6:o. "Älä koskaan ilmoita iloasi toisen onnettomuudesta, vaikka hän
olisikin sinun vihamiehesi."
7:o. "Puhutellessasi asiamiehiä lausu lyhyesti ja koskekoon puheesi
ainoastaan asiata."
Washington ei tyytynyt semmoisten elämänohjetten paljaasen
kirjoittamiseen, hän koki myöskin elämässään niitä noudattaa. Koko
hänen olentonsa osoitti jo aikaisin jotain lujuutta ja vakavuutta.
Hänen luonteensa rehellinen totisuus kuin myös hänen käytöksensä, joka
tarkkaan noudatti sopivaisuuden kaikkia lakeja, voittivat hänelle monta
ystävää. Sangen aikaisin ymmärsi hän voittaa alkuansa kiihkoista
luonnonlaatuansa lujan tahtonsa vallan alle ja tuli tällä tavoin jo
nuoruudessaan voittajaksi, nimittäin oman itsensä voittajaksi --
todellakin vaikein, vaan myöskin kauniin kaikista voitoista!
Tottumus nuoruudesta asti vaikutti sen, että kaikki, mitä hän
kirjoitti, oli se yksityisiä kirjeitä tahi julkisia asiakirjoja, osoitti
järjestyksen harrastusta ja tarkkuutta.
Merkillistä on, ettei hänen päiväkirjassaan löydy mitään valitusta
elämän moninaisista vaivoista ja vastuksista, joita hänen
päälleottamansa velvollisuudet arvattavasti tuottivat; hänen huomaa
tässäkin suhteessa aina pysyneen omatapaisenaan, käsittäen ja
arvostellen kaikkea käytännölliseltä kannalta.
Veljensä Lorens'in kuoleman kautta sai Washington jommoisenkin
omaisuuden ja olisi voinut viettää sangen hupaista elämätä rauhassa ja
levollisuudessa. Vaan hän ei antautunut suinkaan toimetonta elämää
viettämään. Hänen tapansa oli talvella nousta ennen päivän
valkenemista. Itse pani hän huoneensa lämmitä ja rupesi kirjoittamaan
tahi lukemaan kynttilän valolla. Kesällä söi hän aamiaista noin kello
seitsemän, talvella kello kahdeksan. Kaksi kuppia teetä ja pari palaa
leipää oli koko yksinkertainen ateriansa. Paikalla aamiaisen syötyä
nousi hän hevosen selkään ja ratsasti maakartanollensa, jossa hän itse
katseli kaikkia taimia ja usein kävi käsin työhön.
Jos ilma oli senkaltainen, ettei se sallinut hänen mennä ulos, käytti
hän aikaansa järjestääkseen papereitansa, läpilukeaksensa tilejänsä ja
kirjoittaakseen kirjeitä. Loput päivää vietti hän lukemisella ja
perheensä keskuudessa.
Neekereitänsä kohteli hän lempeydellä, piti huolta heidän hyvästä
toimeentulostansa ja osoitti heille suurta ystävällisyyttä heidän
sairaina ollessa. Hän ei kärsinyt koskaan nähdä laiskuutta
ympärillänsä; päinvastoin oli tahtonsa, että kaikki toimitettaisiin
mitä suurimmalla tarkkuudella. Hän käsitti erinomaisen sukkelaan mihin
hänen väkensä kelpasi, joka oli hänelle suureksi hyödyksi asioittensa
hoitamisessa. Hänen päiväkirjansa sisältää monta merkillistä todistusta
siitä.
Hänen oikeuden tuntonsa oli muodostunut sangen jyrkäksi. Jos jotakin
tapahtui, joka oli vasten hänen käsitystään oikeasta, astui hän suoraan
sitä tahi niitä vastaan jotka olivat syypäänä siihen. Englantilainen
asetus sääti ettei kuningas saanut määrätä minkäänlaisia veroja ilman
valtakunnan edustajien suostumuksetta. Kun sentähden kuningas Yrjö III
tahtoi säätää uuden veron, rupesi Washington uskaliaasti sitä
puolustamaan.
"Minä tiedän", kirjoitti hän, "tämän veron olevan itsessään
vähäpätöisen, vaan siirtolaisten oikeus on semmoinen, ettei heidän
tarvitse mitään myöntymystä antaa tässä suhteessa. Miksihän me
riitelemme! Ehkä sentähden, että kolmen pence'n vero naulasta teetä
olisi kovin rasittava? Ei suinkaan; me vastustamme ainoastaan oikeutta
säätää tämä vero ilman meidän myöntymyksettä."
Pohjois-Amerikan siirtovallat syntyivät niistä siirtokunnista, joita
Englantilaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alusta lähtien
perustaneet Pohjois-Amerikan itäiselle rannalle.
Filadelfian valtakokouksessa 4 päivänä Heinäkuuta 1776 julisti ensin
seitsemän ja sitten muut kuusi valtiota itsensä Englannin vallasta
vapaiksi. Lokakuussa samana vuonna heitettiin pois nimitys
"englantilaiset siirtomaat" ja nimi "Pohjois-Amerikan Yhdysvallat"
otettiin sijaan. Washingtonin hartain toivo oli saada valtioliiton
erityiset osat jollakin sopivalla tavalla yhdistetyksi keskenään ja
saada yhteinen voimallinen hallitus toimeen, ja tämän hänen tahtonsa
mukaan tehtiin valtioasetus, jonka hyväksyi yhdeksän valtiota 17
päivänä Syyskuuta 1787.
Kun oli huomattu välttämättömän tarpeelliseksi, että _yksi_ mies
liiton päämiehenä ohjasi yhteistä hallitusta, voi tietysti _yksi_
nimi vaan tulla kysymykseen. Tunnettiin vaan yksi ainoa, jota
katsottiin tämän korkean viran ansaitsevaksi, ja se oli Washington. Hän
valittiin presidentiksi ja hän suostui siihen.
Millä tunteilla hän tämän teki on hän itse lausunut päiväkirjassaan.
Hän on siinä kirjoittanut 16 päivänä Huhtikuuta 1789 seuraavat sanat:
"Tänäpäivänä kello kymmenen olen sanonut Mont-Vernon'ille, yksityiselle
elämälle ja perheelliselle onnelleni jäähyväiset. Sydän täynnä
tuskallisempia tunteita kuin voin nyt ilmoittaa, olen matkustanut
New-York'iin, päättänyt kun olen palvella maatani, totellen sen
kehoitusta, vaan vähällä toivolla voida täyttää sen toiveita minusta."
Kohta kyllä tulivat hänen toimensa hyvät hedelmät näkyviin.
Valtiotalous tuli järjestetyksi, kauppa virkistyi, yleinen luottamus
tuli jälleen ja yhä enemmän ja enemmän valtasi turvallisuuden tunne
kaikkia. Hallitsevat ja hallitut olivat yksimielisiä kaikessa, mikä
koski yhteiskunnan pääkysymyksiä.
Tällä tavalla poistuivat Washingtonin kaikki pelkäämiset ja epäilykset,
ja koko kansa kiitti häntä isänmaan pelastajana ja onnelliseksi
tekijänä. Kaikkialla häntä otettiin vastaan epäilemättömimmillä
rakkauden ja kiitollisuuden osoitteilla: kaikkialla tunnustettiin hänen
hyödyttävä toimensa kokonaisuuden hyväksi.
Vaan Washington ei kuitenkaan uhrannut kaikkia ahkeroimisiansa
ainoastaan uudelle valtioliitolle; hän muisti myös ja piti huolta
yksityisten lähimmäistensä puutteista. Niin kerrotaan häneltä seuraava
hyväntekeväisyyden osoitus:
Muutamana päivänä käveli hän syrjässä katua Filadelfiassa. Oli aikaisin
aamulla eikä liike kaupungissa ollut sentähden vielä alkanut. Äkkiä
astui nuorukainen kalpeilla, murheellisilla kasvoilla hänen luoksensa.
Arkana, vieläpä vapisevana ja häneen katsomatta pyysi hän apua.
Washington katsoi terävästi häneen, vaan kohta hänen katseensa tuli
lempeämmäksi, kun oli hetken katsellut nuorukaista, sillä nuoren miehen
käytös, hänen vapiseva äänensä ja koko hänen ulkomuotonsa osoittivat,
ettei hän ollut mikään tavallinen kerjäläinen; vaan onneton tämän sanan
täydessä merkityksessä.
"Te ette näytä minusta tottuneelta kerjäämään. Mikä on saattanut teidät
tähän ryhtymään? Olkaa suora ja rehellinen ja puhukaa koko totuus, vaan
ainoastaan totuutta, sillä siitä on riippuva, autanko minä teitä."
Näin sanoi Washington lempeällä ja kehoittavalla äänellä.
"Voi, sen tahdonkin minä tehdä", sanon murheellinen nuorukainen. "Minä
en ole syntynyt niissä oloissa, joihin te nyt näette minun joutuneen:
ne onnettomuudet, jotka ovat kohdanneet minun poloista isääni, se
sanomaton kurjuus, jossa äitini on, ovat pakoittaneet minua tätä
askelta ottamaan, jota minä ainoastaan suurella vastenmielisyydellä
olen tehnyt."
"Kukas sitte teidän isänne on?" kysyi Washington edelleen ja sai nyt
tietää että hän oli ollut varakas kauppias, joka oli joutunut häviöön
ja mierolle saatetuksi muutaman asiakumppalin petollisen käytöksen
kautta häntä kohtaan. Huolet tästä syyttömästä kurjuudesta kehittivät
äkkiä taudin, jonka alkua jo oli ennen löytynyt hänessä, ja muutamien
kuukausien perästä kuoli hän. Äiti, nuorukainen ja vielä yksi nuorempi
veli joutuivat yhä suurempaan köyhyyteen. Eräs hänen isänsä ystävä
antoi nuorukaiselle tilaisuutta ansaita elatuksensa hänen luonansa;
äiti koetti puolestaan työllä elättää itsensä ja nuorempaa veljeä, kun
hän tuli sairaaksi ja melkein oli kuoleman kynsissä. Nuorukaisella ei
ollut penniä, jolla hän voi hankkia hänelle lääkkeitä ja apua. "Voi",
lopetti hän kertomuksensa, "Minulla ei ollut rohkeutta käydä meidän
tuttaviemme luokse ja pyytää heiltä apua. Rikkaat ovat kovasydämmisiä;
köyhät, jotka tahtoisivat auttaa, eivät voi. Sentähden --"
Washington oli syvällä liikutuksella kuunnellut nuorukaisen kertomusta.
Hänen sydämmensä sanoi hänelle: se on tosi -- se ei voi olla valheen
ääni, joka niin puhuu.
"No; kerro enempää", sanoi hän lempeästi.
"Sentähden", jatkoi nuorukainen, muutamien kyynelten vieriessä hiljaa
hänen poskiansa alas, "sentähden rohkaisin itseni ja puhuttelin
vierasta, voittaen sen häpeän, joka sitä minussa vastusti. Voi,
armahtakaa minun onnetonta, sairasta äitiäni!"
"Asuuko teidän äitinne kaukana täältä?" kysyi Washington.
"Viimeisessä talossa tämän kadun vasemmalla puolella, neljännessä
kerrassa", sanoi nuorukainen, rukoilevasti katsellen häneen.
"Ja te ette ole vielä kysyneet neuvoa lääkäriltä. No, tässä on teille
muutamia dollard'ia. Noudattakaa sukkelasti lääkäri."
Nuorukainen tarttui vieraan käteen ja kasteli sitä kyyneleillään. Hän
ei voinut puhua, hän saattoi vaan soperoida sanat: "Jumala siunatkoon
teitä!" Sen perästä riensi hän kiireesti pois.
Washington katseli hetken hänen jälkeensä, sitten pudisti hän päätänsä
ja sanoi hiljaa itsekseen: "Ei!"
Hän meni nyt osoitettuun taloon ja seisoi kohta lesken ovella. Hän
koputti sitä. Pieni kaunis poika, jonka silmät olivat täynnä
kyyneleitä, avasi hiljaa oven. Washington astui sisään. Nopealla
katseella tarkasti hän pikimmältään huonetta. Siinä seisoi vanha
petäjäinen pöytä, kaksi tuolia samaa puulajia sekä vanha kaappi ja
pöydällä oli muutamia puoleksi valmiita vaimoväen käsitöitä. Kaikkialla
vallitsi järjestys ja puhtaus vaan samalla kertaa suurin köyhyys. Hyvin
huonossa sängyssä lepäsi sairas vaimo.
Nämä ulkonaiset seikat herättivät vielä suurempaa liikutusta
Washingtonissa. Hän astui esille sängyn luokse ja kysyi sairaalta,
kuinka hänen vointinsa oli, josta syystä tämä piti häntä lääkärinä.
Washington koetti puhua hänelle lohdutusta ja teki sen niin
virkistävällä tavalla, että vaimo avasi sydämmensä hänelle ja kertoi
hänelle kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli kärsinyt ja jotka hänen
poikansa jo oli kertonut vieraalle kadulla. Washington kuulteli
tarkkaan häntä, lohdutteli häntä ja kehoitti häntä pitämään huolta
siitä että hänen kallisarvoinen elämänsä säilyisi hänen lapsillensa.
Sen perästä pyysi hän paperilipun, vaan semmoista ei löytynyt. Sängyllä
oli rukouskirja, lesken lohdutus. Hän otti sen käteensä ja sanoi:
"Valkea lehti on joutava tästä ja riittää minulle kyllin." Hän repi sen
varovasti kirjasta ulos, istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti. Sitten
tarjosi hän sairaalle kättänsä, puhui vielä muutamia lohduttavia sanoja
hänelle ja läksi tiehensä. Vähän aikaa sen jälkeen tuli vanhin poika
kotiinsa.
"Rakas äiti", huusi hän iloisesti, "Jumalan armo ei ole meitä
hyljännyt! Jalomielinen vieras on antanut minulle viisi dollard'ia.
Jumala siunatkoon häntä! Nyt on lääkäri kohta tuleva. Rohkaise mielesi,
rakas äiti!" Äiti painoi lapsiansa vasten sydäntään ja pani kätensä
ristiin rukoillakseen. Sitten sanoi hän:
"Sinä olet kutsunut lääkärin? Kummallista, hän on jo ollut täällä!"
"Mahdotonta!" sanoi poika, kummastuneena.
"On, lapseni", vastasi äiti, "ja hän on myös oikea sielunlääkäri. Voi
kuinka rakkaat ja lohduttavaiset hänen sanansa olivat! Tuolla on
lääkelista, jonka hän on kirjoittanut."
Hän osoitti pöydälle, jossa kirjoitettu paperi oli. Hämmästyneenä
riensi nuorukainen pöydän luokse, luki mitä vieras oli kirjoittanut ja
rupesi vapisemaan.
"Äiti", huusi hän, "ei se ole mikään lääkelista; kuule!"
Ja hän luki nyt ääneen rahannostokirjan suurelle summalle. Ilosta
vavisten nousi nyt äiti istuilleen tilallansa.
"Allekirjoitus, poikani, allekirjoitus?" huusi hän.
"Yrjö Washington, Yhdys-valtain presidentti", lukee nuorukainen.
Silloin vaipuu äiti taintuneena takaisin. Poikien onneksi, jotka
luulivat äitinsä kuolleen, tulee lääkäri, ja hänen onnistui kohta saada
sairas eloon. Myöskin hän lukee syvällä liikutuksella rahannostokirjan,
jonka Washington oli kirjoittanut.
Jalo Washington ei kuitenkaan antanut asian jäädä siihen; muutamien
päivien kuluttua tuli hän takaisin ja huomasi ilokseen lesken olevan
paranemaan päin. O, kuinka kiitolliset olivat! Kuinka hän tunsi itsensä
liikutetuksi, kun lapset tarttuivat hänen käsiinsä, suutelivat niitä ja
kastelivat niitä kyynelillään. Hänellä oli vielä enemmän ilahuttavia
sanomia antaa heille. Hän oli hankkinut vanhimmalle pojalle paikan
tunnetun kauppamiehen luona ja nuorimmalle oli hän valmistanut pääsyn
muutamaan maan parhaimpia kouluja. Asiain näin asettuen saattoi leski
elää jokseenkin huolettomasti vähissä oloissaan.
Monien tointensa keskellä, joita hänen ylhäinen virkansa tuotti
muassaan, oli Washingtonilla kuitenkin aikaa tiedustella
turvanalaistensa tilaa ja edelleen pitää huolta leskestä, jota hän
tekikin uskollisesti, kunnes vanhin poika, joka syystä oli voittanut
esimiehensä täyden luottamuksen, oli päässyt siihen tilaan, että hän
kunnollisesti voi pitää huolta äidistään ja nuoremman veljensä
kasvatuksesta ja tulevaisuudesta.
Kun hänen kiitolliset hoidokkaansa viimein lopettivat sen vaiti-olon,
johon heitä oli velvoitettu, silloin kuului koko Filadelfiassa
ainoastaan yksi ääni: "Jumala siunatkoon isänmaan pelastajaa ja
onnettomien suojelijaa! Jumala siunatkoon Washingtonia!"
Ensimmäisten neljän vuoden kuluttua tuli Washington toisen
kerran valituksi presidentiksi vieläkin neljäksi vuodeksi. Todella
ymmärtäväiset isänmaanystävät kehoittivat häntä hartaasti ottamaan
kolmannen kerran presidenttiviran, vaan siihen häntä ei voitu
saada. Ihanalla puheella kansalle erosi hän Maaliskuussa 1797
ainaiseksi virastansa ja muutti takaisin rakkaasen maakartanoonsa
Mount-Vernon'iin. Hänen päivänsä olivat kuitenkin luetut; hän sai
ainoastaan kaksi ja puoli vuotta nauttia levollisuutta ja onnea tässä
maakartanossaan. Hän sattui vilustumaan ja kuoli 14 päivänä Joulukuuta
1797 kuudenkymmenenseitsemän vuoden iässä.
Muisto siitä, mitä jalo Yrjö Washington on tehnyt, ei ole koskaan
sammuva uudessa eikä vanhassa mailmassa ja hänen kuolematon ansionsa on
aina ja kaikkialla muistettava, jossa suurten ja jalojen miesten
muistoa pidetään kunniassa. Jokaisen amerikalaisen rinnassa elää
unohtumaton mies kiitollisessa muistossa. Hänen kuvansa löytyy melkein
joka perheessä, ja hänen elämästään ja hänen töistään isänmaan hyödyksi
kerrotaan lapsille ja lastenlapsille.
Kiitollinen neekeriorja.
Eräällä franskalaisella viljelysmaan-omistajalla Domingon saarella oli
orja, joka uskollisen palveluksensa tähden oli saanut lupauksen päästä
vapaaksi. Kun orja ahkeruutensa ja uskollisuutensa tähden oli
herrallensa suureksi hyödyksi, oli asia kumminkin, huolimatta
orjaraukan useista muistutuksista, jäänyt paljaasen lupaukseen.
Muutamana päivänä tuli neekeri herransa luo ja jätti hänelle tuon
melkoisen summan, viisisataa louisdor'ia, jotka hän sanomattomalla
ponnistuksella ja puutteen kärsimisellä oli onnistunut kokoon haalia.
"Herra, ottakaa tämä summa vapauteni lunastukseksi", lausui tuo
rehellinen orja.
Herra tunsi itsensä lilkutetuksi.
"Ota rahasi takaisin ja mene", sanoi hän; "kauvan olen minä muutenkin
pitänyt kauppaa kanssa-ihmisteni vapauden kanssa. Mene ja ole vapaa!"
Vähän aikaa senjälkeen muutti viljelysmaan-omistaja kotiinsa
Franskanmaalle. Mutta pian kadotti hän haitallisten suhteiden tähden
kaiken omaisuutensa ja hänen täytyi matkustaa takaisin Dominqon
saarelle. Täällä sai hän nyt alottaa elämäänsä suurimmassa puutteessa
ja antautua alhaisimpiin töihin. Silloin tuli häntä tapaamaan hänen
entinen orjansa.
"Herra", sanoi hän, "sinä lahjoitit minulle kerran vapauden. Tahdotko
vastaanottaa orjaltasi sen, mitä hän kauvan kiitollisuudesta on
tahtonut antaa sinulle? Voisitkohan kenties kahdellasadalla
louisdorilla tulla toimeen vuosittain, jos palajaisit takaisin
Franskanmaalle?"
Kauppamies seisoi kauvan liikkumattomana, eikä voinut virkata sanaakaan
vastaukseksi. Pikaisesti kiiruhti neekeri ulos ja tuli hetkisen perästä
takaisin lain vahvistama kirjoitus kädessään, jonka kautta hän vakuutti
entiselle herrallensa kahdensadan louisdorin vuotuisen sisääntulon,
niinkauvan kuin hän eli.
Benjamin Franklin.
Benjamin Franklin, mainio amerikalainen valtiomies ja sähköjohdattajan
keksiä, josta eräs franskalainen sanoo:
"Taivahan liekin hän voi ja Tyrannitkin nöyriksi tehdä", kuului niiden
miesten joukkoon, jotka kulkevat rataansa suorasti ja kuitenkin
huolimatta suuruudestaan pysyvät aina yksinkertaisina olennossaan ja
siveämielisinä.
Benjamin Franklin oli sisaristansa ja veljistänsä nuorin; kasvatuksensa
jäi vajanaiseksi, hän sai oppia ainoastaan lukemaan, lukua laskemaan ja
kirjoittamaan; muutoin täytyi hänen itsensä etsiä keinoja
tyydyttääkseen tiedonhaluaan.
Jokaisen hetken, jonka tuo väsymättömästi ahkera ja opin-halukas
nuorukainen sai liikenemään, käytti hän tietojen hankkimiseen.
Kun Franklin kerran tuli Filadelfiaan ja neuvotonna, kuinka hän
asettaisi elämänsä, kuljeskeli katuja pitkin, tapasi erään lapsen leipä
kädessä. Franklin meni myös leipuripuotiin ostamaan itselleen leipää.
Niillä rahoilla, jotka hän jätti leipurille, saikin hän kolme leipää ja
tuli tästä ylöllisyydestä niin hämmästyneeksi, ettei tiennyt mitä piti
tehdä noilla kahdella leipäkyörikällä, joita hän ei jaksanut syödä.
Silloin johtui mieleensä eräs köyhä vaimo, jonka hän oli nähnyt
samassa laivassa, jolla hän oli tullut. Hän otti heti liikanaiset
leipäkyörikkänsä kainaloonsa ja läksi astumaan satamaan, missä toivonsa
mukaan löysikin matkakumppalinsa ja ilahutti häntä lahjallaan.
Benjamin Franklin ei ollut vielä kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha, ja
kuitenkin, mitä kokemusta hän ei ollut itselleen hankkinut! Hän teki
työtä väsymättömällä innolla ei ainoastaan ammatissaan vaan myös
sisällisen ihmisensä jalostuttamiseksi. Hänen mielilauseensa oli:
"Ainoastaan kelpo ihminen voi tulla todellisesti onnelliseksi!"
Välttääkseen veltostumista, avujensa täydellisentämis-pyrinnössään,
laittoi hän itselleen taulun, johon oli merkitty kaikki etevimmät avut,
missä hän tahtoi itseään harjoitella. Siinä seisoi: kohtuullisuus,
vähäpuheisuus, säännöllisyys, päättäväisyys, säästäväisyys, uutteruus,
vilpittömyys, puhtaus, tyyneys, nöyryys. Oppiakseen kaikkia näitä
avuja, harjoitteli Franklin itsekussakin jonkun määrätyn ajan; hän
merkitsi silloin joka päivä viivalla tauluunsa, jos hän oli rikkonut,
ja koetti sitä ahkerammin saada viivoja katoamaan taulusta. Kuinka hän
riemuitsi, kun hänellä muutamien viikkojen kuluttua ei ollut yhtään
viivaa taulussa määrätyn kohdan edessä!
Vielä vanhoilla päivillään sanoi Franklin, että lähinnä
Jumalaa oli hänen kiittäminen muistokirjojansa elämänsä onnesta.
Kohtuullisuuttansa kiitti hän oivallisesta terveydestänsä; ahkeruuttaan
ja säästäväisyyttään taas siitä varallisuudesta, jonka hän oli
hankkinut itselleen, sekä kaikista tiedoistansa, jotka olivat tehneet
hänet hyödylliseksi ja hankkineet hänelle hyvin ansaitun, tunnustetun
sijan oppineitten joukossa. Vilpittömyyttään ja oikeudentuntoaan oli
hänen kiittäminen isänmaansa luottamuksesta ja niistä arvokkaista
viroista, jotka olivat hänen huostaansa uskotut. Näiden kaikkien hyvien
omaisuuksien yhdistyksestä voitti hän sen tyyneyden, joka aina korkeaan
vanhuuteensa asti teki hänet niin suloiseksi nuoremmille tuttavilleen.
"Minä olin vielä seitsenvuotinen lapsi", -- niin kirjoitti kerran
Franklin eräälle sukulaiselleen -- "kun sukulaiseni muutamana
juhlapäivänä antoivat minulle pienen summan rahaa. Minä läksin heti
puotiin, missä myötiin lasten leikkikaluja. Kuullessani äänen eräästä
pienestä vihellyspillistä, joka oli toisella pojalla, herätti se
minussa niin suurta ihastusta, että minä mielelläni annoin kaikki mitä
minulla oli tuosta pienestä pillistä. Nyt menin kotio, jossa puhaltaen
kuljin nurkasta nurkkaan, ollen sangen tyytyväinen pillistäni, vaan
tuskaksi koko perheelle. Kun sisareni ja veljeni sekä muut sukulaiset
saivat kuulla paljonko olin antanut tästä leikkikalustani, vakuuttivat
he kaikki minulle, että olin antanut neljä kertaa enemmän kuin sen
oikea arvo oli. Silloin rupesin minä ajattelemaan kuinka paljon
kauniita kaluja olisin voinut ostaa itselleni, ja kun he nauroivat
minun ymmärtämättömyydelleni, vihastuin minä ja aloin itkeä. Harmi
ajattelemattomasta kaupastani tuotti minulle enemmän tuskaa kuin
leikkikaluni iloa."
"Tämä vaikutti kuitenkin minuun mahtavasti ja tuli tulevaisuudessa
suureksi hyödyksi minulle. Usein kuin olin kiusauksessa ostaa jotakin
hyödytöntä, sanoin minä itselleni: 'Muista vihellyspilliä', ja niin
säästyi rahani."
"Kun kasvoin suureksi, tulin mailmaan ja otin vaaria ihmisten teoista,
luulin usein tapaavani ihmisiä, jotka saattoivat itselleen
turhanpäiväisiä menoja."
"Jos tapasin jonkun saiturin, joka kielsi itseltään kaikki elämän
mukavuudet, joka epäsi itseltään ilon tehdä muille ihmisille hyvää ja
voittaa kansalaistensa kunnioitusta, joka uhrasi ystävyyden ilot
tavaran kokoamishimolleen, silloin sanoin minä: 'Mies parka, sinä saat
kalliisti maksaa rientosi!'"
"Jos tapasin jonkun ihmisen, joka ainoastaan etsi huvituksia ja joka
himollisen nautintonsa tähden laiminlöi työskennellä sielunsa
jalostuttamiseksi, niin ajattelin minä: 'Petetty mies, sinä hankit
itsellesi ainoastaan tuskaa ilon sijaan; sinä maksat liian paljon siitä
mitä sinä et tarvitse!'"
"Jos satuin näkemään jonkun ihmisen, joka hyöri ja pyöri kokonaan
kauniiden vaatteiden, huonekalujen ja sellaisten hankinnassa,
jonkatähden hän teki velkoja ja lopetti elämänsä vankihuoneessa --
silloin sanoin minä: 'Hän on maksanut ilonsa hyvin kalliisti!'"
"Lyhyesti sanoen, minä luulin huomaavani ihmisten itsensä olevan
suurimmaksi osaksi syypäät onnettomuuksiinsa siten että he väärin
arvostelivat kappaleet ja saattoivat itselleen menoja turhanpäiväisistä
esineistä."
Kirjailijana antoi Franklin ulos erään kalenterin, jossa on monta
hyödyllistä oppia, muun muassa myöskin muutamia "hyviä neuvoja
nuorille käsityöläisille."
"Ajattele että aika on rahaa. Jos koko päivän työskentelemisellä voipi
ansaita yhden talarin, mutta käyskentelee puolen päivää työtönnä ja
elämänsä tarpeihin panee otaksukaamme ainoastaan kaksikymmentäviisi
äyriä, niin ei saa luulla että tämä on ainoa meno. Päinvastoin on sitä
paitsi todenteolla tullut menetettyä viisikymmentä äyriä."
"Sananlasku sanoo että hyvä maksaja hallitsee toisten kukkaroita; se
on: joka on tunnettu hyväksi velkainsa maksajaksi määrälleen ja
oikealla ajalla, voipi luottaa saavansa lainata melkein sanoen kuinka
paljon hän tahtoo, kun hän on vaan tarpeessa. Tämä on usein suureksi
hyödyksi ihmiselle."
Samoinkuin Franklin oli vapauden sankari, oli hän luonnollisesti myös
neekeriorjuuden vihollinen. Vielä viimeisen sairautensa aikana
kirjoitti kirjoituksen kongressiin orjuuden poistamisesta. Samaa
sisälsi myös hänen viimeinen kirjoituksensa, jonka hän kirjoitti.
Huolimatta niistä suurista tuskista, joita hän kärsi elämänsä lopulla,
oli hän kuitenkin iloinen mielessään ja kiitti Jumalaa näistä tuskista,
joita hän piti tarpeellisina keinoina valmistaa hänen sieluansa
korkeampaa elämää varten. "Minä olen", sanoi hän eräälle ystävälleen,
"elänyt kauvan ja sill'aikaa nähnyt suuren osan mailmaa. Minä tunnen
kiihtyvän halun päästä oppia tuntemaan toista mailmaa ja jätän ilolla
ja lapsellisella luottamuksella sieluni ihmisyyden suuren ja hyvän isän
huostaan, joka on luonut minut ja aina syntymisestäni asti minua niin
armollisesti suojellut ja varjellut."
Tässä uskossa lopetti Franklin elämänsä 17 päivä Huhtikuuta 1790.
Kaikki itkivät hänen poismenoansa ja Filadelfian asujamet seurasivat
häntä hänen viimeiselle lepokammiollensa.
Keisari Josef II.
Maaliskuun 13 päivänä 1741 vallitsi suuri riemu keisarikaupungissa
Tonavan varrella. Sinä päivänä oli nimittäin prinssi syntynyt vanhalle
Habsburgin kuningashuoneelle.
Josef II -- niin oli se nimi, jota nuori prinssi sitte keisarina kantoi
-- on vilpittömästi ahkeroinnut toteuttaa niitä toiveita, jotka olivat
häneen kiinitetyt hänen syntymisensä aikana. Se tarkoitusperä, johon
hän pyrki, oli korkea, ja jospa hän itse ei saanut elää niinkauvan,
että olisi voinut koota hedelmiä kylvöstään, niin tulivat kuitenkin
nämä hedelmät runsain määrin hänen jälkeentulevaistensa osaksi.
Jo poikasena osoitti Josef II elävätä mielenlaatua, hyvää käsitysvoimaa
ja erinomaista muistia. Hän taisi latinan, franskan, italian, unkarin
ynnä useampia muita kieliä, sekä rakasti suuresti soitantoa.
Virkamiehilleen antoi Josef II väsymättömällä työinnollaan kauniin
esimerkin. Hän oli ankarasti säästäväinen. Samoin kuin hän oman
persoonansa suhteen kammoi kaikkia hyödyttömiä menoja, niin tahtoi hän
myös, että järjestys ja säästäväisyys vallitseisi valtiotaloudessakin.
Innostunut ihmisrakkaudesta, koetti hän kaikkialla, missä vaan havaitsi
puutetta ja kurjuutta, saattaa sinne apua ja turvaa. Joka päivä jakeli
hän rahoja tarvitseville; kävipä välistä itsekin kurjuuden majoja
katsomassa ja lahjoitti onnettomille lohdutusta.
Vuonna 1766 syttyi ankara tulipalo Wienissä ja Josef II otti itse osaa
pelastustyöhön. Hovimiehet ihmettelivät, että heidän hallitsijansa
vaivasi itseään kuin tavallinen työmies, jopa melkein pani henkensä
alttiiksi, mutta Josef vastasi heille: "Minä olin ihminen, ennenkuin
minä tulin keisariksi, ja minä pidän ihmisenä olemistani kaikkein
suurimmassa arvossa!"
Kerran matkallansa Böhmiin ja Mähriin näki keisari Josef erään
talonpojan kyntävän pellollansa. Ajatus maanviljelyksen suuresta
merkityksestä valtiolle valtasi keisarin niin mahtavasti, että hän
seisatti vaununsa, hyppäsi ulos, tarttui itse auraan ja kynti useampia
vakoja. Aura, jota keisari Josef tässä tilaisuudessa käytti, löytyy
vieläkin tallella ja pellon omistaja panetti sille paikalle, missä
keisari oli kyntänyt, marmoritaulun tapauksen muistoksi.
Muutaman kerran metsästysretkellään oli keisari Josef ratsastanut
eksyksiin ja tuli, ainoastaan eräs ratsunihti seurassaan, Wienin
läheisyyteen. Tällöin oli talvi ja lumen paljous peitti maan. Yht'äkkiä
syöksee ratsunihti hevosineen päivineen erääsen hautaan, joka oli lunta
täynnä ja sentähden meni näkymättömiin. Keisari, joka ratsasti jonkun
matkaa edelläpäin, hämmästyi ratsunihdin huudosta, kääntyi takaisin ja
etsiskeli häntä. Hän laskeutui heti alas hevosensa seljästä ja koetti
kaikin mahdollisin toimin auttaa uskollista palvelijaansa. Mutta hauta
oli jotenkin syvä ja mies näytti peräti vahingoittaneen itseään
pudotessaan. Keisari huomattuaan, ettei hän yksinään voisi auttaa
häntä, nousi takaisin hevosensa selkään, kehoittaen ratsunihtiä olemaan
hyvässä toivossa; hän, keisari, lupasi hetkisen kuluttua tulla takaisin
avun kanssa. Senjälkeen ratsasti hän lähimmäiseen kylään. Täältä pyysi
hän joitakuita miehiä mukaansa ja yhdet vaunut, ja keisari ei palannut
Wieniin ennen kuin oli nähnyt vahingoitetun saatettuna kotiinsa.
Eräällä matkalla tapahtui kerran, että keisari Josef sai odottaa
hevosia postitalossa, samalla kuin postimestari, huolimatta
tuntemattomasta matkustajasta, piti tähdellisenä näytellä keisarin
kuvaa muutamille vieraille. Viimein näytti hän myös kuvaa Josef
II:sellekin, lausuen:
"Tässä näette te meidän hyvän ja viisaan herramme muotokuvan --"
"Ja kaikkein armollisimman keisarin", lisäsi yksi herroista, jotka
olivat keisarin seurueessa.
"Ainoastaan ihminen, niinkuin tekin", vastasi korkea matkustaja, ja
kääntyi hetken hiljaisuuden perästä hänen puoleensa, joka yllämainitut
sanat oli lausunut, lisäten vakaalla äänellä:
"Kaikkein armollisin on ainoastaan yksi; osoittakoon Hän meille
kaikille laupeutta ja armoa!"
Josef auttoi koko joukon sairaita ja köyhiä ihmisiä, ja kerrotaan monta
esimerkkiä hänen jalomielisyydestänsä tässä suhteessa.
Eräänä päivänä käveli hän, puettuna hyvästi voivan porvarin pukuun,
muutamalla Wienin kadulla. Kirkon läheisyydessä huomasi hän joukon
köyhiä, jotka kerjäsivät apua kirkosta tulevilta. Myöskin keisari antoi
usealle heistä rahaa ja aikoi sitte aivan huomaamatta poistua siitä,
kun eräs kaksitoista vuotinen poika tuli hänen eteensä.
"Mikä sinulla on, ystäväni?" kysyi keisari lempeästi.
"Oi, herra", vastasi pieni poika, "te näytätte niin hyvältä; te ette
suinkaan aja minua pois."
"Mutta sano sitte mikä sinua vaivaa, lapseni", sanoi keisari.
"Oi, meillä ei ole mitään syömistä. Minun isäni oli upseeri ja vielä
joitakuita kuukausia sitte emme luulleet näin pikaan joutuvamme leivän
puutteesen. Mutta pappa kuoli ja nyt olemme me kaiken puutteessa."
"Lapsi parka! Onko sinulla sisaria ja veljiä?"
"On, herra, minulla on kaksi nuorempaa veljeä, jotka ovat kotona mamman
luona, sillä hän on hyvin kipeänä."
"Kuule nyt, poikani! Kiiruhda suoraa tietä lääkärin luo. Tässä on
sinulle rahoja, jotka saat antaa hänelle äitisi luona käynnöstä. Pyyhi
pois kyyneleet ja ole hyvässä turvassa. Me tapaamme hetken kuluttua
toisemme."
Poika kiiruhti noutamaan lääkäriä, sittekuin hän keisarille oli
ilmoittanut äitinsä asunnon. Hänen luokseen läksi nyt Josef II
astumaan. Kaikki todisti suurta kurjuutta. Siinä huoneessa, missä
sairas makasi, ei ollut mitään muuta kuin sänky, ja sekin mitä
viheliäisintä lajia. Vaimo parka, joka nähtävästi näytti olleen
tottunut parempiin päiviin, hengitti raskaasti; ei näyttänyt pitkijä
aikoja hänellä olevan jäljellä. Kun vieras astui sisään, hämmästyivät
sekä äiti että lapset.
"Minä olen lääkäri", sanoi keisari Josef; "minä tulen tarjoomaan teille
palvelustani."
"Oi, herra", vastasi sairas heikolla äänellä, "minä tuskin jaksan
palkita teitä siitä."
"Älkää huoliko siitä seikasta. Kunhan minä vaan voin teidät tehdä
terveeksi jälleen, tunnen minä itseni palkituksi."
Nyt astui keisari hänen sänkynsä luo, koetti hänen valtasuonensa
tykytystä, kirjoitti joitakuita sanoja paperille ja pani sen kamiinin
päälle.
"Tässä on reseptini", sanoi hän; "minä toivon heti saavani kokea
lääkkeeni auttaneen."
Hän ojensi kädellänsä jäähyväisiksi ja oli silmänräpäyksessä poissa.
Hetkisen kuluttua tuli vanhin poika takaisin, ollen hänen seurassaan
todellinen lääkäri. Hän kertoi äitillensä kohtauksensa vieraan kanssa
kirkon luona.
"Mutta täällä on jo ollut lääkäri", sanoi sairas ihmetellen; "tuossa on
hänen reseptinsä."
Poika otti paperilapun ja luki sen.
"Ah, mamma, se on minun tuntematon hyväntekijäni. Keisari antaa meille
eläkerahan. Kuuleppas vaan mitä tässä seisoo:"
"Hyvä rouva! Teidän poikanne, jonka onnellinen sattumus on lähettänyt
eteeni, on kertonut minulle, että te olette erään urhollisimpien
upseerieni leski. Puute, jonka omaksi te olette joutuneet, on kokonaan
ollut tuntematon keisarille. Siis ette saa häntä syyttää vääryydestä.
Hänen on sangen vaikea tietää kaikkea mitä hänen pitäisi saada tietää.
Mutta nyt, koska hän on saanut asiasta selvän, on hän hankkiva teille
apua, niin paljon kuin hänen voimansa myöntävät, ja toimittava varoja
lapsienne kasvatukseksi. Rahastonhoitajani on saanut käskyn piirtää
nimenne eläkerahainnauttijain listaan. Josef."
Köyhän perheen kiitollisuus ja ilo oli rajaton. Lääkäri tunsi itsensä
syvästi liikutetuksi ja pyyhkäsi kyyneleen silmästänsä.
Ja keisari Josef? Hän taisi tänä iltana sanoa niinkuin Titus kerran
sanoi: "Minä en ole tuhlannut päivääni."
Yhtä paljon kuin keisari Josef ymmärsi ilahuttaa murheellisia, yhtä
paljon ymmärsi hän myös ottaa osaa ja lisätä iloisien iloa.
Matkustaessaan Franskanmaalle tuli hän kerran kreivi Falkenstein'in
nimellä erääsen postitaloon, jonka omistaja pyysi häntä jäämään
seuraavaan päivään, koska hän oli lähettänyt kaikki hevosensa noutamaan
vieraitansa äskensyntyneen lapsensa kastetoimitukseen. Josef suostui
pyyntöön ja vieläpä tarjoutui lapselle kummiksi. Kun pappi kysyi hänen
nimeänsä, vastasi hän lyhyesti: "Josef", ja seuraavaan kysymykseen,
hänen säädystänsä ja arvostansa, "Saksalainen keisari." Voimme arvata
talonisännän ja hänen vieraittensa hämmästyksen.
Keisari Josef II koetti saada aikaan suuria muutoksia valtiohoidossa.
Hän tahtoi panna toimeen yhtälaisen veroituksen, yleisen
asevelvollisuuden, uskonnonvapauden, sanalla sanoen kaikkea mikä
sittemmin on tunnettu oikeaksi perustukseksi jokaiselle valtiolle ja
jokaiselle hallitukselle, jolla alammaisten onni on päämaalina. Josef
II:sen aikalaiset eivät kuitenkaan aina ymmärtäneet tätä oikeata ja
jaloa hänen pyrinnöissään. Kun hänen olisi pitänyt niittää rakkautta,
sai hän usein sen sijaan vastaanottaa kiittämättömyyttä, jopa vihaakin.
Mutta jälkimailma on tietänyt paremmin kunnioittaa tämän hallitsijan
muistoa ja on hänessä nähnyt valistuksen ja edistyksen jalon sankarin.
Mozart.
Ainoastaan harvat taidemiehet ovat luoneet niin oivallisia teoksia
musiikin alalla kuin _Wolfgang Amadeus Mozart_.
Hän oli tuskin viiden vuoden vanha, kun hän jo alkoi osoittaa
erinomaista edistystä klaveerin soitannossa. Tämä hämmästytti ja
melkeinpä huoletti hänen isäänsä niin että isä koetti pidättää pojan
työnintoa. Hän ei tahtonut eikä uskaltanutkaan opettaa näin nuorelle
oppilaalle sävelsepitsemisopin sääntöjä. Hänen varovaisuntensa oli
kuitenkin turhaan, sillä pikku Mozart mietiskeli jo klaverikonsertin
sepittämistä. Hän rupesi sitä kirjoittamaan ja muutamana päivänä löysi
isänsä, joka astui huoneesen muutaman tuttavan kanssa, hänet täydessä
toimessa sävelteostaan sepittämässä.
"Mitä sinä siinä teet?" kysyi isä.
"Minä kirjoitan klaveerikonsertin. Ensimmäinen osa on jo valmis."
"Saanko katsoa! Se mahtaa olla jotakin erinomaisen kaunista!"
"Ei, se ei ole vielä valmis."
Isä otti nuottiarkin häneltä, katseli tarkasti kirjoitettua. Kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä.
"Katso kuinka oikein hän on pannut kaikki", sanoi hän ja antoi
ystävälleen täyteen kirjoitetun arkin. "Vahinko vaan että se on kovin
vaikeata."
"Sentähden se onkin konsertti", sanoi pikku nuotinsepittäjä. "Täytyy
harjoitella, kunnes se käy. Näin se tulee kuulumaan."
Näin sanoen istahti hän soittokoneen eteen ja alkoi soittaa. Ei hänen
onnistunut soittaa kappaletta aivan oikein, vaan kuitenkin niin että
kuulijat voivat ymmärtää miten sen piti oleman.
Ne toiveet, jotka hän lapsena oli herättänyt, täytti hän runsaassa
määrässä nuorukaisena ja miehenä. Mozartin nimi oli kohta etevimpiä
taiteensa historiassa. Ja vielä tänä päivänä kuunnellaan ihastuksella
semmoisia hänen älynsä loistavia tuotteita kuin hänen operansa
"Taikahuilu", "Figaron häät", "Don Juan", sekä hänen lähtövirtensä, tuo
hänen "Reqwiem'insä", joka on ihanimpia sielumessuja, mitä ikinä on
kirjoitettu.
Tämän viimeksi mainitun teoksen synnystä kerrotaan seuraavaa:
Mozart teki par'aikaa uutterasti työtä valmistaessaan
"Taikahuilu"-nimistä operaansa, kun muuan pitkä, laiha, yksitotinen
mies eräänä päivänä jätti hänelle kirjeen ilman allekirjoituksetta,
jossa kirjeessä häneltä kysyttiin tahtoisiko hän kirjoittaa sielumessun
ja mihin hintaan. Mielihyvällä otti hän tämän tehdäkseen ja vaati siitä
50 (toiset sanovat 100) dukaattia. Aikaa, jolloin messu voisi olla
valmis, hän ei kuitenkaan tahtonut niin tarkalleen määrätä. Tämän
vastuun saatuansa läksi kirjeen tuoja pois ja palasi kohta tuoden
vaaditun summan, kehoitti Mozartia kirjoittamaan aivan oman tunteensa
ja mielialansa mukaan, mutta pyysi häntä ettei koskaan koettaisi päästä
tietoon kuka sävelteoksen oli teettänyt.
Ihmisenä oli Mozart suora, teeskentelemätön ja kaikesta turhuudesta
vapaa; hän puhui hyvin vähän taiteestaan ja teoksistaan ja koko hänen
olentonsa ilmoitti hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä. Hän kuoli 5
päivänä Joulukuuta 1791 sangen nuorena, ei täydelleen kolmenkymmenen
kuuden vuoden ikäisenä.
Uskollinen palvelija.
Tapahtui tuona kylmänä talvena vuonna 1776 että muuan puolalainen
kartanonherra käski palvelijansa varustaa kaikki matkustusta varten
lähellä olevaan kaupunkiin, ja erittäin käski hän tallirenkinsä
Nepomukin seuraamaan matkalle.
Tämä astui herransa eteen ja pyysi häntä vielä lykkäämään matkansa
muutamaksi aikaa, koska paljon susia oli näkynyt niillä seuduin
pakkasen aikana, vaan hänen isäntänsä pysyi kuitenkin lujasti
sanotussaan ja huusi vihastuneena:
"Pelkäätkö sinä? Jää silloin kotiin, sillä minä en voi kärsiä ihmisiä,
jotka ovat pelkureita."
"Herra, olkoon sitten niinkuin tahdotte", vastasi renki.
Seuraavana päivänä lähdettiin matkalle. Nepomuk ratsasti edellä. Ei
näkynyt mitään merkkiäkään susista. Isäntä aikoi laskea leikkiä
palvelijansa kanssa ja kysyi häneltä, missä kaikki nuo sudet olivat,
joita hän oli niin paljon peljännyt.
Uskollinen palvelija ei sanonut mitään, vaan katsoi tarkasti
ympärilleen. Silloin näki hän äkkiä suuren suden töytäävän esille
metsästä. Se näytti olevan hyvin nälkäinen ja läheni lähenemistään
matkustavaisia. Hevosia koetettiin saada juoksemaan niin paljon kuin
mahdollista, vaan peto juoksi kumminkin kovemmin ja tuli joka hetki yhä
lähemmäksi.
"Herra, parasta on että minä uhraan hevoseni pelastukseksemme", sanoi
tallirenki. "Sill'aikaa kun tuo inhottava peto töytää hevosen päälle,
kiiruhdamme me eteenpäin."
Isäntä suostui ehdotukseen ja kyyneleet silmissä jätti Nepomuk
hevosensa saaliiksi verenhimoiselle sudelle.
Jo luulivat matkustavaiset päässeensä kaikesta vaarasta, kun he
uudestaan saivat nähdä ensin yhden ja sitten koko joukon susia
töytäävän ulos metsästä ja uhkaavina lähestyvän hevosia. Kaikki apu
näytti mahdottomalta. Silloin heittäytyi uskollinen tallirenki ulos
reestä ja huusi isännälleen:
"Herra, pidä huolta vaimostani ja lapsistani. Minä panen itseni
alttiiksi pelastaakseni teidät ja teidän rouvanne. Kiiruhtakaa niin
että pääsette pakoon sillä aikaa kun minä töytään vihollisia vastaan."
Sivalluttaen sapelillaan töytäsi hän urhoollisesti susia vastaan,
tappoi useampia petoja ja puolustihe kauvan, kunnes sudet viimeinkin
repivät hänet kappaleiksi.
Sillä aikaa ajoi Nepomukin isäntä niin pikaan kuin vaan hevoset
jaksoivat juosta, kaupunkiin, johon matkan tarkoitus oli. Hän muisti
aina kiitollisuudella uskollista palvelijata, joka oli antanut itsensä
alttiiksi pelastaakseen hänen ja hänen vaimonsa henget, ja piti
runsaasti huolta pelastajan vaimosta ja lapsista.
Isä ja tytär.
Viime vuosisadan lopulla kohtasi kova vedenpaisumus erästä pientä
kaupunkia Tonavan varrella. Jää oli äkkiä sulanut pitkällisen
leutoilman kautta; julman isoja jäämöhkäleitä oli lohkeillut irti ja
niitä kulki nyt joka paikalla jokea, joka kohosi kohoamistaan. Joka
hetki kasvoi vaara; vähän ajan sisään murtautui vesi kaupungin
kaduille; niin pitkältä kuin silmä ylettyi katsomaan, ei nähnyt muuta
kuin Tonavan likaisenkeltaisia aaltoja, joilla jääkappaleita, eläimiä,
huonekaluja ja muita semmoisia kappaleita ui. Peljästyneinä pakenivat
asujamet ylös huoneittensa yläkerroksiin ja viimein ylös
vinnihuoneisin, pelastuakseen päälle tunkeavalta vedeltä.
Pienessä talossa asui köyhä sairas mies. Useampia vuosia oli hän ollut
hervoton käsistään ja jaloistaan eikä voinut toimittaa mitään; mutta
hänellä oli hyvä tytär, joka työllään hankki elatusta sekä itselleen
että hänelle. Tytär ei tahtonut luopua isästään -- "minä hänet joko
pelastan tahi kuolen hänen kanssaan", sanoi hän.
Isä lepäsi sängyssään ja voi ainoastaan vaivalla nousta niin paljon
että hän huoneensa ikkunasta saattoi nähdä hävityksen. Voipuneena
painui hän alas vuoteelleen, pani vapisevat kätensä ristiin ja rukoili
hyvän lapsensa edestä.
Vesi nousi yhä korkeammalle, kohta saavutti se jo huoneen, jossa vanhus
makasi, ja kostutti hänen kylmää olkivuodettansa -- silloin koetti
tytär nostaa isäänsä vuoteelta ja kantaa häntä katolle. Mutta tämä oli
hänelle kovin raskas. Tytär antoi silloin vanhuksen tarttua
käsivarsillaan hänen kaulansa ympärille, nosti hänet selkäänsä ja niin
kaalasi hän taakka selässä ulos huoneesta veden ja jään läpi ja pääsi
onnellisesti katolle. Siellä täytyi heidän oleskella koko vuorokauden
ennenkuin kukaan tuli heille avuksi.
Kun vaara oli ohitse kiitti tytär Jumalata omasta ja isänsä
onnellisesta pelastuksesta.
Itsensä alttiiksi paneminen.
Bretagnessa, eräässä Ranskan maakunnassa, asui ranskalaisen
vallankumouksen aikana _Ifigenia Defille_ yhdessä sisarensa
kanssa, joka oli naimisissa ja jolla oli neljä lasta. Sisarukset
elivät yksinäisyydessä; heidän ainoa ilonsa oli pienten lasten
rakkaus. Valitettavasti tuli tämä hiljainen onni kestämään lyhyen
ajan. Paris'ista tuli muutamana päivänä käsky panna vankeuteen
kolmekymmentä henkeä, joita pidettiin epäluulon alaisina, ja viedä ne
vallankumous-oikeuden eteen. Näiden kolmenkymmenen joukossa oli myös
viaton Ifigenia, joka ilman säälittä eroitettiin sisarestaan ja vietiin
vankina Parisiin. Vallankumous-oikeus pani hänen eteensä kirjeen, jonka
alla oli kirjoitettuna nimi Defille ja jonka sisällyksestä päätettiin
että kirjeenkirjoittaja piti jotain yhteyttä kuninkaanpuoluelaisten
kanssa.
"Onko se maanpetosta, onko se rangaistusta ansaitseva rikos tuntea
ihmistä, joka kuuluu kuninkaan puolueesen!" kysyi Ifigenia. "Me
tahdomme ainoastaan tietää tunnustatko sinä tämän kirjeen oikeaksi",
oli oikeuden vastaus.
"Kyllä tunnustan kirjeen", sanoi Ifigenia rohkeasti, "vaan ennenkuin
minua tuomitsette, niin antakaa minulle asianajaja avukseni."
Seuraavana päivänä lähetettiin jalo ja vilpitön mies, tuo
oikeudenoppinut _Gauneau_ hänen luokseen vankihuoneesen puhumaan
ja keskustelemaan hänen puollustuksestaan.
"Hyvä herra", sanoi Ifigenia puollustajallensa, "minä pidän jo
edeltäkäsin varmana että te tulette käyttämään kaikkia keinoja minun
pelastuksekseni, mutta sanokaa minulle kuitenkin minkälainen tuomio
minulla on peljättävän."
"Minä tulen koettamaan kaikkea teitä pelastaakseni; mutta se tulee
sangen vaikeaksi, kun te tunnustitte kirjeen allekirjoituksen
omaksenne, sillä se painaa paljon oikeuden silmissä."
"Puollustakaa vaan minua urhoollisesti! Minä olen syytön. Jos te
vannotte minulle ette koskaan ilmaisevanne minun salaisuuttani
kellenkään, niin kerron teille jotakin, joka teidät saattaa siihen
vakuutukseen että te ajatte oikeata asiata."
Gauneau vannoi vilpittömästi säilyttävänsä hänen salaisuutensa.
"Niin tietäkää sitte", sanoi Ifigenia, "etten minä ole, vaan sisareni
on kirjoittanut tämän kirjeen. Ei kukaan voi syyllä tuomita meitä
rikollisiksi; jos kumminkin täytyy niin tapahtua, niin minä tahdon
kuolla sisareni edestä. Hänellä on neljä lasta, jotka vielä tarvitsevat
äitin hoitoa; minä olen yksinäni ja voin huoletta erota elämästä."
Oikeuspäivä tuli. Gauneau puollusti häntä lämpimyydellä ja innolla.
Turhaan! Syytetty tuomittiin kuolemaan.
Ifigenia kuoli urhoollisuudella; hän uhrasi itsensä kuolemaan
rakkaudesta sisareensa.
Varmaan olisi tämä kaunis siskorakkauden osoite jäänyt unhotuksiin,
ellei Gauneau olisi ennen kuolemataan uskonut tämän salaisuuden
muutamalle ystävälle, joka vuorostaan on tehnyt sen jälkimailmalle
tunnetuksi.
Jalo prinssi.
"Kun kasvan aikamieheksi" -- sanoi kerran nuori Braunschweigin prinssi
_Leopold_ -- "tahdon auttaa köyhiä, tahdon antaa heille kaikki
rahani, joita en välttämättömästi tarvitse. Minua huvittaa suuresti
antaa köyhälle almuja ja nähdä kuinka hän siitä iloitsee ja kiittää
minua kyynelet silmissä. Kuitenkaan en pidä siitä että ihmiset
osoittavat kovin suurta alammaisuutta ja nöyryyttä minua kohtaan.
Ovathan rikkaat, ylhäiset ja onnelliset ihmiset juuri sen tähden
olemassa että he pitäisivät huolta köyhistä ja onnettomista. Onhan
Jumala paljon enempi minua, ja hän pitää kuitenkin huolta kaikista
ihmisistä; halvimmistakin."
Seitsentoista vuotiaana teki prinssi Leopold lupauksen "olla kuuliainen
Jumalalle, armias lähimmäistä kohtaan, hyväntekeväinen, uskollinen
tehtävänsä täyttämisessä ja rehellinen, oikeutta noudattava, puolta
pitämätön ja kohtuullinen kaikissa toimissaan." Frankfurtissa Oder'in
varrella, jossa prinssi oleskeli pitkän aikaa, oli hänen elämänsä
ikäänkuin jakso ihmisystävällisiä tekoja. Tällä ajalla hän kirjoitti
päiväkirjaansa nämät kauniit sanat:
"Mikä ilo voida auttaa ja palvella lähimmäisiänsä! Kun voisin vaan
toimittaa enemmän, niin olisin vielä onnellisempi. Suurin ilo, jonka
voin ajatella, on ihmishengen pelastaminen. Suokoon Jumala armostaan
minulle kuitenkin kerta tämä ilo!"
Kaivattu tilaisuus tarjoutuikin kohta.
Kevätpuoleen 1785 alkoi Oder-joki paisua rantojensa yli. Pidättömällä
voimalla mursi se rikki salpaukset Frankfurtin kohdalla, pani
etukaupungin tulvan alle ja uhkasi sitä täydellisellä hävityksellä.
Rakennus hajosi ja kaatui rakennuksen perästä. Jokea alas rientävät
jäämöhkäleet särkivät siltarakennukset ja etukaupunki tuli tykkänään
eroitetuksi muusta kaupungista ja kaikesta avunsaannista. Asujaimet
pakenivat huoneistaan ylempänä olevaan ja lujasti rakennettuun
silkkitehtaasen. Kaupungista nähtiin miten vaara tuli suuremmaksi joka
hetki, vaan ei löydetty mitään mahdollisuutta saada onnettomille apua,
sillä joen poikki ei voitu soutaa.
Pelkäämätön prinssi Leopold, joka monesti oli pannut henkensä alttiiksi
tulipaloissa, ei kuitenkaan tahtonut antaa tuon esteen pidättää
itseään. Häntä kiellettiin koettamasta soutaa yli joen. Mutta hän
vastasi:
"Enkö minä ole ihminen niinkuin te? Tässä kysytään vaan ihmisten
pelastamista hengen vaarasta!"
Pari hänen sotamiestään lankesi polvilleen hänen eteensä ja pyysi häntä
säästämään kallisarvoista henkeänsä, joka oli niin monen turva ja ilo.
Tämä harras rukous vaikutti prinssiin. Hän astui venheestä ja läksi
pois.
Olipa muuan kalastaja päättänyt tehdä pelastuskoetuksen. Hän oli saanut
kaksi miestä avukseen, joista toinen oli sotamies. Tämä riensi nyt
herttuan luokse pyytämään lupaa saada seurata vaaralliselle retkelle.
Kun herttua sai kuulla miten asian laita oli, kiiruhti hän sotamiehen
kanssa, nousi sanaakaan sanomatta venheesen, ja työnsi sen ulos
rannasta.
Samassa tuli kalastaja. Kun hän sai nähdä herttuan venheessä, huusi hän
hänelle ettei suinkaan antautuisi uhkaavaan vaaraan ja koetti nyt
kaikella tavalla estää yli-menemistä.
"Jos te ette tahdo seurata", vastasi herttua vakavalla äänellä, "niin
minä näiden kahden miehen avulla pelastan onnettomat."
"Ei se käy laatuun", huusi tuskallisesti kalastaja, "venhe on kovin
pieni."
"Saamme nähdä", vastasi Leopold herttua.
Kalastaja huomasi nyt ettei vastustaminen auttanut.
Vaarallinen matka alkoi. Kaikkien silmät katsoivat herttuaan, kaikkien
sydämmet vapisivat hänen tähtensä. Äkkiä nähtiin, miten vene tärähti
muutamaa sulkuvarustusta vasten ja alkoi vuotaa. Herttua, joka oli
vähällä pudota jokeen, tarttui kiinni toiseen soutajista ja pysyttelihe
sillä tavoin venheessä. Mutta samassa silmänräpäyksessä ajoi venheen
keula muutaman sillan jäännöksien päälle, joka oli silkkitehtaan
edessä, ja kaatui. Miehet putosivat veteen.
Heille koetettiin ojentaa seipäitä ja köysiä, vaan turhaan. Vuolas
virta vei kaikki pois. Hetken taisteltuaan aaltojen kanssa katosi
prinssi Leopold. Molempien soutajien onnistui pelastautua.
Yleinen murheenhuuto kuului koko kaupungissa kun saatiin tieto rakkaan
ruhtinaan kuolemasta. Vasta kahden päivän kuluttua onnistui uutteran
etsimisen perästä löytää hänen ruumiinsa, joka tavattiin noin pari
sataa askelta siitä paikasta, missä venhe oli kaatunut.
Neekeri nimeltä Ali.
Suuttuneina kovaan kohteluun, jota neekeriorjat Domingon saarella
olivat saaneet viljelysmaiden omistajien puolelta kärsiä, tekivät nämä
vuonna 1792 kauhean kapinan. Neekerit olivat salaa hankkineet itselleen
aseita, töytäsivät herrainsa päälle, murhasivat heidät ja sytyttivät
heidän kartanonsa tuleen. Ainoastaan harvat "valkeat" pääsivät
pakenemaan heidän kostoansa.
Muutaman viljelysmaan omistajan luona eivät neekerit kuitenkaan
tarvinneet valittaa kovaa kohtelua. Olivat saaneet hyvää ja runsasta
elatusta, eikä heitä oltu millään tavalla pakoitettu tekemään työtä
liiaksi. Herra ja orjat olivat sentähden eläneet sovussa keskenään.
William, tämän viljelysmaan omistajan poika, oli mieltynyt erinomaisen
paljon muutamaan nuoreen neekeriin, jonka nimi oli _Ali_; hän piti
hänestä ja koetti niin paljon kuin hän voi, tehdä elämää keveäksi
hänelle. Ei kummaa siis, jos neekeri vuorostaan osoitti nuorta
herraansa kohtaan uskollisinta rakkautta. Tämä tuli myös näkyviin
kapinan syttyessä.
William, joka siihen aikaan oli neljäntoista vuoden iässä, palasi
muutamana päivänä metsältä. Hän huomasi silloin neekerijoukon, joka
ryntäsi hänen isänsä asuntoa kohden ja sytytti sen tuleen.
Kun nuorukainen näki liekkien kohoavan taivasta kohden, pakeni hän
kauhistuneena takaisin metsään. Siellä löysi hän syrjäisen luolan,
jossa hän koetti piiloitellata kapinallisten neekerien raivolta.
Uupuneena väsymyksestä ja levottomuudesta nukkui hän viimein. Yht'äkkiä
kavahtaa hän ylös ikäänkuin kauhean unen vaivaamana -- hänen edessään
seisoi hänen iso, englantilainen doggikoiransa ja tämän vieressä
uskollinen Ali.
Alussa peljästyi William, vaan neekeri sanoi ystävällisesti hänelle:
"Seuraa minua; minä olen sinua johdattava, ettet joudu veljieni käsiin.
Sinä olet aina ollut ystävällinen minua kohtaan, nyt on minun vuoroni
palkita hyvyytesi."
Ali saattoi nyt Williamia syrjäisiä teitä, soiden ja rämeiden poikki.
Tuli pitkä vaellus ja usein heitti jo William kaiken toivon päästä
onnellisesti julmistuneiden neekerien raivoa pakoon.
"Ole pelvotta!" sanoi silloin aina uskollinen johdattaja. "Minä saatan
sinut pääkaupunkiin; siellä on monta laivaa satamassa, joihin pääset ja
jotka vievät sinut Europaan."
Neljännen päivän lopulla näkivät he viimein kaupungin tornit ja muurit
edessään. Mutta tuskin olivat jättäneet metsän, ennenkuin heitä tuli
vastaan joukko neekerejä, jotka töytäsivät heidän päällensä hurjasti
huutaen. Nyt näytti kaikki pelastus mahdottomalta. Silloin astui Ali
esille ja rukoili armoa ja sääliä hyväntekijällensä sekä kertoi kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän oli Williamille. Alin rukoukset
vaikuttivat. Neekerit saattoivat Williamia aina kaupungin portille
asti, ja täällä löysi hän suojaa tarpeeksi.
Kaarle von Linné.
Jo vanhimpina aikoina harrastivat etevät miehet tutkimuksia luonnon
valtakunnissa. Niin ovat semmoiset muinaisajan viisaat kuin
Aristoteles, Theofrastos, Dioscorides y.m. kirjoittaneet havaintonsa ja
kokemuksensa luonnon esineistä kirjoihin ja mahtavimmat ruhtinaat ovat
kilvoitelleet kootakseen mestarien teoksia. Vaan sitten tuli keskiaika,
ja sen sijaan kuin olisi pitänyt käydä edelleen aloitettua tietä
luonnon tuntemiseen, tehtiin tämän tieteen harjoittaminen
jonkunlaiseksi ylenluonnolliseksi toimeksi, sitä pidettiin velhoutena
ja loihtimisena ja vanhojen luonnontutkijoiden teokset joutuivat
unhotuksiin.
Vasta kirjapainotaidon keksimisen kautta tulivat nämä teokset
suuremmalle yleisölle tunnetuiksi ja nyt heräsi monella taholla harras
mielihalu luonnon tuntemiseen. Ruvettiin vertailemaan niitä
luonnonesineitä, joita löytyi kunkin ympärillä niihin selityksiin,
joita esim. Plinius y.m. olivat antaneet, ja näyttämään missä nämä
olivat erehtyneet. Uutterat tutkijat kokoelivat ja selittivät niitä
luonnontuotteita, joita näkivät kotomaassaan. Kohta otti tutkija
piirustajan ja puupiirustajan avukseen, alussa ainoastaan koristamaan
teostansa, vaan sitten kuvan kautta tehdäkseen esittämänsä asian
selvemmin näkyväksi lukijalle. Tällä tavoin kehittyi vähitellen
luonnontutkiminen erityiseksi tieteeksi, kun sitä ennen oltiin
ainoastaan lääketieteellisiä tahi teollisia tarpeita varten tutkittu
vissiä luonnonesineitä.
Mutta samalla kun opittiin tuntemaan yhä useampia luonnon tuotteita,
kävi niiden järjestäminen tarpeelliseksi. Tehtiin lukuisia kokeita
tähän tarkoitukseen; vaan ilman erinäisettä menestyksettä. Puuttui
vielä yhdenmukaisuutta selityksien tekemistavasta, puuttui määrättyjä
nimityksiä tarkoitetuille asioille, ylinähtäväisyyttä ja järjestystä
j.n.e. Sentähden voi tapahtua niin, että eri luonnontutkijat selittivät
samaa kasvia, joka kasvoi useammassa eri maassa, yhtä moneksi eri
kasviksi.
Juuri tällä epäselvyyden ja epävarmuuden aikakaudella luonnontieteen
harrastuksissa syntyi se mies, joka syystä on saanut nimen
_luonnontieteen isä: Kaarle von Linné_.
Toukokuun 23 päivänä 1707 näki hän ensi kerran päivän valon
matalaisessa majassa eteläisessä Småland'issa. Hänen isänsä oli pappina
Stenbrohult'in pitäjässä ja nimeltänsä Nicolaus Linnaeus. Hän oli köyhä
mies ja sen ajan, jota ei papillisten velvollisuuksiensa täyttäminen
vienyt, pani hän pienen puutarhan hoitamiseen, joka oli hänen suurin
ilonsa.
Jo ensi horjuvilla askelillaan elämässä kohtasi sentähden poika niitä
kukkia, joita isä niin suurella huolella hoiti, ja jo pienokaisesta
asti imi nuori Kaarle sitä rakkautta kasvimailmaan, joka kerran oli
tekevä hänen nimensä kuuluisaksi. Ei ollut pojalla suurempaa iloa kuin
isän näyttäessä ja selittäessä hänelle milloin jotakin lehteä, milloin
jotakin juurta, milloin taas jonkun kasvin siemenkotaa, ja usein tuli
poika, suuremmaksi tultuaan, kotiin kävelyiltä tuoden muassaan joukon
kasveja, jotka hän oli kerännyt ja joista hän voi kysellä isältään
loppumattomiin. Päivä päivältä eneni hänen rakkautensa kasvimailmaan ja
kohta hän ei tuntenut ainoastaan kaikkia niitä kasveja, joita kasvoi
kotiseuduilla, vaan myös paljon kasveja kylmästä pohjolasta ja
lämpimistä etelämaista, joista hän oli ottanut selkoa isänsä runsaissa
kasvikokoelmissa tahi isän kirjastossa löytyvistä kirjoista.
Luonnon suurta kirjaa poika siis ennen kaikkia tahtoi tutkia. Muista
lukemisista piti hän vähän, ja vanhat kielet, jotka olivat etevimpänä
opetusaineena sen ajan kouluissa, olivat hänestä suorastaan
vastenmielisiä. Seuraus olikin se että hänen opettajansa Vexiössä
julistivat hänet kelvottomaksi lukemaan ja antoivat hänen isällensä
neuvon panna poikansa räätälin tahi nikkarin oppiin. Tästä pelasti
hänet kumminkin muuan hänen isänsä ystävä, tohtori Rothman, joka
käsitti pojan taipumuksen ja saattoi hänen isänsä antamaan pojan lukea
luonnontieteitä. Mutta hän edistyi myöskin nyt sangen huonosti ja kun
hän jätti Vexiön gymnasiumin lähteäksensä Lundin yliopistoon sai hän
kaikkea muuta paitse kehoittavia lauseita päästötodistuksessansa.
Lundiin tultuaan pääsi nuori Linné tuon luonnonoppineen Stobaeus'en
tuttavuuteen, jonka perheessä hän sai asua ja jossa häntä kohdeltiin
hyvin ystävällisesti. Mutta pääsy oppineen miehen kirjastoon oli
häneltä kuitenkin kielletty, ja ainoastaan onnellisen sattumuksen
kautta pääsi hän tilaisuuteen sitä käyttämään.
Eräs ylioppilas, joka asui Stobaeus'en luona, hankki hänelle nimittäin
salaisuudessa kirjoja kirjastosta. Näitä luki Linné öisin. Mutta
muutamana yönä, kun hän istui lukuihinsa vaipuneena, tuli
äkkiarvaamatta hänen luokseen Stobaeus, joka oli nähnyt kynttilänvalon
hänen huoneestansa. Hänen täytyi nyt tunnustaa miten hän oli saanut
kirjat käsiinsä, ja siitä hetkestä pääsi hän vapaasti Stobaeus'en
kirjastoon.
Kohta huomasi Linné kuitenkin, että Upsala oli ainoa oikea paikka
niiden lukujen harjoittamiselle, joita hän enin rakasti. Sinne hän
läksikin huolimatta vanhan ystävänsä Stobaeus'en mielikarvaudesta.
Ainoastaan vähäisen summan voi hänen köyhä isänsä lahjoittaa hänelle
avuksi uuteen oppipaikkaan lähteissä, ja kun tämä oli loppunut, alkoi
kova puutteen aika Linné'llä. Hänen köyhyytensä meni niinkin suureksi,
ettei hänellä ollut tarpeeksi vaatteita näyttäytyä ulkona. Muutamilta
kumppalilta sai hän muutamia vaatekappaleita, joita eivät enää
pitäneet, ja näitä korjasi hän nyt itse kotona huoneessaan niin että
hän edes saattoi käydä ulos kasveja etsimään.
Kohta tapahtui kuitenkin käänne nuoren miehen elämässä. Eräänä päivänä
seisoi hän kasvitieteellisessä puutarhassa vaipuneena syviin mietteisin
vasta au'enneesta kukasta. Hän oli melkein unhottanut murheensa ja
köyhyytensä, ja tutkiskeli huolellisesti kasvia. Viimein tahtoi hän
taittaa kukan sitä säilyttääkseen muistona onnellisemmista päivistä nyt
kun hänen täytyi jättää Upsala ja rakkaat lukunsa. Juuri kun hän ojensi
kätensä kukkaa taittaakseen pidätti häntä tuikka ääni. Hän käänsihe
katsomaan ja näki edessään vanhan Olof Celsiuksen. Tämä ei tarvinnut
kuin tehdä muutamia kysymyksiä huomatakseen nuoren miehen tietoja. Hän
osoitti Linné'lle suurta ystävyyttä ja teki hänet tutuksi oppineen Olof
Rudbeck vanhemman kanssa, joka ei ainoastaan ottanut Linné'n lastensa
opettajaksi, vaan hankki hänelle myös määräyksen Rudbeck'in sairauden
aikana opettaa ylioppilaille kasvitiedettä. Tämän tehtävän toimitti
Linné kaikkien mieliksi, kunnes jonkun ajan perästä vanhempi yliopiston
opettaja tuli kotio ulkomaalta ja otti Linnén viran toimittaakseen.
Jo aikaisin oli Linné mieltynyt Lapin kasvimailman tutkimiseen. Celsius
saattoi hallituksen huomion hänen puoleensa ja hänen välityksensä
kautta sai nuori luonnontutkija toimekseen tehdä matkustus Lapinmaahan
sen kasvieloa tutkimaan. Linné otti tarjoumuksen vastaan ja tuli,
tehtyänsä matkan, jolla hän monesti oli hengen vaarassa, takaisin
Upsalaan, ja alkoi nyt kohta järjestää kokoelmiansa ja valmistaa teosta
Lapinmaan kasvistosta. Kateus kumminkin viritti juoniansa hänen
ympärillään ja ilolla hän sentähden käytti tilaisuutta lähteäksensä
Falun'iin pitämään luentoja mineralogiassa eli kivennäisopissa. Täällä
tuli Linné kohta tutuksi kaupunginlääkärin tohtori Moraeus'en perheessä
ja kihlasi jonkun ajan kuluttua hänen tyttärensä.
Linné'n päämääräksi tuli nyt päästä omavaraiselle kannalle ja hän
ajatteli nyt todella suorittaakseen lääkärintutkinnon. Hän piti
parhaimpana tätä tarkoitusta varten lähteä Hollantiin, jossa lääketiede
tähän aikaan oli erinomaisen korkealla kannalla. Täällä saavutti hän
myöskin ei ainoastaan tohtorinarvon, vaan vielä mitä suurinta kunniata
opistansa. Koko joukko ulkomaalaisia, suurimmaksi osaksi eteviä miehiä,
rupesivat hänen oppilaikseen ja pitivät kunniana olla semmoisina; hän
julkaisi useampia teoksia, jotka kaikkialla otettiin kiitoslauseilla
vastaan; hänelle kustannettiin matkustuksia muihin maihin ja hänelle
tehtiin alttiita tarjoumuksia useammasta ulkomaalaisesta paikasta
tahtoisiko hän ottaa vastaan opettajavirkoja tieteessään. Mutta hänen
isänmaanrakkautensa saattoi hänet kotio ja hän palasi Ruotsiin oltuansa
kolme vuotta poissa. Vaikka Linné oli voittanut niin suurta kunniata
ulkomailla, joutui hän kuitenkin kotona melkein kokonaan unhotuksiin.
Hänen täytyi ansaita elatuksensa toimivana lääkärinä ja vasta kun hän
oli semmoisena saavuttanut maineen suuresta taidosta määrättiin hän
professoriksi Upsalaan.
Nyt rupesi hän pitämään luentoja luonnontieteissä ja niiden kanssa
yhteydessä olevissa aineissa. Luentosali tuli kuulijoita täyteen ja
hänen maineensa levisi yli koko Europan ja Amerikaan asti. Kaikista
maista tulvaili oppilaita yhteen kuuntelemaan hänen luentojansa. Usein
teki hän retkeilyjä metsiin ja vainioille ja hänen seurassansa saattoi
olla silloin pari sataa oppilasta. Jos silloin löydettiin joku
merkillinen kasvi, kokoontuivat kaikki mestarinsa ympärille ja
kuuntelivat tarkalla huomiolla hänen selityksiänsä ja muistutuksiansa.
Kun ilta tuli, palasivat kaikki, kukilla koristettuina ja onnellisina,
Upsalaan.
Linné oli keskinkertaista pituutta ja varreltaan voimakas. Hän kyllä
kulki vähän kumarruksissa, joka ehkä oli seurauksena hänen tavallisesta
asennostaan kasveja etsiessä. Hänen tukkansa oli mustanruuni,
vanhuudella hopeanvalkoinen. Hänen silmänsä olivat ruunit, loistavat ja
katsantonsa terävä. Hänen luonnonlaatunsa oli vilkas ja hän oli hyvin
helläluontoinen surulle, vihastumukselle ja muille sieluntiloille.
Voimakas ja uuttera oli hän nuoruudessaan ollut ja vanhempana rakasti
hän myös liikkuvata ja toimeliasta elämätä.
Linné sai eläessään yltäkyllin kunnian osoituksia. Hänen kuninkaansa
nimitti hänet arkiateriksi ja pohjantähdentähdistön ritariksi, jota
siihen aikaan pidettiin erinomaisena asiana. Vuonna 1757 aateloittiin
hän myöski ja otti silloin nimen von. Vaan ei nämä eivätkä mitkään muut
kunnioitukset häntä huikaisseet. Hänen voimakas ja miehekäs luonteensa
pysyi yksinkertaisena ja teeskentelemättömänä. Hänen mielilauseensa
oli: "Elä rehellisesti, Jumala sinut näkee!" ja tälle mielilauseellensa
pysyi hän uskollisena kuolemaansa saakka.
Kaarle von Linné nukkui kuoleman uneen 10 päivänä Tammikuuta 1778.
Yliopiston kaikki oppilaat ja virkamiehet saattoivat häntä hautaan ja
kuningas Kustavi kolmas valitti valtion säädyille sitä vahinkoa, jonka
isänmaa oli kärsinyt hänen kuolemansa kautta.
Paljon ovat olot muuttuneet sen jälkeen kuin Linné eli, vaan hänen
työnsä ja toimensa tulee kumminkin aina pitämään arvonsa. Ennen hänen
aikaansa ei ollut kelläkään mitään aavistusta kasvien ja eläinten
järjestöllisestä jaoituksesta. Yksityiset ajattelijat olivat kyllä
aloittaneet jotakin semmoista, vaan heidän toimensa olivat kuitenkin
kovin vähäpätöisiä herättääkseen yleisempää huomiota. Vasta Linné on
opettanut meitä säännöllisesti järjestämään kasvi- ja eläinkuntaa.
Hänen aikanansa tunnettujen kasvien luku on kyllä sittemmin suuresti
lisääntynyt; vaan ne lajit, jotka hän toi esiin ja ne luokat, jotka hän
määräsi, soveltuvat kuitenkin niihin kaikkiin.