Miks vait on kanteles, min ään'
Niin rohkein innoin soi,
Mi Provencen sai syttymään
Ja syämet liekkiin loi?
Jos henkes uljas vait nyt on,
Jää sortoon Ventadorn,
Jää Roussillon ja -- sortohon
Jäät myös, Bertran de Born!
Kai käsivartes iskenee,
Mut sit' ei pyydä maa:
Mit' itse miekkaskaan ei tee,
Yks laulus aikaan saa!
Se mielet kaikki sytti ain,
Se epätoivon kaas --
Maa kuoloaan nyt vuottaa vain:
Se laula intoon taas!
"Bertran de Born -- ja orjan ies?
Ei, sit' ei nähdä kai!
Mua pelko ei saa mykäks, mies,
Sen harmi aikaan sai:
Kun toivo laulajalta jää,
Niin tunteit' uhkuu syän,
Maanystävää jos peljättää,
Hän itkee kaihoon yön.
"Mut harmista ken kalvistuu,
Ei puhkee säveliin;
Vait kiukuissaan on ylväs suu,
Jää huulet tiukkaan kiin!
Se mieltä polttaa, pakottaa
Ja rintaa painaa vain:
Te muut, te laulut laulakaa,
Ma isken harmissain.
"Provence jos tajuis häpyään,
Kenties tää kannel sois;
Jos uljain päin ois yksikään,
Taas aika laulaa ois.
Ei isäin ylpeyttä näy,
Jäi kunnia jo pois;
Vain nöyrin päin nyt oikeus käy,
Ja vapaus on vain lois.
"Mut silti viel' ei huku maa --
Kas, katso pois ja nää!
Jo into mieliin leimahtaa,
Ja haihtuu arkuus tää.
Mies mieheen kautta seudun soi:
Pää pystyyn! pystyyn pää!
Ei kuolla koskaan kansa voi,
Mi aina jäykäks jää!"
1901.