaan kunniaa ja

laakereita, voittamaan maailmanvaltoja, niinkuin Bonaparte, tahi

valtaistuimia, niinkuin Cromvell. Muistan, että korkein ajatus, mikä

minulla oli inhimillisestä suuruudesta, oli sotaisa urhoollisuus.

Oppineita, runoilijoita ja muita suuria miehiä kohtaan oli minulla tosin

jonkun verran kunnioituksentunnetta, mutta varsinaista *ihailua*

herättivät minussa ainoastaan taistelukentän voittoisat sankarit. Ne

olivat historian etevimmät kannattajat, ne ohjasivat kansojen ja maiden

kohtalot, ne olivat merkityksen ja suuruuden puolesta yhtä korkealla

muiden ihmisten yli, kuin Alppien ja Himalajan huiput ovat yli laakson

ruohojen ja kukkaisten.

Tästä kaikesta en kuitenkaan tarvitse tehdä sitä johtopäätöstä, että

minulla olisi ollut erityinen sankariluonne. Asia oli yksinkertaisesti

sellainen, että minä olin haaveileva ja tulin hyvin helposti

hurmaantuneeksi, ja olihan silloin aivan luonnollista, että etupäässä

innostuin siitä, jota enimmän ylistettiin sekä oppikirjoissani että

ympäristössäni.

Isäni oli kenraali itävaltalaisessa armeijassa, ja hän oli ottanut osaa

taisteluun Custozzan luona »isä» Radetskyn johdolla, jota hän melkein

epäjumaloitsi. Millaisen joukon kertoelmia sotaretkestä sainkaan kuulla!

Minun rakas isäni oli niin ylväs sotaisista muisteloistaan ja puhui

sellaisella ihastuksella niistä sotaretkistä, joihin hän oli ottanut

osaa, että ehdottomasti tunsin sääliä niitä miehiä kohtaan, joilla ei

sellaisia muistelmia ollut. Ja miten alentavaa olikaan mielestäni

naissukupuolelle, ettei se saanut tuolla ylevimmällä tavalla tuoda

ilmoille isänmaanrakkauttaan ja kunniantunnettaan. Jos joskus kuulin

puhuttavan naisten pyrinnöistä päästä yhdenarvoisiksi miesten kanssa,

niin käsitin vapaudenaatteen vaan siten, että se tarkoitti naistenkin

pääsemistä aseilla varustettuna sotatantereelle. Miten kauniisti

kerrotaankaan historiassa Semiramiksesta tahi Katarina II:sta:

»Hän kävi sotaa sen ja sen naapurivallan kanssa -- -- -- hän voitti sen

tahi sen maan» --.

Ylipäänsä on historia, sellaisena kuin se nuorille esitetään, paras syy

siihen, että nuoriso ihailee sotaa. Historiallisissa oppikirjoissa

painetaan lasten mieleen, että sotajoukkojen päällikkö panee yhä toimeen

teurastuksia, että teurastukset niin sanoakseni ovat se vaikutin, jonka

nojalla kansojen historia vierii edelleen läpi aikojen; ne ovat

järkähtämättömän luonnonlain seurauksia ja niiden tulee aina uudistua

niinkuin myrskyjen ja maanjäristysten: niihin tosin yhtyy paljon kauhua

ja hirmua, mutta tämä tulee täydellisesti palkituksi yleisesti tärkeiden

seurausten ja sen kunnian ja kuuluisuuden kautta, jonka yksityiset sillä

tavoin voivat saavuttaa, ja vihdoin sen tietoisuuden kautta, että on

suuremmoisimmalla tavalla täyttänyt velvollisuutensa. Onko olemassa

mitään ihanampaa kuolemaa, kuin kuolo sotatantereella? Onko olemassa

kadehdittavampaa kuolemattomuutta, kuin se mikä tulee kaatuneen sankarin

osaksi? Tämä kaikki opetetaan selvästi ja varmasti kaikissa luku- ja

oppikirjoissa, jotka ovat kirjoitetut »koulua varten», ja joissa

varsinaisen historian rinnalla, joka ainoastaan kuvataan pitkänä

sotatapausten lankana, kerrotaan yksinomaan urhokkaista asetoimista.

Tämä kuuluu isänmaalliseen kasvatustapaan. Koska jokaisesta pojasta

aikaa myöten täytyy tulla isänmaan puolustaja, tulee lapsen ihastusta

tähän parhaimpaan kansallisvelvollisuuteen herättää ja muodostaa. Ja

voidaksensa karaista hänen aistiansa sitä luontaista inhoa vastaan, jota

sodan kauhut ehdottomasti herättävät, puhutaan niin huolettomasti kuin

mahdollista mitä hirveimmistä veritöistä, niinkuin jostain

välttämättömän tarpeellisesta, jostain aivan tavallisesta ja koetetaan

niin paljo kuin mahdollista tuoda esiin sodan ihanteellista puolta --

jos edes sellaisesta voipi puhua. Tällä tavoin onnistutaan kasvattamaan

taistelunhaluinen ja sotaisa suku.

Tytöt, joiden ei tarvitse »sotaan lähteä», saavat historialliset

tietonsa aivan samoista kirjoista kuin pojatkin. Siten muodostuu

naispuolisessa nuorisossa aivan sama käsitys, joka ilmenee sotilassäädyn

ihailuna ja kateellisena tunteena siitä, ettei voi taisteluihin osaa

ottaa. Mitä hirmuisia kuvauksia kaikenlaisista tappeluista, punilaisista

ja makedonialaisista, aina kolmekymmenvuotisiin ja napoleonilaisiin

sotiin asti meille kerrottiinkaan, meille pienille, helläsydämisille ja

hennoille neitosille, joita kaikessa muussa kehoitettiin hiljaisuuteen

ja lempeyteen. Kuinka saimmekaan nähdä kaupunkien palavan, asukkaiden

joutuvan hirmuisen murhan ja silpomisen uhriksi ja kuinka saimmekaan

tietää vankien julmasta rääkkäyksestä! Kun näin näkee julmuutta

julmuuden päälle, tylsistyy luonnollisesti tunne huomaamaan sitä

julmuudeksi. Kaikkea, mikä koskee sotaa, ei katsellakaan enää

inhimilliseltä näkökannalta, ja saapi se sen vuoksi jonkinlaisen

erikoisen salaperäis-historiallis-valtiollisen merkityksen. Sota täytyy

olla olemassa! Se on korkeimpien arvonimien ja korkeimman kunniansaannin

lähde. Sen käsittävät tytöt mainion hyvin, ja niin perustuu aikaisin se

käsitys, joka muinoin loi spartalaiset äidit ja meidän aikoinamme luo

mitä lapsellisimman miekkaa kantavien urhojen ihailun ja erikoislemmen.

* * * * *

Minua ei ole, niinkuin monia minun säätyyni kuuluvia naisia kasvatettu

luostarissa, vaan olen tullut kasvatetuksi lapsuuteni kodissa, jossa

sitä varten pidettiin opettajattaria ja opettajia. Jo aikaisin jäin

äidittömäksi. Äidin sijassa oli minulla ja kolmella nuoremmalla

sisarellani eräs täti, muuan vanha aatelisneiti. Talvikuukaudet asuimme

Wienissä, mutta kesällä olimme sukukartanossamme Ala-Itävallassa.

Muistan tuottaneeni opettajilleni paljo iloa, sillä minulla oli hyvä

muisti ja minä olin ahkera sekä varsinkin kunnianhimoinen oppilas. Kun

minä en voinut tyydyttää kunnian himoani rientämällä Valkyrian tavoin

sotatantereelle, niin sain tyytyä siihen, että hankin itselleni hyviä

arvosanoja opinnoissani ja ahkeruudellani voitin ympäristöni ihailun.

Ranskan ja englannin kielen opin melkein täydellisesti; maantieteessä ja

tähtitieteessä omistin sellaiset tiedot, kuin ohjelman mukaan naisen

kasvatukselle oli tarpeellista, mutta historiassa opin paljo enempi kuin

minulta vaadittiin. Minä otin esille paksuja historiallisia teoksia

isäni kirjastosta ja luin niitä vapaahetkinä. Ja joka kerta kun painoin

mieleeni jonkun vuosiluvun tahi tapauksen, pidin itseäni kappaleen

viisaampana entistään.

Kasvatusaineisiini kuului myöskin pianonsoitto, mutta sitä vastustin

ankarasti. Minulla ei ollut taipumusta eikä halua soitantoon ja

sitäpaitsi tunsin, että en sillä alalla voisi voittaa laakereita. Minä

rukoilin ja pyysin niin kauvan, että saisin jättää joutavan

kilkuttamisen ja käyttää aikani muihin opinnoihin, että hyvä isäni

vihdoin vapautti minut soitannollisesta pakkotyöstä. Tämä oli kuitenkin

suureksi suruksi tädilleni, jonka mielestä nuorta tyttöä, joka ei

osannut soittaa pianoa, ei voinut pitää »sivistyneenä».

Maaliskuun 10 päivänä 1857 täytin seitsemäntoista vuotta. »Jo

seitsemäntoista vuotta!» ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä päivänä

kirjoitin päiväkirjaani. Tuo sana »jo» on koko pieni runoelma. Siihen ei

tosin liity mitään selityksiä, mutta selvää on, että sillä tahdoin

sanoa: »Ja vielä ei ole mitään tehty kuolemattomuuttani varten.» Nuo

pienet punaiset vihkoset ovat minulle nyt, kun aijon kirjoittaa

muistojani, sanomattomasta arvosta. Niistä olen tilaisuudessa saamaan

tietoja entisistä tapahtumista pienimpiin yksityisseikkoihin asti ja

kertomaan kokonaisuudessaan kauan sitte unohdettuja ajatuksia ja

keskusteluja.

Seuraavana karnevaaliaikana tuli minun astua seuraelämään. Tämä ajatus

ei tarjonnut minulle, niinkuin nuorille tytöille tavallisesti, mitään

erityistä iloa. Henkeni pyrki johonkin parempaan kuin tanssisalin

voittoihin, mutta *mihin*, sitä en voinut sanoa.

Tänä kesänä määräsi lääkäri tätini Mariebadiin kylpemään, ja tätini näki

hyväksi ottaa minut mukaansa. Vaikka pääsemiseni suureen maailmaan

pitikin tapahtua vasta seuraavana talvena, sain kuitenkin luvan ottaa

osaa muutamiin pieniin iltamiin kylpylaitoksessa voidakseni edeltäpäin

tottua tanssiin ja keskusteluun, että en esiintyisi vallan ujona ja

kömpelönä ensimäisenä karnevaalikautena.

Mutta mitä tapahtuikaan ensimäisessä iltamassa, jossa olin. Niin, ei

mitään sen vähempää, kuin että rakastuin silmittömästi. Tietysti oli

rakkauteni esine eräs husaariluutnantti! Läsnäolevat siviiliherrat

näyttivät sotilasten rinnalla samanlaisilta kuin luusiivet perhosien

rinnalla. Sotilaspukuihin puettujen seassa olivat husaarit komeimpia ja

husaarien seassa oli kreivi Arno Dotsky kaikista komein. Yli kuusi

jalkaa pitkä, musta kihara tukka, ylöspäin taivutetut viikset, valkoiset

hampaat ja tummat silmät -- no siis, hänen kysyessään: »Onko teillä

kotiljonki vapaana, kreivitär?» tunsin, että on olemassa muitakin yhtä

yleviä voittoriemuja, kuin Orleansin Neitsyen miekan tai Katariina

II:sen valtikan pitely.

* * * * *

Yhdeksäntenätoista syntymäpäivänäni olivat hääni kreivi Arno Dotskyn

kanssa. Sitä ennen olin jo astunut suureen maailmaan ja tullut

keisarinnalle esitellyksi kreivi Dotskyn morsiamena. Häittemme jälkeen

teimme matkan Italiaan, jota tarkoitusta varten Arno oli ottanut

pitemmän aikaa virkalomaa. Sotapalveluksesta eroamisesta ei ollut

koskaan ollut kysymystä. Olin ylpeä kauniista husaariupseeristani ja

toivoin ilolla sitä aikaa jolloin hän korkenisi ratsumestariksi --

everstiksi -- ja vihdoin kenraaliksi. Kukapa tiesi -- kenties oli hän

määrätty joksikin vielä korkeammaksi, kenties tulisi hänen nimensä

kerran loistamaan muiden suurien sotapäällikköjen nimien seassa isänmaan

historiassa. -- --

Se oli onnellinen aika, sillä me rakastimme toisiamme sanomattomasti.

Kuitenkaan ei minun punainen kirjani siitä mitään kerro. Suruilleni en

löytänyt kylliksi sanoja ja valitusvirsiä, ne täytyi säilyttää

jälkimaailmalle. Mutta minun uhkuvan nuoruuteni raitis onni ei saanut

sijaa päiväkirjani punaisien kansien sisällä. Se paikka jäi pitkäksi

aikaa unohduksiin.

Mutta odotas: täällähän löydän kuitenkin iloisen muistoonpanon.

Tammikuun 1 päivänä 1859 (sepä oli uudenvuoden lahja, joka kelpaa!)

syntyi ensimäinen poikamme. Tämä tapaus herätti meissä ylpeyttä ja

hämmästystä aivan kuin olisimme me olleet ensimäiset, joille jotain

sellaista tapahtui.

Siitä mahtoi olla seurauksena sekin, että minä taas rupesin muistamaan

päiväkirjaani. Tämä merkillinen tapaushan piti kaikella muotoa saada

jälkimaailman tiettäväksi. Meidän rakas, pieni Rurumme oli meidän

silmissämme merkillisin kaikista maailman ihmeistä. Me ajattelimme ja

toivoimme hänelle mitä suuremmoisinta tulevaisuutta. Mikä hänestä

tulisi? Tämä kysymys, joka tosin ei vielä tarvinnut olla hyvin

kiireellinen, lausuttiin kuitenkin usein Rurun kätkyen ääressä, ja

vastaus oli aina sama: sotilas. Joskus rohkeni hänen äitinsä panna

heikon vastalauseen: mutta ajatteles, jos hän kaatuisi sodassa! Tälle

arvelulle ei tietysti kukaan korvaansa kallistanut.

* * * * *

Huhtikuun ensimäisenä päivänä, siis kolme kuukautta täytettyään, yleni

Ruru korpraaliksi. Mutta samana päivänä tapahtui jotain ikävätä, jotain,

joka teki sydämeni raskaaksi ja joka kehoitti minua uskomaan synkät

ajatukseni punaisten vihkojen huostaan.

Jo kauvan aikaa oli valtiollisella taivaalla näkynyt musta pilkku, jonka

johdosta keskusteltiin mitä vilkkaimmin sanomalehdissä ja seuroissa.

Tähän asti en ollut siihen paljo huomiotani kääntänyt; -- vaikkakin

mieheni tahi isäni usein olivat minun kuulleni sanoneet: »pian tulee

Italia näkemään toista», niin en kuitenkaan ollut sitä tullut

erityisesti huomanneeksi. Ja olisko minulla ollut aikaa valtiollisia

asioita ajattelemaan? Miten innokkaasti ympärilläni keskusteltiinkin

Sardinian asemasta Itävaltaan eli Napoleon III:een, jonka avun Cavour

oli hankkinut itselleen, ottamalla osaa Krimin sotaan, miten paljo

puhuttiinkin siitä jännityksestä, joka täten oli syntynyt meidän ja

italialaisten naapuriemme välille, -- en minä kuitenkaan ollut pannut

näihin keskusteluihin suurempaa arvoa. Mutta yllämainittuna huhtikuun 1

päivänä sanoi mieheni täydellä todella minulle:

-- Tiedätkös, aarteeni, pian se syttyy.

-- Mikä se on, joka syttyy? -- kysyin minä.

-- Sota Sardinian kanssa.

Minä säikähdin. -- Jumalan tähden -- sehän olisi hirmuista! Ja täytyykö

sinunkin mukaan?

-- Sitä varmasti toivon.

-- Kuinka voit sellaista sanoa? -- *Toivot*, että sinut otettaisiin

vaimoltasi ja lapseltasi?

-- Kun velvollisuus kutsuu -- --

-- Silloin voit sanoa, että sinun täytyy seurata velvollisuuden käskyä.

Mutta *toivoa* -- sehän on sama kuin haluta, että niin kova onni

kohtaisi sinua.

-- Kova onni? Sellainen raitis, iloinen sota täytyy olla jotain ihanaa!

Älä unohda, Martha, että olet sotilaan vaimo.

Vaivuin hänen kaulaansa.

-- Ole rauhallinen, Arno, minäkin voin olla urhokas. Kuinka usein

olenkaan kadehtinut historian sankareja ja sankarittaria, ja miten

ihanaa mahtaneekaan olla rientää taisteluun. Jos vaan saisin sinua

seurata ja voittaa tai kaatua sinun rinnallasi.

-- Hyvin puhuttu, rakkahani, mutta lapsellisesti! Sinun paikkasi on

poikamme luona, josta myös täytyy kasvaa isänmaan puolustaja. Sinun

paikkasi on kotilietemme luona. Suojellaksemme tätä kotiliettä

vihollisten hyökkäyksiltä, suojellaksemme kotejamme ja naisiamme, -- sen

vuoksi täytyy meidän miesten mennä sotimaan.

En tiedä, miksi nämät sanat, joita niin usein ennen olin kuullut ja

lukenut, tällä kertaa kuuluivat turhilta korulauseilta. Eihän ollut

mitään vaaran uhkaamaa liettä puolustettavana, eihän porttiemme

ulkopuolella seisonut mitään barbari-joukkioita. Tässä oli vaan

valtiollinen jännitys kahden hallituksen välillä. -- -- Jos siis mieheni

sellaisella innolla halusi sotaan, niin ei se ollut etupäässä sen

vuoksi, että hän tahtoi suojella vaimoaan, lapsiaan ja isänmaatansa,

vaan mieluummin sen vuoksi, että hän rakasti sotilaselämää, joka on niin

vaihteluista ja seikkailuista rikas, -- että hän toivoi mainetta, halusi

ylennystä. No niin, *kunnianhimoa* se on -- lopetin ajatukseni -- jaloa

ja oikeutettua kunnianhimoa ja halua näyttää urhoollisuuttansa ja

täyttää velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Se oli hänelle kunniaksi, että hän voi olla iloinen, koska hänen nyt

kerran täytyi lähteä sotaan, mutta vielä ei ollutkaan mitään varmasti

päätetty. Kenties ei sota lainkaan syttyisi, ja jos niinkin kävisi,

miksi juuri Arno tulisi sinne komennetuksi. Ei, tämä niin kokonainen ja

täydellinen onni, jonka kohtalo oli minulle suonut, ei varmaankaan

voinut niin täydellisesti murtua. -- --

Näitä ja samankaltaisia ajatuksia sisältää päiväkirjani näiltä päiviltä.

Mutta siitä lähtien muutamia aikoja eteenpäin sisälsivät punaiset

vihkoset joukon valtioviisastelua: Ludvig Napoleon on juonittelija -- --

Itävalta ei voi enää tyytyä päältä katsomaan -- -- sota tulee syttymään

-- -- Sardinian täytyy masentua ylivoiman alle -- -- rauha pysytetään --

--. Vaikka ihailinkin menneiden aikojen taisteluja, oli kuitenkin nyt

hartain toivomukseni, että rauha pysytettäisiin, mutta mieheni

toivomukset olivat selvästi päinvastaiset. Hän ei tosin sitä suoraan

sanonut, mutta kaikki tiedot, joita hän sai tuon mustan pilkun

kasvamisesta, kertoi hän minulle loistavin silmin, jota vastoin hän aina

jonkinlaisella tyytymättömyydellä huomasi silloin ja tällöin esiintyvät

rauhansanomat.

Isänikin oli tulisesti ihastuksissaan sodan syttymisestä.

Piemontilaisten voittaminenhan olisi vaan lastenleikkiä, ja tätä

todistaakseen antoi hän taas tulvailla Radetsky-historioita. Kuulin

uhkaavasta sotaretkestä puhuttavan vaan sodan johdannolliselta eli

strateegiselta kannalta, nimittäin miltä näkökannalta voitto oli

mahdollinen, missä ja miten vihollinen tulisi voitetuksi, ja ja mitä

etuja tämä sota meille tuottaisi. Mutta inhimilliseltä kannalta, siltä,

että jokainen taistelu, jos siinä saadaan voitto tai tappio, tuottaa

paljon veren ja kyynelten vuodatusta, ei asiaa koskaan katseltu. Nämä

kysymyksessä olevat harrastukset pantiin niin paljo ylemmäksi yksityisiä

harrastuksia, että oikein häpesin ahdasmielisyyttäni, kun mieleeni

tulivat tällaiset ajatukset: »voi, mitä hyödyttääkään voitto

kuollut-raukkoja, leskiä ja haavoittuneita, jotka kenties koko

elämäkseen jäävät vaivaisiksi». -- Vastaukseksi näille arkaileville

kysymyksille juolahti mieleeni sellaiset vanhat koulukirja-dityrambit

kuin »kunnia palkitsee kaikki». -- »Mutta kuinka silloin käy, jos

vihollinen saapi voiton?» -- kysyin kerran ääneen upseerituttavieni

seurassa. -- »Shh!» Minua kehotettiin kiihkeästi vaikenemaan. Jo

vähinkin epäilys meidän aseittemme voimattomuudesta pidettiin arkuutena

ja epäisänmaallisuutena. Sotamiehen velvollisuuksiin kuuluu, että täytyy

aina olla vakuutettu armeijansa voitosta. Kenties se kuuluu myöskin

lainkuuliaisen luutnantin rouvan velvollisuuksiin.

* * * * *

Mieheni rykmentin olopaikka oli Wienissä. Näköala kodistamme oli

Praternille[1] päin, ja kun astuin avonaisen akkunan luo, hyväili

poskiani lempeä, lupauksista rikas kesäinen tuuli. Kevät oli ihmeellisen

ihana. Ilma oli leuto ja täynnä kukkien tuoksua, ja puut olivat

tavallista aikaisemmin pukeutuneet vaaleanviheriään verhoonsa. Iloitsin

sydämessäni ajatellessani kohta alkavia ajeluretkiä Praternilla. Sitä

tarkoitusta varten olimme hankkineet pienet, somat ajopelit, joihin

kuului sievät vaunut ja tulinen, unkarilainen nelivaljakko. Jo nytkin

huhtikuulla ajelimme joskus Praternin puistossa, mutta se oli vaan

esimakua niistä suurista nautinnoista, joita toukokuulla saisimme kokea.

Oi, jollei vaan sota jo silloin syttyisi! -- --

[1] Wienin komein puisto.

-- No, Jumalan kiitos, nyt vihdoinkin tulee loppu tästä ikävästä

epätiedosta, huudahti mieheni tultuaan kotia sotaharjoituksista

aamusella 19 päivä huhtikuuta. -- Loppuehdotus on annettu. --

-- Minä säikähdin. -- Mitä sinä tarkoitat -- loppuehdotus?

-- Niin, toisin sanoen, meidän valtiomiehemme ovat nyt vihdoinkin

sanoneet viimeisen sanan niissä keskusteluissa, jotka sodan julistuksen

edellä ovat tarpeelliset. Meidän loppuehdotuksessamme vaadimme, että

Sardinia riisuu aseet, jota se luonnollisesti ei tee, ja sitte marssimme

rajan yli.

-- Suuri Jumala, mutta kenties ne sentään riisuvat.

-- No, silloin peruutetaan sota, ja rauha tulee julistetuksi.

Minä lankesin polvilleni -- muuta en voinut.

Sanatonna ja kuitenkin huudon kaltaisena kiiti rukoukseni: rauha! rauha!

sydämestäni taivasta kohti.

Arno nosti minut ylös.

-- Mitäs teet, mieletön lapsi?

Kiersin käteni hänen kaulaansa ja aloin itkeä. Se ei ollut surun itkua,

sillä eihän asia vielä ollut ratkaistu, mutta hermoni olivat kauhean

uutisen vuoksi niin kiihoittuneet, että niiden täytyi saada tyyntyä

kyynelvirran avulla.

-- Martha, Martha, sinä saatat minut suuttumaan -- sanoi Arno nuhdellen.

-- Oletkos sinä sotilaan uljas vaimo? Unohdatko, että olet kenraalin

tytär, luutnantin vaimo ja -- lisäsi hän hymyillen -- korpraalin äiti?

-- En, Arno, en -- mutta minä en käsitä itseäni -- tulin vaan niin

liikutetuksi, mutta se on jo ohitse. Ihailen itse niin suuresti

sotilaskunniaa -- mutta en tiedä, miten se tuntui niin kummalliselta --

kun sinä äsken sanoit, että kaikki riippuu yhdestä sanasta, joka nyt

pian lausutaan -- myönnytys tahi kielto tuohon niin sanottuun

loppuehdotukseen tulee ratkaisemaan tuhansien kuoleman ja

verenvuodatukset, -- niin tuntui minusta kuin rauhansana *täytyisi*

tulla lausutuksi, ja minä en voinut muuta tehdä kuin langeta polvilleni

ja rukoilla -- --

-- Ilmoittaaksesi hyvälle Jumalalle asioiden tilasta, sinä pieni

hupakko.

Porstuvan kelloa soitettiin. Minä kuivasin nopeasti kyyneleeni. Kukahan

näin aikaisin mahtoikaan tulla? Se oli isäni.

-- No, lapseni -- huudahti hän hengästyneenä, heittäytyen nojatuoliin.

-- Oletteko jo kuulleet suuren uutisen -- loppuehdotus?

-- Kyllä, olen juuri kertonut kaikesta Marthalle.

-- Sano, isä, luuletko sodan siten tulevan ehkäistyksi? -- kysyin minä

vavisten.

-- En ole koskaan kuullut, että sota olisi tullut loppuehdotuksen kautta

ehkäistyksi -- sanoi isäni tyynnyttäen. -- Vaikka kyllähän kirottujen

italialaisten heittiöiden puolelta olisi viisainta myöntyä, eikä

antautua uudelleen Novaran -- -- -- Voi, kunhan ei isä Radetsky olisi

kuollut viime vuonna! Olen varma siitä, että hän, huolimatta

yhdeksästäkymmenestä ikävuodestaan, vielä olisi asettunut armeijansa

etunenään, ja totisesti olisin minäkin lähtenyt mukaan! Mehän olemme

molemmat jo kerran ennen näyttäneet miten italialaista roistoväkeä

kohdellaan, mutta ne eivät näy vielä saaneen kylliksi. Kernaasti minun

puolestani. Meidän lombardilais-venetialainen kuningaskuntamme tulee

saamaan sangen kauniin lisän piemontilaisesta alueesta. Jo näen

ajatuksissani, miten sotajoukkomme marssivat Turiniin.

-- Mutta, isä, sinä puhut aivan kuin sota olisi jo päätetty ja aivan

kuin iloitsisit siitä? Mutta ajattelepas jos Arnonkin täytyy lähteä

sotaan. -- Ja silmäni täyttyivät kyyneleillä.

-- Tietysti hänen täytyy, kadehdittavan miekkosen.

-- Mutta minun tuskani -- vaara --?

-- Loruja, vaara! Sodastakin tullaan takaisin, siitä olen minä

todistuksena. Minä olen ottanut osaa useampaan kuin yhteen taisteluun ja

tullut, Jumalan kiitos, haavoitetuksikin joskus, mutta tässä olen

kuitenkin hengissä, koska kerran oli määrätty, että saisin elää.

-- Mutta ajatteles, jos ei minun rykmenttiäni komennettaisikaan sotaan

-- sanoi Arno.

-- Oi, todellakin -- keskeytin häntä iloisesti -- siinähän on vielä

toivoa jälellä!

-- Silloin haen, jos mahdollista on, siirtoa.

-- Hyvä. Hess saapi ylipäällikkyyden, ja hän on hyvä ystäväni.

Sydämeni oli epätoivoa täynnä, enkä kuitenkaan voinut olla ihailematta

noita molempia miehiä. Millä ilolla he puhuivatkaan tulevasta

sotaretkestä, -- aivan kuin tavallisesta kävelymatkasta. Urhoollinen

Arnoni tahtoi vielä, jollei velvollisuus häntä kutsuisi, lähteä sotaan

vapaaehtoisena, ja minun ylevämielinen isäni piti tämän aivan

luonnollisena. Koetin rohkaista mieltäni. Täytyihän minun nyt näyttäytyä

rakkaitteni arvoisena eikä ajatella muuta kuin: mieheni on sankari.

Nousin reippaasti ja ojensin hänelle molemmat käteni:

-- Arno, olen ylpeä sinusta!

Hän painoi käteni huulillensa, sitte kääntyi hän isään päin ja huudahti

ilosilmin:

-- Sen tytön olet kasvattanut hyvin, appivaari!

* * * * *

Loppuehdotus hyljätty! Se oli tapahtunut Turinissa huhtikuun 26 päivänä.

Arpa oli siis heitetty -- sota julistettu.

Jo viikon ajan olin valmistautunut siihen, mitä nyt oli tapahtunut,

mutta kuitenkin kohtasi sanoma minua kuin kova isku. Kun Arno ilmoitti

sen minulle, heittäysin itkien sohvalle ja kätkin pääni tyynyihin.

Hän istahti vierelleni ja lohdutti minua lempeästi sekä lopetti

sanoilla: -- Ja ajattelepas, kuinka hauskaa, kun tulen takaisin kolmas

tähti kauluksessa -- ja kenties risti rinnassani.

Mutta minä itkin vaan yhäkin. Kuinka vähäpätöiseltä tuntuivat minusta

sekä tähdet että ristit tällä hetkellä! Ei edes kymmenenkään ristiä,

jotka peittäisivät tuota kallista rintaa, voisi palkita minulle sitä,

että kuula mahdollisesti sen lävistäisi!

Arno nousi ja suuteli minua lempeästi otsalle.

-- Nyt minun täytyy mennä everstini luo. Itke nyt kylliksi, lapseni,

niin olet rohkea ja iloinen, kun tulen takaisin. Ei suinkaan pieni

vaimoni nyt, kun vaara on silmien edessä, tahtone ottaa minulta pois

kaikkea rohkeutta ja taistelunhalua. Hyvästi aarteeni! -- Ja hän meni.

Koetin tyyntyä. Niin, olihan velvollisuuteni rohkaista häntä, niin hyvin

kuin voin. Tämähän on ainoa keino, jolla me, naiset, voimme osoittaa

isänmaanrakkauttamme, ainoa keino, jolla me voimme tulla osallisiksi

siitä kunniasta, jonka miehemme voittavat taistelutantereella -- eli

oikeammin »tappotantereella». Sillä tapettuina jäävät tantereelle sotaan

pakotetut ihmisraukat -- avonaisine, verisine haavoineen -- -- -- ja

niiden sekaan ehkä -- -- -- ääneen nyyhkyttäen ajattelin aatokseni

loppuun.

Kamarineitsyeni, Betty, riensi sisälle säikähtyneenä. Hän oli kuullut

minun huudahtavan.

-- Jumalan tähden, rouva kreivitär, mitä on tapahtunut?

Katsoin tyttöön. Hänenkin silmänsä olivat itkusta punaiset, ja minä

ymmärsin syyn. Hänkin oli kuullut kauhean uutisen ja hänen sulhasensa

oli sotilas. Tunsin hartaan halun painaa kovan kohtalon alaista

sisartani sydäntäni vastaan.

-- Ei se ole niin vaarallista, lapseni, -- sanoin lohduttaen. -- He

menevät taisteluun, mutta he tulevat jälleen takaisin.

-- Eivät kaikki, kreivitär, -- huudahti hän nyyhkyttäen.

Nyt saapui huoneeseen tätini ja Betty poistui.

-- Tulin sinua lohduttamaan, Martha, -- sanoi hän syleillen minua, -- ja

pyytämään sinua, että kantaisit koettelemuksesi nöyryydellä.

-- Sinä tiedät siis kaikki -- --

-- Koko kaupunki sen tietää ja kaikkialla on suuri ilo. Tämä sota on

hyvin yleisesti tunnettu.

-- Ilo, täti Maria?

-- Tietysti, niiden seassa, joilla ei ole ketään sukulaista armeijassa.

Mutta minä tiesin sinun surusi ja senvuoksi tulin tänne. Pian tulee

sinun isäsikin, mutta ei lohduttamaan, vaan onnittelemaan sinua. Hänen

mielestään on se suuri onni Arnolle, että hän saa seurata mukana. Ja

onhan hän oikeassa. Eihän sotamiehelle ole mikään parempi kuin sota.

Sinunkin täytyy ajatella asiata siltä kannalta, velvollisuushan on

täytettävä ennen kaikkea! Se, minkä täytyy tapahtua -- --

-- Niin, sinä olet oikeassa, täti. Se, minkä täytyy tapahtua, se mikä on

välttämätöntä -- --

-- Jonka Jumala tahtoo, -- oikaisi täti.

-- Täytyy kestää lujuudella ja nöyryydellä.

-- Oikein, Martha! Kaikkihan käy niinkuin sen on kohtalo määrännyt.

Mutta meidän tulee rukoilla paljo ja hartaasti rakkaitten sotilastemme

puolesta.

Niin, koko sillä ajalla kuin mieheni olisi poissa, tahdoin minä

hartaasti rukoilla Jumalaa kääntämään kaikki kuulat pois rakastetustani.

-- -- Kääntämään? Minä säpsähdin ehdottomasti. *Kehen ne sensijaan

sattuisivat?* Kentiesi johonkin toiseen, jonka hengen puolesta yhtä

hartaat rukoukset olivat ylös kohonneet? Ja mitä olin

fysiikkatunneillani oppinut luonnonlakien järkähtämättömistä säännöistä?

-- Niin, täti, -- sanoin minä ääneen, keskeyttäen nuo vastakkaiset

lausunnot, jotka ajatuksissani risteilivät, -- niin, rukoilkaamme

ahkerasti, ja Jumala on kuuleva rukouksemme, Arno on palaava

vahingoittumatta.

-- Niin, lapseni, -- jatkoi täti Maria, -- onnen ja myötäkäymisen

päivinä unohtaa ihminen helposti vapahtajansa, mutta kun sairaus ja

kuolema uhkaavat meitä ja rakkaitamme, silloin olemme levottomia ja

surullisia -- -- --

-- Tässä keskeytti häntä isäni, joka riensi sisään, huudahtaen:

-- He tahtovat selkäänsä, sen lurjukset! No, selkäänsä he saavatkin niin

paljo kuin sietävät.

* * * * *

Nyt seurasi myrskyinen aika. Sota »on syttynyt». Unohdetaan, että kaksi

ihmisjoukkiota rientää toisiansa vastaan tappaaksensa toisensa, ja

käsitetään asia aivan kuin joku korkeampi voima pakoittaisi molempia

joukkoja taisteluun. Edesvastaus jää kokonaan tuon korkeamman voiman

osalle, joka jälleen puolestansa antaa ainoastaan kansoille määrätyn

kohtalon tapahtua. Tällainen epäselvä, kunnioittava käsitys on

useammilla sodasta, ja tällainen oli minullakin. Minulla ei ollut mitään

erityistä inhon tunnetta itse *sotaa* vastaan, kärsimykseni oli vaan

seurauksena siitä, että rakkaan puolisoni täytyi antautua vaaralle

alttiiksi ja minun jäädä kotia epätietoon ja pelkäämään. Koetin

lohduttaa itseäni ajatellen, että Arnon tuli mennä täyttämään ihmisen

korkeinta ja ylevintä velvollisuutta, ja että hän siten vaan saavuttaisi

kunniaa ja mainetta. -- Siinä ajatuksessa, että nyt elin jonkun

erinomaisemman historiallisen tapauksen aikana, oli jotain omituisen

ylentävää, ja minä kuvittelin mielessäni, että tästä piti seuraaman

jokin yleismaailmallinen tapaus, jota tulevaiset historian kirjoittajat

käyttäisivät jonkun historiallisen kertomuksen nimikirjoituksena.

Tämä intoileva mielentila olikin tähän aikaan hyvin yleinen. Muusta ei

puhuttu huoneissa eikä kaduilla, muusta ei puhuttu sanomalehdissä,

muusta ei rukoiltu kirkoissa. Minne ikinä tulikin, näki aina samallaiset

liikutetut kasvonilmeet, ja kuuli samat vilkkaat keskustelut

sotatoiveista. Kaikki, mikä muutoin vetää ihmisten huomiota puoleensa:

teatteri, asioimiset, taide -- oli nyt vaan sivuasioita. Tuntui siltä

kuin ei olisi ollut oikeutta ajatella mitään muuta nyt, kun sellainen

suuri maailmanhistoriallinen asia tapahtui. Voitoistansa varmat armeijan

päälliköt, helkkyvän soiton mukaan pois marssivat sotajoukot,

isänmaallista innostusta uhkuvat puheet, alituiset vetoamiset hyveeseen,

kunniaan, velvollisuuteen, uljuuteen ja alttiuteen, molemminpuoliset

vakuutukset siitä, että kuuluttiin urhokkaimpaan, voittamattomimpaan

kansaan maailmassa, tämä kaikki levitti sotaan lähdön yli omituisen

sankarillisen tunnelman, joka kohotti koko kansan ylpeyttä ja herätti

jokaisessa yksityisessä sen tunteen, että hän oli suuri kansalainen

suuressa ajassa.

Sellaiset rumat ominaisuudet kuin saaliinhimo, viha, julmuus ja petos

pidettiin kyllä myöskin sodan ominaisuutena, mutta aina ainoastaan

vihollisen puolella, jonka kehnous oli päivän selvä. Jos jättää

huomioonottamatta sen, että taistelu, jonka nyt piti alkaa,

valtiolliselta kannalta olikin aivan välttämätön, niin oli vastustajan

voittaminen siveellinen velvollisuus, kuritus, joka sivistyneiden tuli

antaa noille italialaisille, noille kevytmielisille, petollisille,

irstaille roistoille! -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- Ja tuo Ludvig

Napoleon -- mikä kamalan kunnianhimoinen ja juonitteleva olento! Kun

hänen huhtikuun 29 päivänä antama julistuskirjansa julkaistiin sanoilla:

»*Adrian mereen asti vapaa Italia*», herätti se oikean suuttumuksen

myrskyn. Uskalsin tuoda esiin sen vaatimattoman muistutuksen, että

tuohan oli jalomielinen ajatus, jonka täytyy Italian isänmaanystävissä

herättää ihastusta, mutta ankaruudella käskettiin minun olla vaiti. Sitä

uskonkappaletta, että Ludvig Napoleon oli aika »konna», ei saanut, niin

kauvan kun hän oli meidän vihollisemme, millään tavalla moittia, sillä

kaikki mitä hän teki, oli jo edeltäpäin kirottua. Taas heräsi minussa

hiljainen epäilys. Kaikissa historiallisissa kertomuksissa, joita olin

lukenut, olin aina huomannut, että kertojan ihailu ja myötätunto oli

aina sen puolueen puolella, joka oli tahtonut taistella vapautensa

edestä ja poistaa yltänsä vieraan ikeen. En tosin voinut itselleni

oikein selvittää, mitä tarkoitettiin käsitteellä »ies» ja mitä

runoilijan aina ylistämällä sanalla »vapaus», mutta sen verran toki

käsitin, että vapauteen pyrkimys ja ikeen poistaminen tällä kertaa ei

ollut itävaltalaisten puolella, vaan italialaisten. Mutta näittenkin

arasti lausuttujen epäilysteni vuoksi tulin minä tykkänään maahan

masennetuksi. Olin onnettomuudekseni taaskin koskettanut yhtä

uskonsääntöä, nimittäin sitä, että meidän hallituksemme, s. t. s. se

hallitus, jonka alueella on sattunut syntymään, ei koskaan voisi tehdä

mitään, joka on väärin, vaan ainoastaan levittää siunausta; että ne,

jotka tahtoivat erota »meistä», eivät ole vapauden sankareita, vaan

kapinoitsijoita, ja että »me» kaikissa tapauksissa olemme oikeassa.

Toukokuun ensimmäisinä päivinä läksi se rykmentti liikkeelle, johon Arno

oli siirtynyt. Kello kuusi aamusilla kolkutettiin meidän ovellemme, ja

minä hypähdin ylös lyhyestä, levottomasta unesta, johon olin vihdoinkin

valvotun yön jälkeen vaipunut.

-- Kello on kuusi, herra luutnantti, -- ilmoitti palvelija, jonka oli

käsketty ajoissa herättää.

Arno nousi ylös. Nyt oli siis eronhetki tullut.

-- Ole nyt uljas, Martha, -- sanoi hän rohkaisten, -- tämä matka kestää

korkeintaan kaksi kuukautta, ja sitten olen jälleen luonasi. Mitä

hittoa, tuhannesta kuulasta sattuu vaan yksi, eikä suinkaan sen tarvitse

juuri minua kohdata. Ovathan muutkin palanneet sodasta, katsopas

esimerkiksi isääsi! Ja kerranhan sen kuitenkin täytyy tapahtua! Et

suinkaan ole mennyt naimisiin husaariupseerin kanssa siinä luulossa,

että hänellä olisi vaan toimena kaduilla marssiminen ja komealta

näyttäminen. Kirjoitan usein sinulle ja kerron, miten raikasta ja

iloista sotaelämä on. Jos jotain surullista olisi tulossa, ei

varmaankaan mieleni tuntuisi niin iloiselta kuin nyt, -- menen vaan

hankkimaan itselleni kunniamerkin, näetkös. Hoida nyt vaan itseäsi ja

Ruruamme, -- -- jos minä saan ylennystä, saapi hänkin pienen arvon

koroituksen. Sano terveisiä pojalle minulta, en halua enää uudistaa

eilistä hyvästijättöä. Ajatteles, kuinka hauskaa, kun hänen isänsä sitte

saa kertoa hänelle suurista voitoista Italian sodassa vuonna 59 -- --

--.

Kuuntelin hartaasti hänen puhettansa. Nuo lohduttavat lauseet tekivät

minulle niin hyvää. Menihän hän niin mielellään ja niin iloisena

taisteluun, -- eikös siis tuskani ollut itsekäs ja oikeudeton?

Taaskin kolkutettiin ovelle.

-- Aika kiirehtii, herra luutnantti.

-- Olen heti valmis. -- Hän avasi sylinsä: -- Nyt, Martha, lemmittyni,

vaimoni, jää hyvästi!

En voinut puhua, sana »jää hyvästi» ei tahtonut tulla huulieni yli.

Tunsin, että en voisi hillitä itseäni, jos lausuisin nuo sanat, ja minä

en tahtonut häiritä hänen levollisuuttaan tällä viimeisellä hetkellä.

Tahdoin antaa tuskalleni valtaa vasta sitte, kun olin yksin.

-- Voi hyvin, rakkaani, voi hyvin!

Näin hänen huulensa vapisevan, näin hänen povensa kohoilevan kuin kovan

tuskan käsissä, -- ja painaen molemmat kätensä kasvojansa vastaan,

nyyhkytti hän ääneen.

Tämä oli minulle liiaksi, luulin, että kadottaisin järkeni. Kiertäen

käteni hänen kaulaansa, huusin epätoivon tuskalla:

-- Arno, Arno, jää kotiin, jää kotiin! -- Tiesin pyytäväni mahdottomia

ja kuitenkin rukoilin uudelleen ja yhä uudelleen: jää kotiin!

-- Herra luutnantti, -- kuului ääni etuhuoneesta, -- pelkään, että

myöhästytte!

Vielä suudelma, viimeinen suudelma, ja hän riensi ulos.

* * * * *

Liinan-nukan nyppiminen, molempien armeijan liikkeitten tarkastaminen

kartalta, sotaa koskevien kysymysten ratkaiseminen sakkilaudalla,

esimerkiksi: Itävalta koettaa ja tulee voitetuksi neljännellä

liikkeellä; kirkossa käyminen ja harras rukoileminen rakastettujen ja

isänmaan aseitten puolesta; keskustelu sotapaikalta tulevista tiedoista,

-- tämä täytti minun ja omaisteni koko elämän näihin aikoihin. Kaikki

muut asiat elämässä olivat aivan arvottomia. Kaikki kysymykset paitsi:

kuinka ja koska on sota loppuva? olivat aivan merkityksettä ja arvotta.

Syötiin, juotiin, luettiin ja tehtiin askareita, mutta huolimatta

niistä. Ainoat, joilla oli jotain arvoa, olivat Italiasta tulevat

sähkösanomat.

Parhaimmat ilon lähteeni olivat luonnollisesti ne tiedot, joita sain

Arnolta itseltään. Ne olivat tosin hyvin vaillinaisia; -- kirjeiden

kirjoittaminen ei ollut koskaan ollut hänen vahvin puolensa, -- mutta ne

täyttivät kuitenkin sydämeni sillä iloisella tiedolla, että hän vielä

oli hengissä ja vahingoittumatta. Säännöllisesti eivät nämä kirjeet ja

tiedonannot voineet tulla, sillä usein olivat kaikki liikeneuvot

keskeytetyt, tahi -- kun sattui taistelu -- sotaposti estetty.

-- Kun luettelo kaatuneista julkaistiin, ja minä en ollut muutamiin

päiviin kuullut Arnosta mitään, kuinka suurella tuskalla luinkaan

kaatuneitten nimet! -- -- Se oli yhtä jännittävä kuin arpajaislistan

tarkastaminen toivossa että on voittanut, mutta päinvastaisessa

tarkoituksessa. Mitä tässä listassa etsii, -- on kiitollinen Jumalalle,

jos ei sitä löydä.

Kun ensi kerran luin sellaista listaa, en ollut silloin saanut mitään

tietoja neljääntoista päivään -- ja kun huomasin, ettei nimi »Arno

Dotsky» ollut luettelossa, panin käteni ristiin ja huokasin ääneen:

»Jumalani, minä kiitän sinua!» Mutta tuskin olin tämän sanonut,

ennenkuin tunsin ikäänkuin vihlovan epäsoinnun kiitoksessani. Otin

listan uudelleen käteeni ja luin jälleen siinä olevat nimet. Siis

senvuoksi, että Adolf Schmidt ja Karl Müller sekä moni muu, -- mutta

*ei* Arno Dotsky, -- oli jäänyt taistelutantereelle, olin minä kiittänyt

Jumalaa. Sama kiitos olisi samalla oikeudella kohonnut taivasta kohden

niiden sydämmistä, jotka olivat olleet levottomia Schmidtin ja Müllerin

tähden, jos ne olisivat näiden nimien sijasta lukeneet nimen Dotzky. Ja

miksi olisi juuri minun kiitokseni taivaalle miellyttävämpi kuin heidän?

Minun ylpeilevä uskoni, että Arno olisi tullut pelastetuksi minun

tähteni ja itsekkäisyyteni, että kiitin Jumalaa siitä, että en *minä*,

vaan Schmidtin ja Müllerin vaimot vuodattivat katkeroita kyyneliä

lukiessaan tätä listaa, -- niin, juuri tuo oli se epäsointu, jonka

tunsin vihlovan sydäntäni kiitosta lausuessani.

Samana päivänä sain jälleen kirjeen Arnolta.

»Eilen oli kiivas ottelu. Valitettavasti, valitettavasti jouduimme

tappiolle. Mutta ole huoletta, rakas Martha, ensi taistelussa me kyllä

voitamme. Tämä taistelu oli ensimmäinen suuri tulikoetukseni. Minä

seisoin keskellä tiheää kuulasadetta -- -- omituinen tunne -- -- kyllä

se kuitenkin on hirvittävää. Mies raukat, jotka kaatuilevat ympärillä,

ja joiden täytyy antaa maata siinä huolimatta heidän valituksistaan ja

voivotuksistaan -- -- *c'est la guerre!*[1] Mutta, voi hyvin niin

kauvan, lemmittyni! Kun me kerran Turinissa teemme rauhanehtoja, silloin

tulet sinä minua sieltä hakemaan. Täti Maria on varmaankin niin hyvä ja

hoitaa sillä aikaa meidän pientä korpraaliamme.»

[1] Tämä on sota! Suomentaja.

Jos sellaiset kirjeet tuottivatkin valon hetkiä elämääni, niin olivat

yöt elämäni mustia varjopaikkoja. Kun silloin heräsin suloisista

unelmista, jotka hetken lohduttivat minua surussani, muistin taaskin

kauhean todellisuuden kaikkine mahdollisuuksineen, ja minä jouduin niin

hirveään epätoivoon, etten voinut uudelleen nukkua useaan tuntiin. En

voinut saada mielestäni sitä ajatusta, että Arno kenties juuri tällä

hetkellä lepäsi valittaen ja kuolemaisillaan jossain haudassa, haluten

pisaran vettä ja kaipauksella huutaen minua. Ja ainoastaan siten, että

koetin kaikin ajatuksineni mietiskellä hänen takaisin tuloansa tyynnyin

vihdoinkin. Olihan paljo luultavampi, että hän tulisi takaisin, kuin

että hän kuolisi, ja minä kuvittelin mielessäni pienimpiin

yksityiskohtiin asti jälleennäkemisen onnen.

Isäni oli hyvin alakuloinen. Surusanoma saapui toisensa jälkeen. Ensin

Montebella, sitte Magenta. Mutta ei ainoastansa hän, koko Wien oli

alakuloinen. Oli toivottu niin varmasti, että saataisiin ainoastaan

voitonsanomia, joiden johdosta vietettäisiin juhlia lippujen

liehunnalla, ja laulettaisiin kirkoissa Te Deumia.[1] Ja sen sijaan

olikin Turin se paikka, jossa liput liehuivat ja papit lauloivat: Herra

Jumala, ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä voittamaan

ilkeitä *Tedeschiä*.

[1] Kiitos- ja ylistysvirsiä. Suomentaja.

-- Etkö luule isä, että tehdään rauha, jos meikäläiset vielä joutuvat

tappiolle? -- kysyin minä. -- Siinä tapauksessa minä melkein toivoisin

että -- --

-- Etkö häpeä puhua sellaista! Mieluummin tulkoon seitsenvuotinen, niin,

kolmenkymmenvuotinen sota, kunhan me vaan lopuksi voitamme ja saamme

määrätä rauhan ehdot. Mitä varten sinä luulet sotaan mentävän, jos niin

pian kuin mahdollista tahtoisi sieltä palata? Silloinhan voisi yhtä

hyvin olla sotaan lähtemättä.

-- Se olisikin paras, -- sanoin minä huoaten.

-- Mitä pelkurimaisia olentoja te, naiset, kumminkin olette! Ja sinäkin,

joka olet kasvatettu sillä tavoin, että sinulla olisi hyvät käsitykset

isänmaanrakkaudesta, ja kunniantunnosta, olet nyt aivan allapäin ja

asetat yksityisen rauhasi korkeammalle, kuin maan kunnian ja

menestyksen. Rakkaus puolisoon ja perheeseen on tosin hyvin hyvä, mutta

sen täytyy tulla vasta toiseen sijaan.

-- Täytyykö sen!?

Kaatuneitten luettelossa oli jo ollut useitten minun tuttujeni upseerien

nimiä. Muiden muassa erään minulle rakkaan vanhan naisen poika -- ainoa

poika.

Eräänä päivänä tahdoin mennä rouva-parkaa tervehtimään, vaikka se

tuntuikin kiusalliselta ja vaikealta. Lohduttaa en häntä varmaankaan

voinut, mutta olihan se sentään rakkaudenvelvollisuus -- ja minä menin.

Kun saavuin rouva Ulsmannin asunnolle, epäilin kauvan ennenkuin soitin

ovikelloa. Kun viimeksi olin tässä paikassa, oli täällä pienet, hauskat

tanssiaiset. Rakastettava, vanha emäntä oli silloin itse ilo. Illan

kuluessa sanoi hän kerran minulle: »Martha, me molemmat olemme koko

Wienin kadehdittavimmat naiset: sinulla on komein mies, ja minulla on

ihanaisin poika!» Ja nyt? Olihan minulla tosin vielä mies -- -- kuka

tiesi sitäpaitsi? Lenteleehän siellä alituisesti tulipommeja ja

kranaatteja, olenhan voinut juuri nyt tällä viime hetkellä jäädä

leskeksi. -- -- Rupesin katkerasti itkemään vanhan rouvan oven takana --

-- nyt olin juuri oikeassa mielentilassa sinne mennäkseni. Soitin,

kukaan ei avannut. Soitin uudelleen. Ei vieläkään.

Silloin pisti eräs nainen päänsä toisesta ovesta samassa porstuassa:

-- Soitatte turhaan, neiti, asunto on tyhjä.

-- Mitä? Onko rouva von Ullsmann matkustanut pois?

-- Hänet vietiin hulluinhuoneeseen kolme päivää takaperin. -- Ja samassa

paukahti ovi kiinni.

Pari minuuttia seisoin siinä kuin kivettyneenä. Sisällisen silmäni

edessä näin ne kohtaukset, joita täällä oli taisteltu. Kuinka

äärettömästi vanhusparka on saanut kärsiä, ennenkuin hänen tuskansa

muuttui hulluudeksi.

Ja isäni tahtoi, että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta -- maan

hyväksi! Kuinka monta sellaista epätoivoista äitiä silloin olisikaan

Itävallassa?

Kovin liikutettuna laskeusin portaita alas. Päätin samalla kertaa käydä

tervehtimässä erästä ystävätärtäni, jonka mies samoin kuin minunkin oli

sodassa.

Matkallani kuljin sen rakennuksen ohitse »Herrengassenilla», jossa

»isänmaallisen hyväntekeväisyysyhdistyksen» huoneusto oli. Siihen aikaan

ei ollut vielä olemassa »Genèver-liittoa» eikä »Punaista ristiä», mutta

näiden ihmisystävällisten yhdistysten edeltäjäksi oli perustettu tämä

yhdistys, jonka tehtävänä oli vastaanottaa ja sotatanterelle toimittaa

kaikki ne raha-, liinavaate-, liinannukka-, ja side-lahjat, jotka

haavoitetuille annettiin. Kaikilta haaroilta tulvasi sellaisia lahjoja,

joita varten suuria makasiineja täytyi vuokrata. Ja tuskin olivat vanhat

tavarat tulleet lähetetyiksi, ennenkuin uusia heti kokoontui

makasiineihin.

Astuin sisään. Tahdoin jättää toimikunnalle sen rahasumman, joka oli

kukkarossani. Kenties voisi se tuottaa jollekin sotamies-raukalle

huojennusta ja apua, ja varjella hänen äitiänsä tulemasta hulluksi.

Tunsin johtajan persoonallisesti. -- Onko ruhtinas C. täällä? -- kysyin

portinvartijalta. -- Ei tällä hetkellä, mutta varapuheenjohtaja, parooni

S. on tuolla ylhäällä. -- Hän näytti minulle tien siihen huoneeseen,

jossa rahalahjoja otettiin vastaan. Kuljin monen salin lävitse, jossa

pitkät pöydät olivat tavarain peitossa; siinä oli kokoja liinavaatteita,

sikaareja, tupakkaa, ja varsinkin suuria vuoria liinannukkaa. Minua

värisytti. Miten paljo verta täytyikään vuotaa taistelutanterella, että

kaikki tuo liinannukka tulisi käytetyksi! Ja minun isäni tahtoisi --

ajattelin minä jälleen -- että sota kestäisi kolmekymmentä vuotta. Maan

hyväksi? Kuinka monen, maan parhaan pojan, onkaan silloin täytynyt

kuolla haavoihinsa?

Parooni S. otti kiitollisuudella vastaan lahjani ja vastasi kysymyksiini

yhdistyksen vaikutuksesta. Juuri meidän keskustellessamme tuli eräs mies

sisään ilmoittaen, että maaseudulta oli juuri tulossa kaksi kuormaa

lähetyksiä. Istahdin odottamaan näiden tuloa.