Regnier. He olivat jo kauvan eläneet keskenänsä vihamiehinä, ja Bezin
oli usein uhannut tappaa naapurinsa. Nyt varsinkin pelkäsi Regnier
vihamiehensä käyttävän kostolleen tätä soveliasta tilaisuutta.
Mainittuna kauhun yönä särettiinkin hänen huoneensa ovi. Sisään astuu
Bezin kahden aseistetun palvelijan kanssa, joilla oli paljastetut miekat
kädessä, ja käskee äkäisellä äänellä vapisevan Regnierin seuraamaan
itseään. Ulkona odotti neljä satulalla varustettua hevoista. Regnierin
piti nousta yhden hevosen selkään, ja vietiin sanaakaan sanomatta
eräälle maahoville. Kun molemmat vihamiehet täällä jäivät kahdenkesken,
sanoi Bezin:
"Nyt olet sinä tallessa! Minä olisin voinut käyttää tilaisuutta
kostaakseni sinulle, mutta urhoolliset miehet jakavat vaaran; sentähden
olen minä pelastanut sinut. Jos sinä tahdot, olen minä valmis vast'edes
taistelemaan riidassamme, niinkuin se sopii ja on kohtuullista
aatelismiehille."
Nämä sanat lausuttuaan hyppäsi hän hevosensa selkään ja ratsasti
tiehensä.
Sankari.
Monessa suhteessa voipi verrata mainioita miehiä taivaan tähtiin.
Jotkut loistavat kuin näköä huikaisevat meteorit; eräät taas täyttävät
mailman kuten pyrstötähdet ihmettelemisellä, jopa kauhistuksellakin,
heti taas kadotakseen jättämättä muuta jälkeensä kuin -- pimeyden
ja yön. Toiset sitä vastaan ovat niinkuin aurinko ikuisessa,
majesteetillisessa loistossaan, joka tunkee säteillään paksujen pilvien
läpi ja vielä maanpinnalle hyvästi jättäessään punaisella
iltaruskollaan lupaa meille kaunista aamua tulevana päivänä.
Tämmöisenä suloisena ja ylentävänä ilmauksena astuu eteemme _Mikaeli
Ruyther_, joka syntyi vuonna 1607 Maaliskuun 27 päivänä Bliessingen
kaupungissa, ja jonka miehen kunniaksi Die neue Kirche'ssä
Amsterdamissa on nostettu marmorinen muistopatsas.
Ruyther oli merkillinen yhtä paljon suopeutensa kuin luonnonomaisen
lujuutensakin tähden. Kerran purjehtiessaan Länsi-intiaan vähäisellä
kauppalaivalla, huomasi hän kaukaa erään hispanialaisen laivan, jota
hän koetti paeta. Mutta vihollinen täytti vaan päälle ja tahtoi ampua
hänen laivansa upoksiin. Silloin rupesi Ruyther niin ankaraan ja
voimakkaasen vastarintaan, että kohta alkoikin vesi tulvata suureen
laivaan, siihen ammutuista reijistä ja rupesi jo vajoamaan. Ruyther
lähetti nyt veneen hukkuvan laivan luo, ja se pelastikin kapteenin ja
suuren osan väestöstä.
Kun kapteeni tuotiin Ruytherin luo, kysyi hän:
"Olisitteko tekin osoittanut laupeutta minun väestölleni, jos teille
olisi onnistunut ampua minun laivani upoksiin?"
Hispanialainen vastasi:
"Minun aikeeni oli hukuttaa teidät jokaisen."
Tästä vastauksesta vihastui Ruyther niin tuliseksi, että hän käski
paikalla viskata kaikki hispanialaiset mereen. Kun tuo röyhkeä
vihollinen näki katkeran totuuden tässä käskyssä, heittäyi hän ynnä
kumppaliensa keralla, polvilleen ja rukoili armoa. Ruyther antoi heille
anteeksi, vaikka hän olikin vihainen.
Merimatkoillaan tuli Ruyther usein Berberiaan pohjois-Afrikassa. Siellä
olikin tavallisesti hänellä hyvä tilaisuus edullisesti myödä hänelle
uskotut tavarat. Kerran oli hänellä mukanansa kastanjan kasveista
englantilaista vaatetta, joka erinomaisesti mielistytti Salen kaupungin
turkkilaista päällikköä. Koska tämä kuitenkin olisi tahtonut maksaa
siitä ainoastaan vähäisen hinnan, vastasi Ruyther hänelle:
"No, minä pidän itse sen."
"Ei, kyllä minä tahdon sen", pitkitti toinen, "mutta minä en maksa
siitä penniäkään enempää."
"Minulla ei ole oikeutta", vastasi Ruyther, "myödä ala-arvoisesti sitä
omaisuutta, joka minulle on kerran uskottu."
Molemmat tulistuivat yhä enemmän ja enemmän puheessaan. Vihdoin sanoi
Ruyther:
"Antakaa minun olla rauhassa; minä en saa myödä sitä niin alhaisesta
hinnasta, mutta lahjoittamaan olen minä kyllä oikeutettu sen sinulle."
Turkkilainen nauroi pilkallisesti ja sanoi:
"Mitähän tämä merkitsee? Sinulla ei ole valtaa myödä vaatetta helposta
hinnasta, vaan kyllä lahjoittaa se ilmaiseksi?"
Ruyther vastasi levollisesti:
"Jos minä myön tämän alahinnasta, niin turmelen minä sillä kaupan; vaan
välttääkseni suurempaa vaaraa, on minulla oikeus valita pienempi ja
lahjoittaa vaate ilmaiseksi."
Silloin vihastui turkkilainen äärettömästi ja puhkesi uhkauksiin.
"Etkö sinä tiedä", sanoi hän, "että minulla on valta ottaa sinulta pois
koko sinun laivasi ja sen lasti?"
"Sen minä tiedän", vastasi Ruyther, "mutta sittepähän tulee koko
maailmakin näkemään, kuinka paljon sinuun voi luottaa ja uskoa. Jos
minä olen jääpä sinun vangiksesi, niin määrää heti lunastusrahani, ja
minä pidän huolta siitä, että se tulee maksetuksi."
Turkkilainen uhkasi kahta kauheammin. Ruyther ei kuitenkaan pelästynyt,
vaan kiljasi rohkealla äänellä:
"Todentotta, jos minä olisin laivoillani, niin lopettaisit sinä nuo
uhkauksesi!"
Turkkilainen puri hammasta raivossaan ja polki jalkaa; vihdoin kiiruhti
hän toiseen huoneesen ja vaikeroi siellä:
"Eikö se ole ihme, että kristitty on tuollainen ihminen!"
Ruyther kertoi sill'aikaa tapauksen vihastuneen päällikön veljelle ja
muille ylhäisille miehille ja valitti sitä kun hän ei tietänyt, oliko
hän nyt vanki vai vapaa. Hetken kuluttua tuli turkkilainen takaisin.
Hän oli nyt vähän leppeämpi.
"Saanko minä vaatteen siitä hinnasta, jonka minä olen tarjonnut eli
en?" kysyi hän vienolla äänellä.
"Tarjoomastasi hinnasta minä en saa antaa sitä", vastasi Ruyther
levollisesti; "mutta niinkuin olen sanonut, lahjoittaa minä kyllä voin
sen sinulle."
"Allahin nimessä!" huudahti turkkilainen, "harvoin on nähty tällaista
lujuutta, tällaista uskollisuutta! Meistä pitää tulla ystävykset.
Sinunlaistasi minä en vielä ole nähnyt, vaikka vanhuus on jo tukkani
vaalistanut."
Ja seuralaisilleen sanoi hän:
"Katsokaa, kuinka uskollinen tämä kristitty mies on niitä kohtaan,
jotka ovat hänen lähettäneet. Osoittakaa myös te kaikki minulle
samallaista uskollisuutta!"
Senjälkeen astui hän Ruytherin eteen, paljasti rintansa ja samoin
hollantilaisen, laski kätensä Ruytherin rinnalle ja tämän käden
omalleen ja vakuutti häntä valalla suojeluksestaan ja ystävyydestään.
Hän käski myös kohtelemaan Ruytheria ja hänen väkeänsä kaikella
kohteliaisuudella mitä suinkin ajatella voi.
Tämän kautta kohosi Ruytherin arvo kaupungin asukasten silmissä aina
korkeammalle, niin että he sitte ostivat kaikki tarvittavansa
europalaiset tavarat ainoastaan häneltä ja odottivat hänen tuloansa
vaikka muitakin laivoja oli satamassa. Ruyther uskalsi nyt ilman
vaaratta matkustaa sisemmällekin maahan ja käytti usein tätä
tilaisuutta ostaakseen vapaaksi kristittyjä orjia, johon tarkoitukseen
hän sai rahoja Alankomaasta, sillä siihen aikaan oli monta merimiestä
kaikista Euroopan valtakunnista merirosvojen orjuudessa nääntymässä
Afrikan pohjoisrannoilla.
Muutamia vuosia vastakerrotun tapauksen jälkeen joutui Ruytherin laiva
Afrikan rannalla haaksirikkoon. Hän löysi likeisyydestä laivahylyn ja
tahtoi nyt antaa miestensä, jotka olivat osaavat laivarakennuksessa,
koetella korjata sitä. Sill'aikaa auttoivat maanasukkaat tavarain
pelastamisessa hukkuvasta laivasta, niin että Ruyther sai vuorostaan
kiitollisuudella huudahtaa:
"Semmoista uskollisuutta ja taipuvaisuutta en minä ole vielä koskaan
kristityssä maassa tavannut!"
Ruytherin kunnia ja maine kasvoi suuremmaksi ja suuremmaksi.
Hallituksensa nimitti hänet vihdoin amiraaliksi ja hän ymmärsi myös
siinä toimessaan kohottaa isänmaansa kunniata. Edistymisensä ei
saattanut häntä kuitenkaan röyhkeäksi. Päinvastoin oli hän sangen
hurskas mies. Kun kerran erään suuren voiton perästä huusivat hänelle:
"Eläköön Plymouthin tappelun voittaja!" vastasi hän kainostellen:
"Ei maamme tarvitse minua kiittää tästä kauniista voitosta! Me
taistelimme suurta ylivoimaa vastaan. Mutta Jumala oli kanssamme!
Hänelle yksin kunnia! Jolle kaikkivaltias Jumala antaa rohkeutta, hän
myös voittaa."
Franskanmaan kuningas Henrik IV.
Kun Henrik IV valloitti Pariisin, niin sattui useita hänen
katkerimmista vihamiehistään joutumaan hänen käsiinsä, mutta hän ei
kostanut kellekään. Hän ainoastaan karkoitutti heidät pois
pääkaupungista. Hänen neuvonantajansa huomauttivat häntä, että hänen
uskolliset alammaisensa olivat vihaiset tästä, mutta hän vastasi
näille:
"Jumala antaa meille anteeksi, vaikka emme ole sitä ansainneet; miksikä
ei minun pitäisi anteeksi antaa kaikesta sydämmestäni minun
vihollisilleni?"
Kuninkaalla oli ollut onni saada Sully'n ministerikseen, sillä hän oli
saanut hänestä etevän valtiomiehen ja todellisen ystävän, jonka neuvoa
kysymättä hän ei ryhtynyt mitään toimittamaan. Ruhtinas vihastui kun
Sully moitti häntä, mutta tästä huolimatta tuli ystävyys molempien
miesten välillä vaan lujemmaksi. Hovimiehet koettivat useita kertoja
kukistaa tätä rehellistä miestä, vaan turhaan. Kerran tahtoi Sully
puolustaita kuninkaan edessä joistakuista syytöksistä, joita oli tehty
häntä vastaan. Tätä kuitenkaan ei kuningas sallinut. Päinvastoin lausui
hän silmäillen joitakuita hovimiehiä, jotka uteliaina jonkun matkan
päässä tarkastelivat riitaa Sullyn ja kuninkaan välillä:
"Vaikene, ystäväni! Nuo kateelliset ihmiset tuossa voisivat luulla,
että minulla todellakin on sinulle jotakin anteeksi annettavaa."
Joku aika senjälkeen väitteli Sully kuninkaan tahtoa vastaan
semmoisella päättäväisyydellä, että tämä suuttui, nousi ylös ja sanoi
poismennessään:
"Tämä kiusallinen ihminen ei koskaan tee muuta kuin myötäänsä väittelee
minua vastaan ja kumoaa kaikki mitä minä teen. Mutta minä tiedän
hankkia itselleni kunnioitusta; minä en päinperin katso häntä
neljääntoista päivään!"
Seuraavana aamuna noin seitsemän aikaan kuulee Sully jonkun koputtavan
ovelleen.
"Kuka se on?" huutaa hän.
"Kuningas!" oli vastaus.
Henrik astui sisälle, syleili ystäväänsä ja sanoi:
"Anna kaikki olla unhotuksissa! Jos sinä et koskaan enää sanoisi minua
vastaan, niin voisin minä luulla, ettet sinä enää rakastakaan minua!"
Eräältä Henrikin urhoollisimmalta kenraalilta, jolla oli paljon
velkoja, myöttivät velkamiehet kaiken irtonaisen omaisuuden. Hän
valitti tästä kuninkaalle ja pyysi hänen laatimaan käskyn, että hän
saisi omaisuutensa takaisin.
"Ei", sanoi kuningas, "meidän pitää maksaman velkamme; minä maksan aina
omani."
Tämän sanottuaan vei hän kenraalin erilleen ja antoi hänelle kalliin
kiven, jonka hän sai pantata siksi kuin velat olivat maksetut.
Henrik IV koetti ennen kaikkea saada vaurautta maahansa. Hän auttoi
kauppaa ja maanviljelystä, teetti uusia teitä ja alensi tullimaksut.
Omalla elämällään antoi hän esikuvan yksinkertaisuudesta ja
säästäväisyydestä. Hän kielsi käyttämästä kulta- ja hopeakirjauksia
vaatteissa. Köyhä maakansa, joka oli perin köyhtynyt hugenotti-sodan
kautta, sai osan verostaan anteeksi ja franskalainen talonpoika muistaa
vielä tänäkin päivänä kuningas Henrik IV:nnen lausuneen seuraavat
sanat:
"Minä toivoisin, että jokaisella talonpojalla minun valtakunnassani
olisi kana pyhäpäivänä padassaan."
Todistuksena Henrik kuninkaan kansan rakkaudesta kerrotaan seuraavaa:
Kerran ollessaan kävelemässä tapasi yhden talonpojan, jonka kanssa hän
rupesi puhelemaan, ja sai tietää, että talonpoika oli matkalla
saadakseen nähdä kuningasta jota hän ei tuntenut.
"Huomaa", sanoi kuningas, "ja ota vaari siitä kuka pitää hatun päässä,
kun muut ottavat sen pois; sillä hän on kuningas."
He tulivat kaupunkiin; kaikki antoivat heille nöyrästi tietä,
kumartelivat ja ottivat pois hatut päästään. Ainoastaan kuningas ja
talonpoika pitivät ne. Silloin sanoi talonpoika.
"Jaa, joko olette te kuningas, tahi minä sitte; sillä ainoastaan me
molemmat olemme hattu päässä."
Kuningas hymyili ja pyysi talonpojan tulemaan kanssansa linnaan.
Kun Henrik Toukokuun 14 päivänä 1610 ajoi Parisin katua avonaisissa
vaunuissa ja vaunujen piti muutamassa tungoskohdassa seisattua, käytti
eräs konna tätä tilaisuutta hyväkseen, hyppäsi vaunuun ja pisti
kahdesti kuningasta väkipuukolla rintaan.
"Oi Jumala, minä olen haavoitettu!" sanoi Henrik pannen kätensä ristiin
ja heitti henkensä.
Kansa murehti paljon tätä mainiota ruhtinastaan ja pitää vielä nytkin
häntä kiitollisessa muistossaan.
Jalomielinen sotapäällikkö.
Ernesti Mansfeldilainen oli mainioimpia sotapäälliköitä
kolmikymmen-vuotisessa sodassa ja oli urotöillänsä hankkinut itselleen
kuolemattoman nimen. Mutta ei ainoastaan urhoollisuutensa, vaan myöskin
jalomielisyytensä tähden ansaitsee hän muistamista.
Niinpä oli hän kerran huomannut sihteerinsä olevan uskottoman ja
pitävän kirjevaihtoa erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Sen sijaan
kuin olisi pitänyt rangaista sihteeriä sillä ankaruudella, jonka hänen
rikoksensa ansaitsi, eroitti hän ainoastaan hänet virastaan, antoi
hänelle jonkun summan rahoja tähdellisimpiin tarpeihinsa ynnä kirjeen
itävaltalaiselle kenraalille, jossa hän luetteli sihteerinsä kaikki
hyvät puolet.
Joku aika tämän tapauksen jälkeen huomasi hän, että viholliset olivat
lahjoneet hänen apteekarinsa häntä myrkyttämään. Hän kutsutti
apteekarin luokseen ja lahjoitti hänelle melkoisen rahasumman, ettei
hän köyhyyden tähden täst'edes tarvitsisi antautua rikoksellisiin
hankkeihin.
Kristityn kosto.
Unkarilainen kaupunki Osen ympärillä olevine maakuntineen kuului
turkkilaisen ylivallan alle vuodesta 1530 vuoteen 1686. Hamsa Bey
hallitsi siellä jonkun aikaa rajattomalla vallalla ja raivokkaalla
julmuudella. Häntä vastaan taistelivat unkarilaiset aatelismiehet
_Pietari Tzapary ja Adam Batthiany_ urhoudella ja kestäväisyydellä
ja saattoivatkin vihollisensa suureen vahinkoon. Julmistuneena tästä,
tahtoi Hamsa Bey kavalalla petoksella ainakin yhden näistä jaloista
miehistä saada käsiinsä. Hänelle onnistuikin urhoollisen vastustuksen
perästä saada pahasti haavoitetun Tzaparyn vangikseen.
Julma Hamsa Bey antoi huolellisesti parantaa Tzaparyn haavat, joiden
parattua hän valjastutti hänet muiden vankien kanssa auran eteen, jota
vetämään heitä pakoitettiin ruoskan lyönnillä. Jonkun ajan kuluttua
onnistui Tzaparyn uskollinen asekumppali saamaan vangiksi erään
etevimmistä turkkilaisista päälliköistä. Aljettiin silloin keskustella
Tzaparyn ja tämän vaihtamista, joka myöskin onnistui. Hän tuli
takaisin, mutta hyvin sairaana, pitkäpartaisena ja elon voima
sammuvaisena silmissään. Vähitellen tuli hän kumminkin entiselleen.
Niin pian kuin hän oli saanut voimansa takaisin, kohosi hänessä
sotainto uudelleen ja hän halusi yhä enemmin ja enemmin päästä
koetukseen vihollisen kanssa ja voittaa heidät. Tilaisuus tulikin
heti kohta, sillä onni näytti kääntäneen selkänsä turkkilaisille.
Vuonna 1686 ryntäsi Oseniin itävaltalaiset, bayerilaiset ja
brandenburgilaiset sotajoukot ja valloittivat suurella mieshäviöllä.
Edellä kaikkia oli Tzapary osoittanut uljautta ja urhoollisuutta.
Vankien joukossa oli myöskin itse Hamsa Bey. Lothringin herttua, joka
johti sotajoukkoa Osenin valloituksessa, piti kemut voiton saatua ja
esitteli maljan urhokkaalle Tzaparylle. Samalla kertaa lahjoitti hän
hänelle Hamsa Beyn ja antoi hänelle täydellisen vapauden menetellä
hänen kanssaan niinkuin parhaakseen näki. Sittekun juhlapuolinen oli
loppunut, kiiruhti Tzapary ja Batthiany vankeushuoneesen. Tzapary astui
sisään ja sanoi:
"Tunnetko sinä minua? Minä tulen kostamaan."
"Kosta vaan", sanoi turkkilainen; "minä en pelkää sinua ja kiroonpa
sinua vielä kuolematuskissanikin."
"Niinpä saat", sanoi Tzapary, "kokea kristityn kostoa, jonka pyhä
uskonoppi käskee palkitsemaan pahan hyvällä. Minä lahjoitan sinulle
elämän ja vapauden ilman lunastus-rahatta, ilman mitäkään ehdoitta."
Hamsa Beylle soi kuitenkin tämä vapauskello liian myöhään. Hän oli jo
ennättänyt ottaa myrkkyä, jota hän aina piti saapuvilla. Hämmästyneenä
ja murrettuna Tzaparyn jalomielisyydestä heittäytyi hän tämän jalkojen
juureen ja anoi anteeksi kaikkea pahuuttaan häntä kohtaan.
Muutamia tuntia sen jälkeen kuoli Hamsa Bey. Tzapary seisoi ensimmäistä
suremassa hänen ruumiinsa vieressä.
Kuningas Kustaa II Adolf.
Kuningas Kustaa Adolf Ruotsissa oli kieltämättä aikakautensa suurimpia
miehiä, muisteltakoon sitte joko hänen omaisuutensa kuninkaana tahi
hänen etevyytensä ihmisenä. Hän oli lahjoitettu erinomaisilla
sielunomaisuuksilla ja voi usein pikemmin kuin moni vanhempi ja enemmin
kokenut mies tunkeutua asioiden ja olosuhteiden perille. Hänellä oli
myöskin taito selvästi ja valmistamatta lausua ulos ajatuksensa sekä
erinomainen muisti. Sotaherrana muisti ja tunsi hän ei ainoastaan
korkeammat upseerit vaan myös monen sotamiehenkin.
Hän osoitti niinhyvin sanoissa kuin töissäkin totista ja elävätä
Jumalan pelkoa ja luki usein raamattua. "Minä koettelen", lausui hän
tavallisesti, "Jumalan sanaa miettimällä vahvistaa itseäni pahaa
viettelystä vastustamaan. Ihminen sillä sijalla kuin minä olen ei ole
kellenkään vastuunalainen muille kuin Jumalalle, mutta tämä itsenäisyys
juuri saattaa moniin kiusauksiin, joita vastaan me emme koskaan voi
olla kyllin valveilla."
Hänen elämänsä oli kuvaus hänen Jumalan pelvostansa. Viekkautta hän ei
ymmärtänyt; luulevaisuus oli hänestä kaukana. "Minä voin maata jokaisen
alammaisen polvella", sanoi hän usein.
Yksi asia, joka kuitenkin välistä saattoi hänet osoittamaan muitakin
puolia kuin näitä hänen omaisuuksiaan, oli hänen pikainen luontonsa ja
se malttamattomuus, joka siitä oli seurauksena. Kuitenkaan hän ei
väärästä ylpeydestä ollut virhettään tunnustamatta, ja niin pian kuin
hänen pikaisuutensa oli ohitsemennyt, sovitti hän kaiken, mitä
pikaisuudessaan oli jotakuta vastaan rikkonut.
Niinpä sattui kerran sotaväen katselemuksessa, että hän joutui
sanasotaan erään överstin kanssa ja unhotti tilansa siihen määrään,
että antoi hänelle korvapuustin. Översti otti hetipaikalla eron
virastaan ja lähti ratsastaen matkustamaan Tanskan maalle. Hän tuskin
kuitenkaan oli tullut Ruotsin rajan yli, kun kuulee takanansa hevosen
kavioin rakseen ja näkee entisen herransa tulevan ratsastaen täyttä
laukkaa, seurassansa ainoastaan yksi upseeri. Niinpian kuin Kustaa
Adolf sai nähdä överstin, hyppäsi hän hevosensa selästä ja huusi
hänelle:
"Seisottakaa, översti! Te olette loukattu, minä tiedän sen, ja
sentähden tulen minä niinkuin ritarillinen mies tarjoamaan teille
hyvitystä siitä. Me olemme ulkopuolella Ruotsin rajaa. Täällä olemme me
yhtäläiset. Meillä on miekat ja pistoolit kummallakin; valitkaa kumpi
ase hyvänsä, ja asia tulee ratkaistuksi."
Översti tunsi itsensä liikutetuksi tästä kuninkaan avosydämmisestä
tunnustuksesta. Hän laskeutui hevosensa selästä ja heittäytyi kuninkaan
jalkoihin.
"Jumala varjelkoon", sanoi hän, "vetämästä miekkaani niin urhoollista,
niin kelvollista ja armollista herraa vastaan. Antakaa anteeksi, että
päätin matkustaa niin silmänräpäyksessä, sallikaa minun palata takaisin
ja palvella suurta kuningastani elämässä ja kuolemassa."
Kustaa Adolf tuli liikutetuksi, hän nosti ylös kokeneen soturin ja
syleili häntä, jonka jälkeen molemmat palasivat ruotsalaiseen leiriin.
Kustaa Adolf osoitti usein persoonallista urhoollisuuttaan niin
loistavasti, että hänen ystävänsä nuhtelivat häntä sanoen hänen olevan
parempi sotamies kuin sotapäällikkö. Mutta kuningas vastasi silloin,
että sotapäälliköllä ei ollut oikeus vaatia suurempaa urhoollisuutta
sotamiehiltään kuin itse osoitti. Arkamaisuus oli hänestä kokonaan
vierasta. Kun häntä varoitettiin antautumasta vaaran kitaan vastasi hän
tapansa mukaan leikillisesti: "Ei ole vielä kukaan kuningas kaatunut
kanuunan kuulasta", eli myöskin: "Mikä kuolema on kauniimpi kuninkaalle
kuin kuolla kansansa ja oikean asian edestä?"
Kerran syöksehi hän eräässä ottelussa tulisimman kahakan keskelle.
Viholliset piirittivät hänet kokonaan, eikä hänelle näyttänyt olevan
mahdollista välttää joko vangiksi tuloa eli kuolemaa, niin ankarasti
kuin hän taistelikin. Silloin keräsi eräs urhea upseeri joitakuita yhtä
urhokkaita kumppaneitansa ja he pelastivat onnellisesti kuninkaan
vihollisen käsistä. Sama upseeri oli sittemmin itse vaarassa ja vähällä
joutua vangiksi. Kustaa Adolf, huomattuaan tämän, syöksihe silloin heti
kahakkaan ja onnistui pelastamaan pelastajansa, jolle hän ilomielin
huusi: "Nyt olemme kuitit, kumppani!"
Oli 6 päivä marraskuuta 1632, kun tuo Ruotsin sotaväelle niin
ratkaiseva tappelu Lützenin kentällä tapahtui. Kustaa Adolf oli
taistellessaan uskonpuhdistuksen pyhän asian edestä voittajana
läpikulkenut koko Saksanmaan ja oli matkalla Saksan keisarin
pääkaupunkiin, kun Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet tänne avukseen
keisarillista sotajoukkoa vastaan, joka hävittäen oli karannut hänen
valtakuntaansa. Aamu oli kylmä ja sumu peitti vielä sotakentän, kun
taistelu alkoi. Taisteltiin suurella urhoollisuudella molemmin puolin.
Vihdoin tunkeutui esille ruotsalaisten oikea siipi Kustaa Adolfin
johdannolla ja ahdisti kiivaasti vihollista. He alkoivat jo väistyä,
silloinkun kuningas sai tietää vasemman siiven horjuvan. Hän kiiti
sinne silmänräpäyksessä; ainoastaan jotkut harvat voivat seurata häntä,
silloin sattui häneen kuula ja hän vaipui, kuolemahaavan saaneena,
hevosensa seljästä, joka juoksi ruotsalaisten rivien halki ilman
ratsastajatta, josta heti arvattiin, mikä vahinko oli tapahtunut.
Harvat kuninkaat ovat saaneet nauttia suurempaa kunnioitusta
kuolemansa jälkeen kuin Kustaa Adolf. Yksin hänen vihollisensakin
tunnustivat mielellään hänen suuret avunsa, hänen urhoollisuutensa ja
Jumalanpelkonsa, ja itse paavi sanoi hänestä: "Hän on maailman suurin
kuningas."
Sitä paikkaa, jossa kuningas kaatui, osoittaa eräs kivi, nimeltä
"Schwedenstein", ja kaksi vuosisataa myöhemmin nostettiin tässä samassa
paikassa muistomerkki Kustaa Adolfin kunniaksi.
Ruotsalaisen runotaiteen isä.
Tällä kunnianimellä merkitään tavallisesti Ruotsin
kaunokirjallisuus-historiassa sitä miestä, joka avasi uuden tien
ruotsalaiselle kielelle ja runotieteelle: _Yrjö Stjernhjelmiä_.
Tämä merkillinen mies syntyi 1598 Vika'n pitäjäässä Taalain
maakunnassa, missä hänen isänsä oli vuorimiehenä. Aikaiseen jo
osottautui pojassa suuret luonnonlahjat ja todisteena hänen
kekseliäisyydestään ja elävästä mielikuvituksestaan kerrotaan hänestä
seuraava kertomus:
Hän kulki eräänä kylmänä ja tähtikirkkaana talvi-iltana isänsä kanssa
Runnjärven jäätä. Isä kysyi häneltä silloin, miten hän luuli tähtien
syntyneen. Vikkelä poika vastasi tähän heti:
"Taivas on aina valon loisteessa ja Jumala kävelee tuolla ylhäällä
taivaan salissa edes takaisin, mutta kun hän on jotenkin väkevä mies,
niin pistelee hän välistä reikiä kepillänsä lattiaan. Valo loistaa
niistä ja me kutsumme niitä tähdiksi."
Tämä hänen vastauksensa mahtoi olla syynä siihen, että hän sai
aateloitessa nimekseen Stjernhjelm (tähtikypäri).
Pojassa aikaiseen huomatut luonnonlahjat vaikuttivat isässä sen, että
hän antoi poikansa lukea. Käytyänsä Vesteroosin koulun läpi, sai hän
tilaisuuden täydellisentää hankittuja tietojansa matkustuksilla
useimmissa Euroopan valtakunnissa.
Kotimaahansa palattua, nimitettiin hän lehtoriksi vastaperustetussa
Vesteroosin lukiossa eli kymnaasissa. Hän ei kuitenkaan saanut kauvan
olla tällä tiellä. Semmoista miestä kuin Stjernhjelm, joka osoitti
neroa ja oppia, luultiin siihen aikaan melkein yliluonnolliseksi
ajatus- ja käytäntövoimassa. Näin suurilahjaiset henkilöt saavat pitää
hyvänänsä, kun heidän hallituksensa käyttää heitä monenmonituisiin
vaihteleviin ja erityisiin toimiin. Stjernhjelm olikin sentähden
määrätty useihin erilaisiin virkatoimiin, kunnes lopulla
nimitettiin sotaneuvokseksi ja johtajaksi antiqviteetti- eli
ministerikollegiumissa, jota tointa hän hoiti aina kuolemaansa asti
vuoteen 1672. Hän oli silloin seitsemänkymmenen neljän vuoden vanha.
Harvoin löytyy semmoisia, joilla olisi niin monipuolisia lahjoja
melkein kaikissa ihmisellisissä tietopiireissä kuin Stjernhjelmillä
oli. Hänen viidessä, kuudessakymmenessä erilaisessa teoksessaan, joista
kuitenkin ainoastaan vähäinen osa on painettu, on teoksia, jotka
kuuluvat -- paitsi runotaidetta -- kielitieteesen, filosofiaan,
lakitieteesen, historiantutkintoon, matematikaan ja luonnontieteesen.
Stjernhjelmin mietteet viimemainitussa tieteessä herättivät suurta
huomiota Ruotsinmaalla, missä luonnontieteen tutkimus ei ollut
erittäin kauvas vielä ennättänyt. Hän joutui pahaan pulaankin
luonnontieteellisten mietteittensä tähden. Hän oli nimittäin tuonut
matkoiltaan kotiinsa suurennuslasin ja tulilasin, ja teki sitte niillä
kaikenlaisia koetuksia, jota vähätietoiset ja taikauskoiset ihmiset
luulivat noituuden harjoitukseksi, ja hänen täytyi julkisesti puolustaa
itseään näitä syytöksiä vastaan.
Kielitutkinnollaan ja runollisuudellaan on kuitenkin Stjernhjelm
enimmän hyödyttänyt isänmaataan ja sentähden ansainnut itselleen nimen
"ruotsalaisen runotieteen isä."
Monien sotien ja siitä syntyneen kanssakäymisen kautta vieraiden
kansojen kanssa oli koko joukko ulkomaalaisia sanoja ja lausetapoja
pujahtanut Ruotsin kieleen. Se oli siis sekoitettu kolmella, neljällä
erikielellä, eikä kuultu enemmän ylhäisen kuin alhaisenkaan suusta
puhdasta ruotsia. Tämä harmitti Stjernhjelmiä. Hän rakasti liika
suuresti äitinsä kieltä nähdäkseen sitä tällä tavalla tahrattuna.
Innolla ryhtyi hän siis toimeen puhdistaakseen ja jalostuttaakseen
ruotsin kieltä. Hän tahtoi näyttää että ruotsin kielellä voitiin lausua
kaiken sen, minkä tällä kummallisella, melkein naurettavalla,
sekoitetulla lainatavaralla lausuttiin. Etenkin runoilijana vaikutti
Stjernhjelm tähän suuntaan. Ollen lahjakas mies ja itse samalla tavalla
käyttäen runonhenkeä kuin vanhat ruomalaiset ja kreikkalaiset, ymmärsi
hän sekä taivuttaa ruotsinkieltä arvollisesti ilmoittamaan suuria ja
korkeita mietteitä että myöskin antaa sille kauniin muodon. Paraana
todistuksena tästä on hänen etevin runoteoksensa, oppirunonsa
Herkuleesta.
Stjernhjelm oli pitkä ja uhkea mies. Koko hänen olentonsa osoitti iloa,
arvoa ja rehellisyyttä. Hänen luonteensa oli sekoitus syvästä
totuudesta ja koirankurisesta leikillisyydestä. Tämä onnellinen
eri luonnonomaisuuksien yhdistys tekikin hänet mahdolliseksi
vastaanottamaan helposti elämän sattuvia tuskia, ja hänen kerrotaankin
tanssilla ja laululla huvittaneen tovereitansa kerran kun he
haaksirikkoisina joutuivat eräälle autiolle rannalle, ja kuinka hän
sitte käänsi heidän riemustuneen mielensä luottamukseen Luojan
hyvyyteen.
Tuskia tarjosikin elämä hänelle runsaassa määrässä ja niiden joukossa
ei suinkaan köyhyys ollut vähin. Hän olikin huono talouden pitäjä. Koko
sielunsa oli kiintynyt korkeampiin esineihin, anteliaana ja
toivorikkaana piti hän rahojen käyttelemisen ja niistä huolta pitämisen
ikäänkuin inhoittavana. Mitä rahoja hänellä itsellään oli, saivat ne
maata hänen kirjoituspöydällään, palvelijansa saatava, joka niistä otti
mielinmäärin jokapäiväisiin tarpeisin. Mitään tiliä ei tullut koskaan
kysymykseen.
Stjernhjelmin kaksi suurinta himoa olivat viisauden ja kunnian pyyntö,
vaan hän ei koskaan sallinut näiden vallita siinä määrässä, että ne
olisivat häirinneet hänen suhdettansa muihin ihmisiin. Päinvastoin oli
hän hyvin viehättävä kanssakäymisessään muiden kanssa. Onpa häneltä
seuraavat kauniit muistolauseet jälellä hänen yhdyselämästänsä ihmisten
kanssa: "Halveksi mailman ja onnen vääryyksiä! Älä katso ylön ketään!
Halveksi ylevämielisesti muiden ylenkatsetta! Kunnioita itseäsi
kohtuullisesti!"
Stjernhjelm sai pitää sekä ruumiinsa että sielunsa
voimat vähentymättöminä aina kuolemaansa asti. Kun hän makasi
kuolinvuoteellaan, odotti hän loppuansa rohkeasti. Hän lausui joku aika
ennen kuolematansa ystävälleen ja runoilija-veljelleen Kolumbukselle:
"Kaikista paras, mitä täällä mailmassa voipi omistaa, on iloinen mieli.
Mitä minä voin kehoittaa ja neuvoa, on se, ettei sekoittautua mailman
ja maallisten asioiden kanssa enemmän kuin mielen riemu sallii."
Kun sama Kolumbus kysyi häneltä, minkä hän tahtoisi
hautakirjoituksekseen, vastasi hän: "Kirjoita: Vixit, dum vixit,
laetus. -- Niinkauan kuin hän eli, eli iloisesti."
Pieni Susi-Jaakko.
Vuoden 1709 talvi oli, niinkuin tunnettu, mahdottoman ankara. Viini
jäätyi kellarissa, vesi kaivoissa, metsäeläimet kuolivat teille nälästä
ja pakkasesta ja arjimpia lintuja voitiin pyytää paljain käsin. Eräänä
päivänä mainittuna talvena lähti muutama viininviljelijä Champagnen
maakunnassa Franskanmaalla vaimonsa kanssa puun hakkuusen metsään.
Heidän yksitoista-vuotias poikansa Jaakko jäi yksin kotiin pienen
sisarensa kanssa, jota hän tuuvitti kätkyessä. Yht'äkkiä syöksee susi
ovesta sisään ja suoraapäätä kätkyen luo, missä lapsi makasi. Poika
huomattuaan tämän hirveän pedon, meni miehuullisesti sitä vastaan ja
sysäsi kaikin voimin nyrkkiin puristetun kouransa suden avonaiseen
kitaan. Turhaan vetäytyi raivoisa eläin takaisin, saadaksensa
hengittää, pieni Jaakko seurasi vaan perästä, eikä irroittanut kättänsä
sen kurkusta. Vihdoin ahdisti hän eläimen huoneen nurkkaan, missä se
kaatui kuoliaana lattialle.
Outo tappelu ja se epämukainen asema, johon poika hetkeksi joutui
tässä, väsyttivät hänen voimansa ja hän kaatui tunnotonna vihollisensa
viereen.
Vanhempain kotiin palattua, ei ollut heidän hämmästyksensä vähäinen,
mutta se pian muuttui iloksi ja riemuksi, kun he havaitsivat
urhoollisen poikansa olevan ainoastaan tainnuksissa. Niin pian kun
poika oli selvinnyt siitä, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: "elääkö
pieni sisareni?" jonka jälkeen hän kertoi koko tapauksen vanhemmilleen.
Pieni Jaakko tuli kaikkien lemmityiseksi koko paikkakunnassa;
kaikkialla puhuttiin hänen urhoollisuudestaan ja siitä hetkestä
kutsuivat kaikki häntä pieneksi "Susi-Jaakoksi".
Ritari ja vanha kerjäläinen.
Keisari Cantchi Kiinassa joutui kerran ratsastaessaan
metsästysmatkallaan eksyksiin. Silloin tapasi hän vanhan, köyhän
miehen, joka näytti olevan suuresti suruissaan. Keisari ratsasti hänen
eteensä ilmoittaumatta ken hän oli ja kysyi syytä hänen suruunsa.
"Ah, herra", vastasi ukko, "jos minä kertoisinkin teille kaiken sen,
niin te ette voisi kuitenkaan auttaa minua."
"Ken tiesi?" vastasi keisari. "Ehkä minä voin olla sinulle suuremmaksi
hyödyksi kuin luuletkaan. Kerro minulle vaivasi!"
Riemastuneena näistä lohdutuksen sanoista, alkoi vanha mies
luottamuksella kertoa seuraavata:
"No, jalo herra, koska te nyt tahdotte tietää sen, niin sanon minä
teille, että eräs keisarin virkamies on syypää kokonaan minun
kärsimykseeni. Muutamana päivänä pisti hänen päähänsä ottaa minulta
pois minun tilani ilman maksutta, ja sen sillä syyllä, että tilani oli
liian likellä keisarin huvilinnaa. Sen kautta saattoi hän käteeni
kerjäläissauvan. Kuitenkaan ei hän vielä tyytynyt tähän; hän oli myös
niin tunnoton, että otti poikani ja pakoitti hänen rupeemaan orjakseen.
Tämän kautta ryösti hän vanhuuden turvani. Tämä, rakas herra, on syynä
suruuni."
Keisari kuunteli tarkkuudella ja sanoi aikovansa auttaa häntä. Hän
sanoi:
"Niin nurjastiko on menetelty sinun kanssasi! -- Mutta odota, minä
autan sinua ja pakoitan keisarillisen virkamiehen antamaan takaisin
sinulle sekä tiluksesi että poikasi."
"Pakoittaa häntä siihen?" lausui ukko. "Ah, herra, älkää koettako; hän
on keisarillinen virkamies, te kiihoitatte sillä ainoastaan hänen
vihaansa, saatatte itsellenne harmia, ja minun kanssani menettelee hän
yhä julmemmin."
"Älä ole huolissasi minusta", vastasi keisari, "kyllä minä olen niin
mahtava, etten pelkää keisarillista virkamiestä, ja ole huoleti, että
asiasi päättyy onnellisesti, niin, onnellisemmasti kuin voit
aavistaakaan."
Vanhus ei luullut pitävänsä vastustella vieraan hyviä aikeita. Häntä
ainoastaan arvelutti se, että hän vanha, heikko ukko ei joutuisi
jalkaisin keisarin luo yhtä sukkelasti kuin hän joka ratsasti.
"No, no, ystäväni, käydä et tarvitse", sanoi keisari. "Minä olen nuori;
nouse sinä hevoseni selkään, minä kävelen."
Kun vanhus ei tahtonut suostua tähän, sanoi keisari:
"Mutta minä en salli sinun kävellä. Jos et suostu ehdotukseeni, niin
pitää sinun ratsastaa yhdessä minun kanssani. Tule ja nouse tänne,
vanhus!"
Ukko istautui hevosen selkään ja niin tulivat molemmat heti
keisarillisen virkamiehen talon luo.
Keisari kutsutti hänet luokseen. Virkamies kauhistui nähdessään
herransa vihastuneena seisovan edessänsä. Keisari piti nuhdesaarnan
hänelle; hän osoitti sitä laittomuutta, jonka hän oli tehnyt
rehelliselle miehelle, ja soimasi häntä kovasydämmisyydestä. Ukko sai
takaisin poikansa ja omaisuutensa sekä tuli poikineen asetetuksi
keisarilliseksi voudiksi.
Hillitse vihasi!
Burgundin prinssi Ludvik, sittemmin Franskanmaan kuningas Ludvik
kuudestoista, oli nuoruudessaan hyvin raju ja pikainen. Hänen
opettajansa, Fenelon, koetti kaikin voimin poistaa tätä vikaa nuoresta
ruhtinaasta, mutta kaikki hänen esittämisensä ja kehoituksensa olivat
ilman vaikutuksetta. Silloin käytti Fenelon toista keinoa.
Kun prinssi muutamana päivänä oli lyönyt kamaripalvelijaansa
syyttömästi, tuli Fenelon huoneesen ja huomasi vieläkin oppilaansa
vapisevan vihasta. Vähääkään soimaamatta häntä tästä, lausui Fenelon:
"Ruhtinaani, niin ankaran mielenliikutuksen perästä, on teille
hyödyllinen vähän huvitella itseänne. Menkää kaunis-tapettiseen
kapinettiin; siellä työskentelee taitava nikkari. Siellä olette myös
saava huviketta."
Ludvik meni kapinettiin. Nikkari ei ollut alussa millänsäkään, mutta
kun prinssi rupesi käsittelemään hänen kapineitaan ja pyysi käskevällä
äänellä selitystä milloin yhdestä milloin toisesta, puhkesi nikkari
seuraaviin sanoihin:
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa minun ja minun kapineitteni
olla rauhassa! Antakaa niiden olla siinä, missä ne ovat!"
Näin jyrkkiin sanoihin ei ollut prinssi tottunut. Hän ei vastannut
mitään, vaan teki yhä enemmän häiriötä kapineissa. Nyt lausui nikkari
yhä jyrkemmällä äänellä:
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, älkää häiritkö minua työssäni!
Antakaa joko kapineiden olla paikallaan tahi lähtekää ulos huoneesta!"
Nämät ankarat sanat sytyttivät prinssin vihaa. Hän kysyi nikkarilta,
tiesikö hän ken hän oli, ja lisäsi uhaten, että nikkarin törkeä käytös
tulisi hänelle paljon maksamaan.
Nyt muuttui nikkarin muoto yhä tuimemmaksi. Hän piti pitkän ripityksen
prinssille ja lopetti sitte näillä sanoilla:
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä kehoitan teitä menemään
tiehenne, muutoin minä en vastaa mistään, sillä kun vihani kiehuu, en
minä katso eteeni vähääkään. Minä annan mennä sen äärimmäiseen, käyköön
sitte kuinka hynänsä."
Tätä sanoissaan heitti hän prinssiin niin vihaisen silmäyksen ja nosti
oikeata kättään, että prinssi näki parhaaksi kiirehtiä pois huoneesta
ja riensi opettajalleen valittamaan.
Fenelon vastasi tähän tyynesti surkutellen sitä, että niin taitava mies
antoi semmoisen vallan vihalleen.
"Kuitenkin on teillä", lisäsi hän, "suurempi syy antaa hänelle
virheensä anteeksi kuin kellekään muulle, sillä te itse ette myöskään
voi hillitä vihaanne."
Nämä sanat eivät kuitenkaan olleet mahtavat vaikuttamaan ruhtinaassa
ajattelevaisuutta; hän vastusti opettajaansa ja kiivastui lopulla
siihen määrään, että hän rupesi loukkaavasti soimaamaan häntä. Fenelon
lähti huoneesta virkkaamatta sanaakaan. Seuraavana päivänä esitti hän
prinssille, kuinka huonosti hän oli käyttäytynyt edellisenä päivänä.
Hän huomautti, ettei hänen korkea sukuperänsä voinut tuottaa hänelle
anteeksi-antoa; päinvastoin piti hänen paljon innokkaammin kuin muiden
harrastaa itsensä hillitsemistä, sillä vihaan viettynä ruhtinas voi
tehdä paljon enemmän pahaa kuin muut ihmiset. Ei myöskään hänen pitänyt
pitää suuria ajatuksia siitä, että hän oli ruhtinas, sillä se ei ollut
hänen ansionsa. Jos prinssi mahdollisesti ajatteli, että se oli onni
olla tottelemattoman ruhtinaanpojan opettajana niin hän pettyi siinä.
Ainoastaan rakkaudesta hänen isäänsä kohtaan oli hän, Fenelon, ottanut
tämän vaikean toimen kasvattaakseen poikaa, vaan nyt aikoi hän luopua
tästä opetustoimesta.
Semmoinen puhe oli prinssille aivan odottamaton. Nyt huomasi hän
vääryyden käytöksessään, ja Fenelonin sanat olivat tehneet
vaikutuksensa. Hän pyysi opettajaltaan anteeksi. Muistaen nikkaria
tiesi hän tulevaisuudessakin paremmin ottaa vaarin käytöksestään
ihmisiä kohtaan. Niin usein kuin ruhtinaan veri rupesi kiehumaan,
näyttäytyi aina nikkarin kuva hänen sielussaan; hän ymmärsi kuinka
inhottavaksi viha tekee ihmiset ja koetti siitä ajasta lähtien vallita
mieltänsä. Sillä tavalla poisti hän vihansa ja katui katkerasti, jos
hän joskus sattui unhottamaan itsensä.
Kuningas Kaarle XII.
Kolmekymmen-vuotisen sodan perästä tuli Ruotsin valtakunta
mahtavimmaksi valtakunnaksi Pohjoismailla. Tämän arvon perustaja oli
Kustaa II Aadolfi, ynnä sitä yhä lisäsivät Kaarle X ja Kaarle XI
onnellisilla sotaretkillään ja viisailla laitoksillaan maan eduksi.
Tämän perinnön sai Kaarle XII käytettäväkseen.
Mutta ei mikään ole enemmän vaihtelevainen elämässä kuin onni. Välistä
se hymyilee ihmiselle, välistä kääntää selkänsä hänelle. Sitä sai
Kaarle XII runsaassa määrässä kokea.
Hän oli ainoastaan viidentoista vuoden vanha isänsä kuollessa. Nuorena
ja ymmärtämättömänä, ajatteli hän vähän niitä huolia, joita kuninkaan
velvollisuus tuo myötänsä, vaan antautui kokonaan nuoren mielensä
hehkuvalla innolla huvituksiin ja kisoihin. Silloin luulivat Ruotsin
naapurit sopivan tilaisuuden tulleen kukistaakseen Ruotsin vallan.
Ruotsissahan oli ainoastaan nuorukainen kuninkaana, joka senlisäksi
lakkaamatta tahtoi itseään huvitella. Vanhat neuvosherrat olivat
levottomat niiden vaarojen tähden, jotka näyttivät uhkaavan isänmaata.
Mutta nuoressa kuninkaassa asui sankaruus, jota ei oltu aavistettukaan.
"Minua ihmetyttää", lausui hän, "että minun naapurini tahtoivat sotaa.
Mutta olkoon niin. Jumala kyllä auttaa meitä. Tahdon ensin päättää
asian yhden kanssa; sitte saamme kyllä keskustella toisten kanssa."
Ja niin aikoi sota, onni oli Kaarlen puolella ja hän näytti toteen
työssä sen urhoollisuuden ja oikeudentunnon, jotka pääasiallisesti
tekevät hänen luonteensa omituisuuden.
Jo lapsuudessa huomattiin esimerkkiä hänen luonteensa lujuudesta.
Kerran oli hoitajattarensa asettanut hänet tuolille istumaan ja ottanut
häneltä lupauksen, että hän istuisi siinä hiljaa siksikun hän tulisi
takaisin. Sillä välin tuli kuningatar sisään viedäkseen prinssin
saarnaa kuulemaan. Mutta hän ei tahtonut lähteä, vaan jäi istumaan
paikalleen. Kun kuningatar, tästä hämmästyneenä, kysyi häneltä syytä
hänen tottelemattomuuteensa, kertoi hän tehdyn lupauksensa ja
aikomuksensa myöskin pitää se.
Moitteelle oli nuori Kaarle hyvin arka. Niinpä oli hän tottunut
sopimattomaan tapaan opetustunnillaan leikittelemään edessä olevan
kynttilän kanssa. Opettajansa, Nordenhjelm, oli muistuttanut häntä
tästä ja kerran verrannut hänet hyönteiseen, jota ruotsiksi
kutsutaan "käringsjäl" (akansielu) ja joka yhäti kiekkuu palavan
kynttilän ympärillä. Eräänä iltana esitti Nordenhjelm intialaisten
sielunvaellus-oppia. Prinssi tapansa mukaan leikitteli taaskin
kynttilän kanssa, mutta kuunteli kuitenkin tarkasti esitystä. Vihdoin
kysyi hän.
"Minua ihmetyttää juuri, minkähän olennon muodossa minun sieluni
sijansa saisi tämän opin mukaan?"
Nordenhjelm vastasi heti:
"Arvattavasti 'akansielun' muodossa."
Prinssi pani silmänräpäyksessä kynttilän pois, eikä näyttänyt enää
koskevan vanhoja tapojansa kynttilän kanssa leikkimisen suhteen.
Kaarle XII:sta sotaretkellä Puolaan oli myöskin nuori Kaarle Kustaa
Oxenstjerna mukana. Vaikka hän oli tuon suuren valtiokansleri Aksel
Oxenstjernan jälkeläinen, piti hänen kuitenkin alottaa retkensä raakana
sotamiehenä. Keskustellessaan kuninkaan kanssa tuli kreivi Kaarle
Piper, joka oli kuninkaan suosituinen ja valtakunnan etevimpiä miehiä,
puhumaan Oxenstjernasta ja lausui silloin muun muassa:
"Minä olen pahoillani tuon nuoren kreivi Oxenstjernan tähden. Teidän
majesteettinne olisi heti voinut tehdä hänet lipunkantajaksi."
Kuningas vastasi:
"Jos nuori aatelismies pääsee suorastaan upseeriksi, niin ei hän tiedä
kuinka hänen on menetteleminen sotamiesten kanssa. Mutta kun hän itse
on maistanut niitä kärsimyksiä, joita halvalla sotamiehellä on, niin
tietää hän myös käyttää oikeutta sotamiehiä kohtaan. Paitsi sitä
pahoittaisi se monta, jotka ovat vanhemmat palveluksessaan, jos hän
tulisi ennen aikojaan vedetyksi muiden edelle."
"Kreivi Oxenstjernan ylentämisestä ei olisi kukaan tyytymätön", vastasi
kreivi Piper, "sillä hänen sukujuurensa on vanhimmista ja etevimmistä
aatelisperheistä ja paitse sitä on hänellä etuisuus olla sukua teidän
majesteetillenne."
"Vanha eli nuori aateli", virkkoi Kaarle XII, "se ei vaikuta mitään
asiassa. Meillä on useita rykmentin upseeria, jotka eivät ole
aatelissukua alunkaan ja ovat kuitenkin kunnon miehiä! Kun vaan on
kunniallinen ja rehellinen ihminen, niin on aivan yhden tekevä oliko
aatelismies eli ei."
Stralsundin kaupungin piirityksessä tapahtui, että eräs vanha översti
väsyneenä vahdista oli ruvennut hetkiseksi lepäämään penkille. Silloin
tuli hänelle käsky käydä palvelukseensa. Vanhus nousi ylös, mutta
lausui samalla tyytymättömyytensä virkansa vaivoihin. Kuningas seisoi
aivan lähellä ja kuuli jokaisen sanan, jotka vanha översti lausui. Hän
meni hänen eteensä ja sanoi:
"Te olette väsyksissä, översti, mutta minä olen levännyt. Pankaa maata
minun kauhtanalleni ja nauttikaa hetkinen lepoa. Minä sillä aikaa
toimitan virkanne ja herätän sitte, jos tarvitaan."
Ukko ei tahtonut suostua tähän; mutta Kaarle kääri hänet kauhtanaansa
ja houkutteli ukon makaamaan.
Tämmöisillä itsekiellon esimerkeillä sekä urhoollisuudella ja vaaran
halveksimisella ynnä muilla suurilla omaisuuksillaan ymmärsi Kaarle XII
voittaa niinhyvin sotamiehen kuin koko Ruotsin kansan rakkauden ja
ihmetyksen. Kuitenkin meni hän välistä hyvine omaisuuksineen liian
kauas ja tämä oli hänelle onnettomuudeksi.
Se olisi ollut Ruotsin valtakunnan onneksi, jos hän olisi totellut
niitä neuvoja, joita hänelle annettiin ja kun häntä kehoitettiin
tekemään rauhaa sittekun hän oli voittanut ne vihollisensa, jotka
luottaen hänen nuoruuteensa ja ymmärtämättömyyteensä tahtoivat käyttää
tilaisuutta vehkeittensä hyväksi, mutta hänen kammonsa kaikkeen pahaan
ja ehkä myöskin liikanainen luottamus saatuihin voittoihinsa
viettelivät hänet uusiin sotiin, jotka päättyivät tuolla onnettomalla
tappiolla Pultavassa. Siellä laskeutui Kaarle XII:nen onnen aurinko.
Hän tuumaeli Norjan valloituksella palkita Ruotsille kaiken sen, mitä
se oli hävittänyt, vaan kuolema tuli väliin ja hän lopetti
sankarielämänsä Fredrikshallin luona.
Hurskautensa ja yksinkertaisuutensa kautta tavoissa ja elämänlaadussa,
urhoollisuutensa ja miehuutensa, vilpittömyytensä ja luonteenlujuutensa
tähden on Kaarle XII tullut perikuvaksi kaikelle sille, mitä
vanhuudestaan pidetään ruotsalaisena, ja on omaisuuksillaan tehnyt ei
ainoastaan oman nimensä, vaan myöskin synnyinmaansa tunnetuksi
kaukaisissa maissa ja kansoissa.
Auttavaiset neekerit.
Englantilainen merikapteeni Robert Bachert joutui kerran Afrikan
purjehdusvesillä ankaran myrskyn valtaan. Paitse sitä oli hänen
miehistöllään kova näläntuska, sillä kolmeen päivään ei heillä ollut
mitään syötävää. Sentähden soutivat he maalle, missä Portukalilaisilla
oli vähäinen linnoitus; mutta nämä eivät ainoastaan kieltäneet apuansa,
vaan ampuivat vielä heitä tykeillänsä, kun he lähestyivät rantaa, ja
pakoittivat heidät siten pakenemaan.
Nyt päättivät nämä onnettomat merimiehet jättää henkensä neekerien
huostaan. He purjehtivat kolmekymmentä peninkulmaa eteenpäin,
viskasivat ankkurin mereen, tarjosivat ihmisille lahjoja siten
voittaaksensa heidät puolellensa ja anoivat heiltä merkin avulla
suojelusta ja apua. Heidän turvattomuutensa säälitti Afrikan ihmisiä ja
he lupasivat auttaa heitä. Englantilaiset soutivat maalle, missä
useampia satoja neekeriä oli odottamassa. Aivan maalle päästessä kaatui
venhe; afrikalaiset kuitenkin juoksivat veteen heti, saattoivat kaikki
eurooppalaiset onnellisesti maalle ja pelastivat heidän venheensä
kaikkine tavaroineen. Senjälkeen virkistivät he englantilaisia ruo'alla
ja juomalla.
Niin tekivät pakanat Afrikassa!
Kalmukkilainen ruhtinas.
Kalmukkilaisten tattarien päällikkö Zigan oli kerran palvelijainsa
kanssa metsällä. Eräs hänen orjistansa haavoitti vahingossa nuolella
hänen oikean silmänsä niin pahasti, että hän kadotti näkönsä siitä.
Hänen kumppaninsa syöksivät nyt orja raukan päälle ja tahtoivat lyödä
hänen kuoliaksi. Mutta Zigan meni väliin hilliten heidän kiivauttansa
ja sanoi:
"Ainoastaan aikomusta tulee meidän rangaista, eikä tekoa. Ja tämä mies
ei ole haavoittanut minua tahallansa, vaan ainoastaan onnettomasta
sattumuksesta. Jos te tapatte hänet, niin en minä sentähden saa näköäni
takaisin."
Tämä jalomielinen ruhtinas ei ollut vielä tähän tyytyväinen, vaan
lahjoitti orjalle vapauden ja lohdutti häntä sanoen:
"Mene rauhaan! Jos tarvitset tulevaisuudessa apuani, niin tule
luokseni. En tule koskaan pitämään vihaa sentähden että turmelit
silmäni."
Keisarin viimeinen riemu.
Myöhään eräänä myrskyisenä iltana vuonna 1725 huomattiin lähellä Lahtan
kylää, ei kaukana Pietarin kaupungista, venhe tulevaksi Kronstadtista
päin. Koko joukko sotamiehiä oli venheessä, jota aallot heittelivät
sinne tänne, kunnes se vihdoin joutui karille vähän matkaa Lahtasta.
Sattumalta oli _Tsaari Pietari suuri_ myös sinä iltana Lahtassa.
Hän lähetti hetikohta miehiä purren kanssa pelastamaan venhettä, vaan
kaikki ponnistukset olivat turhaan, sitä ei kuitenkaan saatu pois
karilta. Aallot olivat jo temmanneet joitakuita sotamiehiä ja ne
vedettiin puolikuoliaina sieltä pois. Silloin ei keisari enää voinut
hillitä itseänsä; hän päätti itse käydä pelastustyöhön. Kun hän
lähestyi venhettä noin sadan askelen päästä, niin venhe taukosi, eikä
päässyt likemmäksi luotojen tähden. Rohkeasti hyppäsi hän silloin
purrestaan, kaahlasi haaksirikossa olevan venheen luo ja auttoi sen
irralleen sekä pelasti miehistön.
Ehkä tsaarilla oli rautainen luonto, tuli hän kumminkin
ihmisystävyytensä uhriksi. Läpimärkänä ja melkein jääkylmänä tuli hän
kotiinsa ja kohta sen jälkeen kuoli hän. Mutta vielä joitakuita hetkiä
ennen kuolematansa riemuitsi hän niin monen ihmisen hengen
pelastuksesta, joka oli tapahtunut hänen rohkeutensa kautta.
Hyväsydäminen Tanskan prinssi.
Vuonna 1728 raivosi Kyöpenhaminassa useampien vuorokausien kuluessa
julma tulipalo, joka muutti huoneet kuudellakymmenelläseitsemällä
kadulla tupruavaksi tuhkaksi. Kaikki olivat hämmästyneet tästä
hirveästä kurjuudesta eikä edes kuninkaallisessa hovissa ajateltu
syömistä eikä juomista, ainoastaan kuusvuotinen prinssi Fredrik,
sittemmin kuningas Fredrik V, antoi luonnon tehdä vaikutuksensa: hän
pyysi ruokaa. Hänen pyyntönsä täytettiin kiiruusti, mutta laihalla
tavalla. Kun prinssi kummasteli tätä, saatettiin hän ikkunan eteen ja
näytettiin hänelle onneton, suuri ihmisjoukko, joka seisoi linnan
edustalla itkien ja rukoillen leipää. Hänelle selitettiin, että
kaikkien näiden ihmisraukkojen täytyi nähdä nälkää. Niin pian kuin
prinssi näki nämä onnettomat, alkoi hän katkerasti itkeä: hän ei enää
valittanut kehnoa puolistaan, vaan pyysi, että hänelle aiottu ruoka
jaettaisiin noille kurjille ihmisraukoille.
Nöyrä laulutaiteilija.
Karlo Broschi, tavallisesti tunnettu nimellä Farinelli, tuli vuonna
1737 Hispanian kuninkaan Fiilippi V:nen palvelukseen, joka jakoi tälle
aikakautensa etevimmälle laulajalle ylenmäärin kunniata ja rikkautta.
Huolimatta tästä oli kuitenkin Farinelli vaatimaton ja toi usein esiin
kauniita todistuksia jalosta luonteestaan. Niin kuuli hän kerran, juuri
mennessään kuninkaan tykö, muutaman vahdissa olevan upseerin sanovan
toiselle:
"Laulajalle jaetaan kunniasijoja runsain määrin, mutta me, jotka olemme
palvelleet kuningasta kolmekymmentä vuotta, saamme käydä tyhjin käsin!"
Säveltaituri muistutti kuningasta, että hän unhotti palvelijoitansa ja
saikin hänet laatimaan päätöksen, jonka Farinelli antoi upseerille
seuraavilla sanoilla:
"Minä olen äsken kuullut teidän sanovan että te olette palvelleet
kuningasta kolmekymmentä vuotta, mutta siinä te teitte väärin, kun ette
uskoneet saavanne mitään palkintoa uskollisuudestanne. Tässä on se
palkinto, jonka kuningas lahjoittaa teille!"
Alhaisempaa kansanluokkaa kohtaan osoitti Farinelli aina
ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Eräänä päivänä tuli hänen
räätälinsä hänen luokseen uuden nutun kanssa. Farinelli tahtoi heti
paikalla maksaa sen, mutta silloin sanoi räätäli:
"Minä olen monta kertaa käynyt teidän ylhäisyytenne luona ja minulla on
usein ollut kunnia valmistaa teidän ylhäisyydellenne vaatteita, mutta
minulle ei vielä koskaan ole sattunut onni saada kuulla teidän
ylhäisyytenne ihanata laulua. Sentähden pyydän teidän ei pahaksumaan,
jos minä --"
Räätäli ei ollut vielä ennättänyt puhua loppuun, kun Farinelli
hymyillen pyysi häntä istumaan ja lauloi hänelle yhden arian samalla
tarkkuudella, kuin joo itse kuningas olisi ollut kuuntelijana.
Kiitollinen poika.
Fredrik suuren aikana oli muutamassa preussiläisessa rykmentissä eräs
ratsumestari, urhokas ja reima soturi, jonka köyhät vanhemmat asuivat
Meklenburg'issa. Kun ratsumestari seitsenvuotisen sodan loputtua,
koristettuna kunniamerkillä, samosi rykmenttinensä Barchimiin, tulivat
vanhukset sinne monivuotisen eron perästä jälleen tapaamaan poikaansa.
He odottivat häntä torilla. Niin pian kuin poika tunsi vanhempansa,
laskeusi hän heti hevosensa seljästä ja syleili heitä vuodattaen
ilokyyneleitä. Hän pyysi heidän muuttamaan luokseen ja tarjousi
sulostuttamaan heidän vanhuutensa päiviä, niin paljon kuin hänen vähät
varansa myönsivät.
Kun kerran eräs upseeri laski siitä pilaa, että talonpojat istuivat
ratsumestarin pöydässä, vastasi tämä kiitollinen poika:
"Miksikäs minä en kiittäisi ja kunnioittaisi elämäni ensimmäisiä
hyväntekijöitä. Ennenkuin minä tulin kuninkaan ratsumestariksi, olin
minä näiden poika."
Nämä sanat tulivat kenraalin korviin. Hän meni ratsumestarin tykö ja
ilmoitti aikovansa vierailla hänen luonansa sekä lausui toiveensa hänen
pöydässään saada tavata muitakin karnisoonin upseeria.
Päivä, jolloin juhlallisuus oli tapahtuva, lähestyi. Kenraali saapui
aivan sanalleen ja huomasi jo upseerien olevan koossa. Pöytään
istuttaessa kysyi kenraali:
"Mutta, rakas ratsumestarini, missä ovat teidän vanhempanne? Minä
luulen, että he syövät samassa pöydässä kuin tekin?"
Ratsumestari hymyili, eikä tiennyt alussa, mitä vastata. Silloin
nousi kenraali ylös ja meni itse hakemaan vanhuksia sekä pakoitti
heidät istumaan viereensä ja keskusteli heidän kanssansa mitä
ystävällisimmällä tavalla. Kun nyt ruvettiin esittämään maljoja,
tarttui kenraalikin sarkkaan, nousi seisalleen ja sanoi:
"Hyvät herrat, minä tahdon myös esittää yhden maljan, ehkä minä en
taida pitkää puhetta pitää. Hyvät herrat, minä pyyhän teidän tarttumaan
lasiinne; maljallani tarkoitan näitä ansiollisen miehen kunnollisia
vanhempia, sen miehen, joka on toteen näyttänyt, että kiitollinen poika
on suuremmasta arvosta kuin röyhkeä ratsumestari."
Muutamia päiviä juhlapuolisen jälkeen oli kenraali tilaisuudessa kertoa
kuninkaalle siitä kunnioituksesta ja rakkaudesta, jolla ratsumestari
kohteli vanhoja vanhempiansa. Fredrik suuri iloitsi tästä pojan
rakkauden kauniista todistuksesta. Kun ratsumestari tuli Berliniin,
tuli hän kutsutuksi kuninkaan hoviin aterialle:
"Kuulkaapas ratsumestari", sanoi kuningas hänelle, "mistä perheestä
olette oikeastaan? Mitkä ovat teidän vanhempanne?"
Ratsumestari vastasi arvelematta:
"Teidän majesteettinne, minä olen syntynyt talonpojan töllissä.
Vanhempani ovat talonpoikaista kansaa ja minä jaan heidän kanssansa sen
onnen, josta minun tulee teidän majesteettianne kiittää."
"Se on oikein", sanoi kuningas, "se joka pitää arvossa ja kunnioittaa
vanhempiansa, on kunnon poika; mutta se, joka ylönkatsoo vanhempansa,
ei ansaitse olla syntynyt."
Itsensähillitseminen.
Luonnontutkija _Firmin Abauzit_ sai kerran kokea kovinta koetusta
kuin kenenkään ihmisen kärsivällisyys voisi kestää. Hän asui jonkun
aikaa Genevessä ja teki muun muassa useoita kokeita ilmapuntarissa ja
sen muutoksissa, havaitakseen, jos mahdollista, yleisiä lakia
ilmanpainolle. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden ajalla teki hän
päivittäin havantojansa ja kirjoitti ne irtonaiselle paperilapulle.
Muutamana päivänä tuli uusi palvelija taloon. Tämä oli pessyt ja
siivonnut luonnontutkijan huonetta sillä aikaa kun hän oli ulkona. Kun
hän tuli kotia, kaipasi hän paperiaan ja kysyi niitä piialta.
"Mitä olet tehnyt paperilipuillani, jotka olivat ilmapuntarin
vieressä?"
Piika vastasi kaunistelematta:
"Ne olivat niin likasia, että minä poltin ne ja panin uusia sijaan."
Abauzit pani kätensä ristiin ja taisteli silmänräpäyksen itsensä
kanssa; sitte sanoi hän aivan tyynesti:
"Sinä olet hävittänyt hedelmät kaksikymmenseitsen-vuotisesta työstä.
Älä vasta liikuta mitään, mikä on tässä huoneessa."
Loukattu mahomettilainen munkki.
Sultanin suosituinen tapasi kerran matkallaan munkin, joka pyysi
häneltä almuja. Vastaukseksi viskasi hän kiven munkille. Tämä ei
uskaltanut kuitenkaan virkata sanaakaan vastaan, kuinka loukatuksi hän
itsensä sitte tunsikin; hän otti kiven ylös ja pani sen talteen.
"Aikaisemmin eli myöhemmin", ajatteli hän, "olen kyllä tilaisuudessa
kostaa tällä kivellä tuolle ylpeälle ja julmalle miehelle."
Joitakuita päiviä senjälkeen kuuli munkki jyryä ja melua kadulla. Hän
hankki tiedon siitä mitä tämä melu merkitseisi ja saikin silloin
kuulla, että suosituinen oli langennut epäsuosioon sultanin edessä,
joka nyt kuljetutti häntä kamelin selässä pitkin kaupungin kaikkia
katuja ja pani siten hänet alttiiksi rahvaan häväistykselle. Silloin
sieppasi munkkikin kivensä; mutta pian malttoi mielensä, viskasi sen
kaivoon sanoen:
"Nyt ymmärrän minä ettei koskaan pidä kostaa, sillä jos vihollisemme on
mahtava, niin on se tyhmästi ja hullusti tehty; jos hän taas on
onneton, niin on se alentavaista ja julmaa."
Muutamia kuvauksia Fredrik suuren elämästä.
Tammikuun 24 päivänä 1712 syntyi Berlinissä _Fredrik II_, kutsuttu
_suureksi_, eli niinkuin hänen nimensä kansan suussa kuului: vanha
Fritz. Hänellä oli nuoruudessaan kovat päivät, sillä hänen isänsä,
Fredrik Vilhelm I, menetteli hänen kanssaan äärettömän ankarasti, koska
hän tahtoi jo aikaseen taivuttaa hänet tottelevaisuuteen ja muodostaa
hänestä kelpo sotamiehen.
Kuta vanhemmaksi prinssi tuli, sitä kovemmalla häntä pidettiin.
Kuningas, hänen isänsä, karkoitti hänet kelvottomana läheisyydestään,
koska hän ei tahtonut taipua hänen tahtonsa mukaan; hän kirosi häntä
useampia kertoja kaiken hoviväen edessä ja uhkasi välistä
kepillänsäkin. Silloin päätti nuorukainen salaisuudessa paeta
Englantiin. Hänen tuumansa tuli kuitenkin ilmi ja hän vangittiin
samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti panna aikeensa toimeen. Kun
prinssi vietiin isänsä tykö, vihastui hän niin katkerasti, että tarttui
miekkaansa ja aikoi syöstä läpi tuon arkamaisen karkurin, kuten hän
nimitti häntä. Mutta vanha kenraali riensi väliin ja tarttui kuninkaan
käteen huutaen:
"Tappakaa minut, teidän majesteettinne, vaan säästäkää poikaanne!"
Perintöruhtinas lähetettiin nyt Küstrinin linnaan; siellä hänellä oli
puurahi istuimena, lattia sänkynä ja hyvin huono, tuskin riittävä
ravinto. Hädin tuskin voi hän välttää kuoleman tuomiota.
Hänen ystävällensä, luutnantti Katte'lle, kävi kuitenkin onnettomasti.
Tämä oli nimittäin auttanut prinssiä hänen pako-yrityksessään, ja
kuningas oli sentähden niin vihastunut häneen, että hän viskasi hänet
pitkälleen ja potki häntä, kun tuo luutnanttiparka tuotiin hänen
eteensä. Hän päätti Katte'n tuomittavaksi kuolemaan, joka myös
tapahtuikin. Mestauspäivänä kulki tämä onneton, vahtien ja pappien
seurassa, sen ikkunan sivuitse, missä prinssiruhtinas istui vangittuna.
Kun Fredrik näki ystävänsä, huusi hän kovasti vaikeroiden:
"Anteeksi, kallis ystäväni, anteeksi!"
Katte vastasi lohduttaen:
"Ah, ystäväni. Sinun edestäsi kuolla on suloista!"
Aivan likellä vankihuonetta putosi pyövelin kirves hänen kaulallensa.
Tämä hirveä tapaus vaikutti syvästi prinssiin. Hän katui todenteolla
tekoansa, pyysi isältänsä kirjeen kautta nöyrimmästi anteeksi ja lupasi
tulevaisuudessa olla hänelle kaikinpuolin kuuliainen poika. Silloin
päästettiin hän vankeudesta irti, mutta sai jäädä vielä kauvaksi
aikaa Küstriniin, työskentelemään siellä. Työtä teki hän suurella
ahkeruudella ja hankki sen ohessa syvän kokemuksen moninaisissa
valtio-hallintoa koskevissa aineissa. Jonkun ajan perästä sopivat isä
ja poika täydellisesti ja prinssi nimitettiin överstiksi rykmentissä.
Vuonna 1740 nousi hän hallitusistuimelle. Nyt olisi hän voinut korvata
sitä ankarata elämäntapaa, johon hän oli pakoitettu. Vaan hän jäi
entiselleen, vanhoille tavoilleen uskolliseksi. Hänen tarpeensa eivät
olleet monet ja tyydytettiin helposti. Sentähden oli hänellä
ainoastaan vähäinen määrä palvelijoitakin.
Kuningas teki työtä tavallisesti myöhään yöhön. Eräänä yönä soitti hän
palvelijata huoneesensa. Ei tullut ketään. Hän avasi viereisen
odotussalin oven ja huomasi ihmeekseen hovipojan makaavan tuolilla.
Kummastuneena hänen huolimattomuudestansa, meni hän pojan luokse ja
aikoi juuri herättää häntä, kun huomasi pojan taskussa paperilipun,
jossa oli jotakin kirjoitettu. Tämä herätti kuninkaan uteliaisuutta.
Hän otti paperin pojan taskusta ja havaitsi sen olevan äitin
kirjoittaman kirjeen pojalleen. Se sisälsi melkein seuraavaa: Hän,
äiti, kiitti häntä lähettämästä raha-avustaan ja säästetyistä
varoistaan. Jumala palkitkoon häntä kaiken sen edestä. Hänen pitäisi
vaan olla yhtä uskollinen Hänelle kuin kuninkaallekin, niin häneltä ei
suinkaan puuttuisi maallista onnea.
Hiljaa meni kuningas takaisin huoneesensa, toi sieltä kääröksen
tukaattia ja pisti ne kirjeen kanssa pojan taskuun. Heti sen perästä
soitti hän niin kovasti, että poika heräsi.
"Sinä olet kaiketi maannut, luulen minä?" sanoi kuningas.
Poika änkytti puolinaisen anteeksipyynnön, pisti hämmingissä kätensä
taskuunsa ja se kopsahti tukaattikääröön. Hän veti sen esille, vaaleni
ja katsoi kyynelsilmin kuninkaasen, taitamatta mitään virkata.
"Mikä sinulla on?" kysyi kuningas.
"Oi, teidän majesteettinne", vastasi poika langeten polvillensa, "minua
tahdotaan tehdä onnettomaksi; on pistetty rahoja taskuuni."
"Hm," sanoi kuningas, "ole rauhassa, poikani. Lähetä ne äitillesi ja
tervehdä häntä minulta ja sano, että minä tahdon pitää huolta sekä
sinusta että hänestä."
Fredrik rakasti sotamiehiään ja kohteli niitä kuin isä lapsiaan. Kerran
kun piti yhden rykmentin hyökätä erästä kukkulaa, huomasi hän muutaman
krenatöörin tulevan vähän jälempänä muita.
"Mitenkä sinun on laitasi?" kysyi kuningas häneltä.
"Kyllä, Jumalalle kiitos", vastasi sotamies, "on aika hyvin; viholliset
juoksevat ja me voitamme."
Kuningas huomasi nyt, että krenatööri oli haavoitettu; hän osoitti
hänelle nenäliinansa ja sanoi:
"Sinä olet haavoitettu, poikani, ota tämä nenäliina ja sido haavasi!"
Kauniin osa Fredrik suuren luonteesta oli hänen ankara
oikeudentunteensa:
Kun hän rakennutti komeata huvilinnaa Sans-souci, oli tuulimylly sen
tiellä. Kuningas kutsutti myllärin luokseen ja tarjosi hänelle
suurenmoista rahasummaa, jos hän luopuisi myllystään, sekä lupasi
paitse tätä toiseen paikkaan rakennuttaa vieläkin suuremman myllyn
hänelle. Mies kielsi jyrkästi luopuakseen omaisuudestaan.
"Isäni isä", sanoi hän, "on rakentanut myllyn; minä olen sen saanut
isältäni ja poikani tulee perimään sen minun jälkeeni."
"Mutta", huusi kuningas vihastuneena, "etkös tiedä, että minä voin
ottaa sen sinulta, jos tahdon?"
"Kyllä", vastasi mies, "jos ei kamarioikeutta Berlinissä olisi."
Kuningas ei enää koettanutkaan houkutella miestä, ja iloitsi siitä,
että niin suurta luottamusta osoitettiin preussilaisille
tuomioistuimille.
Fredrik suuri oli hyvin kansaa rakastava ruhtinas ja ymmärsi nöyrällä
ja ystävällisellä tavalla voittaa kaikkein sydämmet, jotka tulivat
hänen läheisyyteensä.
Muutamana päivänä tapasi kuningas hollantilaisen kauppiaan, joka
käyskenteli Sans-soucin vieressä olevassa puistossa. Hän meni hänen
luokseen ja kysyi, eikö hän tahtoisi katsoa puistoa. Kauppias, joka ei
tuntenut kuningasta, vastasi ei tietävänsä, jos se oli luvallista,
koska hän oli kuullut, että kuningas oli tullut sinne.
"No", sanoi kuningas, "minä saattelen teitä ympäriinsä, jos tahdotte
seurata minua."
Hän näytteli kauppiaalle kaikkea sitä, mikä ansaitsi katselemista
puistossa, ja kysyi hänen ajatustaan useissa seikoissa. Kun
kauppamiehen piti lähteä pois, veti hän kukkaronsa esille ja tahtoi
antaa oppaalleen juomarahaa.
"Kiitän paljon teitä", sanoi tämä, "me emme saa ottaa vastaan mitään;
jos herramme saisi sen tietää, niin me saisimme vaan vihat."
Kauppamies kiitti sitte häntä kohteliaisuudestaan ja otti jäähyväiset.
Kohta senjälkeen kohtasi hän oikean puutarhurin, ja tämä kysyi häneltä,
kuinka hän oli uskaltanut mennä puistoon tahi eikö hän tiennyt, että
kuningas oli tullut Sans-souciin. Kauppias kertoi tapauksensa, ja
ylisti sen miehen kohteliaisuutta, joka oli näyttelemässä puistoa
hänelle.
"Mutta tiedättekö kuka tuo mies oli", kysyi puutarhuri; "se oli
kuningas itse."
Saatamme arvata kauppiaan hämmästyksen.
Fredrik suuri piti paljon rohkeista lauseista ja uskaliaista sanoista,
kun ne vaan olivat paikallaan.
Kerran huomasi hän Potsdamissa suuren ihmisjoukon, joka oli keräytynyt
linnan läheisyyteen ja luki suurella innolla erästä ilmoitusta, joka
oli liistaroittu huoneen nurkkaan. Hän lähetti hovipojan katsomaan
mikä se oli. Tämä tuli takaisin ja kertoi, että se koski hänen
majesteettiansa itseä ja että kirjoitus sisälsi lauseita, jotka oli
kaikkea muuta paitsi ystävällisiä, sitä kahviveroa vastaan, jonka
kuningas oli asettanut.
"Mene uudestaan", sanoi kuningas, "ja liistaroitse paperi vähän
alemmaksi, niin että kansa voipi helpommin lukea sitä; se on liian
ylhäällä nyt."
Syksyllä 1785 sairastui Fredrik suuri kovasti ja lyhyen ajan kuluessa
kiihtyi sairaus siihen määrään, että hän voi aavistaa jo loppuansa.
Tyynellä mielellä odotti hän kuitenkin kuolemaansa, joka sattui elokuun
17 päivän edellisenä yönä 1786.
Ihmisystävä.
Jos tulet, lukijani, joskus Leipzigiin, niin muista käydä Johanneksen
kirkkomaalla. Täällä huomaat sinä hautakiven, jossa on nimi
_Gellert_. Tämän hautakiven alla lepää se yksinkertainen ja
hurskas runoilija, joka niin vähän sai onnen lahjoja omaksi osakseen,
vaan piti suurimpana huvituksenaan valmistaa muille ihmisille iloa ja
riemua. Kuinka myötätuntoinen hän oli lähimmäistensä kärsimyksissä,
nähdään hänen monilukuisista hyvistä töistään, joita hänen kerrotaan
tehneen.
Kun Gellert muutamana päivänä oli ulkona kävelemässä, tapasi hän erään
vanhan vaimoihmisen, jonka muoto osoitti surua ja hätää. Gellert
seisattui ja kysyi mikä häntä vaivasi. Hän ei kuullut kysymystä, vaan
kiiruhti pikaisesti hänen ohitsensa. Gellert joudutti käyntiään ja
tavoitti vihdoin hänet. Silloin alkoi vaimoraiska itkien kertoa:
"Tuolla pienessä huoneessa makaa mieheni ja lapsi-raukkani kipeinä.
Viiteen viikkoon en ole voinut ansaita mitään. Me olemme velassa
rikkaalle kauppamiehelle, talon-isännällemme, hyyrystä, ja hän ei tahdo
enää odottaa. Minä olen vastikään ollut hänen tykönänsä rukoilemassa
pitämään odotusaikaa, mutta hän on kovasydämminen ja tahtoo ajaa meidät
ulos huoneestaan jo tänäpäivänä."
"No, no", tuumaeli Gellert, "niin pahasti ei se toki saa käydä. Tule
minun kanssani; ehkä Jumala lähettää teille apunsa."
Hän vei vaimon mukanaan kotiinsa, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja
antoi hänelle tarvittavat rahat, sanoen:
"Tuossa on rahat. Menkää maksamaan nyt isännällenne, mutta älkää tehkö
sitä ennenkuin tunnin perästä. Kuulkaa, vasta tunnin perästä! Menkää
nyt, Jumala kyllä vieläkin auttaa teitä."
Vaimon mentyä pois, läksi Gellert rikkaan kauppamiehen luo, joka oli
juuri lukemassa suurta rahasummaa. Hän aikoi keskustella rikkaan miehen
kanssa ja johti puheen rahoihin:
"Teistä voipi varmasti oppia paljon, sillä niin Luojan lahjoilla
siunattu mies kuin te olette, käytätte kaiketi rikkauttanne mitä
kauniimmalla tavalla. Varmasti on jo teidän kädestänne sangen moni
ihminen apunsa saanut!"
Kauppamies, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä Gellert tarkoitti näillä
sanoillansa, ja jolla sitä paitsi oli ajatuksensa äsken luetuissa
rahoissa, vastasi puoleksi hajamielisesti.
"Ojaa, jahah, niinkuin sanotte!"
Gellert jatkoi puhettaan ja lausui lämpimyydellä siitä riemusta, jonka
hyväntekeväisyys ja ihmisrakkaus tuottaa. Itse liikutettuna
ajatellessaan vaimoa, jonka äsken oli tavannut, oli hän hellyttänyt
melkein kyyneleihin tuon saiturin, kun köyhä vaimo astui sisään, pannen
rahat, mitkä hän oli velkaa, pöydälle ja liikutetulla äänellä lausui:
"Tuossa on rahat; nyt ette kaiketi aja ulos meitä huoneestanne!"
Kauppamies, joka joutui hänen tulonsa ja sanojensa kautta vähän
hämille, vastasi lauhkealla äänellä:
"No, olisi näillä nyt vielä ollut aikaa. Kuinka te tulette sillä
tavalla -- näettehän että minulla on vieras -- ei se nyt olisi ollut
niin kiire rahojen kanssa."
Samassa silmänräpäyksessä unhotti hän taas itsensä ja alkoi lukea:
"viis, kymmenen, viistoista."
"Oi", sanoi köyhä vaimo, "huomenna olisitte te varmaan sanoneet toista.
Te tahdoitte viskata ulos minun kipeän mieheni ja sairaat lapseni
kadulle, ja jos ei tätä jaloa herraa olisi ollut -- osoitti Gellertiin
-- jos ei hän olisi antanut minulle rahoja, niin olisivat teidän
uhkauksenne kyllä käyneet toteen."
Gellert viittasi hänelle, että hän vaikenisi, mutta hän vaan pitkitti:
"Ei, rakas herra, viittailkaa te vaan niin paljon kuin tahdotte! Minun
täytyy kuitenkin sanoa, ketä minun on oikeastaan kiittäminen saadusta
avustani."
Kauppamies häpesi tämän jalon ihmisystävän edessä. Hän osoitti
Gellertille kätensä ja sanoi:
"Herra professori, minä näen että te ette ainoastaan kirjoita
kauniisti, vaan että myöskin teidän tekonne ovat yhtäpitävät aatteenne
kanssa. Minä kiitän teitä sydämmestäni tästä terveellisestä opista,
jonka tänään olen teiltä saanut. Te olette tähän asti pitäneet minua
kovasydämmisenä ihmisenä; mutta tästä lähtien tulette te tuntemaan
minua paremmaltakin puolen."
Tämän sanottuaan kääntyi hän vaimoon päin sanoen:
"Tässä on kuittinne ja rahanne takaisin. Menkää kotionne, hoitakaa
sairasta miestänne ja lapsianne."
Vaimo läksi vuodattaen ilokyyneliä. Kauppamies kääntyi takaisin
Gellertin puoleen:
"Minä en tahdo seisattua puolitiehen, herra professori; tahdotteko
seurata minua, niin menemme katsomaan sairaita."
He menivät yhdessä köyhän vaimon asuntoon. Rikas kauppamies otti
hankkiakseen lääkärin apua, niin että isä ja lapset pian paraneisivat.
Ja hän teki vieläkin enemmän; hän otti sittemmin parantuneen isän
palvelukseensa ja piti huolta hänen lastensa kasvatuksesta.
Luotsi.
Lokakuussa vuonna 1774 raivosi hirveä myrsky ja kaikki, joilla oli
ystäviä eli sukulaisia merellä, vapisivat pelosta heidän tähtensä.
Silloin huomattiin eräänä päivänä muutamasta luotsipaikasta Itämerellä
hollantilainen laiva, joka pyrki satamaan, vaan ei voinut päästä
myrskyltä. Kolme vuorokautta oli laiva leikkipallona aaltojen raivossa,
kunnes se vihdoin tärskähti karille joitakuita satoja syliä rannasta.
Laineet repivät laivasta kappaleen kappaleensa perästä; kuoleman tuska
ja kauhu vallitsi kurjassa laivaväessä ja matkustajissa; he pitivät
itsiään toivotta ja pelastuksetta heitettyinä vinkuvan myrskyn ja
kohisevien aaltojen valtaan.
Rannalla seisoi monta katsojata, jotka kyllä olisivat uskaltaneet
henkensä hukkuvien veljiensä pelastukseksi, joll'ei edeltäkäsin olisi
huomattu, että kiihoitettujen luonnonvoimain raivo teki kaiken
pelastuksen turhaksi. Silloin astui luotsi ulos tuvastaan. Tuskin oli
hän nähnyt vaaran suuruutta, kun hän juoksi takaisin huoneeseensa
varustamaan tarpeellisia pelastuskapineita. Tosin lankesi vaimonsa
hänen kaulaansa rukoillen häntä säästämään henkeänsä; myöskin lapset
syleilivät hänen polviansa. Mutta hän vastasi vaan:
"Mitä huolin minä meren kuohusta ja tuulen ulvonnasta? Minä en kuule
mitään muuta kuin onnettomien valitushuutoja, ja he ojentavat jo
kätensä minun puoleeni. Jumala on kyllä suojeleva minua, niin että
tulen onnellisesti takaisin, ja jos minä kuolisinkin, niin ei Hän
hylkää teitä!"
Näitä sanoja sanoessaan syleili hän vaimoaan ja lapsiaan ja läksi
kahdeksan urhokkaan merimiehen kanssa rannalle. He hyppäsivät venheesen
ja soutivat voimakkaasti laivaa kohti. Neljä kertaa koettivat he
lähestyä laivaa ja yhtä monta kertaa tulivat he kuohujen sysääminä
takaisin rannalle. Väsynein voimin palasivat he kotiinsa. Uskalias
luotsi meni huoneesensa, lankesi polvilleen, rukoili Jumalalta
rohkeutta ja voimaa -- ja hänen rukouksensa tulikin kuulluksi! Monien
turhien koetusten perästä onnistui hän vihdoin pääsemään laivaa luo ja
saattamaan yksitoista henkeä maalle. Hän jännitti uudestaan voimiaan;
hän lähestyi taas laivaa -- jo viskasivat onnettomat, jotka vielä
olivat laivasta jälellä, köyden venheesen päin, sillä vetääkseen sitä
luokseen, kun yhtäkkiä venhe kaatui ja Itämaiden armottomat laineet
nielasivat tuon jalon pelastajan.
Yrjö Washington.
Etevimpiä miehiä, joista uudemman ajan historia tietää kertoa,
on epäilemättä Yhdysvaltojen ensimmäinen presidentti, _Yrjö
Washington_. Harvoin on niin monta oivallista ja hyvää puolta
yhtynyt yhdessä henkilössä tekemään siitä mainiota miestä.
Vaikka amerikalaiset koulut Washingtonin nuoruudessa olivat alhaisella
kannalla, oli hän kuitenkin hankkinut itselleen jommoisenkin määrän
tietoja.
Millä vakamielisyydellä hän jo nuorena ollessaan ajatteli henkisen
viljelyksen korkeata merkitystä, osoittavat hänen päiväkirjansa,
jotka antavat meille tärkeän ohjauksen arvostellessamme hänen
luonnonlahjojensa suunnitusta. Näissä löydämme huolellisesti
kirjoitettuja asiakirjoja, jotka ovat tärkeitä yhteiskunnalliselle
elämälle, niinkuin vekseleitä, velkakirjoja, kuitteja, välikirjoja,
testamentteja sekä osto- ja myyntikirjoituksia; toisin paikoin
löydämme värssyjä ja opettavaisia runoelmia, ja muutamassa hänen
päiväkirjassansa tapaamme joukon elämän-ohjeita ja mielenperusteita,
jotka kirjoittaja oli ottanut eri teoksista. Saadaksemme silmäillä
pohjois-amerikalaisen sankarin henkiseen elämään, panemme tähän
muutamia näitä lyhyitä lauselmia:
1:o. "Kun olet ihmisten seurassa, älä koskaan tee mitään, jonka kautta
voisit loukata sitä kunnioitusta, jota sinun tulee osoittaa jokaiselle
läsnäolevalle."
2:o. "Älä nuku, kun muut puhuvat; älä istu, kun seisovat; älä puhu, kun
sinun tulisi olla vaiti, äläkä käy, kun toiset seisattuvat."
3:o. "Älä ole imartelija, äläkä laske leikkiä semmoisen kanssa, joka ei
kernaasti suvaitse kanssansa leikkiä tehtävän."
4:o. "Älä lue kirjoja, kirjeitä tahi muita papereita, kun olet ihmisten
seuroissa. Jos sattuisi semmoinen pakkotila, että sinun täytyy se
tehdä, niin pyydä ensin anteeksi. Kun toinen kirjoittaa tahi lukee,
niin älä mene häntä niin lähelle, että voit lukea hänen kanssansa,
ellei hän sinua pyydä, ja lausu ajatuksesi luetusta ainoastaan siinä
tapauksessa, että hän sitä sinulta kysyy."