Tämä juttu on oikeestasa Vastaniemen Iivo-vaeroon kertoma ja näkemä,
ite minä en oo sitä nähny, kuultu vuan, se kun Iivo miessä ollessasa
ja elälssäsä ol leikkiin mänevä ja koiruillessa virnistel muillen
vahingoille. Sentähe en viihi ruveta kommeilemmaan, että juttua toiseen
malliin viänteleimään ruppeisin, vuan kerron sen sinäsä, justiisa
samoilla sanoilla kun Iivo sen mulle tarus.
»Tunnethaan sinä Samppa sen massiinaherran, vai miks hyö sitä
karahtieroo, sen tohtuer Vorsteen-vainoon entisen renk-Kallen, sen
ruuvvittaren? Tikkala vai Tikkako sen nim lie, mää tiijä, voip olla
kirjoissa Tikkanennii. Se on nyt ruuvvitar, komesrooti, kun piäs
Sitorovin komprommiin. Oikee herra onnii ähähtännä, ettet tuntis
entiseks Kalleks. Ajjaa turunkiessillä, sahvierkengät jalassa ja
rikkoohousussa ja myöp siparattia, ompelumassiinoita ja vilusiipiä.
Mää tiijä, jos myöp urkuharmonikkojahhii ja vorttupienuja. Et oo
tainna nähhäkkää, kuleksii se näilläi maillahii. Meijännii Iitulle möi
Sikneerin massiinan. Mikäs siinä on myyvvessä, kun rosentti juoksoo
ja konerasvalla ellää, ja rammeesti se elläähii, rouvasa antaa tiällä
asuva ja ite vuan rustailoo värkkinesä. Juomaan kuulu kans panneunneen,
sehän soon suuriin työhii, vuatiihan se ruoka osasa. Mutta tarkka soon,
oikeen ilikeen tarkka, että oikein hävettää — pyysin kerran, mikähän
lie mullai ollu rahaton aeka, viitosta uamuun asti, niin ei ryökäs ois
antanna iliman kymmenitä luppauksita, muka semmosta kun viitosta. — Mää
tiijä, tarkkuuttako lie ollu, koetti se vuan kerran siästeehii, mutt
huonost se piätty. Sittehän se kissahii naukuu kun käpäläsä kasteloo!
Sol viime kesänä, siinä Juhannuksen korvalla, se tappaus.
Kalle ol niät myönynnä Samettilaiselle tai Lyyran Juhaanalle massiinan
ja luppaunna siparaatinnii kauppoin ja sitte eksynnä Monosen, sen
lesken, rahtyöriin harjakkaille. Tyyvinkiä olivat ensin isketelleet,
niin ol Kalle jo ottanna liknööriä ja koljanttia, että rupes miehillä
linnunpoika syömmen ympär kävelemmään. Viimen jo ol ruvenneet
reuhoomaannii, ett ol pitännä hakkee Aku-polliissi asettammaan.
Kottiisa ol Kalle aikonna akkasa luo lähtee soutamaan. Aku-polliissi ol
hommanna soutajaks Porolahen Sonnis-Heikin.
Niin ol lähteneettii ja Kiäninniemessä ottaneet ryyppyjä, sillä ol
Kallella niät samppalkaljoo ja liknööriä ja koljanttia mukanasa.
Sitte humaltuvat, ensin ite, ja sitte Heikki, niin että nukku kapteen
ja soutaja soutaissasa torkku, Katastipas herättyvvään Heikki siinä
Näversuaren kuppeella ryypyn vaillingissa perrään, niin ei näkynuäkkään
insnyöriä. Kaukana selällä, missä lie ollu Patseepan-luo'on ja
Niiralanniemen välillä, huiski vuan kas ja oikein ilikee huuvvon
ökämä kuulu, että joutuva auttamaan. Kiireesti ollii Heikki venneesä
takakätteen pyöräyttännä ja selevä ol ollu kun puhaltain. Sano käyneen
valon piässäsä, että hukkuu se hiis, jos on hukkuaksesa, ennenkun
appuun ehtii.
Nuin arviolta viis syltä ol lommoo, kun Kalle uupu, ramppiko lie vai
laaki siärvartee tavanna. Ol huutanna:
— Heikki hoi!
— Nii häh?
— Nyt minä taijan männä! Jäsenet herpoo, elähän souva, p-—ako sinä
siitä venneestä kiskot! Et sinä ehi!
— Tuota, elähän nyt vielä, Kalle, nii että huku! Ootahan sen verran,
että minä ehin ja autan!
— Oo ökäästämätä, et kerkii kuitenkaan! Minä viskoon sulle vörssin,
että viet akallen. Siin on sata markkoo. Viskoon sinne venneeseen. He,
ota kiiti!
— Ka, viskoo hänet!
Viskanna Kalle ol, mutta viskanna vitalikkoon, monta syltä yl. Sinne
lupsahti laineen selekään ja painu. Niin Kalleko? Ei se painunna, kun
Heikki ennätti ja nujjuutti venneeseen.
— Taisit heittee vähä lujanlaiseen? Heikki sano.
— Tul erreys siinä matkassa. Luulin olevan montahii syltä lommoo.
— Erreys siinä tul. Kun oisit malttanna heittee hilijempoo.
— Ei se kiire kato! Sinne ne män ne massiinarahat.
— Vuan onhan sulla sitä liknööriä?
— Vieläpä lööriä tässä! Se män siinä kiireen kuppeessa sehhii!
— No voi hälläkkä tässä! Laskeppas semmoset tavarat nyt taskustas,
hyväkäs.
Ja ves ol herahtanna miehille silimään. Heikille aineista ja Kallelle
rahoista. Nolona olivat suaneet soutoo ja siunuustella. Vuan mittee se
semmonen, yks vaivanen satanen, kun mies on komesrooti ja ruuvvitar ja
rosentti juoksoo kun Oulunpuolessa metripiimä, loppumata. Sattuu niitä
erreyksiä hyväkkäitä, vuan ei ne tunnu, ei semmoseen kun tohtuervainoon
Kalleen — rasvainsnyöriin, hantlangariin ...»
Siihen se lopetti Iivo-vainoo ja nauroo turrauttettuvasa sano:
— On niitä erreyksiä sattunna mullehhii ja sulle, hyväkkäitä...