Myö istuva körötettiin Penun kansa kolomannen luokan tupakkakupissa,
matkalla Penun sukulaistaloon Pieksänmäelle, kun hään aijan kulukkeeks
alako jututa posuta:
Monenlaisia niit on näitä immeisiä tiällä tämän armon laakson
levveyvessä, hyvvee ja huonoohii kun kukkoo kejoilla. Mikähän lie
minniilainen, mikä meinoo yhtä ja mikä toista, millähän on järenjuoksu
veiterämp, millä tuassii tuhmanmuhjakka. Mut kaikki myö vuan ahertoo
myyrästettään, että hik helepeinä tippua tojottaa nokanvarresta.
Eik oo niin tuhmankuhjakkoo, jok ei omia meinojasa tolokuttee
pärmenttois ja omia rustinkiasa reistaileis. Mää tiijä, kuka tässä
kukkona kommeileikse, kuka kanana, mutta viisastunna soon vuan tämmäi
mualima Aatuvainoon ajoista asti. Nyttii näin ajjoo körötettään
ruununmyöpelissä kun komettii herrat, jotei ois Aatu-vainoo viihtinnä
tehhä ei unessakkaan. No, ei tainna olla konehtyöriä, kun läksivät
Paratiisista pakenemmaan...
Et taija ennee muistoo sitä ajankemmausta, kun minnäi vielä Puaslahen
Posttalossa renkinä ryöhkäsin? Eikä taija piipahtoo mieles kuppeeseen
sen aijan immeissisä ykskään sielu? Riistaveteläinenkään, se
Juuruspoloven Juhannes-vainoo? Siitä ja sen elämänkulukkeesta sit
oon ruvenna aatella ahventieroomaan, että kummoo soon tämän immeisen
elämänresuna. Siinäi ol mies semmonen, että liekkö lähtienoilla
tiijossakkaan, terävä kun konneensiip, mies vahva kun hevonen, ja
työtä tehä tuivert kun massiina ikkään. Mää tiijä, mikä ois vielä
Juhanneksestai paisua pelemahtanna, vuan Luoja löi kellelleen kesken
ehheintä elämöö. No, hyvä se tais toisekseen ollahhii, että otti ja
kuolla kemaht — ei niät ollu oikeessa sätkässäsä joka piirteeltäsä.
Järki niät tahto toisin aijon niin mutkille hypätä, että pan miehen
meiningit vähä vinolleen, kun sattu. Kun et taija muistoo koko
ketaletta, otan ja vähä kuvvailen, jos niät viihit vaivautua, että
kuuntelet ja piet reikiäs auk.
Sol Juhannes semmosesta rikkaan poijasta pyörähtännä mualiman juoksuun.
Mitä lie oppia suanu, en tiijä toimittoo, vuan lopuks ol vuan
viäntäynnä Puaslahen isäntärengiks. Kova sol kompeissasa, pit tehä
työtä kun muurahainen uamusta iltaan ja Juhannes höttyil jokkaisen
kintereillä. Hään se tais hoitoohhii Puaslahen asjan kulun, viljan
muokkuun, niityn ja karjan. Mainio sill ollii räkninkpiä. Puotti
kun hyllyltä, että niin ja niin paljo sitä nyt on siementä kylyvee
yöhkästävä, niin paljo puitava, niin paljo myyvvä hymmäytettävä. Ja
hyväst ne asjat kiänty, män kun karhilla kulettain — ei niät Juhannes
ollu viinamiehiä, eikä öitäsä tyttöin komprommissa kuleksinna.
Viisaana myö sillon Juhannesta piettiin, ei niät tunnettu miehen
tapoja. Ottipas sitte muuvanna aikana ja näytti nuamasa toiseltapäin.
Sol niät yks illankaihe, kun myö istua nökötettiin Puaslahen
riihrakennuksella ja ihhailtiin iliman ihanuutta. No, viäntäytyy sitte
muihin mukkaan kylän polokua Juhannessii. Ei ollu ennee entisessä
temmassasa. Ouvokseltaan näytti iniheen ouvolta. Silimät sätteil ja
nuama noljotti niin kummast. Miesten parriin piästyväsä hään nauroo
hujautti ja ontonaukeella iänellä tuhahti:
— Nyt soon Juhanneksellai kello.
Myö ensin niin meinoovasti kahtoo muljautettiin, että mittee se
sähisöö, kun hään tuas hymähti:
— Niin lokkapa, oikee ankkastreeli.
Hään vetästä villautti liivintaskustasa umpkuer kellon, että vitjat
niin kauniist kilaht.
— No, ka, ompaan ja oikee kelemeekuer kuunartti. Keltään tuo kiännälti
kättees?
— Heiskalan Vesteriltä ostin. Ke, ke, kun se kimalteleikse, kun aurinko
sen silleeseen ottaa. Ke, ke, kun kihtoo.
— Näytä tuota, että katotaan, onko oikein ruppiisi. Ja vitjattii taitaa
olla oikein nurreeta nikkeliä, kun nuin silimään pistäävät?
— Nikkelhännät noon, oikeita vapriikin vehkeitä. Elä, elä hyvin hankoo,
jos kauttaa kihtosa... Elä aukase, ka uskothaan tuon...
Juhannes hättäil ja hämmyil meijän ympärillä ihan ymmälläsä, kun kelloo
kateltiin. Kun joku kehasta kujeesti, niin piäst paksun hörönaurun...
Mutt ei ollu Juhannes ennee oikeessa eekumassaan, silimät tuivers niin
iniheen ilikeesti...
— Eihän tämm oo kun kumlantti, ehta silinkri koko kommeus. Ei seiso
rupiisia vällauvvassa eikä kiviä erota.
— Häh, vai silinkri. Oo önkymätä, vai silinkri, kun ihan uusaikanen
ankraatti... Ei tunne kelloo mies!
Ja Johanneksen silimät seisahtivat. Hään tempas kellon toisten käsistä
ja nuttusa helemaan sitä hangattuvasa sano:
— Kato vielä, kun kihtoohii nuin kommeesti, ke, ke! Kato ryökästä, kun
niin puhtaasti kiiluu kun peil.
— Lie puhas kuoriltasa, vuan ei näyttännä olovan justierattu eikä
lakastu värkiltäsä. Likanen ol! Saisit viijä puhisteelle uurmuakariin.
Vuan Juhannes heilutti kelloo hännistä ja loiht alavarriin, että
kylläpä se kihtoo, voi hyväkäs kun hempeest kihtoo...
Sinne se sitte jäi, kun myö tarsittiin talonpihalle. Männessä mulle
hymäht päiväläis-Isko, että ei taija olla nyt oikeen asjan kuluku.
— Näytti niin kumman kuikeelta, koko mies. Näitkö kun silimä säreht,
kun kahto kihtoomista? Eiköön oo selevintä, että seisautaan ja
tähätään, mikä siihen vielä suattaa pistee. Kato sun sakara, kun männöö
ja ottaa venneen! Ehhään tuo saateri meenanne sitä järveen kyyvvitä!
Juoksujalassa, semmosessa puelhölökässä, myö oijustettiin
rantalepikkoon, valakaman luo varalta. Sieltä nähtiin myö Johanneksen
melloo lopsivan lahen toiselle puolen, hietikkorannalle, jossa aurinko
oikein ottavasti paistoo lekotti. Kuultiin mittee puhuhii. Enstäsä
aukas nuttusa ja sitte otti kellosa, rimmautti kellolleen sen kapselit
ja hännästä pittäin lahenkalavoon lask. Alako sitten uitella eestakasi
ja viimen rupes hangata hierustelemmaan.
— Vai likanen, hymäht, eipään oo likanen, kun kihtoo veen kaihteessai
nuin veikeesti. Ke, ke, kun kihtoo, ke ke...
Ja hään ihastel siinä pitkän ruppeeman...
-— Männään pois, sano Isko. Ei se sitä henno heittee. Näkkyy olovan
vietink, erityinen väläkkyviin mielhalu...
Iltasta syyvvessä sieltä Juhannes jalottel tuppaan. Suu rempseessä
naurunremakassa hään astu pöyvän luo ja kelloosa riiputtain rönkäs:
— Ei kait nyt oo likanen, kun minä sen pestä hotasin tuolla lahessa!
Ke, ke, kun kimalteleikse, ke, ke, kun on kun peil, ihan kun peil...
Silloin kait se lie alakanna vähä jo möyrystellä järkmeiningissä. Siitä
lähtiin se ol sitte sekava.
Niinpä niinnii, paljo niit on immeisiä tässä armonlaakson laijassa ja
millähän lie mihhii piähän piipaus ajettavana; harvalla se on vuan
semmonen kiillon vietink kun Juhannes-vainoolla. Vai viisastunekko
maalima joka askeleella, ja joka askeleella kansa tuhmistune? Vuan
junnai taitaa jo huutoo hojottee, tulloo asema. —