_Cornelia_, kuuluisien kansantribunien Tiberius ja Cajus Grakkon
äiti, sai muutamana päivänä vieraaksi erään ystävänsä. Kun molemmat
naiset olivat hetken puhelleet, ilmoitti ystävä haluavansa nähdä niitä
kalleuksia ja koristeita, joita Cornelialla oli. Silloin kääntihe
Cornelia ikkunaan päin ja osoitti puutarhaan, jossa hänen lapsensa
leikittelivät.
"Katso lapsia tuolla -- ne ovat minun kalleuteni; muita minulla ei
ole."
Rehellinen Ruomalainen.
Kun Tarentin kaupunki, joka oli ala-Italiassa, yhdessä muutamien muiden
kaupunkien kanssa kävi kymmenvuotista sotaa Ruomalaisia vastaan, tuli
Pyrrhus, Spiron kuningas, näille kaupungeille avuksi ja voitti muutamia
kertoja ruomalais-kansan; vaan kuitenkin jäi lopullinen voitto
Ruomalaisten puolelle ja nämä saivat herruuden yli koko eteläisen
Italian.
Ylläsanotun sodan aikana lähetettiin eräs Ruomalainen nimeltä _Cajus
Fabricius_ muutaman lähettiläskunnan päällikkönä kuningas Pyrrhon
luo keskustelemaan sotavankien lunastuksesta ja vaihetuksesta. Pyrrhos
otti vastaan lähettiläskunnan mitä hyväntahtoisimmalla tavalla ja
tarjosi Fabriciolle kunnioituksensa osoitteeksi kalliin lahjan. Vaan
Fabricius ei ottanut lahjaa, vaikka kuningas selitti ettei hänellä
ollut minkäänlaisia aikeita pyytää epäkunniallista tekoa häneltä.
Kun Fabricius seuraavana päivänä oli kuningas Pyrrhon teltassa
erästä puhuttelemista varten, antoi kuningas, koettaakseen miehen
mielenvoimaa, äkkiä väistää esiripun ja -- suuri elehvantti kurotti
uhkaavana kärsällänsä Fabricion pään ylitse.
Tämä hymyili ja sanoi:
"Yhtä vähän kuin kultasi vietteli minua eilen, yhtä vähän peloittaa
minua sinun elehvanttisi tänään!"
Kun Pyrrhon lääkäri tarjoutui palkintoa vastaan myrkyttämään
kuningasta, peräytti Fabricius häpeällisen tarjoumuksen ja ilmoitti
sitä paitse Pyrrholle hankkeen hänen henkeänsä vastaan. Ihmettelevänä
huusi silloin tämä:
"Ennen voidaan aurinkoa saattaa radaltansa kuin Fabriciota
rehellisyyden tieltä!"
Aleksander Suuri.
_Aleksander Suuri_ syntyi samana yönä, jona jumalaton Herostratos
poltti ihanan Epheson temppelin.
Jo lapsuudessansa ja vielä enemmän nuorukaisena harrasti Aleksander
kuninkaallista arvoa ja osoitti uutteruutta joka vastuksen
voittamisessa. Pojan tiedonhalu tyydytettiin sen opetuksen kautta,
jonka hän sai filosofi Aristoteleelta. Hänen mielensä tähtäsi aina
suuruutta ja jaloutta. Kun hänen opettajansa kertoi hänelle niistä
monista taivaankappaleista, joita löytyy paitse maanpalloa, huusi nuori
Aleksander:
"Ja minä en ole vielä valloittanut maanpalloa!"
Muutamat hänen leikkikumppanistaan kysyivät kerran, eikö hänen mielensä
tehnyt ottamaan osaa kilpailuun olympialaisissa huvitaisteluissa.
"Tekee", vastasi hän, "jos saisin kuninkaita kilpailijoikseni."
Kuullessaan isänsä suurista valloituksista sanoi hän miettivästi:
"Minun isäni ei ole jättävä minulle mitään toimitettavaa."
Nuori Aleksander ei tyytynyt päivällä lukemiseen; hän teki työtä myös
yön aikana. Hän otti kirjoja mukaansa sänkyyn itseänsä valmistaakseen
seuraavan päivän harjoituksiin. Ettei uni häntä voittaisi, piti hän
hopeakuulaa maljan päällä. Jos hän vaipui unen valtaan putosi kuula
maljaan ja hän heräsi siitä syntyvästä kolinasta.
Kerran tarjottiin erittäin kaunis hevonen kaupaksi hänen isälleen. Kun
sen selkään noustiin, tuli se niin äksyksi, että rohkeimmatkin
ratsastajat turhaan koettivat sitä hallita. Silloin pyysi Aleksander
saada hoitaa hevosta. Hän oli nimittäin huomannut hevosen peljästyvän
omaa varjokuvaansa; sentähden kuletti hän sitä vasten aurinkoa, taputti
sitä, hetken aikaa kävellen sen vieressä, heitti verkalleen päältään
manttelinsa, keikahti äkkiä hevosen selkään ja ratsastaa kiidätti
sieltä nuolen nopeudella ympärillä seis ovien suureksi kauhistukseksi.
Hetken kuluttua palasi hän eheänä kummastelevien katsojien luokse ja
otettiin vastaan suurella riemulla. Hänen isänsä syleili häntä ja sanoi
hänelle:
"Poikani, etsi itsellesi toinen valtakunta -- Makedonia on hyvin pieni
sinulle!"
Isä lahjoitti nuorelle Aleksanderille hevosen, joka sai nimen
Bukephalos, ja Aleksander ratsasti sillä sitten kaikissa taisteluissa,
joihin hän otti osaa.
Kun Aleksander oleskeli Korintissa, tulivat etevimmät valtiomiehet,
taideniekat ja viisaat näkemään nuorta Kuningasta. _Diogenes_ oli
ainoa, joka ei tullut. Tämä oli kummallinen mies, joka arveli elämän
onnen olevan siinä, että ihminen teki itsensä niin vapaaksi kuin
mahdollista. Sentähden eli hän ainoastaan vedestä ja leivästä ja asui
tynnyrissä huoneen asemesta. Diogenes oli tunnettu koko Kreikassa;
Aleksander tahtoi myös oppia häntä tuntemaan. Hän läksi sentähden
seurueensa matkassa Diogeneen luokse ja löysi hänet pitkänään
päivöttelemässään tynnyrinsä edessä. Hän kohottihe hiukan ja katseli
kuningasta tervehtimättä. Kun Aleksander aivan ystävällisesti kysyi
häneltä, eikö hänellä olisi joku toivo, jonka hän tahtoisi täytetyksi,
vastasi hän:
"On, ettet varjoa minulta aurinkoa!"
Aleksanderin seuralaiset suuttuivat vastauksesta, vaan nuoreen
ruhtinaasen tekivät ujostelemattomat ja niin suurta tyytyväisyyttä
osoittavat sanat syvän vaikutuksen.
"Todellakin", lausui hän, "ellen olisi Aleksander, tahtoisin olla
Diogenes!"
Todistuksena Aleksanderin kohtuullisuudesta kerrotaan seuraava tapaus:
Aleksander, ajaen takaa Persian kuningasta Dareioa, tuli sotajoukkonsa
urhoollisimpien kanssa kuivettuneesen erämaahan. Sotureita vaivasi
jano. Olivat löytäneet hiukan vettä; sillä täyttivät kypärin ja
tarjosivat sen kuninkaalle. Kun tämä näki myös soturinsa janosta
nääntyvän sanoi hän: "Pitääkö minun olla ainoa, joka juo?" jonka
jälkeen hän kaasi veden maahan.
Silloin huusivat kaikki innoissaan:
"Saata meitä edemmäksi; ei meitä uuvuta, eikä janota; me tahdomme sinua
seurata ja taistella urhoollisesti niin kauvan kuin semmoinen kuningas
meitä johtaa!"
Aleksander oli myös antelias ruhtinas. Niin käski hän muutamana päivänä
jokaisen sotamiehen ilmoittamaan velkansa, että jokainen saisi sen
summan, jonka hän oli velkaa. Alussa noudattivat ainoastaan harvat tätä
kehoitusta, koska peljättiin sen olevan koetuksen Aleksanderilta saada
tietää, kuinka paljon itsekukin menetti. Kun tämä kerrottiin
Aleksanderille, sanoi hän:
"Kuninkaan täytyy aina pitää mitä hän on luvannut alammaisillensa, ja
alammaisten ei pidä koskaan epäillä kuningastaan muuten kun jos hän ei
pidä heille antamaansa sanaa."
Oikeus on kuninkaan kaunistus.
Maailman valloitusretkellään tuli Aleksander Suuri kerran muutaman
kansan luokse Afrikaan, joka asui kauniissa majoissa eikä tiennyt
mitään sodasta eikä valloittajista. Aleksander saatettiin kuninkaan
majaan kestitettäväksi. Vieraan kansan hallitsija pani esille
kullatuita dadeleita, viikunoita ja leipää.
"Syöttekö Te kultaa täällä?" kysyi Aleksander.
"Ajattelin", vastasi kuningas, "että olisithan sinä omassa maassasi
voinut löytää syötävää ruokaa. Mitä varten sinä olet tullut meille?"
"Teidän kultanne ei ole houkutellut minua tänne", vastasi Aleksander,
"vaan teidän tapojanne tahtoisin oppia tuntemaan."
"No", sanoi toinen; "viivy sitte meillä niin kauvan kuin mielesi
tekee."
Heidän tällä tavoin puhellessa tuli kaksi kansalaista oikeuden eteen.
Päällekantaja sanoi:
"Minä olen ostanut maatilan tältä mieheltä, ja kun minä kaivelin maata,
löysin aarteen. Tämä aarre ei ole minun omaisuuteni, sillä minä olen
ostanut ainoastaan maatilan, enkä siinä piiloitettua aarretta, vaan
kuitenkaan ei myyjä tahdo sitä ottaa."
Vastaaja sanoi:
"Minä olen yhtä tarkkatuntoinen kuin tämä mies. Minä olen myynyt
maatilan hänelle kaikkineen päivineen, mitä siinä löytyi ja myöskin
aarteen."
Tuomari kertoi heidän sanansa, niiden kuulla, oliko hän oikein
ymmärtänyt ne, ja hetken mietittyä sanoi hän:
"Sinulla on poika; eikö niin?"
"On!"
"Ja sinulla tyttö?"
"Niin!"
"No, koska niin on, niin sinun poikasi on ottava toverikseen sinun
tyttäresi ja tämä parikunta on saava aarteen aviolahjaksi."
Näytti siltä kuin tuomio olisi Aleksanderia hämmästyttänyt.
"Onko tuomioni ehkä väärä?" kysyi kuningas.
"Ei", vastasi Aleksander, "vaan se minua kummastuttaa."
"Kuinkas olisi asian käynyt sinun maassasi?" kysyi toinen.
"Totta puhuakseni", vastasi Aleksander, "täytyy minun tunnustaa, että
me olisimme panneet miehet vankeuteen ja pitäneet aarteen kuningasta
varten."
"Kuningasta varten?" kysyi vieras hallitsija kummastuneena. "Paistaako
aurinko myös siinä maassa?"
"Paistaa kyllä!"
"Sataako siellä vettä?"
"Tietysti!"
"Kummallista! Löytyykö sieltä myös kesyjä, ruohoa syöviä eläimiä?"
"Löytyy, monenlaisia."
"No", sanoi kuningas, "totta silloin kaikenhyvä olento antaa vettä
sataa ja auringon paistaa viattomain eläinten tautta, te ette sitä
ansaitse!"
Veljenrakkaus.
_Catolta_ Utikasta kysyttiin kerran, hänen vielä lapsena ollessa,
ketä hän enimmin rakasti.
"Veljeäni!" vastasi hän.
Ja ketä häntä lähinnä, kysyttiin häneltä vielä.
"Veljeäni!" antoi hän taas vastaukseksi.
Tässä vastauksessa pysyi hän aina. Hän piti veljeänsä niin rakkaana
ettei hän aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa voinut syödä
iltaistaan ilman hänettä. Kun veli kuoli, antoi Cato pystyttää
muistopatsaan hänelle veljellisen rakkautensa osoitteeksi.
Kainous on nuorison kaunistus.
Noin sata vuotta jälkeen Kristuksen syntymän eli pienessä kaupungissa
Adrian meren rannalla _Lucius Valerius_ liikanimellä Pudens, s.o.
häveliäs. Tämä eteenpäin pyrkivä nuorukainen oli tuskin kolmentoista
vuoden vanha, kun hän jo astui julkisesti esille ja kilvoitteli
runotaiteen kunniapalkinnosta, joka annettiin joka viides vuosi
parhaimman runokappaleen tekijälle. Valerius voitti kaikki
kilpakumppaninsa ja sai palkinnon, joka oli kallisarvoinen muistoraha
kullasta ja lyyry elehvantinluusta. Hänen runoelmansa herätti niin
yleistä huomiota, että Ruomista lähetettiin etevimmät valurit ja niiden
annettiin tehdä nuoren Valerion kuvapatsas, joka oli pystytettävä
muutamalle etevimmistä paikoista siinä seudussa. Ruomalaisen nuorison
kehoittamiseksi pyrkimään Valerion kaltaiseksi ilmoitettiin torvien
kaikuessa kaikissa Italian etevimmissä kaupungeissa se päivä, jolloin
kuvapatsas oli paljastettava ja Valerius kruunattava runokuninkaaksi.
Päivä joutui. Samalla hetkellä, kun nuoren runoilijan kuva koristettiin
laakeriseppeleellä, huomasi Valerius muutaman kilpatovereistaan, joka
lähinnä häntä oli voittanut suurimman mieltymyksen. Huoli ja
alakuloisuus olivat luettavina tämän kasvoissa. Äkisti meni Valerius
kilpailijansa luokse, tarttui hänen käteensä, ja pani seppeleen hänen
päähänsä näillä sanoilla:
"Ota tämä seppele! Sinä ansaitset sen paremmin kuin minä. Että minä
olen sen saanut, tulee varmaan siitä että olen nuori ja että minua on
tahdottu kiihoittaa."
Nuorukaiset syleilivät toisiaan ja katsojat tervehtivät kaikuvilla
riemuhuudoilla kainoa Valeriota.
Lujamielisyys uskossa.
Keisari Aleksander Severon aikana, joka nousi valtaistuimelle vuonna
222 jälkeen Kristuksen syntymää, eli Ruomissa nuori nainen nimeltä
_Martina_, joka oli muutaman rikkaan kansalaisen tytär. Hän oli jo
aikaisin kadottanut vanhempansa ja hänen täytyi sentähden turvata
itseensä. Hän eli jumalista elämää ja käytti osaksi sitä rikkautta,
jonka hänen vanhempansa olivat jättäneet hänelle, sillä auttaakseen
köyhiä. Hän tunnusti Kristin uskoa ja osoitti tätä niin sanoista kuin
toimessa. Kun häntä tahdottiin pakoittaa luopumaan hänen uskostaan ja
rukoilemaan epäjumalia, vastasi hän:
"Se, joka minua tunnustaa ihmisten edessä, häntä olen minä myös
tunnustava isäni taivaassa."
Tästä vastauksesta vihastuivat hänen vihollisensa ja koettivat nyt
julmuudella pakoittaa hurskasta neitsyttä luopumaan uskostaan. Vaan hän
osoitti kaikesta huolimatta mielenlujuutta ja kantoi kaikkia vaivoja
kärsivällisyydellä.
Oikeuden palvelijat, jotka olivat todistajina hänen ihmeteltävään
lujuutensa ja voittamattomaan kärsivällisyyteensä, tulivat siitä niin
liikutetuiksi että he myös menivät kristinuskoon. Heidän täytyi myös
kärsiä siitä rangaistusta ja heidät mestattiin julmalla tavalla.
Viimein täytyi myös Martinan kuolla, vaan hän kävi kuolemaan tyynellä
ja hurskaalla nöyryydellä ja pysyi viimeiseen henkensä vetoon
lujamielisesti uskossaan.
Koeteltu uskollisuus.
Kalifi _Mutevekul'illa_ oli ulkomaalainen lääkäri nimeltä
_Honain_, jota hän piti suuressa arvossa hänen suuren oppinsa
vuoksi. Muutamat hoviväestä panettelivat eräänä päivänä tätä miestä
kalifille; he arvelivat: hän on ulkomaalainen ja sentähden häneen ei
voi luottaa. Kalifi tuli tuota levottomaksi ja tahtoi koetella
lääkäriä. Hän kutsutti hänet luokseen ja sanoi:
"Honain, minulla on maaherrojeni joukossa vaarallinen vihollinen, jota
vastaan minä hänen lukuisien puoltajiensa vuoksi en uskalla väkivaltaa
käyttää. Sentähden käsken sinun valmistamaan hienoa myrkkyä, joka ei
jätä mitään merkkiä jälkeensä kuolleen ruumiissa. Minä tahdon huomenna
kutsua häntä vieraakseni ja tällä tavoin päästä hänestä."
"Herra", vastasi lujalla luottamuksella Honain, "minun tieteeni ulottuu
ainoastaan lääkkeisin, jotka pitävät hengen elossa; muita minä en voi
valmistaa. Minä en ole myöskään ahkeroinut sitä oppiakseni, koska
luulin uskovaisten oikean hallitsijan ei muuta vaativan minulta. Jos
minulla on ollut väärin luulossani, niin salli minun lähteä hovistasi
toisessa maassa oppiakseni sitä tiedettä, joka minulta puuttuu."
Mutevekul vastasi, että tämä oli ainoastaan tyhjä veruke; se, joka
tuntee parantavat aineet, tuntee myös vahingoittavat. Hän rukoili, hän
uhkasi, hän lupasi lahjoja -- vaan turhaan! Honain pysyi lujasti siinä
vastauksessa, jonka hän oli antanut.
Viimein oli kalifi suuttuvinaan, huusi vartijaväkeä ja käski viedä
vastahakoisen miehen vankeuteen. Tämä tapahtui; sitä paitsi pantiin
vakoja kanssavangin nimellä samaan huoneesen kuin Honain häntä
tutkimaan ja tämän piti sitten kertoa kalifille kaikki, jota Honain
tulisi lausumaan. Niin tyytymätön kuin Honain olikin tuommoiseen
käytökseen, ei hän kuitenkaan antanut sanallakaan kanssavankinsa
huomata, mistä syystä kalifi oli suuttunut häneen. Kaikki, minkä hän
sanoi tässä asiassa, oli, että hänelle oli tehty vääryyttä.
Jonkun ajan kuluttua antoi kalifi tuoda lääkärin luoksensa. Pöydällä
oli koko kultaa, timantteja ja kalliita tavaroita; vieressä seisoi
pyöveli ruoska kädessä ja miekka kupeella.
"Sinulla on ollut aikaa", alotti Mutevekul, "miettiä asiaa ja huomata
kuinka väärä sinun vastahakoisuutesi on. Valitse nyt: ota joko nämä
rikkaudet ja tee minun tahtoni, tahi valmistau häpeälliseen kuolemaan."
"Herra", vastasi Honain, "häpeä ei ole rangaistuksessa vaan rikoksessa.
Tahdon ennemmin kuolla kuin häväistä tieteeni ja säätyni kunniaa. Sinä
olet herra minun henkeni ylitse; tee mitä mielesi tekee."
"Käykää ulos!" sanoi kalifi ympärillä seisoville. Ja kun hän jäi yksin
Honain'in kanssa, tarjosi hän tarkkatuntoiselle miehelle kätensä ja
sanoi:
"Honain, minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet minun ystäväni ja minä
olen sinun. Sinua on minulle paneteltu; minä tahdoin koetella sinun
uskollisuuttasi ja rehellisyyttäsi. En palkinnoksi, vaan ystävyyteni
osoitteeksi tahdon lähettää sinulle nämä lahjat, jotka eivät voineet
houkutella rehellisyyttäsi."
Niin puhui kalifi ja käski kantaa kullan, kalliit kivet ja muut
kalleudet Honain'in huoneesen.
Jalo Saladin.
Kun sultani _Saladin_ tunsi loppunsa lähestyvän, kutsutti hän
luokseen lipunkantajansa ja antoi hänelle paarivaatteensa näillä
sanoilla:
"Ota tämä vaate, kanna sitä ruumislippuna ja julista että itämaiden
hallitsija kuolee ja että hän kaikesta loistostaan ainoastaan ottaa
tämän vaatteen mukaansa hautaan."
Pojalleen sanoi Saladin:
"Kunnioita korkeinta Jumalaa ja seuraa hänen käskyjänsä, sillä tämä on
kaiken juuri ja on tuottava sinulle siunausta; se veri, joka
vuodatetaan ei makaa, vaan tulee pääsi varalle. Koeta voittaa
alammaisesi puolellesi rakkaudella ja heidän hyvästä huolta pitämällä,
sillä ne on Jumala uskonut sinun huolenpitoosi. Ole emireille
suosiollinen, sillä ainoastaan lempeydellä olen minä päässyt valtaan.
Älä loukkaa ketään, sillä ihmisillä on tapana vasta koston saatuansa
sopia keskenään. Älä vihaa ketään, sillä kuolema on kaikille yhteinen.
Jos olet Jumalaa vastaan rikkonut, niin kadu; hän on laupias ja antaa
katuvalle anteeksi."
Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt.
Muuan mongolilainen ruhtinas ratsasti kerran hovimiestensä kanssa
metsästämään. Matkalla tuli häntä vastaan tervishi, eräänlainen
itämaalainen munkki, joka vähä väliin aina huusi:
"Sille, joka antaa minulle sata kultarahaa, tahdon antaa hyvän neuvon!"
Ruhtinas tuli uteliaaksi ja kysyi tervishiltä mikä hänen neuvonsa oli.
"Sinä saat sen tietää, herra", vastasi tervishi, "jos annat käskyn
maksaa minulle sata kultarahaa."
Ruhtinas antoi lukea summan ja tervishi sanoi varoittavalla äänellä:
"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin olet tarkkaan aprikoinut siitä tulevia
seurauksia." Sitten jatkoi hän matkaansa.
Ruhtinaan seurue nauroi ja laski leikkiä tervishin neuvosta, joka oli
tullut ruhtinaalle niin kalliiksi. Vaan ruhtinas oli peräti toista
mieltä.
"Se hyvä neuvo", sanoi hän, "jonka tervishi äsken on minulle antanut,
on ehkä ainoastaan hyvin tavallinen toimenohje. Vaan juuri sentähden,
että se on niin tavallinen, tulee se vähemmin noudatetuksi ja se oli
varmaan syy, jonka tähden tervishi piti sitä niin kallisarvoisena.
Vas'edes en ole sitä unhottava. Se on jo tänään pantava selville minun
palatsissani, kaikille seinille ja kaikille huonekaluille minun
saleissani."
Jonkun ajan kuluttua aikoi muuan kunnianhimoinen maaherra ruhtinaan
valtakunnassa käyttää salahankkeita saadakseen ruhtinaan tieltä ja
päästäkseen itse valtaistuimelle. Hän osti ruhtinaan lääkärin
puolellensa suurella rahasummalla ja tämä lupasi iskeä ruhtinaan suonta
myrkytetyllä pistimellä.
Tilaisuus tarjoutui kohta. Ruhtinas voi pahoin ja päätettiin
suonenavauksen olevan tehokkaimman parannuskeinon. Lääkäri astui
ruhtinaan luokse hopeamalja ja myrkytetty pistin kädessä. Kun lääkärin
piti asettaa kädestään hopeamalja, tuli hän sattumalta näkemään
kirjoituksen siinä, joka sisälti seuraavat sanat:
"Älä ryhdy mihinkään, ennenkuin ensin olet aprikoinut siitä tulevia
seurauksia!"
Hän säpsähti. Nähtävällä tuskalla pani hän pois kädestään myrkytetyn
pistimen ja otti toisen. Ruhtinas huomasi tämän ja kysyi mistä syystä
hän pani pois toisen pistimen. Lääkäri vastasi että sen kärki oli liian
tylppä. Ruhtinas pyysi saadakseen sitä katsoa. Kun lääkäri viipyi,
töytäsi ruhtinas ylös ja huusi:
"Sano kaikki! Ainoastaan vilpitön tunnustus voi pelastaa henkesi. Sinun
nähtävä tuskasi tekee sinut epäluulon alaiseksi!"
Lääkäri heittäytyi ruhtinaan jalkoihin ja ilmaisi hankkeet hänen
henkeänsä vastaan, jonka toimeen panemisesta kirjoitus maljassa oli
häntä pidättänyt.
"Olenkohan minä", sanoi ruhtinas, "maksanut tervishille kovin kalliin
hinnan hänen neuvostaan?"
Hän lahjoitti lääkärille hengen, käski rangaista maaherraa ankarasti ja
antoi tiedustella tervishiä vielä runsaammasti häntä palkitakseen.
Pyhä Eerikki.
Ruotsin suojeluspyhä.
Tällä nimellä mainitaan erästä mitä jalointa kuningasta Ruotsin
keskiajalta, kuningas Eerikki Jedvardinpoikaa, tavallisesti nimitetty
Eerikki Pyhäksi. Pyhäin taru kertoo hänestä, että hän täytti elämänsä
kolmella tavalla; hän taisteli uskonnon ja kirkon vihollisia vastaan ja
hän saattoi kirkon voimiinsa.
Jo pyhäin tarun viittauksista huomaa että ne omaisuudet, joiden vuoksi
Eerikki Pyhä oli enimmin merkillinen, olivat hänen vilpittömyytensä,
hänen hurskautensa ja kristillisyydenintonsa. Tämän todistaa myös hänen
toimensa. Pyhäin taru sanoo hänen käskeneen oikeutta ja lakia
noudattamaan. Hän oli lainsäätäjä ja me tiedämme hänen etevimmän
lainsääntönsä olleen siinä, että hän antoi vaimolle lailliset oikeudet
ja sen kautta pani perustuksen sille työlle, jota Birger Jaarli sitten
jatkoi. Kuitenkin tunnetaan vähemmin Eerikistä lainsäätäjänä kuin
lainkäyttäjänä. Pyhäin taru kertoo hänen matkustaneen kaikkialla
maassaan ja tuominneen oikean tuomion rahoihin tahi ystävyyteen
katsomatta eikä väärää tuomiota pelon tai uhkauksen kautta. Hänen
mielityönsä oli sovittaa ne, jotka olivat vihamiehiä, hän auttoi
parhaan vakuutuksensa mukaan köyhää hänen ahdistuksessaan ja suojeli
häntä vääryyttä vastaan, sillä nurjamielisiä ei hän tahtonut suvaita
valtakunnassaan, vaan suojeli itsekunkin oikeutta.
Yhteinen kansa pitikin näitä kuninkaansa omaisuuksia arvossa ja pitivät
häntä itseänsä niin rakkaana, että he suurempien verojen kautta
tahtoivat lisätä hänen tulojansa.
Vaan kuningas vastasi:
"Minulla on kylliksi omaani; pitäkää teidän omanne, ehkä sitä kerran
vielä tarvitsette."
Vuoden 1158 paikoilla läksi kuningas Eerikki Pyhä ristiretkelle tänne
Suomeen, jossa esi-isämme vielä olivat pakanoita. Tälle ristiretkelle
saattoi Eerikin hänen kristillinen intonsa. Sillä, samoin kuin siihen
aikaan, uskoi hänkin, että jokainen, joka ei tunnustanut kristinoppia,
joutuisi ikuiseen kadotukseen ja että se sentään oli Jumalalle suuresti
otollinen työ, jos kohta miekka kädessä, koettaa kääntää pakanoita.
Sotajoukon kanssa, jossa suurimmaksi osaksi oli "helsingejä", tuli
kuningas Eerikki laivastollaan meren yli Suomeen ja hänen kerrotaan
nousseen maalle Aurajoen suussa ja siihen perustaneen linnan, jonka
ympärille sitten Turun kaupunki syntyi. Kuningas kutsui ensin
Suomalaisia vapaehtoisesti taipumaan uuteen oppiin, vaan he olivat niin
"uppiniskaisia että mahdotonta oli hyvällä saada niitä siihen."
Kuningas Eerikki karkasi silloin niiden päälle ja "tappoi kaikki, jotka
eivät tahtoneet taipua oikeuteen." Sillä tavoin heitä pakoitettiin
ottamaan vastaan kristioppia. Keino oli julma, vaan niin oli aikakauden
tapa ja kuningas Eerikki oli aikakautensa lapsi.
Todistuksena ettei kuningas Eerikin mielenlaatu ollut niin kova kuin ne
keinot, joita hän käytti pakanoiden kääntämiseksi kerrotaan hänen
vuodattaneen katkeroita kyyneliä, kun hän pakanoista voiton saatua
käveli taistelukentällä ja näki monet kuolleet ruumiit. Silloin kysyi
häneltä muuan hänen miehistään, josta oli sangen kummallista, että hän
saattoi itkeä voitetusta taistelusta, syytä hänen murheesensa. Kuningas
vastasi:
"Minä olen iloinen ja kiitän suuresti Jumalaa, joka on antanut meille
voiton; vaan minä murehdin niin monen sielun kadotusta, jotka olisivat
voineet päästä taivaasen, jos olisivat omistaneet kristinuskon."
Kristillistä intoaan ja hurskasta ja elävätä luottamistaan Jumalaan
vahvisti hän kuolemallaan.
Toukokuun 18 päivänä 1160 istui kuningas n.s. kolminaisuudenkirkossa
Upsalassa, jonka keskimmäinen osa, harmaasta kivestä rakettu, jo siihen
aikaan oli kristitty temppeli. Eräs piispa nimeltä Kopman seisoi
alttarilla ja messusi, ja kuningas kuunteli pyhää menoa niinkin hänen
tapansa aina oli, suurella hartaudella. Silloin astui muuan hänen
miehistään sisään ja kertoi vihollisen samoavan temppeliä kohti. Se oli
Maunu Henrikinpoika, tanskalainen prinssi, joka, Stenkil'in suvun
jälkeläisenä, piti itseään enemmän oikeutettuna valtaistuimeen kuin
kuningas Eerikki.
Jättämään pyhä messu maallisen asian tähden sotiakseen, siihen ei
voinut hurskas Eerikki saada itseänsä.
"Jättäkää minut rauhaan", sanoi hän, "kunnes pyhä messu on päättynyt;
mikä sitten jääneekin osaksi, luotan Jumalaan, että muualla saan kuulla
ihanampaa."
Vasta kun messu oli päättynyt, sitoi Eerikki miekan vyöllensä ja
valmistautui lähtemään vihollista vastaan, joka jo oli koossa ja valmis
päällekarkaukseen. Eerikki huomasi kohta, joukkonsa olevan liian
vähälukuisen, vaan pakoa ajattelemattakaan töytäsi hän vihollista
vastaan. Taistelu oli kumminkin kovin epätasainen. Kohta tuli Eerikin
joukko väkivoimalla voitetuksi ja hän itse vietiin pahasti
haavoitettuna, voittajan luo, joka mestautti hänet. Vaan siinä
paikassa, johon hänen päänsä putosi, puhkesi se lähde vuotamaan, jota
vielä tänään sanotaan Pyhän Eerikin lähteeksi.
Näin lopetti tämä hurskas kuningas elämänsä. Häntä ei paavi
koskaan julistanut pyhimykseksi, vaan Ruotsin kansa julisti hänet
suojeluspyhäkseen, jota sekä paavin, että kristikunnan täytyi
vahvistaa. Meillä on vielä paavillisia asetuksia eli "bulloja", joissa
kuningas mainitaan _pyhäksi_ tai _autuaaksi_.
Hänen arvonsa pyhimyksenä oli Ruotsin kansassa niin suuri, että
kuninkaat vannoivat kruunausvalansa "nimessä Jumalan, neitsyt Maarian
ja Pyhän Eerikki-kuninkaan", ja niin kutsuttu _Pyhän Eerikin
tapetti_, johon tärkeimmät tapaukset kuninkaan elämästä olivat
neulotut, pantiin kruunaustilaisuuksissa riippumaan kirkon pääkuoriin.
Hänen kuvansa otettiin vaakunamerkiksi valtakunnan suureen sinettiin ja
hänen rintakuvansa löytyy Tukholman kaupungin vaakunassa.
Eerikki pyhä haudattiin ensin Vanhassa Upsalassa, vaan 1257 otettiin
hänen luunsa haudasta ja pantiin kallisarvoiseen hopealippaasen, joka
sitten 1274 vietiin Uuteen Upsalaan, jonka tuomiokirkossa se kuninkaan,
arkkipiispan ja valtakunnan etevimpien miesten sekä sanomattoman suuren
ihmisjoukon läsnä ollessa asetettiin uskovaisten palveltavaksi.
Tunnokas indiaani.
Muuan indiaani pyysi naapuriltaan tupakkaa. Tämä kaappasi taskustaan ja
antoi hänelle kourallisen sitä, mitä hän pyysi.
Seuraavana aamuna tuli indiaani takasin ja toi muassaan kultarahan,
joka oli ollut tupakan seassa. Kysymykseen minkä tähden hän ei ollut
pitänyt kultarahaa, pani indiani kätensä sydämmen kohdalle ja vastasi:
"Täällä sydämmessä minulla on hyvä ja paha henki. Hyvä henki sanoi:
'Kultaraha ei ole sinun, anna se takaisin omistajalleen!' Paha henki
sanoi: 'Sinulle on annettu kultaraha, sentähden se on omasi!' -- Minä
en tiennyt mitä tehdä. Viimein panin maata. Vaan hyvä ja paha henki
ovat riidelleet koko päivän, etten ole saanut rauhaa, ja sentähden tuon
minä takaisin kultarahan."
Keisari Rudolf Habsburgilainen.
Kolmannellatoista vuosisadalla olivat olot Saksanmaalla sangen
surkealla kannalla. Ulkomaisia ruhtinoita valittiin usein kuninkaiksi
ja nämä eivät pitäneet ollenkaan tahi hyvin vähän lukua kurjasta
maasta. Jokainen sai tehdä tahtonsa mukaan. Tietysti käyttivät
etupäässä huonot ihmiset tätä asiain tilaa hankkiakseen itselleen
etuja, ja järjestyksen ystävät ikävöivät sentähden yhä enemmän
voimallista ja oikeudenpitävää esivaltaa.
Tämä heidän toivonsa tulikin täytetyksi. Valittiin eräs köyhä,
tuntematon _Habsburgin_ kreivi, nimeltä _Rudolf_, kuninkaaksi
-- vaali, joka sittemmin näytti olevan erittäin onnistunut.
Jo nuoruudessaan näytti Rudolf Habsburgilainen olevansa urhollinen
soturi joka ymmärsi urhollisuutensa ja rehellisyytensä kautta tehdä
itsensä rakastetuksi ja voittaa kaikkien luottamuksen.
Kerran oli hän metsästämässä ja oli tullut pienen puron luokse. Hän
aikoi juuri ratsastaa puron yli, kun hän sai nähdä munkin, joka kantoi
ristiä ja oli riisumassa sukat ja kengät jaloistaan.
"Mitä te teette siellä, hurskas mies?" kysyi kreivi Rudolf.
Munkki vastasi:
"Herra, minun täytyy kahlata puron poikki. Tuolla toisella puolella
makaa kuolintautia sairastava, jolle minun täytyy antaa viimeinen
lohdutus, ja koska virta on temmannut pois sillan, aion minä paikalla
kahlata veden läpi, ennenkuin kurja sielu on eronnut täältä."
"Kieltäköön Jumala!" huusi kreivi. "Minä en tahdo ratsastaa puron
poikki, kun Vapahtajan ristin täytyy hurskaan hengellisen kädessä ottaa
kulkeakseen veden läpi. Istukaa ristinenne hevoseni selkään, hurskas
isä!"
Näin sanoen nousi kreivi Rudolf hevosen selästä, auttoi sinne
hengellisen miehen ja ratsasti itse ratsaspalvelijansa hevosella. Kun
pappi seuraavana päivänä tuli takaisin tuomaan kaunista hevosta, ei
kreivi Rudolf ottanut sitä vastaan, vaan lahjoitti sen hurskaalle
miehelle.
Kreivi Rudolf Habsburgilaisella oli myös kiitollisuuden hyvä avu. Kun
hän keisariksi tultuaan kerran istui ritariensa joukossa, huomasi hän
erään porvarin Zürich'issä, nimeltä Jaakko Müller, joka oli pelastanut
hänet vihollisten kynsistä eräässä tappelussa Regensburgin kreiviä
vastaan. Rudolf nousi istuiltaan ja tervehti miestä, tarttui
ystävällisesti hänen käteensä ja käski hänen ottamaan sijaa hänen
vieressään pöydän ääreen. Tietysti katsoivat ritarit ja aateliset
pitkään, kun näkivät halvan porvarin ottavan etevimmän paikan. Silloin
taputteli Rudolf Zürich'in porvaria olkapäälle ja sanoi ympärillään
seisoville ritareille:
"Katsokaa, tämä mies on pelastanut Habsburgin kreivin hengen ja sitä ei
keisari koskaan unhota."
Kun kerran henkivartijat eivät tahtoneet päästää muuanta miestä
keisarin luo, sanoi hän tyytymättömänä: "Miksi te ajatte miehen pois?
Olenko minä tullut keisariksi sitä varten, että alamaiseni estettäisiin
minua lähestymästä!"
Kohta valtaistuimelle noustuaan kirjoitti Rudolf:
"Köyhyyden valitushuuto on tullut korviini. Matkustavaisia pakoitetaan
maksuihin, joita eivät voi suorittaa. Pitäköön kukin kätensä kaukana
väärästä omaisuudesta ja ottakoon sen, minkä oikeus käskee. Jokaisen
tulee tietää, että minä tahdon kaikkea huolta ja vaivaa nähdä
pitääkseni rauhan ja oikeuden voimissaan maassamme."
Keisari Rudolfin rakkaus maahansa oli niin tunnettu, että muutama
kuningas siihen aikaan kutsui häntä _eläväksi laiksi_, ja tapana
oli sanoa ihmisestä, joka ei pitänyt sanaansa; "Hänellä ei ole keisari
Rudolfin rehellisyyttä."
Rudolf Habsburgilainen kuoli 12 päivänä Heinäkuuta 1291 Gemersheimissä.
Hänen tomunsa lepää Speierin tuomiokirkossa.
Muurahaisen oppilas.
Aasialaisen valloittajan Timurin, jota tavallisesti Tamerlan'iksi
sanotaan, tuli etupäässä kiittää raudan lujaa kestäväisyyttään siitä
mahtavuudesta ja suuruudesta, jonka hän saavutti. Hän oli oppinut tämän
kestävyyden tahi suuttumattomuuden, kertoi hän, seuraavalla tavalla:
"Muutamalla sotaretkellä, joka oli minun ensimmäisiäni, jouduin minä
eräänä päivänä semmoiseen ahdinkoon, että minun täytyi etsiä turvaa
takaa-ajavaa vihollista vastaan erään rakennuksen raunioissa ja maata
siinä piilossa useampia tunteja. Pelko joutua vainoojieni valtaan ja
ajatus, että minä kärsityn tappion kautta kadottaisin koko voiton
ponnistuksistani, raskauttivat mieltäni. Minä epäilin saisivatko
yritykseni onnellisen lopun ja päätin luopua niistä. Silloin satuin
juuri hoksaamaan erään muurahaisen, joka ahkeroitsi kulettaakseen
itseänsä suurempaa vehnäjyvää, muutaman ylänteen harjulle. Pieni eläin
vieri aina alas, kuu se oli melkein ylhäällä, taakkoineen, ja minä luin
kuusikymmentä yhdeksän onnistumatonta koetta. Vaan muurahainen ei
väsynyt, ja seitsemännellä kymmenellä yritykseltä pääsi se onnellisesti
ylänteen harjulle. Tämä esimerkki antoi minulle uutta rohkeutta ja
tuosta, minkä olin nähnyt, omistin itselleni opin, joka sittemmin tuli
olemaan suureksi hyödykseni, minä opin nimittäin: 'Ahkeruus voittaa!'"
Arnold Winkelriediläisen urhokuolema.
Sen voiton jälkeen, jonka Sveitsiläiset saivat Morgarten'in taistelussa
vuonna 1315 Leopold nimisestä Itävallan herttuasta, uudistivat he sen
liiton, jonka olivat keskenään tehneet, ja jonka nimi on historiassa
sveitsiläinen valaliitto. Itävallan herttuat koettivat kumminkin
hajoittaa tätä liittoa ja saattaa sen yksityisiä luopumaan, vaan kaikki
heidän ahkeroimisensa menivät mitättömiksi valaliittolaisten sovun
kautta.
Silloin kulki Leopold herttua komean sotajoukon kanssa Sempach'ia
vastaan. Siinä oli yksituhatta neljäsataa liittolaista aseuttaunut
leiriin muutamalle ylängölle. Viholliset ratsastivat aina kaupungin
muurien eteen porvareita suututtaakseen; he niittivät valmiin viljan ja
huusivat ivaten Sempachilaisille:
"Tulkaa nyt ulos murkinaa tuomaan leikkuumiehille!"
Silloin vastasivat Sempachiset:
"Luzernin herrat tulevat liittolaistensa kanssa Jumalan avulla antamaan
teille semmoisen murkinan, että moni on kadottava lusikan kädestään."
Kun vihastuneet ritarit tahtoivat taistella talonpoikien kanssa,
kehoitti heitä Leopold herttua astumaan maahan ratsailta, koska hän
piti epäjalona taistella ratsain huono-aseellista väkeä vastaan. Hän
järjesti haarniskoitut soturinsa tiheään suljettuun nelikulmioon ja
käski heidän pitää pitkiä keihäitään eteenpäin ojennettuina. Niin pian
kuin sveitsiläiset liittolaiset näkivät sen, lankesivat he polvilleen
ja rukoilivat; sen perästä töytäsivät he päällekarkaukseen.
Turhat olivat heidän ahkeroimisensa murtaa vihollisten riviä ja
taistelukentällä makasi jo monta kaatunutta Sveitsiläistä. Silloin
astui Arnold Winkelriediläinen esille ja huusi maanmiehilleen:
"Kumppanini, minä olen hankkiva teille aukon heidän riviinsä. Pitäkää
huolta vaimostani ja lapsistani!"
Ja näin sanoen tarttui hän voimakkailla käsillään useampaan häntä
kohtaan ojennettuun keihääsen ja painoi heidän kärjet jaloon
rintaansa. Siinä häiriössä, joka tästä syntyi, tekivät Sveitsiläiset
päällehyökkäyksen; vihollisten tiheät rivit hajoittuivat. Kohta vaipui
Itävallan lippu. Leopold herttua otti sen kuolevan lipunkantajan
kädestä, heilahutti sitä ilmassa ja töynäsi taistelun kihinään. Sen
aukon kautta, joka oli syntynyt vihollisten riviin, töytäsivät
Sveitsiläiset eteenpäin verisesti kostaakseen urhoollisen, jalon Arnold
Winkelriediläisen kuolemaa. Ritarit pakenivat kohta ja Sveitsiläiset
jäivät voittajiksi.
Se oli tuo Sveitsiläisille niin kunniarikas päivä Sempach'in luona.
Anna vihollisillesi anteeksi.
Saksalainen keisari Henrik seitsemäs, joka koetti voittaa takaisin
vaikutusmahtavuuttansa Italiassa, kruunautti itseänsä vuonna 1312
Ruomin keisariksi ja aikoi valloittaa Neapel'in kuningaskunnan.
Palausmatkallansa Saksaan, myrkytti hänet muutamain vihollisten
toimesta eräs dominikanolais-munkki rippileivällä pyhässä
ehtoollisessa. Niin pian kuin keisari huomasi leivän olevan myrkytetyn,
sanoi hän hiljaa munkille: "Sinä olet antanut minulle elämän leipää
kuollakseni: pakene niin pian kuin voit, ettei minun joukkoni ottaisi
sinua kiinni ja sinua surmaisi. Minä annan sinulle anteeksi! Paranna
itsesi, sillä Jumalalle ei ole syntisen kuolema otollinen."
Kuninkaan kosto.
Franskanmaan parhaimpia hallitsijoita oli epäilemättä Ludvik XII, joka
nousi valtaistuimelle vuonna 1498. Lempeydellä, oikeudella ja
kohtuudella hallitustavassansa ja parannuksilla oikeuden käyttämisessä
saavutti hän kansansa rakkauden. Noustuansa hallitusistuimelle teetti
hän luettelon kaikista edelläkävijänsä hovimiehistä ja palvelijoista
pannakseen ristin ankarimpain vastustajainsa nimen eteen, jotka
edellisen hallitsijan aikana olivat koettaneet saada häntä vangiksi.
Tietäen rikoksensa ja peljäten kuninkaan kostoa, pakenivat vastustajat
hovista. Mutta Ludvik kutsutti heidät takaisin ja sanoi heille:
"Se risti, jonka minä kirjoitin teidän nimenne eteen, ei suinkaan ollut
aiottu merkitsemään kostoni esineitä. Vaan niinkuin Vapahtajamme risti
on meille merkkinä synteimme anteeksi saamisesta, niin on myöskin tämä
risti anteeksi antamuksen merkkinä teidän rikoksistanne minua kohtaan.
Kuningas antaa teille anteeksi kaikesta sydämmestään."
Tällä tavalla voitti Ludvik kaikista suurimman ja vaikeimman voiton, se
on: voiton itsensä yli.
Suuresti häveten, nähdessään kuninkaan jalomielisyyttä, läksivät
hovimiehet sieltä.
Ruhtinaan jalomielisyys.
Kaksitoista vuotias Valois'in prinssi oli kerran Franskan kuninkaan
kanssa metsästämässä. Sattuipa silloin, että metsäkarju täydellä
raivolla töytäsi kuninkaan hevosta vastaan. Heti tämän huomattuansa
asettautui prinssi kuninkaan eteen, suojellaksensa häntä metsäkarjun
hyökkäyksestä. Hyväksi onneksi sai eläin kuitenkin jo surmansa
ennenkuin se ennätti tuhotöitä tehdä. Kuningas tuli kumminkin niin
ihastuneeksi tästä nuoren prinssin urhollisuudesta, että hän kehoitti
prinssiä pyytämään itselleen jotakin armon-osoitusta.
Ja mitä hän silloin pyysi nuori ruhtinas?
"Jos teidän majesteettinne tahtoo osoittaa minulle armoa, niin
pyytäisin minä teitä ostamaan joitakuita orjia Algieriassa ja
lahjoittamaan heille vapautensa; tämän pitäisin minä teidän
majesteettinne suurimpana armon-osoituksena."
Kuningas täytti prinssin pyynnön.
Sanasta miestä.
Keisari Henrik seitsemännen kuoltua vuonna 1313 syntyi Saksanmaalla
suuri eripuraisuus keisarin-vaalin suhteen.
Osa valtakunnan ruhtinoista valitsi Baijerin herttuan Ludvikin ja
toiset taas Itävallan herttuan Fredrik kauniin keisariksi. Ludvik
kruunattiin Aachenissa, Fredrik Bonnissa, ja molemmat keisarit
taistelivat nyt oikeuksistaan, kumpikin puolueensa johdattajana.
Mühldorf'in luona vuonna 1322 oli puolueiden välillä tappelu, jossa
Fredrik joutui vastustajansa vangiksi. Ludvik antoi kuitenkin
vangillensa vapauden takaisin, mutta sillä ehdolla, että hän jättäisi
kokonaan sotaiset hankkeet, luopuisi keisarin kruunusta, tyytyisi
perintömaittensa omistukseen ja esi-isiltään perittyihin arvoihin sekä
tunnustaisi hänet, Ludvikin, Saksanmaan keisariksi. Fredrik luuli
voivansa lupautua täyttämään kaikkia näitä ehtoja kunniallisesti ja
palasi alammaistensa luo. Hän kertoi heille aikovansa tehdä
rauhan; mutta kaikki julistivat olevansa valmiit kuolemaan hänen
edestänsä, eikä jättävänsä aseitaan ennenkuin hän oli voittanut.
Hän kääntyi niiden valtaruhtinasten puoleen, jotka olivat hänen
liittolaisiaan, vaan sai heiltä saman vastauksen. Vielä paavikin uhkasi
pannakirouksella, jos hän luopuisi keisarin-kruunusta.
Pitääkseen kumminkin sanansa niinkuin kunniallinen mies, ei hän sanonut
enää tahtovansa olla keisarina, mutta hänen puoluelaisensa siitä
huolimatta pitkittivät kuitenkin sotaa. Jos Fredrik olisi ollut
vähemmin omantunnon mies, olisi hän voinut lohduttaa itseään sillä,
että hän oli tehnyt kaikki, mitä hän voi, pysyäkseen Ludvikille
antamassa sanassaan ja että hän ei voinut estää puoluelaisiansa sotaa
pitkittämästä. Mutta hän ei tyytynyt tähän. Hän matkusti Müncheniin,
astui aivan odottamattomana vihamiehensä huoneesen ja antautui hänen
valtaansa lausuen seuraavaisesti:
"Minä olen antanut sinulle kunniasanani luopuakseni Saksanmaan
keisarikruunusta; tahdotaan kumminkin minun syömään sitä. Mutta vaikka
koko mailma purkaisi lupauksensa, täytyy kuitenkin Saksanmaan keisarin
pitää sanansa. Herra keisari, minä olen taaskin vankisi."
Hämmästyneenä, mykkänä seisoi keisari Ludvik. Mitä Fredrik ei ollut
voittanut aseillaan, voitti hän nyt jalomielisyydellänsä ja
uskollisuudellaan. Ludvik tunsi itsensä voitetuksi, hän kutsui
vihamiestänsä ystäväksi ja veljeksi, ja julisti hänet kaikella
juhlallisuudella hallitsija-kumppanikseen.
Sen ajan jälkeen palautui Saksanmaalle varallisuus ja rauha molempien
keisarien yhteisen, viisaan hallituksen aikana.
Lohdutus onnettomuudessa.
Eräs mahomettiläinen munkki teki pyhän matkan Mekkaan avojaloin, sillä
hän oli niin köyhä, ettei saattanut hankkia itselleen jalkineita. Kuuma
hiekka poltti hänen jalkojansa niin pahasti, että ne olivat haavoja
aivan täynnä; hän valitti silloin kohtalonsa kovuutta ja arveli Luojan
tehneen väärin hänelle, koska ei ollut hänelle lahjoittanut niin paljoa
kuin järjettömille luontokappaleille. Kun hän vihdoinkin saapui Kufan
kaupunkiin, näki hän suuressa moskeassa oven vieressä istuvan miehen,
jolta olivat molemmat jalat poikkilyödyt.
"Minun valitukseni oli liian rohkea", sanoi hän itsekseen. "Miksi olen
minä ansiollinen olemaan onnellisempi kuin tuo kurja, jonka täytyy
madella kuin madon paikasta paikkaan?"
Hän meni moskeaan, lankesi siellä polvilleen, katui valitustansa
ja pitkitti taas tyytyväisenä matkaansa. Joitakuita päiviä
matkustettuansa, tottuivat hänen jalkansa kuumaan hietaan, niin että
Mekkaan tultuansa tuskin tiesikään avojaloin yli kuuman hiekan sinne
kulkeneensa.
Suutari ja kardinaali.
Sikopaimenen poika Annecy'sta, nimeltä _Juhana_, läksi
vanhempiensa kotoa kymmenvuotisena mailmaa katselemaan. Pojan
mieli oli päästä papiksi ja sentähden päätti hän matkustaa Roomaan,
antautuaksensa siellä tieteellisille harrastuksille. Tultuansa
Geneveen, tunsi hän jalkansa kipeiksi matkustuksesta ja valitti tätä
tuskaansa eräälle suutarille.
"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni", sanoi tämä leikillisesti, "minä
annan sinulle yhden parin kenkiä. Tottopahan sitte maksat, kun pääset
kardinaaliksi."
Juhana pitkitti matkaansa; hän työskenteli väsymättömällä ahkeruudella
ja todellisella huolella ja kohta hän oli aikakautensa oppineimpia
miehiä, niin että jo seitsemännellätoista ikävuodellansa pääsi erään
kardinaalin kirjuriksi. Kohta tuli hänestä piispa ja, sittekun paavi
ensin oli hänelle antanut kardinaalin arvon, pääsi hän Geneven
ruhtinaspiispaksi.
Eräänä päivänä kävellessään tuli hän sen huoneen kohdalle, missä sama
suutari asui, jolta hän kerran oli saanut saappaat ja joita hän silloin
ei voinut maksaa. Muistaen kiitollisuudella tätä aikaa, otti hän nyt
vanhentuneen suutarin luokseen ja hoiti häntä niinkuin hyvä poika
hoitaa isäänsä.
Pyhä Birgitta.
Kauniin Björken-järven itäpäässä Uplannin maakunnassa Ruotsissa on
Finska niminen säteritalo, joka on Brahe-, ja Vaasa-suvun vanha
perintäkartano. Tässä asui 1300 sataluvun alussa laamanni Birger
Pehrsson vaimonsa Ingeborgin kanssa. Heille syntyi tytär, joka
kasteessa sai nimekseen Birgitta ja josta kerran oli tuleva yksi
Ruotsinmaan merkillisimpiä neitiä.
Hänen syntymistään ennusti jo ihme. Hänen äitinsä, Ingeborg rouva, oli
nimittäin eräällä matkalla Ölannin edustalla, kun yht'äkkiä kohosi
ankara myrsky, joka uhkasi vajottaa meren pohjaan sen laivan, jolla hän
matkusti. Kaikki meni kuitenkin onnellisesti ohitse, ja kun Ingeborg
rouva kiitti Jumalaa palavalla rukouksella pelastuksestaan, oli hän
kuulevinansa äänen, joka sanoi: "Sinä olet pelastettu sen hyvän tähden,
jota sinä kannat kohdussasi."
Joku aika senjälkeen syntyi Birgitta, vuonna 1304 tahi, niinkuin toiset
sanovat, 1303. Samana yönä kuin hän syntyi, sanotaan seurakunnan papin
nähneen neitsyen kirja kädessä, ja kuulleen äänen sanovan: "Nyt on
Birger saanut tyttären, jonka puhe on kuuluva yli koko maailman."
Lapsuutensa aikana oli Birgitta myötäänsä tilaisuudessa näkemään
vanhempiensa hurskautta, kuinka he paastosivat, ruoskivat ruumistansa
ja kurittivat lihaansa, antoivat runsaita lahjoja hengellisiin
laitoksiin, rakennuttivat kirkkoja ja luostareita, sillä tavalla
saavuttaakseen autuutta, niinkuin sen ajan hurskaat luulivat. Tämä
kaikki vaikutti voimakkaasti Birgittaan ja hänen haaveksivaan mieleensä
kuvautui usein pyhä neitsyt lapsineen.
Aikaisin kadotti Birgitta äitinsä ja silloin sai hän muuttaa tätinsä
Katarina rouvan luo Aspanääsiin asumaan. Täällä kerrotaan nuoren
Birgitan nähneen monta kertaa näkyjä ja hengen-ilmiöitä. Niinpä näki
hän eräänä yönä alttarin sänkynsä edessä ja sen vierestä neitsyt
Marian, loistava kruunu kädessä. "Tule, Birgitta!" sanoi pyhä neitsyt.
Birgitta nousi ylös sängystään ja lähestyi häntä. "Tahdotko sinä tämän
kruunun?" kysyi Maria. Birgitta kumarsi myönnyttäen, ja silloin asetti
pyhä neitsyt kruunun hänen päähänsä ja autuaallinen tunne tärisytti
hänen sieluansa. Sen ajan perästä tuli Birgitta vieläkin kiivaammaksi
rukouksissaan ja nousi usein keskellä yötäkin rukoilemaan Vapahtajan
kuvan eteen.
Eräänä yönä tapasi Katarina rouva hänet näistä innokkaista
rukouksistaan. Täti, joka oli sangen hurskas vaimo, piti tätä Birgittan
käytöstä mielettömänä lapsellisuutena ja tahtoi kurittaa häntä
vitsalla. Mutta vitsa katkesi, ja Katarina rouva piti tätä sen
merkkinä, että sisarensa tytär oli jonkin korkeamman voiman
johdettavana ja suosi häntä tästä hetkestä lähtien aina suuremmalla
rakkaudella.
Usein voi tuo nuori Birgitta vaipua niin syviin ajatuksiin, että
unhotti kokonaan työnsä, ommellessansa muiden naisten kanssa.
Kerrotaanpa silloin tulleen esille erään vaimon ja ommelleen Birgittan
edestä, paljon siistimpää ja parempaa kuin kukaan toisista naisista oli
voinut.
Birgitta kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja maine hänen hyvyydestään ja
hurskaasta mielensä laadusta levisi kauas. Niinpä oli herra Ulf
Gudmarsson kuullut paljon puhuttavan tästä nuoresta tytöstä ja
mielistyi häneen. Hän pyysi puolisokseen häntä tytön isältä, laamanni
Birgeriltä, joka myös antoi siihen myönnytyksensä. Mutta Birgitta ei
ollut yhtä halukas astumaan vihkituoliin, vaan häntä piti kauan
suostuttaa ennenkuin hän siihen taipui. -- Häät pidettiin; sulhanen oli
18 vuoden ja morsian 13 vuoden vanha. Avioliitto tuli onnelliseksi ja
heille syntyi 4 poikaa ja 4 tytärtä.
Birgitta rouvan kotona vietettiin ankarata elämätä. Hänen miehensä
samoinkuin hän itsekin oli hurskas ja jumalinen mielenlaadultansa.
Heidän talossansa oli turvapaikka sairaille ja köyhille, Birgitta
palveli itse näitä avun tarvitsevia, hän pesi heidän jalkansa joka
torstai-ilta, seurataksensa siten Kristuksen esimerkkiä. Itse hän
paastosi pitkät ajat ja perjantai-päivinä nautti ainoastaan vettä ja
leipää. Toimenansa oli hänellä paraastaan lukeminen, hän luki pyhäin
miesten elämäkertoja ja raamattua, jonka hän rippi-isällänsä, tuolla
oppineella maisteri Mathiaksella, käännätti ruotsinkielelle.
Tällä hurskaalla elannolla vaikutti hän paljon mieheensä, jonka ynnä
muun suuren seurueen kanssa hän teki pyhiinvaellus-matkan apostoli
Jaakopin haudalle Compostellaan Hispaniassa. Palattuansa sieltä päätti
sekä herra Ulf että Birgitta tästä lähin pyhittää elämänsä ainoastaan
jumalallisille mietinnöille, ja laamanni Ulf meni Alvastran luostariin,
missä hän kuoli.
Miehensä kuoltua rupesi Birgitta viettämään vieläkin ankarampaa elämää
kuin ennen. Hän piti samoin kuin Pyhä Eerikki jouhiröijyn
ihopaitanansa, makasi yönsä paljailla laudoilla, ainoastaan täkki
alaisimena toinen peitteenä, paastosi ja antoi joka perjantai tiputtaa
sulattua vaksia paljastetuille käsivarsillensa, siten muistuttaakseen
itselleen Jesuksen tuskia. Tähän aikaan alkoi hän nähdä ilmestyksiä.
Hän siirtyi henkien maailmaan, hän näki ja puhutteli Vapahtajata ja
muita pyhiä miehiä sekä sai kuulla pyhiä asioita ja tulevaisuuden
tapahtumia.
Näissä ilmestyksissä luuli hän saaneensa käskyn matkustaa Roomaan.
Ennenkuin hän kuitenkaan lähti tälle matkalle, päätti hän rakennuttaa
luostarin Vadstenan kaupunkiin, sillä Vapahtaja oli, näet, häntä siihen
kehoittanut. Luostari kutsuttiin pyhän Vapahtajan eli Salvatorin
luostariksi syystä, että Birgitta sanoi saaneensa itse Vapahtajalta
säännöt sille. Tavallisesti kuitenkin kutsutaan tätä luostaria
Birgittan luostariksi.
Matkallansa Roomaan otettiin Birgitta jokapaikassa suurimmalla
kunnioituksella vastaan. Maine hänen pyhyydestänsä oli, näet, kulkenut
ennen häntä. Niiden ihmetöiden joukossa, joita Birgitta Roomassa teki,
kerrotaan hänen kerran herättäneen kuolleista erään ylhäisen
roomalaisen pojan, josta hyvästä työstä sai palkinnoksi yhden huoneen,
missä hän sitte asui.
Ruotsista lähtiessänsä oli hän neljänkymmenen-kuuden vuoden vanha.
Isänmaahansa ei hän ollut enää koskaan palaava. Hän oli ja eli
Roomassa, harjoittaen siellä kirkoissa ja luostareissa hengellisiä
harrastuksia. Roomasta teki hän pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin. Ja
nyt hän sai nähdä ne paikat, joista hän oli niin paljon lukenut ja
halunnut aina lapsuudesta päästä kerran näkemään niitä.
Palausmatkalla Jerusalemista sairastui Birgitta ja tultuansa pyhän
Laurentiuksen luostariin Roomassa kuoli hän syksyllä 1373, 70 vuoden
vanhana. Mahdoton tungos oli hänen ruumispaariensa ympärillä, sillä
kaikki, niinhyvin köyhät kuin rikkaat, tahtoivat rukoilla hänen
hautansa vieressä. Vasta kolmen päivän perästä voitiin valmistaa
hautajaisia.
Hänen tyttärensä, Katarina, kuletti hänen tomunsa Ruotsiin. Ruumis
saatettiin ensinnäkin maata myöten Danzig'iin, ja siitä meritse
Söderköpingiin. Tähän tullessa soitettiin kaikilla kelloilla, ja
sanomaton ihmisjoukko oli tulvannut paikalle, josta se seurasi ruumista
aina Linköpinkiin. Täällä yhtyi saattojoukkoon piispa Niilo ja kaikki
papit täydellisessä juhlapuvussa, ja ruumis vietiin nyt tuomiokirkkoon,
missä saarna pidettiin. Neljä päivää sen jälleen tuli suruseura ruumiin
kanssa Vadstenaan, josta Birgittan tomut laskettiin luostarin kirkkoon.
Birgittan tytär, Katarina, koetti saada aikaan äitinsä pyhäksi
julistamista. Ja koska se pidettiin suurena kunniana maalle, jos joku
sen miehistä eli vaimoista oli pyhäksi julistettu, niin ei ainoastaan
Birgittan oma suku, vaan myöskin kuningas ja neuvosto työskenteli
siihen suuntaan. Monien keskustelujen perästä päästiin vihdoinkin
tarkoituksen perille. Lokakuun 7 päivä v. 1391 määrättiin siksi
päiväksi, jolloin pyhimyksen-kruunaus oli tapahtuva. Juhlallisuus kesti
kolme päivää. Se aikoi ensimäisenä päivänä kellojen soittamisella
kaikissa Rooman kirkoissa, jota sitte pitkitettiin seuraavinakin
päivinä. Toisena päivänä oli suuri juhlakulku kardinaaleilla,
piispoilla, papeilla ja muilla ylhäisillä miehillä, paavi jakoi synnin
anteita, sanomattoman kallis juhlapuolinen pidettiin, jonne myös paavi
pyhän Bigittan vieraana tuli. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai,
saarnasi paavi itse ja piti messun, jonka tehtyä hän otti esille suuren
kullatun kirjan, mistä luki pyhimyksen nimen, sekä kirjoitti siihen
kaikkien nähden _Sancta Birgitta_, suuteli sitä ja ilmoitti, että
se oli pyhänä pidettävä koko kristikunnassa.
Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset.
Prinssi Henrikillä, Englannin kuninkaan Henrik neljännen pojalla, oli
palvelija, joka eräänä päivänä tuli vangituksi ja oikeuteen viedyksi
jostakin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Prinssi tämän kuultuansa
kiiruhti oikeuteen ja vaati tuomarilta palvelijansa vapauttamista.
Silloin nousi oikeuden esimies seisaalleen ja sanoi:
"Prinssi, minä kunnioitan teidän käskyänne, mutta lain edessä olemme me
kaikki yhdenvertaiset. Teidän palvelijanne on tuomittu. Jos teidän
armonne tahtoo pelastaa hänet vankeudesta, on teidän kääntyminen
kuninkaan tykö, sillä hänellä on yksin armahtamisen valta."
Tästä uskaliaasta vastauksesta närkästyi prinssi, jopa unhotti tilansa
siihen määrään, että puhkesi lausumaan herjaussanoja ja uhkauksia.
"Seis!" huusi tuomari. "Te olette sangen rohkea, ruhtinaani. Minä
seison tässä lain tulkkina ja kuninkaan, teidän isänne, asemassa ja
sijassa. Laille te olette velkapää kuuliaisuutta osottamaan. Minä
esittelen sentähden, että te näyttäisitte parempaa esimerkkiä teidän
tulevaisille alammaisillenne lain kunnioituksesta. Ja nyt pitää teidän
siitä solvauksesta, johon te olette tehneet itsenne vikapääksi, käydä
vankeuteen ja pysyä siellä niinkauvan, kuin kuningas on asiassa
tahtonsa ilmoittanut."
Prinssi tuli niin kukistetuksi tästä tuomarin tyynimielisyydestä, että
hän jätti vapaehtoisesti miekkansa ja ilman nurinatta antoi itsensä
viedä vankeuteen.
Kun tapaus tuli tunnetuksi, pelkäsivät hovimiehet tuomarin tulevan
syytetyksi majesteetti-rikoksesta. Mutta kuningas kohotti kätensä
taivasta kohti ja lausui kiitollisen sydämmensä pohjasta nämä sanat:
"Hyvä Jumala, minä kiitän sinua! Sinä olet antanut maallemme tuomarin,
jota ei voi väistää mikään uskollisuudesta oikeutta ja lakia kohtaan,
sinä olet lahjoittanut minulle pojan, joka on alistanut tahtonsa
oikeuden ja lain alle."
Prinssi toteuttikin sitte kuninkaana loistavalla tavalla isänsä hyvän
ajatuksen.
Veljen rakkaus.
Kuningas Ludvik XI Franskanmaalla, joka oli julma tyranni, mestautti
Nemours'in herttuan syystä, että tämä oli nostanut kapinan hänen
väkivaltaista hallitustansa vastaan. Tämä ei kuitenkaan ollut kylliksi
vielä tuolle jumalattomalle Ludvikille. Myöskin herttuaan lasten piti
saada tuntea hänen kostoansa.
Pojat Henrik ja Frans suljettiin rautahäkkeihin, missä he eivät voineet
ei istua, ei seista, vielä vähemmän maata, sillä häkit olivat tehdyt
ratin muotoisiksi, alaspäin suipuiksi. Mutta tämäkään kosto ei vielä
ollut tyrannia täysin tyydyttävä. Hän käski sentähden joka kymmenes
päivä vetämään yhden hampaan poikien suusta. Kun parranajaja tuli
koneineen, lankesi Henrik hänen eteensä polvilleen, rukoillen nöyrästi
häneltä armoa; ei kuitenkaan itselleen, vaan veljelleen:
"Äitini kuolisi surusta, jos saisi tietää pienelle Fransilleen jotain
pahaa tehtävän."
Parranajaja sanoi täytyvänsä totella kuninkaan käskyä, muutoin hänellä
olisi itsellään varma kuolema tarjona, ja paitsi sitä pitää hänen
näyttää molemmat hampaat vanginvartijalle.
"Hyvä", sanoi Henrik, "reväiskää sitte ne molemmat hampaat minulta
yksinäni; minun veljeni on heikko; hän voisi tulla kipeäksi."
Liikutettuna myöntyi mies esitykseen. Yksi hammas -- vieläkin yksi --
Henrik kesti, kunnes jonkun ajan kuluttua viimeinen hammas vedettiin
pois. Silloin tuli tuo uskollinen veli sairaaksi ja kuihtui
kuihtumistaan. Kun hän tunsi loppunsa lähestyvän, sanoi hän veljelleen:
"Rakas Fransi, nyt jätän minä sinut; äitiäni minä en suinkaan enää saa
nähdä. Mutta sinä olet kohta pääsevä hänen luoksensa; saata hänelle
tervehdys minulta ja sano hänelle, että minä kuollessani rakastin häntä
vielä enemmän kuin kotona ollessamme:"
Seuraavana päivänä kuoli hän.
Kun kuningas heti senjälkeen kuoli, pääsi Fransi kohta vapaaksi, mutta
sai ikänsä kulkea kumarassa ja turmellulla ruumiilla. Veljeänsä piti
hän aina rakkaassa muistossa.
Opi hillitsemään itseäsi!
Kuningas Kin-Tsong'illa oli kaunis hevonen, jolla hän ratsasti
mieluummin kuin millään muulla hevosella. Mutta hevonen kuoli
tallirengin erhetysten tähden. Kuningas vihastui tästä niin kovin, että
hän kaappasi keihään käteensä ja aikoi sillä työntää renki-raukan läpi.
Onneksi toki sattui olemaan tuo mainio Yan-Tse samassa tilaisuudessa.
Hän sanoi kuninkaalle.
"Kuningas, jos sinä pistät läpi hänet, niin hänen täytyy kuolla ilman
vakuutuksetta rikoksensa merkityksestä."
"Niinpä vakuuta häntä siitä sitte!" vastasi kuningas Kin-Tsong
kiivaasti.
Silloin tarttui Yan-Tse keihääsen ja kääntyi rikoksentekijän puoleen
näillä sanoilla:
"Onneton poika, katso, tämä on sinun rikoksesi! Kuuntele tarkasti!
Ensiksi olet sinä syypää hevosen kuolemaan, jonka kuningas on uskonut
sinun hoitoosi. Sinun täytyy siis kuolla. Toiseksi olet sinä syypää
kuninkaan, minun herrani, kiivastukseen, niin että hän on itse tahtonut
käydä käsiksi sinuun. Katso, se on uusi rikos, suurempi kuin edellinen.
Lopussa saapi koko valtakunta ynnä ympärillä olevien maakuntien kanssa
tietää, että kuningas, minun herrani, on tappanut ihmisen hevosen
tähden, ja siten kadottaa hän hyvän nimensä. Katso, onneton poika, tämä
on sinun suurin rikoksesi; niin paljon se muuta matkaan saattaa.
Tunnustatko sinä tämän?"
"Anna hänen mennä!" huusi kuningas. "Hänen tähtensä en minä tahdo hyvää
nimeäni turmella. Olkoon kaikki hänelle anteeksi annettu!"
Kristoffer Kolumbus.
_Kristoffer Kolumbus_ pani jo pienenä poikana varman perustuksen
niille tiedoille, jotka hänet sitte saattoivat uuden maailman-osan
keksijäksi. Kun hän lapsuudessansa kuuli puhuttavan tuntemattomista
maista, jotka olivat kaukana toisella puolen merta ja jonne ainoastaan
oppinut merimies voi päästä, niin oli hänen koko halunsa ja
harrastuksensa oppia kaikkea sitä, mitä kunnolliselta merimieheltä
vaaditaan.
Erinomaisella ahkeruudella ja tahdon kovuudella pääsikin hän niin
pitkälle, että neljännellätoista vuodellansa oli hän sangen taitava, ei
ainoastaan kielissä, mutta myöskin maantieteessä, suure-opissa,
tähtitieteessä ja piirustuksessa. Hän voitti kohta kaikkien
ymmärtäväisten kansain kunnioituksen, ja pääsi jonkun ajan kuluttua
Hispanian kuninkaan suosioon, joka antoi laivoja ja miehistöä hänen
käytettäväksensä, ja siten kykeni hän lähtemään löytömatkallensa.
Kolumbus löysi vihdoinkin viimein uuden maailman-osan. Tiedon tästä
Euroopaan tultua, ylistettiin hänen terävää järkeänsä, uskaliaisuuttaan
ja tietojaan; häntä kutsuttiin suureksi keksijäksi, uuden maailman
löytäjäksi. Mutta Hispaniassa, niinkuin monessa muussakin maassa,
löytyi myöskin niitä, jotka pitivät itseään yhtä viisaina ja sanoivat,
ettei se ollut mikään konsti löytää Amerikkaa; sillä se on kyllin suuri
ja leveä, että jokainen voipi sen nähdä ja löytää. Kolumbus oli
kuitenkin se mies, joka taisi kukistaa ja nöyryyttää tuommoiset
yksinkertaiset itseviisaat, ja hän saikin heti siihen hyvän
tilaisuuden.
Eräissä juhlapidoissa, jotka kartinaali Mendoza oli laittanut
Kolumbuksen kunniaksi, piti kartinaali pitkän ylistyspuheen mainiolle
vieraalleen hänen löytönsä johdosta, jota hän kutsui suurimmaksi
voitoksi, minkä ihmishenki oli saavuttanut. Läsnäolevat hoviherrat
panivat tämän pahaksi, että ulkomaalaiselle osoitettiin niin suurta
kunniaa ja päälliseksi vielä semmoiselle ihmiselle, joka ei edes ollut
aatelissukua.
"Minusta näyttää", alkoi eräs kuninkaan kamariherroista, "että tien
löytäminen niin kutsuttuun uuteen maailmaan ei ollut niinkään vaikea;
meri oli jokapaikassa avoin ja ei yksikään hispanialainen merimies
olisi voinut tieltä eksyä."
Viehättävällä hymyllä osoitti seura myöntymystänsä tälle lauseelle, ja
useat heistä huusivat:
"Niin todellakin, jokainen meistä olisi voinut sen tehdä!"
"Olkoon se kaukana minusta", sanoi Kolumbus, "että minä tahtoisin lukea
kunniakseni jotakin siitä, mikä on tuleva armolliselle luojalle. Mutta
maailmassa on kuitenkin semmoisia seikkoja, jotka usein näyttävät
helpoilta toimittaa, sittekuin joku on sen toimittanut!"
Kolumbus pyysi yhden kananmunan ja kääntyi sitte kamariherran puoleen,
lausuen näin:
"Saanko luvan pyytää teidän ylhäisyyttänne asettamaan tämän munan
suipulle päälleen, niin että se ei kaadu?"
Kamariherra koetti puolta jos toistakin munasta saadakseen sitä
seisomaan, vaan kaikki turhaan! Hänen vieruskumppalinsakin pyysi
myöskin saada koettaa, mutta yhtä huonosti onnistui hänkin. Kaikki
koettivat, vaan ei kukaan ollut mies tekemään sitä, mitä Kolumbus oli
pyytänyt.
"Se on mahdotonta!" huusivat kaikki. "Te tahdotte semmoista, joka on
aikaan saamatonta."
"Ja kuitenkin", sanoi Kolumbus, "ovat kohta nämät samat herrat valmiit
sanomaan: 'sen olisimme me jokainen voineet tehdä.'"
Sitte otti hän munan käteensä, painoi sen päätä kevyesti pöytää vasten
ja asetti siten rutistuneelle päälleen seisomaan.
"Jaa, sen osaamme me myös!" huusivat kaikki.
"Teillä on oikeus!" vastasi Kolumbus hymyillen; "se pieni eroitus vaan,
että te sanotte kaikki, me olisimme osanneet tehdä, mutta minä _olen
sen tehnyt_. Munan laita on sama kuin uuden maailman löydönkin!"
Korkeat herrat, jotka olivat näin pahoin sotkeutuneet sanoissaan,
tulivat aivan äänettömiksi ja välttivät vasta Kolumbuksen
halveksimista.
Mitä mies voipi.
Kun uskonpuhdistaja Ulrik Zwinglin uskonkappaleet olivat levinneet aina
laajemmalle Sveitsissä, nousi suuri riita porvarien kesken Solothurnin
kaupungissa. Jotkut ottivat omakseen puhdistetun opin, toiset taas
pysyivät vanhassa uskossaan. Haukuttiin toisiaan ensinnäkin sanoilla,
sitte käytiin käsikähyyn ja vihdoin kasvoi katkeruus siihen määrään,
että puoluelaiset tarttuivat aseihin.
Puhdistetun opin puolue muutti asumaan joen pienempään kaupungin osaan,
repivät sillan hajalleen ja tekivät vallituksia joen rannalle. Vanhan
uskon lahkolaiset taas jäivät suurempaan kaupungin osaan ja ottivat
asehuoneesta aseita, ampuakseen vastapuolueen kokoushuoneen kumoon ja
surmatakseen ihmiset.
Juuri kun he olivat tätä hävitystyötänsä toimeen panemaisillaan, astuu
kaupungin-vanhin Nikolaus Wenge esiin ja asettautuu kanoonan suun eteen
huutaen:
"Jos te tahdotte vuodattaa kansalaistenne verta, niin ampukaa ensiksi
minut!"
Näillä tuon yleisesti rakastetun miehen sanoilla oli vaikutuksensa:
palavat sytyttimet sammutettiin ja eripuraisuudet haihtuivat ilman
veren vuodatuksetta, puolueet sopivat keskenänsä.
Tämäkin tapaus näyttää mitä mies voipi, jos hän voimakkaasti ja
oikealla ajalla astuu sovinnon välittäjäksi.
Näkymätön hyväntekeväisyys.
Luteruksen lukuhuoneesen tuli eräänä päivänä köyhä mies almua anomaan.
Koska hänellä itsellään ei ollut rahaa penniäkään, ja tahtoi
kaikenmokomin auttaa tuota köyhää miestä, otti hän nuorimman lapsensa
kummilahja-rahat ja antoi ne miehelle. Luteruksen vaimo, joidenkuiden
päiväin perästä huomattuaan säästökassan kevenneen, soimasi miestään
hänen mielettömästä jalomielisyydestään, mutta Luterus vastasi hänelle:
"Älä puhu siitä, rakas vaimoni, Jumala on rikas ja Hän auttaa kyllä
meitä kun tarpeesen tulemme."
Joku viikko myöhemmin tuli köyhä ylioppilas, joka lukuinsa lopetettua
tahtoi päästä pois Wittenberg'istä, Luteruksen luo pyytämään matkarahan
apua. Vaan Luterus oli taas rahapulassa. Silloin huomasi hän kauniin
kultapikarin, jonka hän joku aika takaperin oli saanut lahjaksi
vaaliruhtinaalta, hän tempasi sen käteensä ja tarjosi sitä
ylioppilaalle. Vaan kun tämä, hämmästyneenä tuosta suuresta lahjasta,
ei tahtonut ottaa sitä vastaan ja Luteruksen vaimosta ei näyttänyt tämä
miehensä päätös olevan mieleen, sanoi Luterus:
"Minä en tarvitse ensinkään kultapikaria! Katso tuossa, vie se
kultasepälle! Minkä hän siitä antaa, on sinun!"
Luukas Kranach ja keisari Kaarle V.
Luukas Kranach oli Saksanmaan suurimpia maalareita kuudennentoista
vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Mutta hän ei ollut ainoastaan
suuri maalari, vaan myöskin terävä-järkinen ja jalo-sydämminen mies.
Hänen lapsuudestaan ei paljon tunneta, vaan tiedetään kumminkin, että
hän jo aikaiseen osoitti suurta ahkeruutta ja omisti hyvät tiedot ei
ainoastaan taiteessaan vaan myöskin monessa muussa asiassa.
Luukas Kranach oli yhdeksäntoista vuotinen, kun Saksin vaaliruhtinas
Johan Fredrik tuli hänet tuntemaan ja otti hänen mukaansa ulkomaan
matkalle. Palattuansa isänmaahansa kutsui vaaliruhtinas hänet hoviinsa
Wittenberg'issä ja määräsi hänet sen kaupungin pormestariksi. Heti
pääsi Luukas Kranach rakastettuin omaisuuksiensa ja hyväsydämmisyytensä
tähden ruhtinaan erinomaiseen suosioon ja kohta oli hän hänen
uskollisin ystävänsä.
Kun vaaliruhtinas Mühlbergin tappelussa oli joutunut keisari Kaarle V:n
vangiksi, johtui keisarille Luukas Kranach mieleen ja hän kutsutti
maalarin luokseen leiriin. Hän tarttui vapisevan ukon käteen
ystävällisesti ja vei hänet tuolille istumaan: "Tervetullut, vanhus!"
sanoi keisari Kaarle. "Sinun ruhtinaasi lahjoitti minulle Spejerin
valtiopäivillä oivallisesti maalatun taulun, joka kuuluu olevan sinun
käsialaasi. Sentähden kuultuani nyt, että olit vielä tässä kaupungissa,
halusin minä nähdä sinua ja olen nyt iloinen siitä kun tulit luokseni."
Luukas Kranach kumarsi ja kiitti keisaria hänen armollisesta
huomiostaan ja muistamisestaan.
Keisari pitkitti:
"Minulla on huoneessani Mecheln'issä pieni taulu, joka myös on sinun
maalaamasi. Se on minun itseni kuva. Se taulu miellyttää minua kaikkia
enimmän kuin mitkään muut taulut. Sanoppa, kuinka vanha olin silloin
kuin maalasit tämän kuvani."
"Teidän majesteettinne", vastasi Luukas Kranach, "oli silloin kahdeksan
vuoden vanha. Minä muistan sen kuin eilisen päivän. Minä en voinut
saada teidän majesteettianne istumaan hiljaa, ennenkuin hovimestari
panetti koko joukon aseita seinälle riippumaan. Sill'aikaa kuin teidän
majesteettinne katseli näitä erilaisia aseita, onnistui minun saada
piirustaa teidän majesteetinne kuva."
Keisari hymyili kuullessansa kertomusta ja kehoitti maalaria
ystävällisesti pyytämään itselleen jotakin armonosoitusta. Vanha
Luukas Kranach lankesi silloin polvilleen monarkin eteen ja rukoili
kyynelsilmin ruhtinaallisen ystävänsä vapauttamista.
"Suurivaltaisin, armollisin herra ja keisari", sanoi Luukas Kranach,
"koska teidän majesteettinne on Jumalan suomasta saanut voiton ja
ottanut minun korkean ystäväni, vaaliruhtinas Johan Fredrikin,
vangiksi, niin rukoilen minä luottamuksella teidän majesteettinne
syntyperäiseen lempeyteen, armoa hänelle."
Keisari oli pulassa; hän tunsi itsensä liikutetuksi tuon hurskaan
alammaisen rukouksesta. Hän sanoi:
"Nouse ylös, vanhus! Sinä saat nähdä, että minä tulen osoittamaan armoa
herrallesi ja että minulla ei suinkaan ole mitään pahaa sydämmessä
häntä vastaan."
Tämän sanottuaan pyysi hän Luukas Kranach'ia hoviinsa ja tarjosi
hänelle olopaikan siellä loppu-ijäksensä, mutta Kranach ei tyytynyt
siihen, pyysi ainoastaan lupaa saadakseen seurata onnetonta herraansa
vankihuoneesen.
"Hän on", sanoi vanhus, "turvannut minua ja ollut minun ystäväni
niinkauan kuin hän oli saksalainen ruhtinas. Nyt tahdon minä lohduttaa
häntä ja ottaa osaa hänen kohtaloonsa, koska hän on onneton enkä minä
voi hankkia hänelle vapautta takaisin."
Senjälkeen laski keisari hänet menemään ja lähetti hänelle hopeamaljan
täynnä unkarilaisia tukaatteja. Mestari Kranach ei kuitenkaan ottanut
niistä enempää kuin mitä kahdella sormella voi nostaa.
Tämä mainio maalari jätti pormestari-ammattinsa ja antautui kokonaan
toveruutta pitämään vangitulle ruhtinaalleen, jonka surullisia päiviä
hän koetti lievittää.
Katkerimpia koetushetkiä molemmille ystäville oli se hetki, jolloin
tuotiin sanoma vaaliruhtinaan kuoleman tuomiosta. Tuomion julistajat
astuivat sisään juuri kuin korkea vanki oli sakkia pelaamassa Luukas
Kranachin kanssa. Miehuudella ja rauhallisesti kuunteli hän julistuksen
sisältöä ja pitkitti sitte levollisesti peliänsä.
Mestaus ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, vaikka vasta viiden vuoden
perästä vankihuoneen ovi avattiin hänelle. Lokakuussa 1552 matkusti hän
ystävänsä Luukas Kranach'in kanssa kansan riemuitessa Weimariin tuon
kovia kokeneen ruhtinaan uuteen kotiin.
Aamiainen Rudolfstad'issa.
Puolivälissä kuudettatoista vuosisataa eli Tyyringin maakunnassa
Rudolfstadtin kaupungissa leskikreivinna Katarina Swartzburgista. Hänen
kerrotaan olleen urhoollisen ja uskaliaan naisen, joka hankki keisari
Kaarle V:ltäkin semmoisen vakuutuskirjeen, ettei hänen alammaisensa
hispanialaisen armeijan maan läpikulkiessa tarvitsisi kärsiä mitään
pahaa. Tätä vastaan lupasi hän hankkia kaikenlaista ruoka-ainetta
heille kohtuullista maksua vastaan.
Hispanialainen päällikkö, Alban herttua, tuo julma ja ankara mies,
lähestyi sotajoukkoineen Rudolfstadtin kaupunkia. Hänen seurassaan
oli myös Braunsweigin herttua poikineen, ja nämä ylhäiset
herrat tarjoutuivat vieraiksi Swartzburg'in leskikreivinnan luo.
Vastaanottamista ei hän luonnollisesti voinut kieltää, käski siis heidän
olemaan tervetulleita. Heille oli tarjottava, mitä talossa löytyi.
Mutta samalla kertaa muistutti hän myös hispanialaista kenraalia
vakuutuskirjeestään ja teroitti hänen mieleensä, että se oli tarkasti
noudatettava joka kohdassa.
Korkeat vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja ravittiin paraan
jälkeen linnassa. Mutta tuskin oltiin pöytään istuttu, kun viestintuoja
kutsuu emäntää ulos vierassalista. Hän kertoi, että hispanialaiset
sotamiehet olivat menetelleet itsevaltaisesti muutamissa kylissä ja
ryöstäneet talonpoikain karjat. Katarina vihastui sanomattomasti tästä
vakuutuskirjeensä rikkomisesta. Hän käski kansansa kaikessa
hiljaisuudessa laittautua aseihin ja sulkea vakavasti linnan portit.
Itse meni hän saliin, missä ruhtinaat istuivat vielä pöydissä. Täällä
valitti hän tapahtuneesta vääryydestä. Hänelle vaan naurettiin ja
sanottiin semmoisen olevan sota-aikana tavallista, eikä voitavan
sotamiestä estää jokaisesta pienestä vallattomuudesta maan läpi
marssiessa.
"Sepähän kuitenkin nähdään", tiuskasi Katarina. "Minun köyhäin
alammaisteni pitää saada omansa, eli totta Jumal'avita", lisäsi hän
uhkaavalla äänellä, "ruhtinan-veren täytyy vuotaa härän-verestä!"
Nämä voimakkaat sanat lausuttuaan lähti hän huoneesta, mikä muutamain
minuuttien perästä oli täynnä aseellista kansaa, joka miekka kädessä,
tosin kaikella kunnioituksella, asettautui ruhtinasten tuolien taakse.
Tuon aseellisen joukon sisään astuessa, vaaleni Alban herttua.
Eroitettuna omasta sotaväestään ja aseellisen joukon piirittämänä ei
hänellä ollut muuta keinoa jälellä kuin sovittaa tuo julmistunut
linnan rouva millä ehdoilla hyvänsä. Braunsweigin herttua tointui
kuitenkin ensimmäiseksi ja rupesi kovalla äänellä nauramaan. Hän keksi
viisaan keinon sovittaakseen asian leikilliseksi ja piti kauniin
ylistyspuheen kreivinnalle hänen huolestansa alammaisistaan ja siitä
urhoollisuudesta, jota hän tässä oli osoittanut. Hän lepytteli rouvaa
ja otti asiakseen pakoittaa Alban herttuan tekemään mitä oikeus ja
kohtuus vaati. Hänen onnistuikin saada hänet antamaan armeijallensa
käskyn, että ryöstetty karja oli hetimiten takaisin saatettava. Niin
pian kuin Swarzburgin kreivinna sai tietää, että käsky oli pantu
todelliseen käytäntöön, kiitti hän vieraitaan nöyrimmästi, ja kaikki
erosivat hyvässä sovussa.
Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto.
Uskonpuhdistus sai jo aikaseen puoltajia Franskanmaallakin. Täällä
kutsuttiin heitä hugenoteiksi. Kun Kaarle IX nousi Franskanmaan
hallitus-istuimelle, niin hänen äitinsä, Katarina Mediciläinen,
koetti saada kaikin mokomin perin juurin hävitetyksi nämä
eriuskoiais-alammaiset. Päästäkseen tarkoituksensa perille ei hän
pitänyt mitään keinoa halpana. Verisauna oli saatava toimeen
uskottomien hävitykseksi. Tämän hirveän tuuman toimeenpano-hetkeksi
määrättiin yö 23 ja 24 päiväin välillä Elokuusta 1572.
Kellon äänellä Louvren tornista Pariisissa annettiin merkki,
koska työhön oli ryhtyminen. Ylt'ympäri juoksi hugenottien veri
virtana. Vainoojat eivät säästäneet ketään. Kuninkaan hoviinkin
syöksi murhajoukko. Turhaan rukoili nuori Conde'n prinssi armoa
kahdeksankymmenen vuotiselle rakkaalle opettajalleen Brion'ille;
turhaan kohotti hän pienet kätensä estääkseen surmaavaa terästä
sattumasta. Julmuus kesti useampia viikkoja. Vanhat loukkaukset
kostettiin veren vuodatuksella, kateuden ja vihan raivo pääsi
täydelliseen valtaan.
On kuitenkin ensimmäisestä näistä kauhistuksen öistä säilynyt eräästä
tapauksesta kaunis kertomus jalomielisyydestä.