Spartalaisten lainsäätäjä
Nuori filosofi Abderasta
Anteeksi antaminen on jaloin kosto
Kunnioita korkeata ikää
Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa
Oikeudessa pysyvä Athenalainen
Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus
Ahkeruus voittaa
Opi itseäsi tuntemaan
Uskollinen ystävyys
Tyytyväinen sotapäällikkö
Marcus Curtion uhrikuolema
Uutteruus perille vie
Äidin ylpeys
Rehellinen Ruomalainen
Aleksander Suuri
Oikeus on kuninkaan kaunistus
Veljenrakkaus
Raivaus on nuorison kaunistus
Lujamielisyys uskossa
Koeteltu uskollisuus
Jalo Saladin
Ajattele ennenkuin toimeen ryhdyt
Pyhä Eerikki (Ruotsin suojeluspyhä)
Tunnokas indiaani
Keisari Rudolf Habsburgilainen
Muurahaisen oppilas
Arnold Winkelriediläisen urhokuolema
Anna vihollisillesi anteeksi
Kuninkaan kosto
Ruhtinaan jalomielisyys
Sanasta miestä
Lohdutus onnettomuudessa
Suutari ja kardinaali
Pyhä Birgitta
Lain edessä olemme kaikki yhdenvertaiset
Veljen rakkaus
Opi hillitsemään itseäsi
Kristoffer Kolumbus
Mitä mies voipi
Väsymätön hyväntekeväisyys
Luukas Kranach ja Keisari Kaarle V
Aamiainen Rudolfstad'issa
Vihamiehellensä anteeksi-anto on herttaisin voitto
Sankari
Franskanmaan kuningas Henrit IV
Jalomielinen sotapäällikkö
Kristityn kosto
Kuningas Kustaa II Adolf
Ruotsalaisen runotaiteen isä
Pieni Susi-Jaakko
Keisari ja vanha kerjäläinen
Hillitse vihasi
Kuningas Kaarle XII
Auttavaiset neekerit
Kalmukkilainen ruhtinas
Keisarin viimeinen riemu
Hyväsydäminen Tanskan prinssi
Nöyrä laulutaiteilija
Kiitollinen poika
Itsensähillitseminen
Loukattu mahomettilainen munkki
Muutamia kuvauksia Fredrik Suuren elämästä
Ihmisystävä
Luotsi
Yrjö Washington
Kiitollinen neekeriorja
Benjamin Franklin
Keisari Josef II
Mozart
Uskollinen palvelija
Isä ja tytär
Itsensä alttiiksi paneminen
Jalo prinssi
Neekeri nimeltä Ali
Kaarle von Linné
Nahyda Tschernikov
Velvollisuudelleen uskollinen
Miehuullinen veli
Keisari Napoleon ja hedelmänkauppias
Ruhtinas ja talonpoika
Sankari rauhallisissa urhotöissä
Volney Beckner
Vaarallinen hyppäys
Pohjanperillä matkustajan nuoruudesta
Jalomielinen soturi
Abrahami Lincoln
Matti Pohto
Johan Vilhelm Snellman
Spartalaisten lainsäätäjä.
Vanhan Kreikan arvollisimpia miehiä oli _Lykurgos_, joka eli noin
800 vuotta ennen Kristuksen syntymistä tahi muiden historioitsijoiden
mukaan vielä 80 vuotta aikaisemmin. Veljensä kuoltua tuli hän
kuninkaaksi, vaan jätti kuitenkin hallitustoimet veljensä pojille ja
läksi pois Spartasta. Hän läksi ensin Kreetan saareen, sieltä
matkusti hän Joniaan ja kävi sittemmin myös Egyptissä ja Indiassa.
Kaikissa maissa, joihin hän tuli, hankki hän tarkkoja tietoja
yhteiskunnallisista la'eista ja hallitusmuodoista sekä neuvoitteli
filosofien ja oppineiden miesten kanssa. Kymmenen vuotta oltuansa
matkoilla palasi hän viimein kotomaahansa ja nyt sai hän
kansalaisiltansa toimittaakseen uuden valtioasetuksen Spartalle.
Hän otti tämän tehdäkseen ja kohta astui hän kansan eteen ja
julisti lakinsa. Spartalaiset hyväksyivät ne, vaikka suurella
vastahakoisuudella rikkaiden puolelta. Nämä kävivätkin muutamana
päivänä liittoon ja karkoittivat Lykurgon kivenheitolla ja rajuilla
huudoilla kansakokouksesta.
Lykurgo pakeni silloin erääsen temppeliin, pelastaakseen henkensä, vaan
häntä ajettiin takaa ja hän sai kärsiä pahaa menettelyä monelta
spartalaiselta. Takaa ajavien joukossa oli nuori mies nimeltä Alkander,
joka saavutti jalon Lykurgon ja löi kepillä häneltä toisen silmän
puhki. Lykurgos seisattui ja näytti raivokkaalle väkijoukolle verta
vuotavaa silmäänsä. Silloin seisoivat kaikki häpeän vallassa mainion
lainsäätäjän edessä; ottivat kiinni nuoren miehen ja antoivat hänet
Lykurgon valtaan, että tämä itse rankaisisi häntä kärsitystä
vääryydestä.
Vaan mitä teki Lykurgos? Hän otti Alkanderin mukaansa perheesensä,
nuhteen sanaakaan sanomatta, ja antoi hänen tulla tilaisuuteen näkemään
sitä hyvyyttä ja rehellisyyttä, jota hän osoitti kaikille. Alkander
käsitti silloin ja tunnusti mainion miehen suuria ansioita ja tuli
kohta, äsken oltuansa Lykurgon ankarimpia vastustajia, hänen
kiitollisimmaksi ystäväksensä ja uskollisimmaksi puollustajaksensa.
Nuori filosofi Abderasta.
_Protagoras_ oli syntynyt köyhistä vanhemmista ja hänen täytyi
nuoruudessaan ansaita elatuksensa tavarain kantajana. Kun hän kerran
palasi maalta Abderan kaupunkiin, kantaen halkokimppua, jonka hän
taidokkaasti oli solminut kokoon lyhyillä nuorilla, tuli häntä vastaan
filosofi Demokritos. Hänestä oli halkokimppu kokoonpantu ja
yhteensidottu erinomaisen ihmeteltävällä tavalla ja hän pyysi
nuorukaista hetkeksi seisattumaan. Demokritos kysyi häneltä kuka puut
oli pannut kokoon, ja kun Protagoras vastasi itsensä sen tehneen, pyysi
filosofi häntä hänen läsnä ollessansa purkamaan auki puukimpun ja
uudestaan sitomaan sen yhteen.
Kun nuori Protagoras nyt oli huolellisesti asettanut puut kokoon ja
sitonut ne yhteen samalla tavalla, kuin olivat olleet ennen, ihmetteli
Demokritos nuorukaisen taitoa ja sanoi hänelle:
"Nuori mies, koska sinulle on suotu lahja tehdä hyvin minkä teet, niin
antaudu suuremmille ja jalommille harrastuksille, joita voit minun
luonani oppia."
Sitten otti Demokritos Protagoraan mukaansa, opetti hänelle filosofiaa.
-- ja siten tuli Protagoras oppineeksi ja kuuluisaksi mieheksi.
Anteeksi antaminen on jaloin kosto.
_Kleobulolla_, joka oli yksi Kreikan seitsemästä viisaasta, oli
kunniahimoinen vihollinen nimeltä _Typhon_. Tämä koetti turmella
Kleobulon arvoa, panetteli häntä ja kylvi kaikkialle epäluulon siemeniä
häntä vastaan. Kun Kleobulos kaikesta tästä huolimatta oli vaiti,
kehoittivat hänen ystävänsä häntä vetämään Typhonia oikeuden eteen.
Mutta hän hymyili vaan ja sanoi:
"Jos Typhon puhuu totta, kuka voi silloin kieltää häntä puhumasta? Jos
hän taas puhuu valhetta, kuka häntä silloin uskoo?"
Typhon panetteli häntä kuitenkin vielä, enemmän, ja viimein rupesi
kansa tulemaan horjumieliseksi ja uskomaan parjaajaa. Silloin meni
muutama etevimpiä miehiä viisaan johtajansa luokse ja sanoivat:
"Kuinka sinä vieläkin voit olla vaiti? Pitääkö meidän uskoa
Typhonilla olevan oikein? Me emme ymmärrä sinua kauemmin? Ainoastaan
moitteettomalle miehelle voimme antaa luottamuksemme; se taas, joka ei
vastaa tuommoisiin syytöksiin, ei voi olla meidän johtajanamme.
Valitse: luovu virastasi tai puhdista päältäsi kaikki epäluulot!"
"Huomenna kansankokouksessa saatte kuulla minun päätökseni!" vastasi
Kleobulos ja antoi miesten mennä.
Hän meni nyt vihollisensa luokse, joka ei niin vähän säikähtänyt, kun
hän sai nähdä tuon niin julmasti loukatun miehen astuvan hänen
huoneesensa.
Kleobulos puhutteli ystävällisesti parjaajaa seuraavilla sanoilla:
"Elä pelkää! Minä en ole tullut sinua tilille vaatimaan, sillä meitä
tuomitsee jumalat. Vaan sinä estät minua hyvää tekemästä ja sentähden
minä nyt seison sinun edessäsi. Sano minulle mikä syy sinulla on minua
moittia. Minä tiedän etten ole kaualle aikaa ollut niin hyvä kuin minun
ystäväni ehkä ovat minulle luuletelleet sano minulle sentähden minun
virheeni, että voisin parantaa itseni. -- Kuinka, sinä olet ääneti.
Häpeätkö sentähden että olet minua nuorempi? Tahi oletko parjaaja? Ei
vainenkaan; suo anteeksi tämä epäluulo; siihen olet sinä kovin jalo.
Sinä voisit minua väärin tuntea, vaan et valhetella minulle paheita;
ei, Typhon, siihen olet sinä ollut liian hyvä. Minä eroon ja luovun
virastani. Ota sinä se. Minä tiedän, että sinä olet sitä uskollisesti
hoitava, sillä sinä rakastat kansalaisiasi. Typhon, minun äänestäni
voit olla varma; ole parempi ja onnellisempi kuin minä! Huomenna
kansankokouksessa näemme toisemme taas!"
Typbon punastui, oli vaiti eikä uskaltanut katsoa viisasta miestä
silmiin.
Seuraavana aamuna puhui Kleobulos kokoontuneelle kansalle:
"Kuulkaa minua, kansalaiseni, kuulkaa minua, te kansani isät! Oli aika,
jolloin joka sydän oli minuun harrastunut; minä saatoin kerran sanoa
olevani varman teidän rakkaudestanne. Nyt on teidän sydämmenne
kääntynyt pois minusta. Myrkyllinen epäluulo on säikäyttänyt pois sen
luottamuksen, joka kerran elähytti teitä. Minä tunnustan teidän
rakkautenne olleen suuremman kuin minun kuntoni; vaan enkö minä aina
ole koettanut edistää teidän onneanne? Tunnollisesti täyttää
velvollisunteni oli minun harrastuksieni tarkoituksena. Jos joku voi
sitä kieltää, astukoon hän esille, ja minä tahdon hänelle vastata."
Kun kaikki olivat ääneti, jatkoi Kleobulos:
"Vaan juuri sentähden että minä joka päivä selvemmin huomaan päälle
ottamieni velvollisuuksien käyvän yli voimieni, luovun minä siitä
virasta, joka on minulle uskottu. Ansiollisempi astukoon minun siaani!"
"Ja kuka?" kysyi kansa.
"Typhon", vastasi Kleobulos; "antakaa hänelle äänenne, häntä siunaavat
jumalat!"
Vanhus vaikeni ja kävi istumaan kansalaistensa joukkoon, jotka
kunnioituksella siirtyivät tieltä.
Silloin Typhon, häpeän vallassa, puhkesi puhumaan:
"Kuulkaa minua, kansalaiseni! Teidän oman hyötynne, kuolemattomain
jumalain nimessä rukoilen minä teitä: älkää antako johtajanne mennä.
Pysyköön Kleobolus virassaan!"
Hän muistutti heille nyt, kuinka Kleobulos aina oli pitänyt huolta
isänmaan menestymisestä, kuinka jalosti hän aina oli menetellyt. Sitten
lopetti hän puheensa näillä sanoilla:
"Minun kunniahimoni saattoi minut tuomitsemaan väärin jaloa miestä ja
vietteli minua yksin parjaamaankin häntä. Antakaa minulle anteeksi,
että teitä petin; anna myös sinä minulle anteeksi, loukattu Kleobulos!"
Typhon tarjosi hänelle kättään; Kleobulos syleili häntä ja painoi häntä
vasten sydäntään. Kansa huusi yksin äänin:
"Kleobulos pysyköön johtajanamme!"
"Te tahdotte sen", sanoi hän, "ja teidän tahtonne on minun lakini.
Minun elämäni on pyhitetty teille. Toivon että voisin tehdä teidät niin
onnellisiksi, kuin tahtoisin. Vaan ainoastaan sillä ehdolla rupeen minä
uudelleen virkaani, että Typhon tulee lähimmäiseksi miehekseni."
"Tulkoon hän siksi!" vastasi kansa, ja tervehti riemuten jaloja miehiä.
Kunniota korkeata ikää!
Spartassa määrättiin nuorison velvollisuudeksi erittäin siivollisuutta
ja kunnioitusta korkeata ikää kohtaan. Kun kerran kaksi lähettiläistä
Spartasta olivat teaterilla Athenassa, astui vanhus sisään, joka ei
enää löytänyt itselleen istumasijaa. Heti nousivat molemmat
Spartalaiset paikoiltaan antaakseen vanhukselle sijaa. Silloin huusivat
Athenalaiset hyväksymisensä Spartalaisten käytökselle, vaan nämät
sanoivat:
"Niin, Athenalaiset tietävät kyllä mikä on oikein, vaan eivät sitä
tee!"
Ei pidä ketään pitää onnellisena ennen hänen loppuansa.
Persian länsipuolella, vähässä Aasiassa, löytyi monta, monta vuotta
takaperin useampia kuningaskuntia, joiden joukossa Lydia oli
mahtavimpia. Täällä hallitsi kuningas _Kroisos_, joka Sardes
nimiseen pääkaupunkiinsa oli koonnut suuren määrän aarteita ja
rikkauksia, joihin hän pani koko luottamuksensa.
Kerran tuli hänen luoksensa mies, jonka nimi oli _Solon_, muuan
viisas Kreikasta, joka oli matkustanut monessa maassa, oppiakseen
viisautta. Kroisos antoi Solon'in ottaa osaa hänen juhliinsa ja näytti
hänelle suuret aarteet ja harvinaiset taideteokset palatsissaan. Kun
suoraluontoinen filosofi ei lausunut mitään kummastusta kaikesta tästä
loistavaisuudesta, kysyi Kroisos häneltä, ketä hän piti onnellisimpana
pane kaikista kuolevaisista, jotka hän tunsi. Solon mainitsi silloin
Tellus nimisen Athenalaisen, koska tämä oli saanut nähdä jaloja ja
oivallisia poikia ja pojanpoikia kasvavan ympärillään ja koska hän
korkeaikäisenä oli saanut kuolla taistelussa isänmaan edestä.
Kummastuneena tästä vastauksesta, kysyi kuningas ketä hän piti lähinnä
Telloa onnellisimpana maan päällä. Silloin vastasi Solon:
"Minä tunsin kerran kaksi kukoistavaa nuorukaista Argoossa, Kleobis ja
Biton; heille lähettivät jumalat suurimman onnen, mikä kuolevaiselle
voi osaksi tulla, hyvien tapojen kaunistaman elämän ja tuskattoman
kuoleman. He olivat muutaman naispapin poikia ja olivat useampia
kertoja voittaneet palkinnon huvitusteluissa. Kun pyhät härjät, joiden
piti vetää heidän äitiänsä uhraukseen temppeliin, kerran tulivat kovin
myöhään, valjastivat pojat itsensä vaunujen eteen ja vetivät sen
temppelin luo. Kaikki kansa ylisti äitiä onnelliseksi, jolla oli
semmoiset pojat; äiti taas rukoili jumalia, että he lahjoittaisivat
nuorukaisille parhaimman siunauksensa. Uhrin toimitettua nukkuivat
Kleobis ja Biton, koristettuina seppeleillä ikäänkuin voittoa varten,
ja sammuvaa tulisoittoa kantava haltija otti heidät lempeästi mukaansa
ja saattoi ne jumalien luo, niin että he ikuisesti voisivat iloita
kuolemattomien joukossa."
Kun Kroisos tämän kuuli, nurkastui hän ja sanoi:
"Ystäväni, onko minun kuuluisuuteni ja minun onneni sinusta niin aivan
mitätöntä, ett'et edes aseta minua halpojen kansalaisten rinnalle?"
"Oi Kroisos", vastasi Solon, "inhimillinen elämä on pitkä ja onni, joka
tänään sitä kaunistaa kruunuilla, voi tulevina päivinä kääntyä pois.
Sinä olet mahtava ja rikas sekä hallitset monta kansaa; vaan ei ketään
voi pitää onnellisena ennen hänen loppuansa! Joka asiassa täytyy katsoa
loppua, kuinka se muodostuu, sillä monen eteen ovat jumalat onnen
asettaneet ja sitten koetelleet heitä kauheilla rangaistuksilla.
Sentähden ei voi ketään ihmistä katsoa onnelliseksi, ennenkuin hän on
saavuttanut elämänsä lopun, jolloin hän pääsee onnetarten hämärästä
vallasta."
Vähän aikaa sen jälkeen kun Solon oli lähtenyt Kroison luota, kohtasi
Kroisoa kova onnettomuus. Hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli
mykkä. Toisesta, joka oli mainio nuorukainen, näki hän muutamana yönä
unta, että hänen piti tulla rautakärjellä tapetuksi. Hän antoi
sentähden toimittaa kaikki heittokeihäät käsiltä pois eikä päästänyt
nuorukaista ollenkaan aseharjoituksiin. Pojan hartaasta pyynnöstä antoi
hän hänen kuitenkin kerran ottaa osaa muutamaan metsäkarjun ajoon.
Silloin kävi häneen erään hänen seurakumppalinsa heittokeihäs ja tappoi
hänet. Niin kävi osaksi Solonin sanat toteen.
Valitettavasti tuli vielä kovempi kohtalo Kroison osaksi. Persialaiset
hyökkäsivät hänen päällensä, piirittivät hänen pääkaupunkiansa Sardesta
ja voittivat hänet; Kyros, Persialaisten kuningas, valloitti kaupungin
väkirynnäköllä, otti Kroison vangiksi ja käski roviolla polttaa hänet
yhdessä neljäntoista jalon Lydialaisen nuorukaisen kanssa.
Silloin katui Kroisos entistä elämätänsä, ja ymmärsi ja tunnusti,
kuinka turha hänen luottamuksensa maallisiin rikkauksiin oli ollut.
Hänen mieleensä johtui Solonin sanat ja hän huusi näitä katkeruudella
muistellessansa: "Oi, Solon! Solon! Solon!" Kun Kyros tämän kuuli,
antoi hän kysyä Kroisolta mikä mies se oli, jonka nimeä hän äsken oli
maininnut. Tämä vastasi: "Se on mies, jota kaikkien mahtavien pitäisi
kuulla."
Kyros antoi silloin viedä Kroison pois roviolta ja sai tietää Solonin
viisaan opin, kuinka turhaa oli rakentaa onnensa maallisiin ja
katoavaisiin oloihin. Silloin tuli Kyros ajatelleeksi, että hänkin oli
vaan maallinen ihminen, ja että koston hetki voisi hänellekin tulla.
Hän antoi Kroison jäädä eloon ja piti häntä luonansa ystävänä ja
neuvonantajana.
Oikeassa pysyvä Athenalainen.
Kreikkalainen filosofi _Aristoteles_ määrää oikeudessa
pysyväisyyden olevan sen hyvän omaisuuden, joka antaa meidän
kohdella kaikkia ansion mukaan. Tätä omaisuutta osoitti
Athenalainen _Aristides_ kaikissa elämän oloissa. Hänen järkähtämätön
rehellisyytensä ja voitonhaluttomuutensa saattivat hänelle nimen
Oikeudessa pysyvä.
Kerran täytyi Aristideen syyttää muutamaa Athenalaista. Tuomarit olivat
niin vakuutetut hänen syytöksensä oikeudesta, että he paljaastaan hänen
sanoistaan tahtoivat tuomita syytetyn ilman häntä kuulematta. Vaan tätä
menettelytapaa vastusti kuitenkin Aristides. Kun nyt muuan tuomareista
huomautti hänelle kuinka hän, Aristides, jo oli saanut kärsiä paljon
syytetyn kautta, sanoi hän:
"Sano enemmin mistä hän on sinua vahingoittanut; sillä sinun asiassasi,
eikä omassa asiassani olen minä tuomarina!"
Aristides pysyi samankaltaisena kansansuosion kaikissa vaiheissa. Vaan
_Themistokles_ levitti epäluuloa häntä vastaan, että hän muka
pyrkisi päästä yksinvaltiaaksi, ja herkkäuskoinen kansa uskoi
Themistoklesta. Suostuttiin karkoittamaan niin vaarallinen ihminen
Athenasta ja asia otettiin esille kansankokouksessa. Aristides tunsi
itsensä vapaaksi kaikesta rikoksesta ja oli itse läsnä kokouksessa.
Kun äänestettiin, astui muuan maanmies, joka ei osannut kirjoittaa,
Aristedeen luo ja pyysi häntä kirjoittamaan nimen Aristides
kiviliuskalle. Semmoisissa äänestyksissä käytettiin nimittäin
kiviliuskaleita, joihin kirjoitettiin sen henkilön nimi, jota
tahdottiin ajaa maanpakoon valtiolle vaarallisena miehenä. Puhuteltu
teki niinkuin häntä pyydettiin, ja kysyi sen perästä maanmieheltä,
mistä syystä hän piti Aristidesta valtiolle vaarallisena.
"Onko hän tehnyt sinulle mitään vääryyttä?"
"Ei, minä en edes häntä tunne", vastasi maanmies; "vaan minua harmittaa
että kaikki kutsuvat häntä Oikeudessa pysyväksi."
Aristides antoi hänelle kiviliuskaleen, johon hän oli kirjoittanut
nimensä. Tuomio oli -- maan pakoon ajo. Kuuden kuukauden kuluttua
kutsuttiin hän takaisin maanpakolaisuudestaan.
Kun Aristides kerran oli teaterissa ja muutamalla näyttelijällä
näytelmäkappaleessa muun muassa oli sanottävana: "Oikeudessa
pysyvältä hän ei ainoastaan tahdo _näyttää_, vaan myöskin _olla_".
Silloin kääntyivät kaikki kuulijat katsomaan Aristideesen, koska tämä
lause parhaiten sopi hänelle.
Aristides kuoli yhtä köyhänä kuin hän oli ollut elinaikansa. Hän ei
jättänyt jälkeensä edes sen verran, että sillä olisi voitu maksaa hänen
maahanpaniaisensa. Athenalaiset kunnioittivat hänen muistoansa sillä
että he pystyttivät kauniin kunniapatsaan hänelle sekä pitivät huolta
hänen poikansa kasvatuksesta.
Eräs intoisan isänmaanrakkauden osoitus.
Suurella tasangolla Marathon'in luona, joka oli pieni kaupunki Attikan
itäisellä rannalla, tapahtui kerran muinoin ankara taistelu
Persialaisten ja Kreikkalaisten välillä. Kun viimeksimainitut saivat
nähdä vihollisen, joutuivat he pelon alaisiksi ja tahtoivat kääntyä
takaisin. Silloin kiihoitti heitä johdattajansa _Miltiades_ heitä
rakkauteen seuraavilla sanoilla:
"Ylös, Kreikkalaiset", sanoi hän, "elkää viipykö! Rientäkäämme
_yhtenä_ miehenä taisteluun. Ainoastaan semmoinen uskaliaisuus
pelastaa Kreikan vapauden ja kunnian!"
Innostuneina mitä jaloimmasta rakkaudesta, töytäsivät nyt Kreikkalaiset
vihollisiansa vastaan, jotka pakenivat hurjaa vauhtia laivoihinsa.
Täällä syntyi nyt huima tappelu. Athenalaiset hyökkäsivät vasten
laivoja ja tahtoivat sytyttää ne tuleen, Persialaisten taistellessa
niitä ja itseänsä pelastaakseen. Tässä taistelussa kohtasi moni mies
kuolemansa. Monta tuhatta pakenevaa saavutettiin; useampia laivojakin
joutui voittajien valtaan. Esimerkkinä siitä isänmaanrakkaudesta, joka
innostutti Kreikkalaisia, kerrotaan seuraava tapaus:
_Kynegiros_ niminen Kreikkalainen oli tarttunut muutaman
persialaisen venheen peräkeulaan juuri sillä hetkellä, kun tämä oli
lähtevä rannasta. Persialainen sotamies löi silloin kirveellä Kynegiron
käden poikki. Silloin tarttui hän venheeseen toisella kädellä. Myös
tämä lyötiin poikki. Olisi luullut Kynegiron nyt luopuvan kaikista
yrityksistä pitää venhettä, vaan eipä niinkään. Uros tarttui nyt
hampaillaan venheesen ja piti sitä niin kauan kunnes hänen päänsä
kirveeniskulla eroitettiin vartalosta.
Ahkeruus voittaa.
_Kleanthes_, eräs Kreikkalainen Assos nimisestä kaupungista
Vähässä Aasiassa, tuli kerran nuoruudessaan Athenaan. Hänellä ei ollut
mikään nopea käsitysvoima, vaan häntä vaivasi sammumaton tiedonhalu,
jota hän tahtoi tyydyttää, vaikka opin saavuttaminen tulisi hänelle
kuinka vaikeaksi tahansa. Koska hän oli hyvin köyhä, rupesi hän
palvelukseen eräälle puutarhurille, jolle hänen piti yön aikana kantaa
vettä tahi jauhaa eloa käsikivellä. Tällä tavalla ansaitsi hän joka yö
niin paljon kuin hän tarvitsi elatuksekseen seuraavana päivänä.
Päivillä hän sai opetusta filosofi Zeno'lta ja tunsi itsensä sen kautta
vahvistuneeksi ja virkistyneeksi.
Vaan kateellisia ja pahoja ihmisiä on löytynyt kaikkina aikoina ja niin
myöskin tässä. Ne, jotka tiesivät kuinka köyhä Kleanthes oli,
kummastelivat häntä ja sanoivat keskenään:
"Millähän tuo nuori mies voi elättää itseänsä, kun hän ei ollenkaan tee
työtä?"
Monipa vielä luuli hänen hankkivan elatuksensa luvattomalla tavalla ja
veti häntä siitä oikeuteen.
Kleanthes tuli tuomarien eteen. Nämä kehoittivat häntä puollustamaan
itseänsä syytöstä vastaan. Kleanthes toi silloin puutarhurin, jonka
luona hän oli ollut työssä, oikeuden eteen ja tämä todisti syytetyn
ansainneen elatuksensa öisellä työllään. Kun tuomarit tämän kuulivat,
ihmettelivät he nuorukaisen tiedonhalua ja myönsivät hänelle
yksimielisesti suuren lahjan, vaan Zeno kielsi häntä tätä lahjaa
vastaanottamasta, koska hän pelkäsi oppilaansa oppimisinnon sen kautta
laimentuvan.
Kleanthes tuli Zeno'n merkillisimmäksi oppilaaksi ja suuresti
ansiolliseksi ja mainekkaaksi mieheksi.
Opi itseäsi tuntemaan!
Noin neljä sataa vuotia ennen Kristuksen syntymistä eli Kreikassa
viisas ja hyväavuinen mies nimeltä _Sokrates_. Koska hän oli
kuvanveistäjän poika, antautui hän alussa ja vieläpä jommoisella
menestykselläkin tähän taiteesen, vaan löysi kumminkin siinä aivan
vähän tyydytystä. Hän ahkeroi paljoa enemmän valmistuakseen filosofiksi
ja esimerkillä edistääkseen lähimmäistensä jalostumista ja
sivistymistä.
Hänen vaatteuksensa oli yksinkertainen, melkein halpa, hän käveli aina
ilman varvikkeitta itseänsä kestyttääkseen. Yhtä yksinkertainen oli
myös hänen ruokansa, sillä, niin sanoi hän, se, jolla on vähimmät
tarpeet on jumaluutta lähinnä.
Sokrateella oli monta oppilasta. Kerran tahtoi myös nuori Aiskines
saada opetusta häneltä, vaan ei uskaltanut häntä lähestyä, koska hän
oli nuori ja hyvin köyhä. Sokrates, joka aavisti nuoren miehen
mielihalun, kysyi häneltä:
"Miksi sinä vältät minua?"
"Syystä ett'ei minulla ole mitään, jota voin sinulle antaa", vastasi
Aiskines.
"Pidätkö sinä itseäsi niin vähäarvoisena?" sanoi Sokrates. "Etkö anna
minulle mitään, jo sinä annat minulle itsesi?"
Nuorukaisesta tuli viisaan Kreikkalaisen innokas ja kiitollinen
oppilas.
Kerran tuli Sokrates'ta vastaan nuori mies. He kulkivat molemmat vähän
matkaa yhdessä. Silloin kysyi Sokrates:
"Ystäväni, voitko sanoa minulle, missä öljymarjoja saa ostaa?"
"Torilla", oli vastaus.
"Ja öljyä?"
"Samassa paikassa."
"Vaan minne on ihmisen meneminen tullakseen viisaaksi ja siveäksi?"
Nuori mies oli vaiti.
"Ystäväni, ystäväni", sanoi Sokrates, "sinä tiedät mistä öljymarjoja ja
öljyä ostetaan, vaan et voi sanoa minulle millä tiellä viisautta ja
sivistystä löydetään! Seuraa minua, minä tahdon sitä sinulle neuvoa."
Siitä lähtien tuli näistä molemmista miehistä eroittamattomat ystävät.
Sokrates tervehti kerran kadulla ylhäistä Athenalaista, vaan tämä kulki
hänen ohitsensa hänen tervehdykseensä vastaamatta. Sokrateen
seurakumppani suuttui siitä. Vaan Sokrates sanoi:
"Ei niin! Et suinkaan suuttuisi kehenkään siitä että hän on minua
rumempi näöltään? Minkäs tähden sinä siis kiivastut siitä, että tämä
mies on vähemmin kohtelias kuin minä?"
Kun toinen ylhäinen Athenalainen valitti olevan kummastuttavan kallista
elää Athenassa, ja luetteli mitä purpuri, oivalliset viinit ja muut
kalliit tavarat maksoivat, kävi Sokrates hänen kanssaan useammassa
kauppapuodissa, jossa elatusvaroja myytiin halvasta hinnasta ja kävi
myös muutamassa puodissa, jossa sai ostaa yksinkertaista kangasta
vaatteiksi sangen helpolla hinnalla.
"Katso", sanoi sen jälkeen Sokrates, "minusta on elämä Athenassa
kumminkin sangen huokeahintaista."
Viisas Sokrates tuli oppinsa kautta suureen arvoon, vaan herätti myös
suurta kateutta ja vihollisuutta vastaansa, vaikk'ei häntä moneen
vuoteen uskallettu julkisesti hätyyttää. Viimein, kun hän jo oli tullut
seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi, syytettiin häntä julkisesti jumalien
pilkkaamisesta ja nuorison turmelemisesta, josta hän la'in mukaan
ansaitsi kuoleman. Ja hän tuomittiinkin kuolemaan.
Hän kuuli tyynesti tuomiotansa julistettavan, sanoi jäähyväiset niille
tuomareille, jotka olivat puhuneet hänen puolestansa, ja antoi anteeksi
niille, jotka olivat ruvenneet hänen vastustajoikseen. Hän vietiin pois
vankeuteen ja pantiin kahleisin, vaan hänen lohduttamattomilla
ystävillään ja oppilaillaan oli vapaa pääsy vangitun luokse, joka
osoitti sitä samaa mielentyyneyttä ja samaa iloisuutta, kuin hän oli
osoittanut tuomariensa edessä.
Hänen uskollinen oppilaansa ja ystävänsä Krito ehdotti hänelle aivan
kainosti että hän pakeneisi Thessaliaan, jota tarkoitusta varten hän
oli voittanut puolelleen hänen vartijansa muutamalla rahasummalla.
Sokrates peräytti tämän ehdoituksen, pitäen sitä halpana. Silloin huusi
Apollodoros kovassa tuskassaan:
"Oi, se on kauheata että sinun täytyy kuolla syyttömänä!"
Hymyillen vastasi hänelle Sokrates:
"Toivoisitko ehkä minun kärsiväni kuoleman syyllisenä?"
Viimeisenä päivänä ennen hänen kuolematansa olivat melkein kaikki hänen
oppilaansa kokoontuneet hänen luoksensa. Myrkkypikari annettiin
hänelle: hän joi sen tyhjäksi siinä uskossa että kuolema oli
parantumisen alku.
Tuskin oli Sokrateen kuolema tullut tietoon, ennenkuin Athenan asujamet
rupesivat katkerasti valittamaan rakastetun viisaan kadottamista. Hänen
syyttäjäinsä täytyi lähteä maanpakoon; Sokrateelle taas pystytettiin
kaunis kuvapatsas ikuiseksi muistomerkiksi.
Uskollinen ystävyys.
Syrakusa'ssa Sicilian saarella eli kaksi nuorukaista, _Damon_ ja
_Phintias_, joiden ystävyys oli niin harras ja kiintynyt, ett'ei
toinen voinut elää ilman toisetta. Phintiaspa joutui ruhtinas
Dionysion epäsuosioon ja tuomittiin kuolemaan. Hartaiden rukouksiensa
kautta sai hän kuitenkin rangaistuksen lykätyksi muutamia päiviä
edemmäksi, voidakseen käydä kotonansa ja järjestää muutamia tärkeitä
perheenasioita. Siksi aikaa meni hänen ystävänsä Damon takaukseen
hänelle ja saapui hänen sijaansa vankeuteen.
Se päivä, jona tuomio oli toimeen pantava, lähestyi, eikä Phintiaasta
kuulunut mitään. Aljettiin kohta moittia Damonia siitä että hän oli
niin mielettömällä tavalla mennyt ystävällensä takaukseen ja sen tähden
että hän siihen määrään oli luottanut hänen uskollisuuteensa. Vaan hän
pani lujan luottamuksen Phintiaan sanaan ja vakuutti ei herkeävänsä
luottamasta vaikkapa hänen täytyisikin kärsiä kuolema hänen ystävänsä
edestä.
Hetki tuli, jonka Dionysios oli määrännyt tuomion toimeenpanemiselle,
ja jo oli huolta pidetty takuumiehen saattamisesta mestauspaikalle
rikoksellisen sijasta. Samassa töytää Phintias, jota odottamattomat
esteet olivat pidättäneet, hengästyneenä esille, tungekse
ihmisjoukkojen Läpi, heittäytyy ystävänsä syliin ja antautuu
lainpalvelijoille. Kun Dionysios näkee tämän osoitteen uskollisesta
ystävyydestä, kävi se niin hänen sydämmellensä, että hän käskee
antamaan molemmille nuorukaisille armon.
Tyytyväinen sotapäällikkö.
Konsuli _Curius Dentaton_ luokse, jonka oli onnistunut saattaa
viisi vuotta kestänyt sota Ruomalaisten ja Samnilaisten välillä
edellisille onnelliseen loppuun, tuli kerran samnilaisia lähettiläitä,
juuri hänen istuessaan puurahilla pesän ääressä ja puuvadista syöden
nauriista tehtyjä ruokalajia, jonka hän itse oli keittänyt. He
toivoivat rahalla voittavansa hänet aikeillensa, kun näkivät hänen
elävän semmoisessa köyhyydessä, ja tarjosivat hänelle sentähden
kalliita lahjoja. Vaan hän laittoi ne luotaan seuraavilla sanoilla:
"Pitäkää kultanne! Ennemmin tahdon hallita rikkaita kuin itse olla
rikas."
Dentato sai aikaan, että viholliselta voitettu maa jaettaisiin
ruomalaisten kansalaisten kesken. Jokainen sai seitsemän auranmaata:
hänen itsensä piti senaatin päätöksen mukaan saada viisitoista sataa
auranmaata, vaan hän ei ottanut kuitenkaan enemmän kuin kukaan muukaan,
sillä "huono kansalainen se, joka ei tyytynyt osuuteensa."
Marcus Curtion uhrikuolema.
Vuonna 362 ennen Kristuksen syntymistä tuli suuri kauhu Ruomin
kansalaisten päälle. Maanjäristyksen kautta oli aukko syntynyt
forum'iin, joka oli aukea paikka, jossa enimmät Ruomalaisten yleiset
toimitukset tapahtuivat, ja turhaan koetettiin täyttää ammottavaa
kuilua. Kansa pelkäsi maanalaisia jumalia, jotka ehkä syvyydessä
valmistivat hävityksen kauhistusta, ja sentähden kysyttiin papeilta
mikä olisi tehtävänä. Nämä kysyivät jumalilta ja antoivat seuraavan
vastauksen:
"Jos Ruomi pyhittää kalliimman aarteensa syvyydelle, on aukko
sulkeutuva ja kaupunki pysyvä ikuisesti."
Nyt kokoontui senaati keskusteluun ja neuvoteltiin mikä oli
kalliimman-arvoista. Kokoontunut senaati neuvoi ryhtymään toimiin,
joiden luultiin lepyttävän salaisia valtoja -- vaan turhaan, ei voitu
arvoitusta selittää!
Silloin ratsasti nuorukainen täydessä asepuvussa esille forum'ille.
Hänen nimensä oli _Marcus Curtius_. Kaikki katselivat, kaikki
kuuntelivat häntä, kun hän huusi:
"Säilyttääkö kaupunki jalompia aarteita kuin aseita ja urhoollista
rakkautta? No, ne minä uhraan maanalaisille jumalille!"
Kun olivat juhlallisesti pyhittäneet hänet kuolemaan, kannusti hän
ratsuansa kuolemankarkaukseksi syvyyteen ja syvyyden kita sulkeutui
uhrinsa päälle.
Katkeruus perille vie.
Nuori Athenalainen, _Demosthenes_, kuuli mainiota puhujaa
Kalistratoa hyvin kiitettävän. Hän tahtoi silloin saada kuulla tätä
puhujaa, toivo, jonka viisitoistavuotias nuorukainen myös sai
täytetyksi. Kun Demosthenes näki, miten Kalistratos viehätti
kaikkia kaunopuheliaisuudellansa ja kuinka kansa kaikuvalla
riemuhuudolla saattoi häntä kotiin, heräsi hänen kunniahimonsa ja hän
päätti myös ruveta puhujaksi. Hän kävi säännöllisesti viisaiden ja
oikeuden-oppineiden kouluissa ja luki kuuluisimpien kansanpuhujoiden
puheita.
Kun Demosthenes ensi kerran astui julkisesti esille, syntyi suuri
melu, kansa remahti kuuluvaan nauruun ja hänen täytyi astua alas
puhujanistuimelta. Alakuloisena läksi hän pois kokouksesta. Erään
ystävän kehoituksesta astui hän vielä kerran esiin, vaan ei onnistunut
nytkään. Harmissansa siitä meni hän kotiinsa. Silloin kävi hänen
luonansa ystävä, kuuluisa näyttelijä Satyros. Hänelle valitti
Demothenes, ettei kansa, vaikka hän puheensa valmistamisessa oli
koettanut parastaan, ollut kuitenkaan häntä kuunnellut.
Satyros antoi hänen nyt lukea ääneen tunnetun, suuremman runokappaleen.
Kun Demosthenes tämän oli tehnyt, luki Satyros vuorostaan saman
kappaleen ja esitti sen semmoisella tavalla, että se Demosthenesta
tuntui aivan uudelta. Nyt huomasi hän mikä häneltä puuttui ja että
parhaimmatkin puheet ovat ilman elävyyttä ja henkeä, jos niitä huonosti
esitetään.
Demosthenes ahkeroi nyt oppiaksensa taidettansa, vaikka tässä oli
hänellä monta vaikeutta voitettavana: hän puhui kovin hiljaa, ikäänkuin
hänellä olisi ollut heikko rinta; vieläpä puhui epäselvästi, sammalti
eikä voinut lausua r kirjainta; viimein oli hänellä ruma tapa
nytkäistä toista olkapäätään, aina kun oli puhunut lauseen loppuun.
Vahvistaakseen rintaansa ja oppiakseen hallitsemaan hengitystään, nousi
hän usein korkeille kukkuloille, tai meni hän merenrannalle ja luki
pitkiä runokappaleita. Päästäkseen sammaltamisesta otti hän pieniä
kiviä suuhunsa ja koetteli niin puhua selvästi. Tottuakseen olemaan
olkapäätään nytkäisemättä, asetti hän miekan riippumaan huoneensa
kattoon, niin että sen kärki kosketti hänen olkapäätään ja haavoitti
häntä, niin pian kuin hän olkapäätään liikutti.
Saadakseen häiritsemättä antautua harjoituksiinsa, asui hän kauvemman
aikaa maanalaisessa huoneessa ja ajatti puoli-päätään hiuksista
paljaaksi vastustaakseen kiusausta lähteä ulos.
Tällä tavoin voitti Demosthenes kaikki vaikeudet ja tuli hänestä hänen
uutteruutensa kautta aikakautensa mainioimpia puhujoita.