hän vielä tänäkin päivänä kenenkään vastustamatta yli koko mailman. Ja
tuskinpa on kenenkään ruotsalaisen miehen nimi levinnyt niin kauvas
kuin Kaarle von Linné'n, sillä koko sivistyneessä mailmassa löytynee
tuskin yhtäkään henkeä, joka ei tietäisi kuka hän oli ja mitä hän on
toimittanut, ja joka ei sydämmessään häntä kunnioittaisi, ja
ihmetteleisi. Hänen muistonsa onkin aina kunniassa pidettävä ja
jokaisen sydämmessä säilytettävä.
Nahyda Tschernikov.
Viime vuosisadan viime vuosikymmenellä eli Nikitin nimisessä pienessä
venäläisessä kaupungissa rehellinen virkamies nimeltä Tschernikov.
Hiljainen ja vaatimaton koko olennossaan täytti hän uskollisesti
velvollisuutensa virkamiehenä ja häntä nimitettiin koko seutukunnassa
rehelliseksi tullimieheksi. Hän eli hyvissä varoissa ja hän oli
siinäkin onnellinen että hänellä oli oiva vaimo ja herttainen tytär,
jonka nimi oli Nahyda.
"Miten onnellisia me kuitenkin olemme!" sanoi muutamana päivänä
Tschernikov vaimollensa. "Ei mitkään murheet meitä paina, kaikki
ihmiset pitävät meistä ja kunnioittavat meitä ja oivallinen Nahyda on
ylpeytemme."
Niin puhui Tschernikov. Mutta ei kukaan ihminen voi luottaa onnen
pysyväisyyteen; usein tulee onnettomuuden yö päällemme silloin kuin
vähimmin sitä odotamme. Myöskin Tschernikov kävi murheen päiviä
kokemaan.
Muuan arvossa pidetty kauppias, joka salakuljetuksen kautta oli
voittanut suuria rikkauksia, koetti voiton himosta päästä niistä
maksuista Venäjän valtiorahastolle, jotka oli sille tulevat, ja tahtoi
kiertää lakia lahjoittamalla tullivirkamiehiä. Myöskin Tschernikovia
koetteli hän vietellä, vaan tämä pysyi lujasti velvollisuudessaan eikä
häntä saatu ei edes mitä houkuttelevimmilla lupauksilla luopumaan
oikeuden tieltä.
Tästä suuttui petollinen kauppias ja saattaakseen rehellisen
tullimiehen virattomaksi panetteli hän häntä keisarillisessa hovissa,
jossa hän väitti Tschernikovin lausuneen hänen majesteetistansa
keisarinnasta ja tämän ensimmäisestä miniteristä Potemkinistä hyvin
sopimattomia sanoja, sekä lisäsi että tarpeellista olisi pitää tarkasti
silmällä tätä vaarallista miestä.
Tämän epäluulon johdosta hankki Potemkin keisarinnalta käskyn ajaa
onneton Tschernikov maanpakoon Siperiaan. Eräänä päivänä istui
Tschernikovin perhe, rauhallisesti jutellen muutamien naapurien kanssa
-- silloin astui ovesta sisään sotamiehiä ja muuan heistä luki
läsnäoleville keisarinnan ankaran käskyn. Sanatonna seisoi siinä
Tschernikov, vaaleana ja tunnottomana vaipui hänen vaimonsa alas
sohvalle, itkien syleili Nahyda äitiänsä.
Sotamiehet tulivat liikutetuiksi tästä murheellisesta näytelmästä, vaan
heidän velvollisuutensa pakoitti heitä vangitsemaan onnettoman isän.
"Ole levollinen, rakas vaimoni", sanoi viimein Tschernikov, "ole
levollinen; se on varmaan erehdys. Enhän minä tiedä mistään
rikoksesta!"
Kun eron hetki tuli tarttui Nahyda, joka silloin oli seitsenvuotias,
kiinni isäänsä eikä vaimokaan tahtonut erota miehestään. Sentähden
seurasi häntä vaimo ja lapsi hänen vankeuteensa.
Kauvan mietiskelivät vanhemmat minkä rikoksen he olivat voineet tehdä
ja kuka heille tämän kovan kärsimyksen oli saattanut. Viimein juohtui
Tschernikovin mieleen petollinen kauppias; hän muisti miten tämä kerran
kun Tschernikov oli ylenkatseellisesti kieltänyt hänen rikoksellisesta
ehdotuksestaan, suuttuneena oli huutanut hänelle:
"Herra, te tulette vielä katkerasti katumaan että olette minua
käskeneet luotanne tällä röyhkeällä tavalla!"
Tschernikov vietiin oikeuden eteen, keisarillinen käsky julistettiin
hänelle ja hän käskettiin kahdenkymmenenneljän tunnin sisään olemaan
valmiina lähtemään matkalle. Tuomittu kantoi tyynesti ja vakaasti
kohtaloansa, sillä hänen sydämmensä oli puhdas ja omatuntonsa
saastuttamaton.
Vakavasti tuntien viattomuutensa nousi Tschernikov seuraavana
päivänä vaimoineen lapsineen vaunuihin; rohkaistuina naapuriensa
sääliväisyydestä läksivät he matkustamaan määräpaikkaansa kohti ja
tulivat pitkän ja vaivaloisen matkan perästä Tobolskiin, Siperian
pääkaupunkiin.
Erityisen kirjoituksen johdosta Jekaterinoslavin kuvernöriltä Tobolskin
kuvernörille tuotiin onnettomalle Tschernikoville muutamia lievityksiä
rangaistuksesta. Hän sai itselleen ja perheelleen majan ja
maakappaleen; hän sai luvan ostaa tarpeellisia elatuksen varoja ja
hankkia itselleen muutamia mukavuuksia, jotka saattoivat tehdä hänen
surkean tilansa vähemmän tuntuvaksi.
Kun maanpakolaiset olivat muutamien päiväin kuluttua tointuneet matkan
perästä ja järjestäneet vähäisen asuntonsa, saivat he määrätyn työn
tehtäväkseen. Tschernikov määrättiin maatansa viljelemään ja joka
kuukausi maksamaan 36 soopelin, 10 kärpän ja 6 ketun nahkaa.
Iltasilla tuli tavallisesti muutamat naapurit, joiden kohtalo oli sama
kuin Tschernikovin, hänen luokseen ja niiden joukossa oli hän erittäin
mieltynyt muutamaan nuoreen mieheen, jonka nimi oli Luponsky.
Tänä tuli usein hänen luokseen, kävi Tschernikovin seurassa metsällä ja
häntä pidettiin viimein melkein perheen jäsenenä.
Kymmenen vuotta oli Tschernikov tällä tavalla elänyt Siperiassa
vaimoineen lapsineen, ja vaikka hänen tilansa vuosi vuodelta tuli
paremmaksi, ikävöi hän kuitenkin usein kotoseutuansa, varsinkin koska
hänen ruumiinvoimansa alkoivat tuntuvasti vähetä.
Nahydassa, joka nyt oli kasvanut kauniiksi ja kukoistavaksi neidoksi ja
joka ei voinut olla huomaamatta isän raskasmielisyyttä, kypsyi nyt
kauvan sitte mietitty aikomus päätökseksi. Hän tahtoi mennä jalon,
ihmisystävällisen keisari Aleksanterin luokse, heittäytyä hänen
jalkoihinsa ja rukoilla häneltä armoa onnettomille vanhemmillensa.
Kohta kesän tultua, läksi Nahyda matkalleen Pietariin. Hän kulki
päiväkaudet, vieläpä myrskyssä ja sateessa; hän ei peljännyt vaaroja
eikä vaivoja. Aivan uupuneena tuli hän viimein Pietariin, yksitoista
viikkoa kuljettuansa arojen ja vuorten poikki tuon pitkän matkan
Siperiasta.
Hän meni muutamaan majataloon ja ilmaisi sen isännälle pitkän matkansa
tarkoituksen. Isäntä rohkaisi hänen mieltänsä ja neuvoi häntä ensin
kääntymään ruhtinatar Trubetzkoi'n puoleen, joka oli yleisesti arvossa
pidetty hyväntekeväisyytensä vuoksi. Paikalla seuraavana aamuna läksi
hän ruhtinattaren luokse, kertoi hänelle totisesti onnettomain
vanhempainsa kohtalon ja matkansa tarkoituksen.
"Armahtakaa meitä", rukoili hän lopuksi, "elkääkä sysätkö luotanne
minua onnetonta tyttöä! Auttakaa minua ja esittäkää onnettomuutemme
keisarille. Kuuluuhan keisari olevan niin hyvä ja ihmisrakas; varmaan
hän on armahtava viatonta. Jumala tietää isäni olevan viattoman!"
Ruhtinatar lupasi pikaista apua. Hän läksi senatori Kosadavlef'in
luokse, joka oli jäsenenä siinä komiteassa, jonka keisari oli asettanut
vanhojen oikeusjuttujen tarkastusta varten. Luettelokirjasta ei
löydetty muuta kuin Tschernikovin maanpako tuomio ja petollisen
kauppiaan kirje. Nahyda, joka usein oli kuullut isänsä puhuvan
kauppamiehen petollisista aikeista, selitti arvoituksen. Komitea
kirjoitti paikalla kertomuksen keisarille, joka, liikutettuna tytön
lapsellisesta rakkaudesta, samassa antoi käskyn Tschernikovin
vapauttamisesta ja soi Nahydalle eteenpääsyä.
"En ole vielä koskaan", sanoi Aleksanteri ruhtinatar Trubetzkoi'lle,
"oppinut tuntemaan naislentoa, jonka silmistä puhtain viattomuus, jonka
sanoista selvin totuus ja luonnollisuus olisi puhunut niin suloista ja
liikuttavaa kieltä kuin tällä tytöllä."
Saatuansa kalliita lahjoja keisarilta ja hovin etevimmiltä miehiltä,
ajoi Nahyda kotio ruhtinattaren luo. Seuraavana päivänä seisattuivat
keisarilliset vaunut portin eteen ja Nahydalle annettiin käskykirje
kaikille postivirkamiehille niin pian kuin mahdollista ja keisarin
kustannuksella saattaa hänet vanhempainsa luokse. Sitä paitsi
lähetettiin Tobolskin kuvernörille kirje, joka sisälti käskyn heti
panna Tschernikov vapauteen, antaa maksaa hänelle neljä tuhatta ruplaa
ja lähettää hänet Pietariin.
Neljä viikkoa kestävän matkan perästä oli Nahyda vanhempiensa sylissä
ja antoi heille tiedon heidän vapaudestansa.
Surullisena jätti Tschernikov vaimoineen ja lapsineen pienen
majan, joka kymmenen vuoden aikana oli ollut hänen hiljaisen
kärsivällisyytensä todistajana. Tobolskin kuvernöri otti heitä vastaan
erinomaisella kunnioituksella ja antoi heidän mukavissa ajokaluissa
matkustaa Pietariin. Tschernikovin täytyi tulla keisarin luokse ja
juurta jaksain kertoa hänelle kertomuksen maanpakolaisuudestaan.
Keisari, joka jo ennemmin oli hankkinut tietoja hänestä Nikitinistä,
nimitti hänet Dnieper-virran suulla olevien paikkojen ylitarkastajaksi.
Petollinen kauppias on kuollut muutamia vuosia ennen Tschernikovin
vapauttamista, muuten hän ei olisi välttänyt maallista rangaistusta.
Nahyda tuli naimisiin Lupinskyn kanssa, joka oli palannut Venäjälle
kaksi vuotta aikaisemmin kuin Tschernikov ja joka melkoisella
omaisuudellaan oli perustanut kukoistavan kaupan Moskovaan.
Velvollisuudelleen uskollinen.
Maaliskuun 17 päivänä 1797 purjehti englantilainen amiralilaiva
Kuningatar Charlotta 110 tykillä ja 1,200 miehen laivueella Livornosta
kapteini _William Todd'in_ päällikkyyden alla.
Kun laiva oli tullut ulos merelle, pääsi valkea irti laivalla ja liekit
levisivät niin äkkiä että kaikki apu näytti mahdottomalta. Kapteini
Todd pysyi kuitenkin tolkussaan. Hän antoi paikalla täyttää
kruutikamarin vedellä ja ryhtyi kaikkiin toimiin laivan pelastukseksi.
Mutta turhaan! Kohta oli koko laiva ilmivalkeassa. Ei ollut laivueella
muuta tehtävänä kuin pelastaa henkensä. Venheet laskettiin veteen ja
kaikki kiiruhtivat jättääkseen laivaa. Kapteini Todd ja muutamia miehiä
oli kuitenkin vielä jäljellä kun viimeinen venhe läksi laivasta. Heidän
kohtalonsa näytti jokseenkin varmalta. Lähestyä palavaa laivaa oli
hyvin vaarallista.
Silloin teki muuan matrosi, joka oli pelastautunut muutamaan venheesen
ja jonka kävi sääliksi onnettomia kumppaleitansa, rohkean päätöksen.
Hän heittäytyi mereen, ui laivan luokse, pyysi kumppaleitaan yksitellen
heittäytymään mereen, otti häntä vastaan ja vei hänet uiden venheensä
luokse. Tämän teki hän kuudesti. Vaan silloin oli hän aivan uupunut
vaivauksistaan ja vaipui tunnotonna venheen pohjalle.
Vielä oli kapteini Todd laivalla. Hän olisi helposti kyllä voinut
pelastautua ennen, vaan hän piti velvollisuutenansa jäädä viimeiseksi
mieheksi ja lausui kaikkiin kehoituksiin pelastautumaan ainoastaan
tämän:
"Minä jään paikalleni, kunnes kaikki ovat turvassa!"
Hänen velvollisuudentuntonsa oli niin suuri että hän, vaikka liekit
joka puolella häntä ympäröivät, aivan kylmäverisesti kirjoitti
kertomuksen onnettomuudesta ja sen vielä kahdessa eri kappaleessa,
jotka hän jätti muutamalle matrosille, joka kauvimmin oli vaarassa
ollut hänen kanssansa.
Kapteini Todd sai urhokuoleman liekeissä ja upposi laivansa kanssa
meren syvyyteen.
Miehuullinen veli.
Vernanton'issa lounaisessa Ranskassa asui lauttaustyömies nimeltä
Aubry. Hän oli kyllä köyhä maallisista rikkauksista, vaan hänellä oli
rikkautta hyvissä ja oivallisissa lapsissaan, jotka elivät sovussa ja
rakkaudessa keskenään.
Yonne-virran kauheat virrat olivat useampia kertoja hävittäneet
lauttakaivannon ja sulkurakennukset, jotka sanomattoman suurilla
kustannuksilla oli pitänyt laittaa kuntoon. Semmoisen uudestaan
rakentamisen perästä oli kerran lautta kuljetettava jokea alas, siinä
piti Aubry'n kolmentoista vuotiaan pojan tehdä ensimmäisen matkansa.
Hän oli saanut käskyn asettautua takimmaiseen päähän lauttaa.
"Ei se käy laatuun", sanoi hänen isänsä, "tuo toimi on kovin
vaarallinen sinulle. Sinä olet kovin nuori ja virta on kovin raju.
Ilman minutta et saa lähteä tuommoiseen vaaralliseen yritykseen. Minä
tahdon seisoa rinnallasi."
Poika tahtoi estää isän apua.
"Jos minulle käy pahoin, ei minun siskoni kadota niin paljoa", sanoi
hän, "minä en vielä kykene tekemään mitään heidän hyväksensä. Mutta jos
onnettomuuteni tempaisi myös sinut aaltoihin, rakas isäni, silloin
olisivat he kadottaneet _kaikki_. Anna minun sentähden lähteä
yksin; Luoja on kyllä minua suojeleva ja minulla on mitä iloisimpia
toiveita jälleen nähdä teidät."
Pojan sanoista kuitenkaan pitämättä nousi isä lautalle ja asettui pojan
viereen; hän oli pannut toisen käsivartensa pojan kainaloihin, toisella
piteli hän kiinni muutamasta hirrestä. Tuskin oli lautta päässyt
liikkeelle, ennenkuin peräpuoli painui veden alle. Kuohuvat laineet
raivosivat semmoisella hurjalla voimalla, että oli mahdotonta ihmisen
tehdä vastarintaa.
Vaikka isä piti lujasti poika sylissään tulivat he kuitenkin toisistaan
irti temmastuiksi. Aubry päästi kauhistuksen huudon nähdessään miten
virranpyörre tempasi hänen poikansa; hän teki mitä hän voi häntä
pelastaakseen vaan kohta sai virta hänenkin valtaansa ja vei hänet
muassaan huimaavaa vauhtia.
Sillä aikaa oli joukko ihmisiä kokoontunut rannalle ja katselivat
kamalaa näytelmää. Huudettiin apua onnettomille; jalot ihmiset
kiiruhtivat tarjoamaan rahoja niille, jotka tahtoivat koettaa Aubry'ta
ja hänen poikaansa pelastaa.
Nämä taistelivat sillä aikaa tuskallista taistelua aaltojen kanssa.
Isä, joka oli enemmin kokenut semmoisissa vaaroissa, pysyttelihe kauvan
ylhäällä; hänen katseensa etsi apua, vähemmin kuitenkin itselleen kuin
pojalleen. Myös nuorukainen taisteli kauvan urhoollisesti, vaan kohta
alkoivat hänen nuoret voimansa väsyä.
Samassa onnistui muutamain miesten heittää ulos köysi isälle. Hän tuli
maalle vedetyksi ja pelastetuksi, vaan meni paikalla tainnuksiin ja
vaipui voimatonna maahan.
Sillä aikaa oli Aubry'n tyttäret tulleet saapuville. Kiitollisuuden
vallassa ojensivat he kätensä taivasta kohti hiljaa rukoillen; samalla
kun kiittivät Jumalaa isän pelastuksesta, rukoilivat myös veljensä
pelastusta. Mutta joka hetki kävi heidän toivonsa yhä vähemmäksi. Ei
kukaan uskaltanut lähteä ulos virtaan ja nyt ei nähty muuta kuin
nuorukaisen toinen käsi ja osa hänen päätänsä, joka pisti ylös vedestä,
silloin saapui eräs vanhempi veli, joka nyt vasta oli saanut kuulla
onnettomuudesta, paikalle.
"Voi meitä, poikani", huusi isä hänelle osoittaen sormellaan virtaa
kohti.
"Voi onnetonta veljeäni!" huokasi nuorukainen, jolta tykinkuula oli
sodassa kaapannut toisen käden. "Ei löydy ketään, joka tahtoisi häntä
pelastaa? Eikö kukaan tahdo armahtaa onnetonta?"
Turhaan huutaa hän apua. Silloin heittäytyy hän itse veteen sanoen
isällensä:
"Minä pelastan hänet tahi kuolen hänen kanssaan! Jumala olkoon
kanssani!"
Yhdellä kädellään lähtee hän uimaan ja hänen onnistuu todellakin
saavuttaa veljensä; hän ottaa hänet selkäänsä ja saattaa hänet rantaan
läsnäolevan ihmisjoukon riemuhuutojen kaikuessa.
Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias.
Keisari _Napoleon_ ensimmäinen oli nuoruudessaan oppilaana
Brienne'n sotakoulussa. Koska hän hyvin mielellään söi hedelmiä, oli
hänellä tapana käydä muutaman hedelmiä kaupitsevan vaimon luona, jonka
kauppapuoti oli läheisyydessä. Jos hänellä oli rahaa, niin hän maksoi;
jos hänellä ei sattunut olemaan, otti hän velaksi ne hedelmät, jotka
hän söi.
Tulipa viimein se päivä, jolloin hänen piti jättää sotakoulu. Hän
sattui silloin olemaan velkaa hedelmäkauppiaalle vähäisen rahasumman.
Hän meni hänen luoksensa ja sanoi:
"Hyvä rouvani, minun täytyy nyt matkustaa pois enkä voi maksaa teille
velkaani. Mutta minä en unhota velkaani."
"Olkaa huoleti, nuori herra", vastasi rouva, "suokoon Jumala teille
terveyttä ja kaikkea muuta onnea maailmassa!"
Monen vuoden kuluttua kävi Napoleon Brienne'ssä. Silloin muistui hänen
mieleensä hedelmänkauppias. Hänen juolahti päähänsä sukkela tuuma. Hän
tiedusteli oliko rouva vielä elossa, ja sai tietää hänen vielä elävän,
mutta suuressa köyhyydessä. Pieni kauppapuotinsa oli hänellä vielä
jäljellä, ja sinne läksi nyt keisari yksi herra vaan seurassa. Hän
astui sisään, tervehti rouvaa, vaan tämä ei tuntenut häntä.
"Voipiko täällä saada jotakin virvoketta?" kysyi keisari.
Vanha rouva otti esille meluunia. Molempain herrain sitä syödessä,
kysyi toinen heistä:
"Sanokaa hyvä rouva, tunnetteko keisaria? Sanotaan hänen tulleen tänne
tänään."
"No, minä en tuntisi häntä!" vastasi hedelmänkauppias. "Hän on ostanut
paljon hedelmiä minun luonani ollessaan vielä sotakoulussa täällä."
"Onko hän myös aina maksanut teille kunnollisesti?" kysyi keisari.
"On, tietysti; hän on täsmällensä maksanut kaikki."
"Hyvä rouvani, te joko ette puhu täyttä totta, tahi on teillä huono
muisti. Ensiksikin te ette tunne keisaria, sillä minä olen juuri
keisari! Ja toiseksi minä en ole todellakaan maksanut teille niin
lunnollisesti kuin väitätte. Päinvastoin olen teille velkaa ja minä
tahdon nyt maksaa velkani."
Näin sanoen luki Napoleon pöydälle suuren rahasumman, jonka hän antoi
rouvalle.
Kun vanha hedelmänkauppias sai tietää että se oli keisari, ja näki
suuren rahasumman, kävi hän vallan mielettömäksi ilosta ja
hämmästyksestä.
Keisari käski repiä alas hänen vanhan rappioisen huoneensa ja rakentaa
uuden hänelle sijaan.
"Tässä talossa tahdon asua aina kun tulen Brienne'en", sanoi hän; "se
on kantava minun nimeäni."
Hän lupasi myös pitää huolta vanhan rouvan lapsista, ja hän piti
rehellisesti lupauksensa.
Ruhtinas ja talonpoika.
Muuan ruhtinas kohtasi kerran talonpojan ja alkoi paikalla jutella
hänen kanssaan. Jutellessa sai hän tietää, ettei talonpojalla ollut
omaa maata, vaan oli ainoastaan päiväpalkkalainen ja teki työtä
toiselle hyvin pienestä palkasta.
Ruhtinas ei voinut ymmärtää miten oli mahdollista elää niin pienillä
tuloilla ja kuitenkin olla hyvillä mielin. Silloin sanoi köyhä
maanmies:
"Hyvin huonolla kannalla olisivat asiani, jos minä tarvitsisin niinkään
paljoa. Minun täytyy tyytyä kolmanteen osaan; yhdellä kolmannella
täytyy minun maksaa velkojani ja jäljelle jäävän kolmannen osan panen
minä talteen tulevia tarpeita varten."
Tämä oli taas jotakin käsittämätöntä ruhtinaasta. Mutta ujostelematon
maanmies jatkoi:
"Minä, ja'an ansioni ijällisten vanhempaini kanssa, jotka eivät enää
jaksa tehdä työtä, ja lasteni kanssa, jotka ovat kovin nuoria vielä
ansaitaksensa mitään; edellisille olen kiitollisuuden velassa siitä
rakkaudesta, jota ovat osoittaneet minua kohtaan lapsuudessa,
jälkimmäisistä toivon etteivät minua jätä kerran, kun joudun vanhaksi
ja kykenemättömäksi."
Ruhtinas palkitsi oivallista miestä hänen rehellisistä mielipiteistään
ja antoi hänelle vuotuisen eläkkeen sekä piti huolta hänen pojistaan,
kunnes he pääsivät koulusta ja voivat itse ansaita jotakin.
Sankari rauhallisissa urhotöissä.
Edinburgissa, Skottlandin pääkaupungissa, syntyi 15 päivänä Elokuuta
1771 kuuluisa englantilainen runoilija ja romanikirjoittaja _Walter
Scott_. Hän oli ahkerimpia ihmisiä, joita tunnetaan, ja hänen
teoksensa ovat tulleet käännetyiksi useampiin niihin kieliin, joita nyt
puhutaan.
Mikä ylevä ajatus Walter Scott'illa oli ahkeruuden käytännöllisestä
merkityksestä ja miten hartaasti hän lapsiensa mieleen teroittaa
ahkeruuden tärkeyttä, sen huomaa muutamasta kirjeestä, jonka hän
kirjoitti pojallensa ja jossa hän antaa tälle muutamia isällisiä
neuvoja:
"Minä en voi kylliksi teroittaa mieleesi että työ on se laki, jonka
Jumala on antanut meille joka askeleella elämässä noudatettavaksi. Ei
mikään omaisuus ole arvollista, jonka voi saada ilman työttä, aina
leivästä alkaen, jota maanmies syö otsansa hiessä, niihin huvituksiin
saakka, joilla rikkaan miehen täytyy ikävyyttään karkoittaa. Mitä
tietoihin tulee, niin niitä voi yhtä vähän istuttaa ihmissieluun, kuin
viljavainioon voi kylvää siemeniä, ennenkuin se on kynnetty. Suuri
eroitus on kyllä siinä, että olojen ja asianhaarain vaikutuksesta
toinen voi saada leikata sen tou'on jonka toinen on kyntänyt peltoon,
kun sitä vastoin ei kukaan voi onnettomuuden eikä sattumuksen kautta
kadottaa lukemisiensa hedelmiä, päinvastoin tulevat aina suuremmat ja
laveammat tiedot, jotka ihminen voi saavuttaa, hänelle itselleen
hyödyksi täydellisesti. Tee sentähden työtä, rakas poikani, ja käytä
aikaa oikein. Nuoruudessa ovat askeleet kepeät, mielemme on taipuvainen
ja tiedot kootaan nopeasti. Jos olemme huolimattomia kevään aikana, ei
kesä meitä hyödytä, syksymme tuo meille vaan akanoita ja vanhuutemme
talvi on kolkko ja ihmisten myötätuntoisuutta vailla."
Walter Scott ansaitsi teoksillansa niin suuren omaisuuden,
että hän voi ostaa itselleen pienen maatilan. Hän nimitti sitä
_Abbotsford'iksi_; se oli neljä peninkulmaa Edinburgista ja siellä
syntyivät useat mainion kirjailijan etevimmistä teoksista.
Valitettavasti hän yhtä vähän kuin muutkaan ihmiset pääsi kovan onnen
koettelemuksista. Se kustantaja, jonka kanssa Walter Scott oli tehnyt
kauppakontrahdin teoksistansa, lakkautti sitoumuksensa suorittamisen,
ja Walter Scott menetti sen kautta ei ainoastaan kaikki mitä hän oli
ansainnut kahdenkymmenen vuoden kuluessa, vaan joutui myöskin sen
kautta jotenkin suureen velkaan.
Tämän kovan onnettomuuden kohdatessa käytti hän itsensä kuin todellinen
mies. Vaikka hänen ystävänsä tarjoutuivat hankkimaan niin paljon rahaa,
että hän voisi tyydyttää saamamiehensä, sanoi hän ylevästi:
"En huoli, minä olen omalla kädelläni tekevä työtä kunnes kaikki on
maksettu. Jos kadottaisinkin kaikki, niin tulee ainakin kunniani
pysymään saastuttamatta."
Tästä hetkestä asti teki hän työtä väsymättömästi, kunnes hän liian
työn vaivauksesta sai halpauksen kohtauksen. Tuskin oli hän uudelleen
saanut niin paljon voimia, että hän voi pitää kynää, ennenkuin hän taas
istui kirjoituspöydän ääreen. Turhaan käskivät häntä hänen lääkärinsä
herkeämään tuosta uutterasta työstä -- häntä ei saatu suostumaan.
Syksyllä 1832 kohtasi häntä uudestaan halpaus, nyt vaarallisemmasti
kuin edellisellä kerralla. Nyt tunsi hän ruumiinsa voimain olevan
lopussa, vaan kuitenkaan hän ei kadottanut rohkeuttaan eikä
kestävyyttään.
"Minä olen kärsinyt kauheasti", kirjoitti hän päiväkirjassaan,
"joskohta enemmän ruumiin kuin sielun puolesta, ja usein toivoo mieleni
saavani panna maata ja nukkua koskaan enää heräämättä. Vaan minä tahdon
taisteluni taistella loppuun, jos se vaan on minulle mahdollista."
Syyskuun 21 päivänä 1832 ummisti Walter Scott ainaiseksi silmänsä.
Muuan hänen viimeisiä lauseitansa oli hänen arvoisensa.
"Minä olen ehkä ollut aikakauteni tuottelijain kirjailija", sanoi hän,
"ja se on minulle lohdutukseksi, etten ole koskaan saattanut kenenkään
ihmisen uskoa horjumaan, etten ole turmellut kenenkään siveydellisiä
perusjohteita ja etten ole kirjoittanut mitään, jota minun täytyy
pyyhkiä pois kuolinvuoteellani."
Vävyllensä sanoi hän joku hetki ennen kuolemistansa:
"Lockhart, minulla ei ole enää kuin hetki kanssasi puhella. Ole
kunnollinen ja hurskas, ole hyvä ihminen. Ainoastaan se voi sinua
lohduttaa, kun kuoleman hetki lähestyy."
Lockhart menetteli vainajan tahdon mukaisesti. Hän kirjoitti "Scott'in
Elämä" ja antoi kaiken voiton siitä vainajan saamamiehille hänen
velkojensa korvaamiseksi, joita Lockhart kyllä ei ollut velvollinen
maksamaan, vaan joita hän mainion kirjailijan muistoa kunnioittaen
tahtoi suorittaa.
Volney Beckner.
Kun nuorelta Volney Beckneriltä, joka oli muutaman Irlannissa asuvan
ranskalaisen poika, kerran kysyttiin, mikä todellinen kunnia oli, antoi
hän seuraavan vastauksen:
"Palvella isänmaataan ja loistavalla tavalla täyttää ne velvollisuudet,
jotka ihmisen asema yhteiskunnassa määrää."
Volney ei kyllä saanut kuolla sankarikuolemaa isänmaansa edestä, vaan
hänestä tuli kuitenkin sankari, sillä hän kuoli ihmisrakkautensa
uhrina.
Volney oli aivan nuori kun hän matkusti Domingo nimiseen länsi-indian
saareen. Laivalla oli muiden muassa amerikalainen vaimo pienen
tyttärensä kanssa. Sillä aikaa kun lapsen kaitsija nukahti, juoksenteli
pikku tyttö laivan kannella ja lähestyi laivanpartaita katsellaksensa
aaltoja. Samassa kallistui laiva ja lapsi putosi mereen. Volney'n isä
näki tämän ja heittäytyi paikalla lapsen perästä veteen koettaakseen
sitä pelastaa. Hän saikin kiinni hänen vaatteista ja ui nyt toisella
kädellään laivan luokse, toisella painaen lasta vasten rintaansa.
Silloin sai hän yhtäkkiä nähdä suuren haikalan tulevan vastaan.
Hän huusi kovasti apua.
Laivalla syntyi yleinen häiriö, vaan ei kukaan tehnyt mitään häntä
pelastaakseen. Ammuttiin kyllä muutamia laukauksia vasten petoa, vaan
siitä se ei ollut milläänkään. Jo oli hai-kala syöksähtämäisillään
lapsen pelastajaa vastaan; -- silloin tarttui nuori Volney
teräväkärkiseen miekkaan, heittäytyy veteen, sukeltaa alas pedon alle
ja työntää altapäin miekan sen ruumiisen.
Nyt kääntää hai-kala raivonsa nuorta Volney'ta vastaan. Hänelle
heitettiin köysi ja häntä vedetään kiireimmiten takaisin; jo kaikui
riemuhuuto: "Pelastettu!" -- silloin sukelti meripeto alas syvemmälle,
tuli ukon tulen nopeudella taas veden pintaan ja iski terävät hampaansa
nuoren Volney'n rintaan niin ettei hänestä kohta ollut muuta jäljellä
kuin silvottu ruumis.
Laivaväki pelasti jäännökset hänen ruumiistaan, ja matkustavaisten ja
laivaväen kyynelten vuotaessa tehtiin nuorelle miehelle viimeinen
palvelus.
Vaarallinen hyppäys.
Lähellä Pill nimistä pikkukylää Tyrolissa löytyy pitkä kapea laakso,
jonka toisessa päässä on iso vuoriseinämä. Tämän röysteisen
vuoriseinämän päältä syöksee alas kuohuva virta, joka sitten hakee
tiensä läpi laakson ja pienen kylän. Aikojen kuluessa on isoja
kivilohkareita lohennut ympärillä olevista kallioista ja syöksynyt alas
joen keskelle. Tämän kautta on luonnollisia salpauksia syntynyt ja
näitä vastaan töytää nyt virta muodostaen vaahtoavia koskia. Jos nousee
raju-ilma, ei ole laaksoon meneminenkään, sillä hengen vaara siellä
silloin on tarjona.
Elokuussa vuonna 1819 oli kova Jumalan ilma raivonnut näissä seuduin;
ankarien vesisadetten kautta oli joen vesi melkoisesti lisääntynyt ja
se kuohueli nyt tavallista rajummin. Tämä ei estänyt muutaman köyhän
maanmiehen viisitoistavuotiasta poikaa käymästä laaksossa joen
oikeanpuoliselta äyräältä niittääkseen sitä vähäistä nurmea,
mikä kasvoi jyrkkien kallioiden kupeilla. Nuorukaisella, jonka
nimi oli _Pietari Hierner_, oli matkassaan nuorempi veljensä,
kymmenvuotinen Yrjö, ja ylempänä muutamalla kalliolla seisoi eräs vielä
nuorempi veli.
Yht'äkkiä luiskahtaa Pietarin jalka, hän syöstyy alas veteen ja katoaa
Yrjön näkyvistä. Tämä kuulee kosken pauhinan -- mikä hänellä tehtävänä?
Kiiruusti kiipee hän kallionlohkareelta kallionlohkareelle ja pääsee
viimein alas joen pintaan.
Melkein keskellä jokea kohoaa kaksi isoa kivilohkaretta. Näitä vasten
töytää kuohuva vesi mitä rajuimmalla väkevyydellä. Toisella näistä
kivilohkareista näkee Yrjö onnettoman veljensä olevan; osa hänen
ruumiistaan on kivellä, muu ruumis vedessä, joka on verestä punaisena.
Silloin tekee Yrjö epätoivossaan uskaliaan päätöksen: hän tekee rohkean
hyppäyksen ja pääsee onnellisesti kivelle. Tässä hän nyt seisoo
yksinään auttamaton veljensä edessään.
Pannen kaikki voimansa liikkeelle ottaa hän toisella kädellään kiinni
muutamasta kallionkärjestä ja toisella tunnottoman veljensä ruumiista
ja vetää hänet kuohuvasta koskesta. Hän pitää häntä sylissään. Ei näy
mitään elon merkkiä hänessä. Tuskallisena katselee Yrjö ympärilleen.
Sillä aikaa oli nuorin veljistä kiivennyt alas siltä kalliolta, jolla
hän oli ennen seisonut. Yrjö huutaa nyt hänelle käskien häntä menemään
heidän isänsä luokse ilmoittamaan mikä onnettomuus on tapahtunut. Tämä
tekee niin, ja viimein tulee isä väen kanssa avuksi, molemmat veljet
saatiin ylös koskesta ja lääkäri pelasti turmioon joutuneen.
Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta.
Niiden miesten joukossa, jotka pitivät Franklinin ja hänen kumppaliensa
etsimistä elämänsä päämaalina, ansaitsee epäilemättä amerikalainen
Elisha Kane etevän sijan. Kahdesti purjehti hän laivallaan jäätä täynnä
olevaan pohjois-jäämereen -- kolmannelle retkelle oli hän jo
varustautunut kun hän, edellisten matkojen vaivoista kukistuneena,
nukkui iankaikkiseen uneen, sankarina, joka oli kaatunut ihmiskunnan ja
uskollisen velvollisuuden täyttämisen palveluksessa.
Kane säilyy pohjanperän-matkustajain historiassa pelkäämättömänä
merimiehenä, vaan samalla myös rakastettavana miehenä, jonka koko
luonnetta hallitsi todellinen Jumalan pelko ja ihmisrakkaus. Hänen
käytöksensä tukalissa tiloissa kärsiviä kumppalejansa kohtaan ja hänen
levollinen mielensä kauheimpina vaaran hetkinä kiinnittävät niin
suuressa määrää huomiota, että varmaan on oleva viehättävää saada
tietää jotakin hänen nuoruudestaan.
Elisha Kane syntyi 3 päivänä Helmikuuta vuonna 1803 Filadelfiassa.
Nuoruudessaan oli hänellä terve ruumis; hänen lujat ja voimakkaat
jäntereensä tekivät sen että hän näytti ruumiikkaammalta kuin hän
todellakin oli. Hän oli eriomaisen vikkelä kaikissa liikkeissään, koko
ruumiinmuoto ja erityinen jäsen soveltui erittäin hyvin voimistelun
harjoituksille, jonka tähden nuori Kane oli suuresti mieltynyt
semmoisiin. Hänen vilkas luonteensa ei tuonut hänelle rauhaa ja siitä
syystä oli hänen omaisillansa täysi työ hänen kanssansa. Oikeana pikku
kapinannostajana käänsi hän nurin kaikki talossa. Huolettomana eleli
hän päiviänsä ja rohkeudessaan meni hän usein liikanaisuuksiin.
Kuitenkin pitivät hänen siskonsa hänestä paljon, sillä hän kohteli
heitä aina lempeästi ja niinkuin vanhimman tulikin tehdä, hän suojeli
ja piti heitä silmällä, jos niin tarvittiin.
Kane ei ollut vielä yhdeksän vuoden vanha, kun hän osoitti seuraavan
merkillisen siskorakkauden esimerkin. Hänen noin kaksi vuotta nuorempi
veljensä oli tehnyt jonkun virheen koulussa, jossa kumpikin kävi, ja
hänen piti saamaan rangaistusta opettajaltansa. Tuskin oli vanhempi
veli saanut tämän tietää, ennenkuin hän tavallisella vilkkaudellaan
hyppäsi ylös paikaltansa, tahtoi astua väliin nuoremman veljensä
suojelijana ja huusi opettajalle melkein enemmän käskevällä kuin
rukoilevalla äänellä:
"Älkää lyökö häntä, hän on niin pieni -- lyökää minua sen sijaan!"
Nämä sanat, joiden tarkoitus tietysti oli saada asia hyvällä
sovitetuksi, tulivat nähtävästi hyvästä ja säälivästä sydämmestä; vaan
vika oli siinä että nuori Kane oli liian ynsistelevä eikä tyytynyt
rukoilemiseen. Seuraus tästä oli että opettaja piti hänen käytöstänsä
koetuksena pilkata hänen valtaansa ja nuhteli häntä seuraavilla
sanoilla:
"Niin, sinua olen myöskin kurittava!"
Poika ei vielä voinut asioita siihen määrään arvostella, että olisi
voinut käsittää virheellisyytensä ja siitä lähtevän nuhtelun; hän luuli
aikeensa suojella pientä veljeänsä olleen hyvän, ja hänen mielestään
oli sentään opettaja tehnyt hänelle vääryyttä.
Hänen luonteessansa oli jo hänen ensi nuoruudestaan saakka elävä
oikeudentunto huomattavana ja hän vastusti sentähden kaikkea, joka soti
sitä käsitystä vastaan, mikä hänellä oli oikeudesta ja kohtuudesta.
Toisessa tilaisuudessa, jossa hänen inhonsa kaikkea vääryyttä vastaan
tuli näkyviin, oli hänellä kumminkin aivan oikein.
Muutamat pojat naapuristosta olivat nimittäin eräänä päivänä kiivenneet
muutaman Kanen isän omistaman rakennuksen katolle ja heittivät sieltä
alas savipalloja tyttöjen päälle, jotka olivat paikalla. Näiden
huutaessa rientää kymmenvuotias Kane esille, rupeaa paikalla heidän
suojellaksensa ja käskee loukatun herrasmiehen käytöksellä
pahantekijöitä lakkaamaan vallattomuudestaan ja nousemaan alas katolta.
Pojat, jotka tunsivat itsensä olevan turvassa ylevällä paikallaan,
vastasivat vaan sillä, että heittivät koko latingin savipalloja hänen
päällensä. Tämä pahanelkisyys harmitti nuorta Kanea; silmänräpäyksessä
tarttuu hän räystäänkouruun, kiipee ylös katolle ja seisoo äkkiä
vihollistensa keskellä, ennekuin yksikään heistä edes olisi voinut
pakenemista ajatella. Nyt ne olivat hänen vallassansa.
Katto oli jyrkkä ja sentähden vaarallinen liikuntapaikka hänen
säikähtyneille vastustajillensa; hänelle taas, joka oli niin tottunut
semmoiseen ja jonka liikkeet olivat niin notkeat, tarjosi se tarpeeksi
turvallisuutta ja antoi hänen vapaasti käyttää voimiaan, kun sitä
vastaan hänen vastustajansa, jos vähänkään koettivat ehtiä vastarintaa,
olivat vaarassa pudota maahan. Kane rankaisi nyt rauhanhäiritsijöitä
yhden toisensa perästä ja vielä lisäksi hän ei tyytynyt siihen että oli
heitä ansion mukaan kurittanut, vaan veti heidät katon rajalle ja
pakoitti heitä oikein pyytämään anteeksi niiltä, joita olivat
loukanneet. Hänen tätä tehdessään, huusi hänen nuorempi veljensä, joka
oli katsellut nuorten rauhattomuuden nostajien rankaisemista ja nyt
pelkäsi jonkun heistä putoavan alas ja lyövän itsensä kuoliaaksi,
Elishalle tulla alas, vaan tämä ei antanut häiritä itseään
toiminnassaan veljensä kehoituksesta. Hän vastasi aivan levollisesti:
"Ei vielä, Tom, eivät ole kaikki pyytäneet anteeksi!"
Kane tuli erittäin kuuluisaksi tutkijana pohjanperän seuduissa. Hän
meni lääkärinä Yhdys-Valtojen laivaston palvelukseen, oli muassa
muutamalla retkellä Kiinaan, kävi sitte Filippineissä, Englannissa,
Indiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Vähän oltuaan Amerikassa läksi hän
sitten Afrikaan, vaan täällä tapasi hänen kuumetauti ja hänen täytyi
palata kotionsa. Vuonna 1850 seurasi hän ensimmäistä amerikalaista
lähetysretkeä pohjoisnavan maihin, läksi 1853 taas pohjanperän vesille
ja palasi monta vaivaa kärsittyänsä Lokakuussa 1855.
Hän kuoli 16 päivänä Helmikuuta 1857 Havannassa.
Uskaliaan pohjanperänmatkustajan muisto varmaan ei tule koskaan
unhottumaan. Äärettömän laajain jääkenttien keskellä, kovimmissa
lumimyrskyissä, taisteluissa villipetojen, näljän ja taudin kanssa,
seisoi hänen sankarimuotonsa kukistamattomana. Ei silmänräpäykseksikään
hän unhottanut sitä suurta tarkoitusperää, jolle hän oli omistanut
elämänsä, ja vaikka itse vaivoja ja tuskaa kärsivä, rohkaisi hän
todellisella Jumalanpelvolla ja alttiiksi panevan huolenpidon kautta
usein kovin sortuneitten seuralaistensa mieltä.
Jalomielinen soturi.
Muuan kersantti seisoi kerran Sevastopolia piiritettäessä vahdilla.
Vihollinen teki ulosryntäyksen ja hänen kumppalinsa tulivat tapetuiksi
ja hän itse pahasti haavoitetuksi päähän. Hän kulki horjuen leiriin,
näki tiellä haavoitetun, nosti hänet selkäänsä ja kantoi hänet myös
leiriin. Sinne päästyään vaipui hän tunnotonna maahan. Kun hän muutamia
tuntia sen jälkeen tointui, oli hänen ensimmäiset sanansa kysymys
kuinka hänen asekumppalinsa laita oli: "Elääkö hän vielä?" Samassa tuli
pahasti haavoitettu sotamies, joka monta vuotta oli ollut hänen
vihamiehensä, hänen vuoteensa luo ja kiitti häntä pelastuksestaan.
Silloin sanoi kersantti:
"Sinä olet siis se jonka minä kannoin leiriin. Se minua ilahuttaa. Minä
en sinua tuntenut, vaan jos olisin tuntenutkin, olisin kuitenkin sinua
pelastanut."
Abrahami Lincoln.
Me olemme jo ennen tässä kirjassa oppineet tuntemaan kahta
miestä, joiden toimet erinomaisen paljon ovat kohottaneet Amerikan
Yhdys-Valtojen sisällistä varallisuutta ja ulkonaista kunniata:
tarkoitamme Yrjö Washington'ia ja Benjamin Franklin'ia. Kolmannen
kunniasijan näiden molempain rinnalla saapi _Abrahami Lincoln_.
Hän syntyi 12 päivänä Helmikuuta 1808 ja sai isänisänsä jälkeen nimen
Abrahami, josta hänen lähimmäiset sukulaisensa ja ystävänsä
tavallisesti tekivät lyhennyksen Abe. Kun meillä lapsi tulee kuuden
tahi seitsemän vuoden vanhaksi, lähetetään se kouluun, ja myös
köyhemmät lapset voivat hyödyllisten yhteiskunnallisten laitosten
kautta päästä nauttimaan tietojen etuja. Mutta niin onnellisissa
oloissa ei nuori Lincoln elänyt. Hänen vanhempansa olivat hyvin köyhiä
ja pojan täytyi jo aikaisin luottaa omaan itseensä. Myöhemmin sai hän
opettajan, joka piti pientä yksityiskoulua, vaan joka ainoastaan
voi opettaa oppilailleen ensimmäisiä alkeita sisäluvussa ja
kirjoittamisessa. Pojan hartain toivo oli tulla äitinsä kaltaiseksi
tiedoissa, äitinsä, joka niin kauniisti luki pyhästä raamatusta
sunnuntaina ja joka niin hyvästi voi selittää luetut luvut.
"Milloinkahan minä kerran tulen niin oppineeksi?" kysyi usein poika
lapsellisella ihastuksella.
Hänen opinhalunsa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi.
Lähellä hänen isänsä pölkkymajaa asui mies nimeltä Hanks, joka ymmärsi
vähän kirjoitustaidetta. Tämä tarjoutui antamaan pojalle opetusta tässä
aineessa. Opetus alkoi ja nuori oppilas edistyi sukkelasti. Koska hänen
köyhillä vanhemmilla usein ei ollut varoja hankkia paperia, kyniä ja
mustetta, täytyi hänen joskus tyytyä liitupalaseen, vieläpä toisinaan
hiilenkappaleesenkin. Kuitenkin harjoitti hän itseään niin suurella
ahkeruudella, että hän kohta tuli opettajaansa etevämmäksi.
Jos nuori Abrahamimme sattui olemaan metsässä, tapahtui usein että hän
otti puunoksan ja piirusti kirjaimia sillä maahan. Muutamana päivänä,
kun hän oli tässä toimessa, tuli hänen luokseen äkkiarvaamatta muuan
naapurinpoika, joka kysyi häneltä:
"Mitä sinä siinä teet?"
"Minä kirjoitan", vastasi Abrahami ylpeällä hymyllä.
"Missä olet sitä oppinut? Mitä nuo kuvat ovat merkitsevinään?"
"Se on minun nimeni."
Naapurinpoika ei tahtonut uskoa. Abrahami haki silloin isänsä siihen ja
tämä alkoi tavailla:
A-b-r-a-h-a-m L-i-n-c-o-l-n.
Oikein, se oli hänen nimensä, kirjoitettuna suurilla kirjaimilla.
Noin yhdeksän kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen kutsui Abrahamin isä
poikansa luokseen ja teki hänelle seuraavan kysymyksen:
"Sinä olet nyt niin kauvan kirjoitellut kirjoittamista -- mitä sanoisit
siihen, jos kirjoituttaisin sinulla kirjeen?"
"Saanko koettaa!" huusi Abrahami vallan iloisena.
Hän haki esille paperia, kynän ja mustetta, istuutui totisena puupöydän
ääreen keskellä huonetta ja katsoi tarkkaan odottaen isäänsä, joka
rupesi sanelemaan jokseenkin pitkää kirjettä lähellä asuvalle
pappismiehelle. Pappia pyydettiin seuraavana sunnuntaina tulemaan
Lincolnin uudistilalle eli "farm'ille" pitämään muistopuhetta hänen
vaimovainajastaan. Kun Abrahami oli lopettanut kirjoittamisen, luki hän
mestariteoksensa sisarelleen, joka uteliaasti sitä kuunteli, ja
isälleen, jossa ilon, hämmästyksen ja ylpeyden tunteet vallitsivat.
Joku aika sen perästä tuli arvokkaan näköinen mies ratsastaen
pölkkymajalle. Se oli yllämainittu pappismies. Abrahami meni häntä
vastaan ja kysyi, tervehdittyään häntä:
"Onko herra pastori saanut minun kirjeeni?"
"_Sinun_ kirjeesi? Tarkoitat varmaan isäsi kirjettä, nuori
ystäväni!"
"En, vaan _minun_ kirjettäni! Eikös pastori tiedä että minä osaan
kirjoittaa?"
"Jos sinä olet kirjoittanut kirjeen, niin et todellakaan tarvitse sitä
työtä hävetä. Jatka, ystäväni, ja sinusta on kerran tuleva kelpo mies."
Nuoressa Abrahamissa oli jo aikaisin ankara oikeudentunto, jota
osoittaa seuraava tapaus hänen nuoruudestaan.
Hän oli muutamalta koulukumppalilta saanut tietää että hänen
opettajallansa oli erinomaisen oivallinen Washingtonin elämäkerta.
Saada tuo viehättävä kirja lukeakseen, kas se tuli nyt olemaan hänen
toivojensa tarkoituksena. Hän läksi sentähden opettajansa luokse ja
pyysi saada sitä lainata. Hän sai sen ja opettajansa lausui vielä
senkin, ettei hänen ollut tarvis jättää se takaisin niin kohta, vaan
että hän saisi lukea sitä aivan rauhassa.
Iloisena otti nuori Lincoln kirjan kotiinsa ja lueskeli sitä ahkerasti.
Työssäkin ollessaan, hän ei voinut siitä erota, vaan talletti sitä
ontossa puussa että se edes olisi hänen läheisyydessään.
Hän luuli valinneensa luotettavan säilytyspaikan aarteellensa. Vaan
kuinka suuri eikö ollut kauhistuksensa, kun hän muutamana päivänä
huomasi ankaran rankkasateen läpi-kostuttaneen ja pilanneen kirjan.
Kuumia kyyneleitä sekaantui armottomiin sadepisaroihin, jotka olivat
pilanneet hänen rakkaan kirjansa. Mitä tehdä? Vieras omaisuus oli
turmeltu ja hän oli syyllinen: Miten hän nyt voisi kirjan omistajaa
sovittaa?
Ensiksi pani hän kirjan päiväpaisteesen kuivamaan, sitten koetti hän
poistaa kaikki tahrat ja pilkut, viimein läksi hän suoraa tietä
opettajansa luokse tekemään suoran tunnustuksen tapahtumasta.
Tämä näytti vähän kummastuneelta kun poika palasi niin pian.
"Minä tuon takaisin Washington'in elämäkerran", alkoi pikku mies.
"Vai niin, sinä olet jo lopettanut sen? Sinun olisi pitänyt pitää sitä
kauvemmin."
"Minä en olekkaan lukenut sitä loppuun, vaan vahinko on tapahtunut
kirjan suhteen."
Näin sanoen otti hän kirjan esille ja näytti minkä hävityksen sade oli
tehnyt.
"Se oli vahinko!" arveli opettaja.
"Minä tahdon maksaa kirjan, hyvä herra. Rahaa minulla ei ole, vaan minä
voin tehdä työtä. Antakaa minulle jotakin työtä."
"Ei ole työstä puutetta. Tuolla leikataan viljaa paraikaa. Tahdotko
käydä työhön?"
"Aivan kernaasti. Milloin pitää minun aloittaa?"
"Huomenna. Saat pitää kirjan. Sinä saat oikein ansaita sen."
Varhain seuraavana aamuna oli nuori Lincoln leikkuumiesten luona ja
leikkasi niin ahkerasti, että hiki juoksi hänen ruumiistaan.
Ylen iloisena palasi hän iltasella isänsä majalle rehellisesti
ansaitulla kalleudellansa.
Vuonna 1836 astui Lincoln esille asianajajana. Mitä jalomielisiä
aatteita hän silloin toi ilmi, todistaa seuraava keräjäjuttu.
Muuan nuori mies oli tullut murhatuksi öisessä tappelussa ja toista
nuorta miestä, nimeltä Armstrong, luultiin murhaajaksi. Päällekantaja
todisti onnettoman rikoksellisuutta niin suurella varmuudella ja
nähtävällä vakuutuksella, että tuskin mitään epäilystä saattoi olla
asiasta. Koko väestö joutui raivoon. Muisteltiin nyt pieninkin seikka
syytetyn elämästä, varsinkin koska hän oli ollut kevytmielinen ihminen.
Jokainen riita hänen kouluajastaan, jokainen aikoja sitten unhotettu
vika revittiin uudestaan ylös ja nuorukaisen virheet suurennettiin
siihen määrään, että häntä kohta pidettiin paatuneen pahantekijän
vertaisena. Varmana asiana pidettiin jo hänen syylliseksi
tuomitsemisensa; olipa kansan viha häntä kohtaan suuri, että ainoastaan
vankihuoneen-muurit voivat häntä varjella alhaison raivosta. Syytetty
joutui vaarallisen tilansa kautta semmoiseen kauhistukseen ja tuskaan,
että hän antautui tykkönään epätoivon valtaan.
Asiain näin surkealla kannalla ollessa sai syytetyn äiti kirjeen
Lincoln'ilta, jossa tämä lupasi tehdä mitä hän voi pelastaakseen hänen
poikansa. Ensimmäinen asia, minkä hän koetti saada aikaan, oli uusi
jury-miehistö, sillä niihin jury-miehiin, jotka istuivat tuomareina,
vaikutti yleisön mieli liian paljon. Sitten sai hän aikaan sen että
viimeinen oikeudenistunto lykättiin vähän tuonnemmaksi, ja kun hän oli
huolellisesti tutustunut kaikkiin seikkoihin asiassa, astui hän
vakaalla luottamuksella kokoontuneen oikeuskunnan eteen.
Todistajien kuulusteleminen alkoi. Nuoren Armstrongin toiveet katosivat
katoomistaan ja hänen tuomionsa näytti jo varsin varmalta. Silloin
nousi Abrahami Lincoln seisaalle ja asetti todistajille muutamia
kysymyksiä, jotka näyttivät olevan sangen vähän painavia asiassa.
Erittäin tahtoi hän saada varman tiedon milloin ja miten rikoksellinen
teko oli tapahtunut. Sitten koetti hän oikaista muutamia kertomuksia
syytetyn nuoruudesta ja todistaa, ettei Armstrong, joskohta hän olikin
ollut kevytmielinen, kuitenkaan koskaan ollut turmeltunut ja
rikoksenalainen. Viimein osoitti hän miten päällekantaja ja syytetty
olivat olleet vielä paljon suuremmassa vihassa keskenään kuin ennen
syytetty ja murhattu;
Haudan hiljaisuus vallitsi salissa, kun Lincoln vakavalla äänellä
kumosi päätodistajan antamat todistukset yhden toisensa perästä. Kohta
ei voitu epäillä todistajan kertomusten valheennäköisyyttä. Mikä alussa
oli näyttänyt varsin uskottavalta ja selvältä, huomattiin nyt olevan
mietittyä panettelemista ja valhetta. Todistaja oli sanonut tappelun
tapahtuneen myöhään iltasella, täyden kuun olleen silloin ja itsensä
nähneen miten vanki oli tappavan iskun antanut. Lincoln taas näytti
toteen ettei kuu ollut sanottuun aikaan noussut ja että todistus siis
oli kokonaan löyhällä pohjalla. Hän toi esiin todistuksensa niin
vakuuttavalla voimalla, että sana "syytön" jo pyöri kaikkien huulilla.
Kuitenkaan ei puhetaidollinen asianajaja tyytynyt tähän siveelliseen
voittoon. Koko sielullaan oli hän jo kuukausia sitten antautunut tälle
toivellensa ja mikä niin kauvan oli hehkunut hänen mielessään, puhkesi
nyt ilmi. Murtavalla voimalla sattuivat hänen sanansa valapattoisen
korvaan ja tämä horjui kuolonkalpeana ulos oikeussalista.
Tämän kauhistuttavan kohtauksen perästä kääntyi Lincoln jury-miesten
puoleen. Hän puhui heille niinkuin isille, joiden pojat olivat
isättömiksi jäämisillään, niinkuin miehille, joiden vaimot olivat
leskiksi joutumaisillaan; hän kehoitti heitä heidän valansa nimessä
ettei antaisi turhien luulojen vaikuttaa, vaan suoda oikeutta
syytetylle. Kun hän viimein muistutti siitä kiitollisuuden velasta,
jossa hän oli ollut syytetyn isälle, ei näkynyt tuskin yhtäkään silmää,
joka olisi kuivaksi jäänyt.
Ilta alkoi vähitellen hämärtää; vasta silloin lopetti hän puheensa,
kädellään osoittaen laskeuvaa aurinkoa ja juhlallisesti lausuen:
"Ennenkuin tämä aurinko on laskeutunut on se loistava vapaan miehen
ylitse!"
Jurymiehet astuivat erihuoneesensa neuvottelemaan, vaan tuskin oli
puoli tuntia kulunut, ennenkuin he uudestaan tulivat paikoilleen.
Ylituomari lausui sanan "syytön!"
Tunnotonna vaipui äiti poikansa syliin, mutta kysyen: "missä on minun
pelastajani?" riensi poika onnellisen Lincolnin luokse. Hän oli liian
liikutettuna voidakseen mitään puhua. Lincoln kääntyi akkunaan päin ja
osoittaen aurinkoa, joka nyt oli taivaan rannalla, sanoi hän:
"Aurinko ei ole vielä laskeutunut ja sinä olet vapaa!"
Yhtä lempeä ja kohtuullinen kuin Lincoln oli luonteeltaan, yhtä
ystävällinen ja osanottavainen oli hänen käytöksensä kaikkia kohtaan;
ainoastaan ihmiskunnan viholliset olivat hänen vihollisensa. Kuitenkin
ymmärsi hän aina myös semmoisissa tiloissa yhdistää lempeyttä oikeuden
ja kohtuuden kanssa. Kenraali Sherman valitti kerran ei tietävänsä mikä
hallituksen tarkoitus oikeastaan oli pohjois- ja etelävaltain välisen
sodan synnyttäjän Jefferson Davis'in suhteen, pitikö hänen ottaa tämä
vangiksi vai antaa hänen päästä pakoon, jolloinkulloin sattuisi saamaan
hänet valtaansa.
"Minä kerron teille jotakin", sanoi Lincoln hänelle. "Ei kaukana täältä
löytyi vanha raittiudensaarnaaja, joka hyvin ankarasti pitikin kiinni
siitä että eläisi oppinsa mukaisesti. Muutamana päivänä saapui hän
pitkän ratsumatkansa perästä erään ystävänsä luokse, jossa hänelle
tarjottiin lemonaatia. Ystävä, valmistaessaan tätä virvoittavaa juomaa,
kysyi mielittelevästi saisiko hän kaataa muutamia tippoja jotakin
väkevämpää nestettä sekaan, että hänen ratsastamisesta heikontuneet
hermonsa vahvistuisivat. -- 'Ei', sanoi raittiudensaarnaaja, 'se sotii
minun perusaatteitani vastaan:' -- 'Mutta', lisäsi hän toivovalla
katseella lähellä seisovaan puteliin, 'jos te voitte niin menetellä,
että saisin muutamia tippoja ilman tietämättäni, en panisi tuota
pahakseni.' -- Katsokaa, kenraali", sanoi Lincoln, "velvollisuuteni on
estää Jefferson Davis'in pakoon pääsemistä, vaan jos te ilman minun
tietämättäni voitte niin asettaa asiat, että hän pääsee pakenemaan,
niin tuskinpa minulla on sitä vastaan mitään sanomista."
Vuonna 1861 tuli Lincoln ensimmäisen kerran presidentiksi ja valittiin
siksi toisen kerran 1865. Hän astui toisen kerran presidenttivirkaansa
4 päivänä Maaliskuuta sanottuna vuonna, mutta jo muutamia viikkoja sen
jälkeen 14 päivänä Huhtikuussa tappoi hänet teaterissa murhaajan kuula.
Oli kolkko Huhtikuun päivä kun sanoma: "Lincoln on kuollut!" levisi
ympäri maata ja koski kipeästi väkeväluontoisiinkin. Kaikki olivat
murheessa, niinkuin lapset, jotka seisovat isänsä ruumiinpaarien
ympärillä.
Lincoln'in ruumis asetettiin loistavalle ruumisalttarille ja
tuhansittain tulvaili ihmisiä Kapitoliumiin Washingtonissa luomaan
hyvästijättösilmäys kuolleesen. Kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa
laskettiin hän viimeiseen lepokammioonsa. Koruton hautakivi, jossa
seisoo aina sana "Lincoln" pystytettiin hänen tomunsa päälle. Hänen
muistonsa on säilytetty jokaisen amerikalaisen sydämmessä.
Matti Pohto.
Historiassa mainitaan muutamia, jotka toisten avutta ovat omin neuvoin
hankkineet itsellensä syviäkin tieteellisiä tietoja; mutta että joku,
jonka sielunlahjoja ei milloinkaan ole kehitetty, jo nuorempana
ikänänsä rupeaa niin rakastamaan kirjoja, että hän tekee niiden
kokoamisen ja omistamisen pääehdoksensa elämässä, on luultavasti varsin
harvinaista ja vieläpä niin outoakin, että sitä on vaikea selittää.
Semmoinen oli kuitenkin _Matti Pohto_, kotoisin Lahden verotalosta
Isonkyrön pitäjään kuuluvasta Ylistaron kappelista, jossa Matti syntyi
Maaliskuun 7:nä päivänä 1817. Taloa pitivät hänen vanhempansa, joista
äiti parin vanhemman lapsen avulla aikanansa opetti pojalle kirjaimet
ja sen ajan tavalliseen tapaan ainoasti aapisen sisältä ja ulkoa. Sitte
jätettiin poika omille valloillensa, niin että hän yhdenteentoista
ikävuoteensa vietti aikaansa toimettomuudessa, juosten pitkin kylän
raittia, kesäisin paljaalla paidallansa. Kun talo sill'aikaa oli
joutunut toiselle omistajalle, rupesi Matti sitte etsimään elantoansa,
kesällä karjassa käymisellä ja talvella kerjäämisellä. Alussa hän
harjoitti viimeksi mainittua tointa ainoasti lähiseuduilla, mutta
vähitellen hän rupesi käymään kauvempanakin siksi kun hän Perniössä
passitonna otettiin kiinni ja vietiin vankeuteen, jossa hän sai olla
toista vuotta, kun ei tiedetty mistä hän oli kotosin ja tämä asian
salaaminen olikin Matin ainoa rikos. Vankeutensa ajalla oli hän
kuitenkin niin harjoitellut lukutaitoansa, että hän sieltä päästyänsä
muun rippikoulunuorison kanssa kotoseurakunnassansa pääsi Herran
ehtoolliselle. Jo syksyllä samana vuonna lähti hän taasen liikkeelle,
tällä kertaa kuitenkin yleisesti tunnettujen arkkiveisujen myyjänä,
mutta koska hänellä ei nytkään ollut passia, joutui hän saman kohtalon
alaiseksi kuin edelliselläkin kerralla, josta hän nyt kuitenkin pian
pääsi vapaaksi.
Vähitellen tuli hän kuitenkin yleisemmin tunnetuksi ja sitte sai hän
puhtaan maineensa ja viattoman toimensa tähden vapaasti kulkea pitkin
varustettuna passilla kotoseudultansa. Tähän lisäksi oli hän
lisätuloksensa ruvennut sitomaan talonpoikien kirjoja, jota työtä hän
tekikin tarkkuudella, jos ei se tullutkaan niin kauniin näköistä kuin
opin käyneitten käsistä. Siitä ruveten alkoi myös se hänen
intotoimensa, jonka työssä hän kuolikin. Jo vuonna 1838 rupesi hän
kokoamaan kirjoja ja pitkitti sitä sitte yhä niin että hänellä
parinkymmenen vuoden kuluttua oli puoliväliin neljättätuhatta
suomalaista kirjaa. Puolet Pohdon kirjoista olivat siis semmoisia,
joita tuskin senkään ajan kirjakauppiaat olivat nähneetkään. Kun hän
sitä paitsi kokosi vanhoja rahoja on ihmeteltävää kuinka hänen pienet
tulonsa niihin riittivät, varsinkin kun hän useastakin kirjasta, jonka
hänen tottunut silmänsä oli havainnut kallisarvoiseksi, maksoi hyvän
hinnan, vaikka hän tosin palkkioksi kirjansitojatoimestansa sai
useimmat rahatta.
Tämän saattaa ehkä selittää sillä, että kun hän jo pienuudesta oli
oppinut kärsimään kovaa ja olemaan paljoa paitsi, tuli hän ylen vähällä
toimeen. Palanen leipää taskussa oli hänelle tarpeeksi astuessaan
paikasta toiseen, jossa hän luuli saavansa tyydytetyksi palavan halunsa
kirjoihin. Asuntonsa kulkeissansa ei suinkaan maksanut mitään, koska
hän aina oleskeli yhdessä työväen kanssa. Vaatteensa olivat halvimmasta
kankaasta ja varsinkin talvella liian heikot meidän kovia pakkasiamme
vastaan. Vaikka hänen vaatteensa olivatkin kuluneet ja risaiset, olivat
hänen kasvonsa ja kätensä aina puhtaat. Hän joi ainoasti vettä,
janoansa tyydyttääkseen. Kahvia ja teetä ei hän myöskään juonut, jos
sitä joskus hänelle tarjottiinkin, vaan selitti, ettei hän tahtonut
tottua semmoiseen, johon eivät hänen varansa riittäneet. Hän oli sitä
paitsi järjestäväisyyttä harrastavainen ja katsojan oli oikein
miellyttävää nähdä kuinka hän hoiti kirjavarojansa, joita hän kuljetti
mukanansa.
Siihen aikaan koottiin juuri tietoja kaikista suomeksi painetuista
kirjoista ja niiden hankinnassa oli Matti Pohto paraana lähteenä; hän
ottikin innollisesti osaa siihen työhön eikä tyytynyt pelkkien tietojen
hankkimiseen ja antamiseen, joissa hän olikin verraton mainion hyvän
muistonsa kautta, vaan hän lahjoitti myös yliopistolle melkoisen
paljouden kirjoja, vielä eläessänsäkin.
Hän oli käynyt, melkein saamme sanoa, pitkin Suomen maata ja päätti
vielä tehdä retken Viipurin lääniin, josta hän helpolla luuli
pääsevänsä Inkerinmaalle tutkimuksiansa jatkamaan. Hän olikin jo
matkalla, saatuansa passin ja puoltosanoja Helsingistä päästäksensä
vielä Pietariin saakka ja siellä Keisarilliseen kirjastoon, kun hän
Nuoran kylässä Viipurin pitäjää, nukkuessaan sai surmansa murhaajan
kädestä. Vaatimattomana ja vakaana eli hän elämäänsä, hän oli vaan
suora Suomen talonpoika, mutta kun hän joskus lausui ajatuksiansa
kirja-asioista, paloi koko hänen sielunsa hänen innostuneessa
katseessansa, ja kun hän verrattomalla muistollansa oikaisi
tiedemiesten erehdyksiä vanhojen kirjojen suhteen kyti hänen
silmissänsä vaan nöyryys ja kainous. Suomen yliopisto, sekä Kuopion,
Turun ja Vaasan lukiot, joille hän lahjoitti suuren kirja-aarteensa,
muistavat varmaankin aina kiitollisuudella sitä halpaa ja vaatimatonta
miestä, jonka koko elämän perintönä oli: kirja ja tieto.
Johan Vilhelm Snellman.
Johan Vilhelm Snellman oli niitä mahtavia henkiä, joita Kaikkivaltias
vaan säästävästi antaa kansoille, herättämään, valaisemaan ja viemään
niitä eteenpäin. Meidän sivuisella kansallamme köyhällä maallansa ei
kuitenkaan tähän saakka ole ollut hyvälahjaisien poikien puutetta,
jotka kirkkaalla silmällä sen tarpeille sekä sydämmen jaloimmalla
halulla ja innolla ovat omistaneet elämänsä työn isänmaan vapaalle
kehittymiselle ja kunnialle. Viimeksi kulunut puolivuosisata on
varsinkin ollut rikas etevistä voimista ja hengistä, joiden kylvöstä jo
monta siunausta tuottavaa eloa on kypsynyt. Yliopistossa, tuossa
valistuksemme taimelassa, kasvatettiin kolmannella vuosikymmeneksellä,
monta nuorta miestä, joiden työt ja nimet sittemmin ovat syvästi ja
pysyväisesti tarttuneet kansamme kohtaloihin ja sen historiaan
uurtaneet loistavan ja rakkaan muiston. Niissä oli _Johan Vilhelm
Snellman_, voimallisena, järkähtämättömänä ja pelkäämättömänä,
niinkuin muinoisajan jaloimmat urhot, ensi rivissä ja voitti terävällä,
rehellisellä kalvallansa voittoja, joita vielä tulevatkin polvet
ylistävät.
Se mahtava ja monipuolinen vaikutus, jolla Snellman pitkän ja
viimeiseen hetkeen työllisen elämän aikana on tarttunut meidän
valtiollisiin ja kirjallisiin oloihimme, on niin yhdistänyt hänen
nimensä kaikkeen muistettavimpaan ja kalleimpaan, jota Suomi viimeksi
kuluneella puolivuosisadalla on saanut nauttia, että isänmaalla on
tuskin ainoatakaan, joka olisi yleisemmin suosittu ja kunnioitettu.
Snellmannin suurenlainen ja ponteva luonne, hänen tieteen ja tutkinnon
herättämä syvä rakkautensa totuuteen ja vapauteen, teki hänen jo
aikaisin siksi urhoksi, joka raivasi niin monta tietä ja toi nähtäviin
uusia ennen tietämättömiä keinoja. Jokaisella alalla, jossa hän teki
työtä oli hän aina ensimmäisinä; huolimatta taikaluuloista heilutti hän
aina lippuansa korkealla. Hän saattoi suuttua, mutta hänen lämmin ja
ihmisiä hellivä sydämmensä ei sisältänyt mitään vihaa; vaakunaansa
oli hän uurtanut kirjoituksen: _Isänmaan edestä!_ ja sentähden
häviölle joutuneet vastustajansakin kunnioittivat häntä.
Yliopistossa teki Snellman työtä viisaustieteen (filosofian) alalla ja
näitä tietojansa kartutti hän suureen määrään matkoillansa ulkomailla.
Ajan tärkeitten kysymyksien ratkaisemiseen tunki hän neronsa
käsityksellä ja loi itsellensä mielipiteitä, jonka virtaavasta
lähteestä sittemmin levisi niin paljon valoa ja kirkkautta. Hänen
tieteelliset teoksensa pidettiin Saksassa suuressa arvossa ja
oleskeltuansa jonkun ajan Ruotsissa sai hän siellä etevän kirjallisen
maineen, ei ainoastaan sanomalehti- sekä kaunokirjallisuuden alalla
vaan myös semmoisien tekojen kautta, jotka osoittivat syvää
viisaustieteellistä tutkimista ja monipuolista tietoa.
Snellmannin viisaustieteelliset aatteet eivät kuitenkaan hänen
kotomaassansa tuottaneet hänelle samaa menestystä. Päinvastoin sen ajan
hallitus piti niitä enemmän syinä ja paheina kuin etuina. Snellmannin
täytyi siis ottaa vastaan koulun rehtorin virka kaukaisessa Kuopiossa.
Mutta tälläkin verraten alhaisella tilalla osasi Snellman kehittää yhtä
uutteraa kuin suurenlaista vaikutusta. Opettajavirkaansa hoiti hän
lempeästi ja omantunnonmukaisesti, voittaen luottamusta niin, että
kiitolliset oppilaat sitä vielä ylistävät. Vakaalla lempeydellänsä sai
hän aikaan senkin, että koulusta katosi usein sitä ennen käytetty ase,
jonka piti herättämän nöyryyttä ja kuuliaisuutta.
Mutta hänen henkensä, jota eivät vastukset jaksaneet lannistaa, vaali
laveampaa vaikutusalaa. "Saima"-lehden toimittajana ja kustantajana,
raivasi Snellman uuden tien vapaalle sanalle, valtiolliselle
keskustelulle, sekä yhteiskunnan sisällisien asioiden julkiselle
arvostelulle, ja herätti siten kansallistunnon uuteen, virkeään
elämään. Niissä mielipiteissä ja totuuksissa, joita Snellman tässä yhtä
nerokkaalla kuin kansantajuisella tavalla toi ilmi, oli yhtä monta
todellisen valistuksen ja "kansallisen sivistyksen" siementä, ja näistä
siemenistä onkin jo moni taimi kasvanut hedelmiä kantamaan. "Saiman"
opit ja sen vapaa ilmaantuminen eivät kuitenkaan olleet hallituksen
mieleisiä, jonka tähden lehti lakkautettiin. "Litteraturblad'issansa"
[kirjallisuuslehti yleistä kansallista sivistystä varten] jatkoi
Snellman kuitenkin vähentymättömällä rohkeudella ja samalla innolla
aljettua julkista työtänsä.
Kun viisaustieteen professorin virka yliopistossa julistettiin
avonaiseksi, haki Snellman sitä, mutta nytkin turhaan, vaikka
konsistoriumi hänelle antoi puoltosanansa. Kaikki nämät esteet olivat
kuitenkin Snellmannin rautaiselle tahdolle voimattomia; ne päin vastoin
yhä koroittivat kunnioitetun kansan ystävän arvoa yleisön silmissä.
Snellmannin nimi oli jo kaikkien huulilla ja hänessä tervehdettiin
kansan miestä. Otettuansa eron rehtorinvirastansa oleskeli Snellman
pääkaupungissa kirjurina eräässä suuremmassa kauppakonttoorissa.
Vuosi 1855 toi mukanansa uusia mielipiteitä korkeimmassa vallassa ja
nyt nousi Snellmannille vihdoinkin uusi ja levollisempi tulevaisuus.
Hän nimitettiin hakemattansa viisaustieteen professoriksi yliopistossa
ja vaikutti nyt siellä opettajana ja myös sillä ansiolla, jonka hän oli
maassa saanut. Hallituskin, joka tarkoin tunsi tämän vaikuttavaisuuden
ja osasi arvostella sitä kokemusta ja niitä tietoja joita Snellman
sanomalehden toimittajana oli tuonut ilmi, rupesi julkisissa asioissa
pitämään neuvoa tämän tietoviisaan ja valtiomiehen kanssa, jonka Hänen
Majesteettinsa Keisari vihdoin v. 1863 kutsui rahavaraintoimiston
esimieheksi Keisarillisessa Suomen senaatissa.
Tässä pienessä elämäkerrassa on turhaa tuoda esiin sitä kaikkea suurta,
tärkeätä ja merkittävää, jota hän maan hyväksi on toimittanut sekä
valtiopäivillä ollen Ritariston jäsenenä, että kirjailijana, jona hän
tuotteillansa sekä kirjoissa että puhuen on tehnyt kansalaistensa
valistukseksi.
Johan Vilhelm Snellman, merikatteini K. H. Snellmannin poika Uudesta
Kaarlepyystä, syntyi 12 päivänä toukokuuta v. 1806 Tukholmissa.
Käytyänsä Oulun alkeiskoulun lävitse, tuli hän ylioppilaaksi Turussa v.
1822, vihittiin viisaustieteen maisteriksi v. 1832 ja nimitettiin
dosentiksi samassa tieteessä 1835. Teki matkoja Saksaan, Tanskaan ja
Ruotsiin vv. 1837-1842. Kuopion alkeiskoulun rehtorina vv. 1843-1849;
professorina yliopistossa v. 1856; senaattorina ja rahavarain
päällikkönä 1863; vapautettuna viimeksimainitusta toimesta v. 1868;
Suomen hypoteekkiyhtiön johtokunnan esimiehenä vv. 1868-1881. -- v.
1866 koroitettiin Snellman lapsinensa ja jälkeläisinensä suomalaiseen
aateliseen säätyyn. Avioliitossansa Johanna Lovisa Wennbergin kanssa
jätti Snellman jälkeensä neljä poikaa ja tyttären.
Nuorukainen, sinä, jonka sydämmessä palaa into ja halu olla
isänmaallesi hyväksi näet esikuvan, jota kelpaa seurata! Ainoasti
harvoille antoi Luoja hänen neronsa, mutta hänen rohkeutensa ja
rakkautensa saatamme kaikki omistaa omiksemme ja niiden avulla voittaa
isänmaallemme valoa ja vapautta, sillä
"Ei päällikkö yksin taistelua voita
Jos soturien rivit eivät parastansa koita."