On semmonen kylymän kelemee kevätuamu. Luonto leppee vielä. Ei käy sen
sylissä tuulen siistijäkkään sihhausta, suati että huavan herkät lehet
lauloo lekuttelis. Tyynenä uinuvaa vuan suuren sutjakka Suoselekä,
kun auringon säje sen pinnassa piirrätteleikse ja sen ylite lelluu
levvee sumunsekanen usvanuje, jota Itikkasuo syvästä syömestäsä paksuna
pilivipelemakkeena oksentoo ötkistää.
Vielä on »kyläläisettii pitkin pehkuja. Puhtaat ovat kyläkavut, eikä
ryvilläkään oo huokuvoo henkee, lukkuunottamata pollariin välissä
piirrättelevöö, likasen harmoota varpusta, joka sinne on pesästäsä
puottaunna uamutuimaasa tuikuttammaan.
Kaunis on kevväinen uamu ja hyvin kylymä. Luonnon lempeys kuvastaikse
kaikessa niin viehkeen veiteränä kun peilin pinnassa puhassilimäsen
tytön tyllerön meinoovan muhjakka silimän mulijaus. Mutta äkkiä sen
lempeyteen rikkeitähhii ryöstäytyy, kuten hangen hohtavaan kalavoon
ussein varisriähkän yl lentee leuhkastessa rikkeitä rippoo.
Sumun seasta pörhältää niät äkkiä puuhkiva laeva, lesken Satrakki.
Tulloo Jussinsalamesta ja ohjoo Asarjaksen aution suaren sivute kohi
Varvikkonientä. Piästyväsä niemen nenässä olovan pensselreimarin
kuppeelle, se valakeella värillä rötjätyn kivröykkiön kohalla piästää
par äkäslä savusuhhausta ja alakaa sitte särkyneellä horrosiänellä
huutoo hojottoo, jota volinata kaiku sille kujjeestain ilikeenä ulinana
pitkin rantoja riävyttää. Tehtyäsä sitte kommeen kuikankaulan kiänteen
Satrakki oijustaa ryville. Mutta kuin muistain kesken kaiken jottai, se
kiäntyyhii seitille, viiroo ankkurisa ja par kertoo vielä riäkästyväsä
venäite hilijoo laineihisa lellumaan. Omaks huviksesa ja aikasa kuluks
alakaa se ruilautella kuvereijästäsä makkeen harmoota hööryvettä.
Jo ovat iikyläläiset kuulleet Satrakin ökämän, kemahtaneet pehkulta
palakille, soluneet ryysyihisä ja ponnistanneet pohkeet suorina
ryville. Ensmäisenä ehätti sinne lesken levvee rokurist, sitte
henkherra, tullivöörvaltti koirinesa ja asessyörin kiäppänä. Niin, että
pian ol ryk reunollaan, kihisöö ja kuhisoo kun kusjaispesä.
Soon niät niitä tärkeimpiä tappauksia, kun tänne tulloo laevoja
lavveemmilta vesiltä. Ikäsä kun näkköö puksierpaattia selekiä
sätkättävan, niin ilostuu isommannii tulosta. Tättäi on tärkee
viik'kaus Viipurista ootettu, on tilikraahvattu ja tilihvuunata
killuutettu — ja nyt se on tullu ja nyt sitä pittää männä vastaan.
Nuamat alakaavat kuitennii kiäntyvä kun märällä rukkasella pyyhkästyks.
Alakaa kuuluva korvasta korvaan itikan surina: eikö se meinookkaan
ryville vai mittee se...? Viimen nahkur Jämälä rohkasoo rintasa:
— Vieläköön tässä kettee ootellaan? Vai mittee se viihitteleikse?
— Mittee? Tuota vettäsä vuan ruilauttelloo.
— Huutoo hönkäseppäs sinä, rakas sielu, yheks eesnenäks tai kysyä
kuiskooppa tuolta rokuristilta!
— Ehhää minä tiijä, mittee ne rikuljeeroo, ryökkäät. Vuan jos ois par
asjaan antauvoo miestä, niin soutoo sipastassiin tuolla Serupaapelin
paatilla tiijustammaan tätä hättee... sano rokurist.
Satrakin kuppeella sattu juur puhvetska viskoomaan tiskvettä, kun
rokurist Satrakille suapu. Rokuristin nähtyväsä puhvetska niijata
nöksäytti.
— Ku moron, hers rokurist. Huurstootetil?
— Kutaa, ryökkynä. Myö otettiin ja lähettiin nuin ilikosissammo kysyä
kuiskoomaan, että mikä teitä remustieroo, kun että viihi viäntäyvä
ryville?
— Juu, hers rokurist, myö ollaan niin uulyklisiä koko ompoorti. Meillä
on siukka salongissa ja teeterska on siellä sen sööterskana. Vuan minä
vihjoon kapteenia tähän taalingin taa.
Kapteen tul ja selitti koko asjan asiallisilla käen kiänteillä.
— Soon nyt näinikään (ja huiskautti käelläsä puelkuaren ilimaan),
että se öylenillalla itikan heräntäaikaan puhua piiskutti nuinikkään
(ja hotas vasemmuksellasa) että: voi suapas kun mun halakoo piätän ja
sisuksian kiäntää, että oekeen äkkeen veen suuhun ottaa. Tän uamuna
se kemaht sitte kylellesä ja telemää nyt salongin ritsiilä maha
rempallaan. Mää tiijä, mittee soon, mut arentieroon vähä tähän tappaan
(ja hotas syytönnä survovoo itikkaparvee), että voip olla halierahhii
tai muu imfluntsu. Ja meijän on oltava aloillamme karantteelissä siks
kun työ silipasetta tänne tohturin ransyynille.
— No, jottai, minkä pyöräytti. Vuan ei viihitä olla milläsäkkään. Minä
sipasen sen rohtoherran siinä silimän heitossa...
* * * * *
— Halloo! Kuka djeekkeli siellä ringaa? Eeke de fiskus?
— Halloo! Ehhään se viskus.. .
— Eeke de pormestar?
— Ehhään se mikä pormestar... Vai pormest...! Minähän soon! Että taija
tunteekkaan. Minä, lesken rokurist.
— No mite te ringaa?
— Tuota, hyvvee huomenta, herra tohtuer. Elekee panna pahaksenne,
että ennen einekahvia, vuan... Soon Satrakki tuas tullu. Siinä uamun
ujjeessa. Ryyniä niät Häklin Lallulta toi...
-— No mitte se...?
— Soon se karantteeljuttu. Että oo tainna vielä suaha sitä
korvareikiinnö? Sillä on siukka reeligissä. Tyyrmanni... Kapteen kehas,
että jos ois sattumalta haliera tai muu luntsu.
— Eeke se koleera?
— No en vissiin mää karanttieroomaan. Vuan vaivaupoopas ite. Minä haen
rillut, apteekkarin rillut —
Tohtuer tupsautti sikkaarisa poroastiaan ja rönkäs:
— Misse se Stiina, misse mamma, Jussi, Hedda, Mikko?
Kun ammuttuna ja siiville polettuna pelemaht ovelta rouva, piika Tiina,
renk Jussi ja muut. Silimät muljollaan ja hien norsuissa nokan vartta
tohtuer henk kulukussa hättäil:
— Seekese koleera! Deeke se Satrak! Otta se veska, Stiina! Anta flaska
konjak, mamma, lyseera ne böksyt, Hedda, karboleera se mössa, Jussi.
Ja Mikko, juokse se booti ja osta segarr. Menke me Jussi se baatti ja
syynä se suuki...
Tomupilivessä tulla tuoksaht tohtuer ryville. Venneeseen viijessä ol
puelhujussa ja kolomen sylen sivulle lehaht kitkerä karpuulin katku.
Eikä se ollu Jussikaan aivan justierattu.
Auttoo pit tohtuer, käspuolesta taluttoo salongin ovelle. Siinä vielä
kiireen kuppeessa silipas rohkasuryypyt. Ei yrittännä nähhä teeterskoo
eikä tyyrmannia, niin ol silimät sammeena. Parin sylen piästä piätä
kuikistain kumminnii kysäs teeterskalta:
— Eeke se suuki?
— Juu, kyllä se tässä...
— Mikke se suuki?
— Maha, maha sillä on ryplällään — eilesestä.
— Se olle fluntsu. Maagi, hoono rookasula, pee serke... fluntsu. Mine
teille skrifva antipyrin, salipyrin, sitrofeen...
Ja tohtuer ryhäht ritsille. Ei tahtonna pännä käessä pysyä, kun
paperlapulle jottai riittas. Anto sitte teeterskalle lapun ja läks.
Jussi autto rapussa kainalosta.
— Sekke fluntsu... Styyra pääl, onka veel... Eike se olle faara...
Tohtuer tallustel kapteenin hyttiin. Pyysivät nappulalla lämmintä vettä
ja sokeria. Sinne ne män muuttii herrat ryville tultua tuuvingille.
Tohtuer tuntu selittävän: Seeke kohta kool, mut mine anto medisiin
maagil...
Teeterska jäi tyyrmannin luo ihmettelemmään paperpala käessä:
— Mittään se tuo rohtoherra hommas, kun kirjotti minun nimen tähän
lippuun? Sinähän tässä oot kellelläs, enkä minä...!
— Mittee sinä siitä, ehhään niitä lippuja apteekkiin oo aijottukaan.
Mää ennennii ja sano masinihille, että juoksoo kiireen kaupalla
viinakauppaan ostamaan koko pullon koljanttia. Tul kanavalla öylen
juuvvuks niin juuttaasti olutta, että tek pian pehmeeks ja löi mahan
veteläks...