Työ että oo taenna millonkaan käyvvä siellä Pettäyksen Kiljuvalla, sen
Junnupetterin luona? Että taija ies ottoo ja tunteekkaan, suati sitte
Junnupetterin Juljaanoo? Mitteepä ne herrasimmeiset oikeestasa niinkun
välittäskään semmosista jonniijoutavista syömmuan tallukoista, että
vielä mänisivät heijän luoksesa; näkkyy sitä kaupunnissai olovan katuja
kenkiin varalle. Vuan jos että paa pahaksenno ja viihittä, niin minä
kuvvoon koko meiningin semmosena kun se niillä siellä Kiljuvalla on,
kuvvoon heijät itehhii teille silimän ruuvvaks.
Junnupetter on semmonen pulskansutjakka miehentoljake, melekeen yhtä
paksu kun pyöreehii. Nuamaltasa se on semmonen riihrokansyönyt,
tukka kun koivun latva hajallasa, ja silimät kun särellä. Sannoovat
immeiset muuten vähä niinkun hömpsähtäneeks, ettei niät oo kaikin
aijon järenjuoksu ja hoksentieruu aivan justierattua. Mää tiijä,
voip ollahhii, että hään on ruoteliltasa vähä kierossa, vuan paljo
ne immeisettä kehtoo tyhjee purpattoo ja näkköövät malakoja toistesa
silimissä, vaikka on tikkuja omat näköreijät kun tikaten. Min oon
muuten kasvukampraatti Junnupetterin kansa, että inihettää jo
ruveta morkkoomaan, vaikka sanonhan sen minnäi, että on siinä vähä
järenjuoksussa Luoja ottanna erehtyväkseen.
On siinä Juljaanassahii akkoo yheile ukolle. Se kun männöö, niin elä
vilikuile sivulles, palakit notkuu jalankulusta ja jos istuu yheks
esmerkiks kiikkustuoliin, jossa soppii oikeita immeisiä oikeenni
liämältä hummoomaan, niin elä pyyvväkkään muuvalle, jos et sylliin
satu. On sillä ulukonaista olentoohii ja kun se pyhänähhii tiellä
kirkolla kommeil synkeelyyssisessä risthammeessa, mellapohja huivissa
ja korkeenkantasissa pattiinkengissä, niin näk, että kyllä se ukkosa
elättee jaksaa. Juljaana se Kiljuvoo muutennii hoitaa.
Tässä muuvanna tämänkesäsenä satteispoutauamuna heräs Juljaana
sikkeemmästä unesta ja piästyväsä jalottelemmaan lattialle kahtoo
älämäytti nuin männessäsä sängyssä hikpiässä korsata könöttävvään
Junnupetteriin eikä malttanna olla kuojuillessasa nykäsemätä kylykeen.
Vuan ei ottanna ja ollu ottooksesakkaan Junnupetter. Ruapasta kyhnäytti
vuan ja alako tuas ahertoo.
— Sennii sukkula, hymäht emäntä ja läks herättelemmään piijanpuolia
työpuuhiin. Kato ruojoo, hään sitte iteksesä ihmettel, nythän onnii
pouta. Kun ei oo pilivenriättänätä koko kommeella taivaalla; niin
on pohjonennii puhas kun nuoltu! Ja aivan itsestäsä käv silte äkkiä
valo piähän, että elähän mitä, jos nyt ois yrittöö kaatelemmaan
naita ketoja! Ei sunkaasa se nyt ihan alavariinsa jaksa vettäsäkkään
viruttoo, ja mää tiijä, niin jo tänäpäivänä suap suopohjaniityn laon
oven suulle asti.
Ihan kun nuor tyttö hään kiäntyvä kiepsaht porstuvakammariin takas ja
oikein emäntä-iänellä alako ökäästöö:
— Junnupetter! Oo tuota korsuntas nyt jo hörppimätä, et näy selevee
saavan. Ala nousta, ettei mää poutapäivä pilalle.
— Kä, kä! Oo tuossa nujjuuttamata. Piäsöö tästä vähemmällä!... Häh?
ettäkö oes pouta?
— Oo kähmyilemätä, vuan jouvvu, hyvä sielu, että suahaan ies yks
lato-ala valamiiks.
Kiire siitä tul kassiin, ei sunkaan se autakkaan akkain käsissä
kiemurteleminen. Piäasia vuan on, että Junnupetter sai vuatteesa
viskatuks piällesä ja alako ehtiä polovillasa penkin alta piippuva,
ja emäntä, kun työns einekahvia turvan alle, ei tuas ruahtinna olla
riäkäsemätä, että »mittään se nyt siellä penkin alla hamuileikse.
Meinooko se Herrasiunauksen oikein poloviperältä pyöräyttee, vai mittee
se ähertää?»
— Ka, kun piippu on kaonna.
— Ku ei nenä! Tuossahan tuo könöttää nokkas alla koko koje, eikä mies
äksentieroo ei alunkaan. Vielä savuaahii.
— Persmala! Siinähän se...
Kun Junnupetter ol jo saunan sivulla miesten kansa mänössä, niin emäntä
alako huitoo ja kirkuva poistuvan pohjista, että elähän, kun vielä
unehtu.
— Miltään se nyt siellä kiekuu? Jos ois männä ja kysyä. Mää sinä
Taavetti ja kysy, mikä sille nyt män, vai mittee se ojenteleikse.
— Tuntuu huutavan, että ottoo, jos ei niät nämä miehet riitä,
Hoikkalasta miehiä lissee.
— Häh?
— Niin, että lissee, jos ei niät riittäs niitylle nämä.
— Meinookoon tuo paljonnii lissee.
— No, ossoohan nuo kysymättähhii ottoo. On kait siinä alloo, ennenkun
joka paikassa seiväs heiluu.
— Kä, kä, ossoo, ossoo, en minä sitä! Mää Taavetti ja hae niin paljo
kun suat. Vaikka ois tässä jo omillahhii miehillä iletty yrittöö, vuan
kun kerran emäntä sano, niin suattaa kait niitä ottoo, että on!
Ei niitä sattunna kun parkymmentä miestä koko mäkmualle, vuan ne tul,
kun Taavetti sano, että kyllä se Junnupetterin Juljaana lantit puoltaa,
kun tuletta heinän kansa tappelemmaan.
— Ja niittee työ niin paljo kun on onkoo! isäntä ilimotti. Syyvvään
sitte kovast ja ollaan koko päivä.
— Niinkö että vuan niitetään? Etteikö yhtään heilutella ja kohennella.
— Häh? Kä, kä, tässä nyt kohentelemmaan. Sano Juljaana piisoovan
poutoo. Hajotelkoon sitte hameväk. Myö niitetään.
Ja siinä se män päivä puolisille ja syyvvessä isäntä kerto korreita
juttuja. Ol ollu niät yks Pohjolainen hänen nuoruuvvessasa, joka, kun
syötti, aina kehu, että: sööka vaan, sööka, kyl se hövä rooka on.
Rasvainen kalan soolavesi ja pototototoo. Tarkotti niät pottaattia...
Sitte alako sattoo nuhhuuttee, ensin hilijoo, että kuulu vuan
hilijainen hyminä, sitte niinkun ois alakanna akanat Luojan silimee
hierostella ja itkennä oikein omasta halustasa.
— Niitto piäl vuan, pojat! Ei surra, jos sattaahhii, komens isäntä.
Juljaana käsk!
Sitte kun taivaankans alako ottoo ollaksesa iltoo, lähettiin
kotmökille. Oikein ol ilikeen hyvä isännän miel.
— On sitä nyt tuota olemista, kuus lato-alloo aholla kellelläsä. Ei
sunkaan kykene Juljaana moittimmaan, ettei oo heinä hajonna!
»Paaluppii, paaluppii,
rasnajeeli suminee...»
laulel hään lopuksi ja lisäs:
— Vuan kyllä se nyt Luojallai on ves helepossa, kun näin valuttaa.
— Soon juonna ruisjuomia, lisäs joku.
— On voinnuhhii, vai oisko oppipoijat, jotka iliveilöö...
Kottiin kun tultiin, niin män het Junnupetter porstuvapohjakammariin ja
iäns:
— Nyt on, Juljaana, että heiniä.
— Niin laossako?
— Eikä kun kellellään aholla. Kuus lato-alloo, että mua peittyy ja
kerrassa hyviä heiniä!
— Herra varjele! Ja sattaa!
— Ka, sattaa, ja satakoon!
— Vuan eihän heinät saetta suvaihe! Etkö sinä, älämikkö, äksentieroo,
että eihän se, jos on, mutta olla laossa. Heinät kostuu, toljake! jo
viimen ärjäs emäntä äkkeistyin.
Penkille vaipua hymäht Junnupetter ja oikein särkevän sulkeella iänellä
ätyröi piätäsä pittäin:
— Herra sun siunattu, nyt sattaa...!
Erreys se kait ol, en minä muuta sano, vaikka ei sillä taija
Junnupetterillä hoksentieruukaan hyvvee olla...