Tässä kolomannen kesän kekkeimmilläsä männä hörötettiin myö
kaikki Iirannan immeiset sälleeväläisten lottierinkiin Kölomsopen
Kolehmallaan. Ol hyyrätty se yhtijön Serupaapel-massiina ja sillä
aijottiin oikein olettain ajjoo kuin ainai asjan ymmärtävät perille.
Ol jo kiännetty Ihalanrannassa vöörpuel seleville vesille ja pakattiin,
kun äkkiästäsä pyräht, niinkun pelemahtaa ihan itestäsä piiskuttava pyy
oksalle ojentelemmaan, Ihalan kommeelle koivukuistikolle uus pasassier,
joka nästyykilläsä viuhto, että ei pie jättee, kun hännii ehättäs
yhteen meinaan. Jo näk kapteen Valakos-vainoo koko hötäkän ja komens
komennusruuttiin, että:
— Taavetti! Elähän ennee pakkoo! Näkkyy tuolla kuistilla vielä muuvvan
ojentelevan. Näkkyy olevan Kasreenin uus rokuristi, se Drokopee, että
jos paat pikkuruikkusen rämiä, niin minä ruoroon vöörin ryville.
Sinä, Pekka, reestooppas suaha ne rossit rämille, toppoot sinne
tuplapollariin, niin suat lankongin maihin. En viihi ennee alakoo
ahteria ruveta kiäntelemmään.
— Toppoo? Helekutillako minä toppoon, kun ei oo touvia!
— Ka, ota sitte sesta ja niin suahaan pasassier paattiin.
Hikisenä essiinty sitte tulija Serupaapelin sylliin. Meijän mualaisten
silimä oikein otti ja sirkes häntä silmätessä. Köyhä ei niät usko
kahtomata. Hään oi semmonen sutjakkaruumiinen, sattiinvuer palttoo
piälläsä, koppakuerhattu piässäsä, raaku ja rettiinskravatti kaulassa
ja riihin alla liivin aukeemassa kiils kommee köyhäntoistus (=
simpsetti). Kun alako teetätä ihteesä, niin aina käsvarsmeiningit, niät
mukit (= tärkkiniekka mansneerit) hihasta valu. Teetattuasa ihtesä
alako hään kävellä hyvin tärkeenä takilla.
— Kukkaan soon tämä herra? hymäht semmosella itikan surinalla mun
korvaen Koeraharjun Penu.
— Niin ettäkö tuo, joka tuossa tempoo? Se on se herra rokurist,
Brokopee, Kasreenin puukhollar. Kuuluu olevan yks ruukin vöörvalttarin
poika etelästä.
— Hyh, vai vöörvalttarin poika. Hiijen hömpsäkkä mies. Kato, kato kun
uljaasti pokkaileiksen, kato ryökästä.
— Oo osottelematal Se on herra ja herralla on jalannousu juoksevamp kun
meillä.
— Hittooko se nyt näin kesäkuumalla tuolla varaplyymillä tekköö, jota
vasemmuksessasa viehkuroittaa, ja kalloossit on jalassa...
— Hittooko sinä siitä vatupassoot? Ne on niitä herrain hökötyksiä.
Siihen suapu meijän joukkoon Valakonennii ja hilijoo mulle kähis
kämmenesä takkoo:
— Soon käyny Ihalassa suluhasissa! Kuuluu kiertävän sitä Amantoo.
— Niin häh? Amantoo? Tuoko Grokopee?
Vuan Amantan rokurist oi painannna salonkiin herrasväen
resunierinkiin...
* * * * *
— Että jos vieraat viihtii ruveta tämän ohjelman peräks pyörimään, niin
ison tuvan lattia on levvsellään!
Tuvassa jo temmas viuluvasa Pekka, se Kyyrylän isäntä, ja myö muut
kokkoonnuttiin sinne tuvan kaihteeseen. Vastapuolella hämötti
hameväk, kaikessa kommeuvessasa, niin että ol Toholanmäen Tiina
uuvessa juussihiussissasa, jonka eessä rehoitti rimsulaita vyöliina,
Taanielin Annakaisa kukkaniekka pumasiinissa ja valakeessa vörkkelissä,
Ihotunlahen Iitu ihan punasissasa ja kirkherran Riitta mansnierissa
ja solokniekka peltissä, kun tuas Altalon Miinalla ol vuan musta,
sissään ottamalla vatvattu leninki. Miesten puolella ol meitä tuas
Kolehmalan poika kumkauluksessa ja topatussa ravatissa ja suapasvarret
housunkauluksen piällä, Kokkolan Matti rettinki suussa, Koeraharjun
Penu ja monj muu.
— Nyt ottaa ja lähtöö Toonan valssi, että jos yritättä! ilimotti
Pekka ja alako vaivertoo viuluvasa. Ensmäinen, joka astu palakkiin
poikki taamiin puolelle, ol herra rokurist. Ol heittännä palttoosa
ja porskuttel ehassa verassa. Pännätaskuusa ol pistännä puelsilikki
nästyykin. Hään astu Annakaisan etteen ja kumartoo kaikerreltuasa ja
sipastuasa vasemmuksellasa puelkuaren lattiaa, että tomu ikkunaan
hiekkana räsäht, hään vuati tyttöö taamiksesa. Vuan Annakaisoo iletti,
ettei osanna kun niijata nöksäyttöö ja hupeltoo:
— Minä en ossoo valsneerata...
Vuan osashan se, ja osas muuttii. Alakuun kun piästiin, niin män yhtenä
meininkinä koko tupa. Rokurist tuntu kysyvän, mistee hänen taamisa ol
muka kotosi.
— Iliman aikojan vuan Iimäeltä.
Pantiin sitte polokkoo, sottiisia ja reutspolokkoo ja vingerkkoo. Sen
jäläkeen alettiin astella rinkiä ja laalettiin:
»Syvän sillä on kun pehmitetty taula,
jolla hään mulle rakkavuutta laulaa!
Ja käjet sillä on niin valakeet ja viinit,
joilla, hään kieto mun ympäri kiini.»
Rokurist ol sillä aijalla männy pihalle jiähyttelemmään ja pyys Penua
mukkaasa. Ol sitte halakopinon kuppeella ottanna povtaskustasa oikeeta
eekumia, semmosta siiniä viiniä ja ryypättyäsä käskennä Pennunnii
painaltoo.
— Mittee se herra Trokopee nyt mulle... No herrapa teitä
heilauttakkoon...!
* * * * *
Sol poikoo se Rokopee. Ennen min en oo ottanna muihin herrastanssiin
ossoo, kun jalakan niät ei oo oikein ottavoo luatua, vuan kun rokurist
ehoiti, että jos ois nyt ransneerata, niin en oikein osanna olla
alottamata. Hään sito ensin itellesä nästyykin käsvarteesa, että niät
jokkainen äksentierois hänet ransnieringin vikulieriks ja sitte, kun
jokkaisella ol taami ja kavaljeer, myö ruvettiin kahtapuolta pirttiä
ja otettiin tuuria, se on ens hymmäys koko hökötyksessä. Senjäläkeen
vikuleitihi ja sitte pujoteltiin ja tuurata ryöhkyytettihi. Rokurist
aina riäkäs, että nyt tulloo se ja se remjääsi, ruasiesi ja rantemua.
Oikein ol imheen lyst ja kaikki män kun siist livvaus, vaikka Annakaisa
ja Kalle aina tahtovattii sapartoo tuuria vasta toisten perästä.
Rokurist viskel venskoo ja riäkkäs vieraita heprejoita ja viuhto ja
kaloppas kuin ois ottanna ja männy paha ihteesä.
— Tämä se on oikeeta linoleumia, poijat, hään huus ja kahtoo läimäytti
nuin ylmalakasesti koko konkkaronkkia.
— Niin onnii, että oikein! Heerskatuvara kun on hempeetä!
— Ja nyt tulloo ylleinen rominaati. Pekka soittaa marssia ja myö
jokkainen jalotellaan taaminemmo tuvan ympär.
— Mittään marssia sit ois puottook?
— Vaikka pyörneporia! No, yhtä-aikoo, yks, kaks, kolome...!
— Yks ...! Ai suta sumpvati rallaa, sulavalla rallaa rellullalee.
* * * * *
Käyp semmonen kylymän kelemee tuulen humu. Yö on pimmee, ettei
sikkaar suussakaan taho tuntee. Serupaapel puhaltelloo ja puuskuttaa
vuahtosia laineita vasten, ja alakaa sattoo, kun ois taivaan tarhat
auk. Myö istuva kyyrötettään tuulen ruokana kaulus pystyssä ja ootetaan
kotrannan rykiä.
Salongissa vuan on elämee. Siellä on rokurist, herrasväk ja hameväk.
Aina alavarriin kuuluu sieltä seinän läp rokuristin puhe ja tyttöparven
nauru.
— Eiköön oo tuo Krokopee ottanna ja rietautunna? kysyä kujers minulta
Niiralanniemen Joope.
— Nii, että mittee on?
— Että eiköön oo humalassa?
— Mittees soon, melekeen kun kello. Kuules, mittee se pärmenttieroo
tuas nuin rammeesti...
Rokurist tuntu tytöille selittävän siellä sisällä:
— Kylymä on yö! Kerrassaan kylymä. Mon nyt maksas lämpimästä yösijasta
satoja. Mutta minun povessan pallaa se lemmen lämmin liekki, ettei
luonnon kolleus sitä sua puhutuks.
— Sitä pitäs ottoo ja jiähyttee! sano muuvvan tytöistä.
— Hjaa! Heerskatuvara. Hers kapteen, yks kor limulaatia, tytöillä on
jano ja minulla on palo!
— Vie sinä Pekka sille limunierkor tuonne täkin alle.
Pekka tuntu hokevan, että sen sitä vielä, mokoma elätys, mutta
rettuutti risun kalisevia pulloja salonkiin.
— Täss on Korkopiälle olutta...!
* * * * *
Oltiin jo puelmatkassa, Hermannin ryvissä, kun Annakaisaa pit erota
männäksesä hevoskyyvillä Ruotaanmäkkeen. Kun pyssäytettiin, tulla
tuoksaht hääri salongista muvassasa herra rokurist varaplyyn alla.
— Hyväst nyt, herra rokurist!
— Atjöö, atjöö, lömmä port, sitta hiit. Hyväst ja eläköön — öyk!
— Hiljoo etteenpäin!
Annakaisa hypätä kiepsaht ryville, ja kun Serupaapel otti rämiä, näk
mitenkä vöörpuolessa joku huiskautti käelläsä ja kuulu semmonen veen
lossaus, kun ois joku ottanna ja puonna hottuun.
— Uuik-uik — a-a-autta-kee.
— Herra siunoo kun rokurist putos —
— Häh?
— Rokurist!...
Salongista syöksäht väen tuluva ja kapteen Valakonen. Hään kysäs nuin
kun ei mittään tietäin:
— Pekka hoi, näyttääkö se ottavan ja ossoovan uija?
— Hyväst näkkyy rynnistävän.
— No, ota sitte sesta ja tarjoo sen piätä, mutt anna olla pikkusen
aikoo kylymän veen ollessa...
Hilijoo ja hittaan hellävarroo nujjuutettiin hänet sitte paattiin.
Piästyäsä kannelle siristel hään kun koira märkee hänteesä ja nuin
ujonlaisesti uikutti:
— Kun jäi varaplyy ja toinen kalloossi...
— Vieläpä tässä. Männöö nyt rokurist ja sylleilöö tuota onkapannua
siks kun suavutaan kotrantaan. Vaikka taitas nyt mon maksoo satoja
suahessasa lämpimän yösijan...!
Salongissa tuntuvat tuumivan ahvieringistä, joka otti ja tapahtu.
— Kukkaan se ol, joka pilas nyt piimäkorvon?
— Kirkonkylän komesrootin humalainen puetpoika näky olovan. Se Krokopee.
— Oiskoon tuo ilennä ennee männä kottiissa, jos ois ottanna ja hukkunna?
Vuan surkeena kuilakkeena kuuntel herra rokurist onkapannua sylleillen
pilapuhheita.