Siit on kierähtännä kommeehii vuosviitinen, kun minä kuleksin kerran
sen piäkaupuntilaisporttupienupelurin kansa kylästä kylään ja
kaapunnista kaapuntiin. Miten lie ensistäsä, muistooksen Muaningalla,
yhen kesän kaihteessa kiännytty tutuks, ja hään Himotti olevasa yks
komeljantti ja sano nuin kun ahveeranneesa, että jos ois hänen antoo
rimmauttoo yks konsnertti meijännii kyläkulumalla. Sen hään tehhii,
ja tultuvammo oikein tutuntappaisiks hään kysyä hymmäytti, että
enköön ottas ja lähtis hänen kumppalinnaan yhteen höläkkään, niät
konsneeroomaan pitkin mualimanpieltä. No, suattaa kait sitä männä,
märkänöö kait sitä yksilläi olilla ollessa ja suattaa nuamoosa näyttee
muuvallai. Niine puhheinemmo myö sitte lyöttäyttiin lähtemään syksyn
käyvvessä ihan kukkeimmilleen.
Paljo sitä semmosen pelmannin parissa mualiman mänöstä näkköö. Niit on
immeisiä muuvallai, ja omat on olosa kullai kylällä. Vuan en oo vielä
niin kummoo meininkiä muuvvalla nähny, kun ol yhessä syrjäkylässä
kaukana Pohjanmualla, jonnekka myö samalla matkalla osuttiin.
Ol semmonen syksysen illan kajaastus, kun myö rautatiellä tulla
tömistettiin kylän tatsuunalle. Paljo ol immeisiä aseman latvormulla
kun helluntailauvantaina ennen muinon Apteekin mäellä. Lienöövätkö
lähteneet meitä vastaan, vai muutenko mukavuuveksesa jaloittelivat,
en mää karanttieroomaan, mutta kyllä niitä ol, että oikein kihis kun
kusjaispesässä ikkään. En malttanna ennee olla iäneti, vuan kysyä
kajjautin konehtyöriltä, että mittee se tämä mänö nyt oikeestasa
olettaa, kun on immeistä niin ilikeen kosolta ja ryöhkäsöövät kun hukka
naurishalametta. Konehtyör, yks lihavanlevvee miehenkiäppänä, vastata
viert:
— Soon nyt pormestar pallaunna kaapuntiin talavitiloille. Taitaavat
olla tappoomassa häntä. Ainahii minä tässä työntäyn niin tuumoomaan,
kun näky olevan avviississai, että se nyt tuas villaltasa viäntäytyy
lämpimän lähettyvä kaapuntiin ja näkkyy olevan matkassai.
— Vai niin, elekee panna pahaksenne, että minä nuin kysyä kilivotin.
Aattelin niät, että jos ois ottaneet ja toisesta syystä syöntyneet
asemalle — myö niät tullaan tänne pienua pimputtammaan, tämä
herrannäkönen tässä on niät semmonen koputsoitin konsneerooja — ootta
kait suanu silimiinnä ilimotuksen avviisista työhii — että jos oisivat
meitä tulleet vastuuseen, vuan ei taija olla niin päin pyrintö?
— Oisko nuo siitä niin ollakseen. Pormestaria noon tulleet tatsuunalta
tietämään. Vuan heitetäänpäs tämä puhheenpito tähän, minun pittää
piipahtoo tuonne pakkaassinpuolelle, pittää niät nuivata pormestarin
pakkaassi rilloin. Hyväst.
Hään män. Myöhii lähettiin. Outoja kun oltiin ja ossoomattomia
vieraassa kylässä, ei osattu oijustee ensistäsä mihinkään, ennenkun
yheltä poijankellukalta kyseltiin, että missään muanpaikassa sois tässä
kylässä kievarintapainen.
— Ra ottoo hevonen, niin ossootta. Ajurin kansa kun kuletta, niin koht
on sushuussi suunna eessä. Soon muuten tuolla vastapiätä vuatekauppoo.
Ensistäsä kun määttä Mähösen nurkkaan ja siitä vehnäspuen sivute, että
niättä kaukoo kiiluvan syltin, jok on riätäl Rytkösen, niin sitte
siitä kiännyttä nuin kuaressa Ruuttahuoneelle ja siin on semmonen mäen
kyöhkyrä, jolla on sustiettihii. On sillä kattosa kiänteessä muuten
kepin nenässä lakuhii lekottamassa, että ossootta kait, jos oikein
kuletta.
Myö ajuriin luo. Mäntiin ensin yhen ylypeimmän luo ja lakinlippua
leuhkautettua riäkästiin, että onkoon se tämä massiina meitä varten?
— Tämm ei oo leeti rilla. Mänkee muihin luo. Tämm on jo pistellattu
herra pormestarille. Kuuluu ajavan sustietiin.
— Vai niin. Vuan onkos tämä toinen leeti?
— Ei oo tämmäi. Tässä männöö pormestarin rouva.
Myö kolomannen luo. Hönkästiin hällehhii samat sanat silimille:
— Oisijakkoon niin hööli, että ohjoisija meijät sushuussiin, vai onko
se tämmäi vossikka jo vuokrattu?
— On, tässä männöö pormestarin pakkaassi.
— No entäs tuo tuossa?
— Kuuluu kyyvvihtevän pormestarin piikoja. Kaikki ne taitaavat olla
jo poisotetut; että taija suaha hevosta tähän tarpeeseen. Vuan ossoo
kaet sinne semmoseen männä kyökkästä jalakapeliliäi. Tuossahaan on yks
poijan toljake, jos ottaisija hänet ohjoomaam. Pekka hoi, mittee sinä
siinä kilimuilet, tule tänne, niin suat kyyvvitä nämä herrat kievariin.
Eivät ehtineet suaha hevosia, eivätkä ossoo, että ota ja kuleta sinä.
Tienoothan siinä tupakakseks yhen härmän, jos et enemp.
Piästiinhän sitä jalannii. Pekka kuluk eeltä ja myö tarsittiin jälestä.
Hään sai sitte viiskolomattaisen vaivastasa.
— Mänkee tuohon ylypeimpään pykkäykseen, niin suatta het kysyä
kammaria, jos tahotta. Soon sillä puolen tämän kievarin meriteeroovin
komento, sano Pekka painautuin portille.
Sissään sorruttua myö pyyvvettiin yks lentee lehottava puhvetska kiinni.
— Oiskoon sillä ryökkynällä huonetta tämännäkösille? Ois oltu yötä, jos
ois suatu katonalasta seiniinsisusta siksi aijaks.
— Onko herrat reissujoukkuetta?
— Ollaan kait sitä siihen sorttiin, vaikka kaikki kait myö ollaan tässä
mualimassa matkantekijöitä. Vuan onko niitä nurkkia löysinä?
— Eikö noita ehkä lie. Herrat läskeiksi tuonne alarakennusliättänään,
siel on sööterska justiisa teetoomassa. Kyssyy siltä, minä en tiijä,
kun oon vuan puhvetin piällä.
Myö männä reuhkastiin alarakennukseen. Tultiin uppeeseen salliin ja
tavattiin sööterska.
— Oiskoon sillä sööterskalla huonetta. Ois tarvittu yheks yöks, jos
oisija niin ovela, että osviittosia.
— Herrat kait on reesanttia? Se on nyt niin surkeeseen viisiin, että
meillä ei oo tähän tuskaan yhtään leetiä rumia. Kaikki on tilattu.
— Nyt lie hitto. Vuan pittää kait sitä nyt kievarissa olla ies yks
huoneen kyhhäys. Myö ollaan kaukoo ja ei muuvanne osata. Eihän
tässäkään salissa oo huokuvoo henkee, että jos —
— Ei, herrajee! Ei tähän sovi. Tämä on herra pormestarin huone.
— Entäs tuo vieruskammar?
— Soon kansa herra pormestarin.
— Entäs muut huoneet?
— Noon pormestarinnalle ja palvelijoille.
— No, kaikki huoneetko se yhtaikoo meinoo muata? Nyt on kumma kynsissä,
kavullakkoon sitä meijän pittää sitte yökaus yl männä?
— Niin, en mää rohventieroomaan, vuan jos työ että ois hyvin suuria
herroja ja ylypeitä, niin suattasinhan minä antoo teille oman huoneen
tuolla vinnillä. Pittää kait sitä teijännii suaha pehkuja piännä alle.
Jos viihtisiä, niin suattasin minä sen yheks yöks hyyrätä ja muata ite
kahverissa kuukkerskan kansa.
— No, se sattuu sijoilleen! Oisijakkoon niin hööli sitte, että meijät
sinne suattasia? Pitäs näyttee vähä nuamallesa vettä ja kantata
piäkarvojasa, että ilikiis näyttäytä muillehhii.
Sieltä myö sitte ihtemmö löyvvettiin, korkeella vinnikolossa, pienessä,
kylymässä nurkankiänteessä.
— On tämä vähä uuteetti koko kyhhäys, selitti sööterska, vuan
millonkapa sitä joutanoo tiältä teetoomaan. Sitte jos herrat haluaa
ruokoo, niin tuolla puhvetin takana on maatsalj, että ossootta sinne.
Muutettuvammo muntierinkiä myö painuttiin puhvettiin.
— Oiskoon yks portsu rapuja?
— Juu, juu, vuan meill ei oo kun yks tusina ja ne on herra pormestar
pyytännä.
— Vai niin. Hemputin herra sehhii! No jos servieroisia pihviä.
Juu, juu, herrat oottaa vuan pikkuruikkusen.
Myö ootettiin pueltuntia.
Tuota ikkääsä, missään ne viipyy ne pihvit?
Juu, juu, noon siunoomahetkessä käsillä. Ei oo vielä suatu paistetuks,
kun on kärryytetty herra pormestarille. Sille pittää ollahhii omat
ruokasa: rapuportsut, ryynpuurot ja reemit.
— Suattaa pittee. Millonkaan sitä sitte myö piästäsiin pöyvän viereen?
— Het huokauksessa, kun pormestar on purassu.
— No, sitte ei se ihan ens'mänössä taija tapahtua. Myö männään
sillaikoo saunaan ja huuhotaan pölyt pois. Ei tiijä, jos tuo ois siihen
ennättännä nielasta.
Kyselyin kautta tultiin myö saunalle. Ei sattunna kun yks kammar
asujameta. Myö painauttiin sinne. Het hatunheitolia tälläyty kuitennii
ovelle yks levvee mataminlässäke ja riäkäs:
— Herra Juumala! Tännekö työ — herra pormestarin paatihuoneeseen! Ja
kalloossit jalassa!
— Tännehän myö, kun ei ollut toista huonetta. Kait sitä suap tännehhii
ryysysä heittee?
— Ei mitenkään. Tämm on herra pormestarin.
— Ei hättee. Herra on sustietillä ravihtelemassa ruumistaan. Kyllä myö
siihen ennätettään kylypee, ennenkun se tänne tarkenoo.
— Ei sitä tiijä. Mitä liettäi rentaleita. Tämä huone on varattu vuan
oikeille immeisille ja etupäässä hänelle. Että alakoo vuan oikoja
koipijanno — tiällä ei sua löylyä tuommoset pitkätukkaset turjakkeet.
Tuas oltiin kavulla. Kello alako kiäntäytä konsnerttitunnille.
— Pistäytään vielä silipasemassa sushuussilla kuppi kuumoo kittaammo.
Ihan kait tässä laihtuu litteeks tämmösessä mänössä.
— Oiskoon juotavoo kahvia?
— Kylläkään sitä, vuan ei oo kun yks pannu, sehhii on...
— Herra pormestarin?
— Niin. Vuan kun ootta suanna oottoo näin kauvan, niin — tulukee nyt
tänne pijjaanopöksään, niin suatta.
Pijjaanohuoneessa ol se kuappi, se koputsoitin. Kun myö oltiin just
semmosta pelkalua tultu pelloomaan, arvel tover, että jos ois rietautua
harjottammaan kahvia oottaissa.
— Ka, rimmauta yks rymmäys! Soita vaikka se Merkannon »Kesävelli»
(= Sommarqväll) niihin varjatsuuniis kansa. Kuuloo sitte herra
pormestarrii, kettee on kulussa.
Hään puulaatu pelloomaan. Oikeen ollii ovela soittaja. Soittoo sivautti
niin, että kintut tink panemaan polokkaan, ja tuassiisa, oikeessa
hilijasessa nuotissa, kiehto veenkietaleita silimäkulumaan. Joka
paikassa ol paukutettu tälle kappaleelle käsiä, huuvettu ja hihkuttu;
nyttii — aukes parraimmassa pijjaanossa ovet, ja sissään lentee lupsaht
ite ravintoloihtijatar:
— Kuka sennii korvennettu teijät on tänne völjännä? Heretkee het
ja hävetkee! Vai tänne työ tuletta kaiken mualiman retkutuksia
renkuttamaan! Ettettä häppee, kun viereiseen huoneeseen kuuloo koko
komennuksen herra pormestar ja muut mussiikkihenkilöt.
Soittaja huokas ja pyyhk hikkee — minä kans!
— Saakelin herra pormestar...! Mutta männään myö tästä siunatusta
sushuussista, männään Jumalan nimessä! — Ja männessä: Ota sinä nyt
oikein hyvä lippu, että oikein kuulet, sillä kyllä minä taijan nyt
soittoo pienut palasiks ja kuapit kappaleiks!
Lippumiehen luo piästyä hönkäs soittaja:
— Kuulkees työ, lippumies, tälle herralle annetaan riilippu. Tuo lumero
viis tuosta laijasta.
— Häh, ettäkö lumero viis? Ei se passoo, se on jo otettu.
— Eipään oo merkitty männeeks. Suanen kait minä ommaan konsnerttiin
ottoo riiliput, mitkä haluvan. Min oon se pelur.
— Suatatta olla, vuan tätä lippua ei anneta. Soon herra pormestarin
riipiletti. Se istuu aina lumero viljellä ja sillä hyvä!
— No minä otan lumero seihtemän.
Konsnertti alako. Kesken kappaleen viäntäyty essiin herra pormestar.
Kaikki nous seisaallesa, pait minä. Kuulin kuitennii takanan yhen
akankiähkyrän honottavan:
— Kukkaan soon tämä uuaartti herra, kun ei nouse ylös, vaikka tulloo
herra pormestar...
— Ja muut musikaaliset henkilöt, lisäsin minä mielessän.
Ens lumeron loputtua ol semmonen hilijasuuvven hetki kun kirkossa papin
pysähtyissä. Kaikkiin silimät sirrottivat herra pormestariin. Hään
viimen kohhautti kämmenesä, lyyvä lossautti niitä hyvin heilävarroin
vastakkain ja — het alako semmonen nujakka, että luul seiniin särkyvän
siinä mänössä.
— Hyväh! Ravooh!
Jokkaisen kappaleen jäläkeen alako taputuksen hyvin heilävarroin herra
pormestar.
* * * * *
Illankiänteessä, konsnertin jälestä, myö istuttiin puhvetissa.
Sustietin emäntä ehätti meijän pakeille ja hupatti:
— Antoo nyt anteeks, hyvät herrat, minä kun en tiennä, että työ olija
niitä muskanttia, niitä pienunpimputtajia...
— Elekee olla milläsäkkään, sattuuhan semmosia.
Vieruspöyvvässä istua ryhjötti kaks herroo ja joivat
tuuvinkikoljanttia. Toinen tuhaht toiselle:
— Ei se soittanna oikeen seleväst. Herra pormestarrii viivyttel
ennenkun viihti aplootia lyyvvä. Minun pittää painautuva tässä
huomisessa lehessä ankaraks arvostelijaks. Kaikki ne konsneeroohii!
Tek miel viskata hympästä koko kahvikuppi vasten koko kötäleitä. Vai
ei selevästi. Sennii selevikkeet...! Mää tiijä, mittee oisin ryhtynnä
resunieroomaan, jollei samassa ois piipahtanna puhvetin ovelle yks
tytön tuippuna ja kielkulukussa kiljassu:
— Hyvä ihme, kun puhvettiin tulloo herra pormestar!
Ja hään tul. Suoroo piätä oikas hään meijän pöytään ja esitti ihtesä.
— Kuulin teijän täällä olovan ja tulin kiittämään konsnertista.
Ettäköön ottas ja ois niin hööli, että tulisija tuonne
pijjaanokammariin kallistammaan kaks, kolome liknöörlasia. Meill on
tiällä niin sakramentskatun harvon mussiikkia, että ois nyt ies teitä
hyvänä piettävä, jotta vastai jalottelisia tähän mualimanlaitaan. Meit
on siellä vuan minä ja muita.
— Mussiikkihenkilöitä, lisäsin tuas iteksen.
Ovenpielessä pyssäytti minut toinen nuapurpöyvän herrosta.
— Suokee anteeks. Min oon tämän kaupunnin lehti — lehtimies.
Oisijakkoon hyvä ja kuiskoisija, kiittikö se vai moitti?
— Ka kiitti, kiitti ihan iniheesti.
— Vai niin. No, sitte minnäi suan sopivan rittiikin. Harva on soittanna
somemmin, oikein syön seisahtu kuullessa, ol oikeen helekutin
hempeetä...
Meille tarjottiin liknööriä. Sitä tuuvvessa sihaht sööterska minulle
hyvin siistist korvaan:
— Tät ei juokkaan muut kun herra pormestar.
— Ja muut mussiikkihenkilöt.
* * * * *
Yö myö muattiin parraassa salissa. Tul niät emäntä tuas ja selitti:
— Siinä tul erreys. Minä en osanna älytä, että työ tuntija herra
pormestarin.
Kukaties ois myö vaikka keskellä yötäi piästy vielä saunaannii, kun
tunnettiin herra pormestar; ehkä ois suatu riilippu lumero viis —
vaikka se kuuluuhii yksinomaan hänelle.
Iltarukkouksen asemasta luin minä seuroovat sanat:
— Herra varjelkoon ja Herra siunatkoon tämän kaapunnin herra
pormestarin ja muut musikaaliset henkilöt!