kutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen
sydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän
kohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä
olevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä
levottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä
oli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä.
Ilja seisahtui ääneti hänen eteensä.
-- Lähdetään! -- sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi
pystyyn...
He kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa
poispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä
riisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset,
pakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta
samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä.
Olympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti
katsoen hänen silmiinsä:
-- Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin
eteen...
-- Minkätähden? -- kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa
viiksistään.
-- Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!... Aivan kuin ei mitään
tietäisi!... -- huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.
Sitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:
-- Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?
Ilja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:
-- Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun
salapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet
kutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:
Olympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:
-- Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!... Mutta sitä en nyt jouda
ajattelemaan... Kuule, -- jos tutkintatuomari kutsuu sinut
kuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko
ollut usein luonani, -- puhu kaikki totuuden mukaisesti...
yksityiskohtaisesti, -- kuuletko?
-- Kuulen... -- sanoi Ilja ja hymähti.
-- Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole
häntä nähnyt. Et koskaan!
Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku
elättää... ymmärrätkö?
Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui,
että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä
näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä
kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa,
sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat,
kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:
-- Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!
-- Sanopas minulle, -- kysyi Ilja ilkkuen nauraen, -- minkätähden
pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!
Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun
valtaamana, verkkaan:
-- Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni
tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut
häntä silloin...
-- Sinä valhettelet! -- huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään.
Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä...
-- Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.
-- Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin,
niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin
ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit... Et ole koskaan
rakastanut minua todellisesti!... Sinä itse, omasta tahdostasi, olet
jakanut minut hänen kanssaan... kunnoton!
-- Vaikene! -- huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan
istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen
voimansa.
-- En tahdo vaieta! -- sanoi Olympiada lujasti. -- Minä rakastin
sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika... Mutta mitä olet
sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada,
hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut
koiras, kuin kaikki muutkin...
Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni
kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.
-- Kuinka uskallat...?
-- Aiotko lyödä minua? Lyö! -- huusi Olympiada, silmät uhkaavasti
hehkuen. -- No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että
sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!
Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi.
Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat
puristaneet hänen kurkkuansa.
Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi
väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja
ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli
täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan
johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:
-- Naura, naura, perkele!
-- Niin aionkin...
-- Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea... hän
auttaa minua...
-- Lipa! -- hiljaa sanoi Ilja.
Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.
-- Lipa! -- toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa
johonkin kuiluun, lisäsi:
-- Minä kuristin ukon... jumalauta, minä sen tein!
Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin.
Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti
hengittäen, sanoi hän:
-- Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!...
Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei
kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen
luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui
Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen
hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:
-- Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin
iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin...
-- Sen tein minä, -- sanoi Ilja.
-- Vaikene! -- huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen,
että hänet surmattiin... Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat
koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan... sinä
olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni... sinä, rakastettuni!
Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän
painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea
hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi,
että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän
kuin koskaan tarvitsi häntä.
-- Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori
tammi... ja vihastuneena katsot minuun... silloin tunnen koko kurjan
elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin
koskaan, ylpeytesi tähden rakastan...
Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja
tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.
Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita
silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:
-- Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa... mutta
sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua... Et voi
antaa minulle elämääni anteeksi... etkä uskoa...
-- Älä puhu hänestä, -- sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan
huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.
-- Tulkoon mitä tahansa! -- hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. -- Jos
Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta.
Kiitos sanoistasi, Lipa... Oikeassa olet sanoessasi, että olen
syyllinen sinun edessäsi... Luulin, että olit... sellainen... vaan
sinä olitkin... Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi...
Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat
punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä
tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:
-- Kaikki on minun syytäni... Miksi piti näin käydä? Voi, saatana...
Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen
viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:
-- Ymmärrätkö nyt -- minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?
-- Hiljaa! -- pelästyneenä huudahti Olympiada. -- Mitä ihmeitä puhut?
Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.
-- Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää,
ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen
inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä.
Mutta sitten tuli äkkiä... Perkele veti minut siihen eikä Jumala
häntä estänyt... Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa... siinä tein
tyhmästi... vo-oi...'
Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi
irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt
hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui
yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä
sanoja. Sitten sanoi hän:
-- Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli
ryöstömurha... muutoin olisi luultu, että murha on tehty
mustasukkaisuudesta... ja se olisi ollut vaarallista meille...
-- Katumusta en tunne, -- sanoi Ilja miettivästi, -- enkä tahdo
katua. Rangaiskoon Jumala... Ihmiset eivät ole mitään tuomareita!
Synnittömiä ihmisiä en tiedä... ainoatakaan en ole nähnyt!...
Odotan...
-- Jumalani! -- huoaten sanoi Olympiada. -- Olen kokonaan
suunniltani, rakkaani... en osaa puhua, en ajatella... On aika
lähteäksemme täältä...
Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä,
virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:
-- Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?
Ilja pudisti kieltävästi päätään.
-- Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut... se on,
ei kaikkea, vaan...
-- Niin aion tehdäkin... Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää?
Luuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan
tähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin
toimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?
Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä
hehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:
-- Kaksi tuhattako vaan otit?
-- Kaksi... vähän yli... piru sen vieköön.
-- Voi sinua raukkaa... siinäkään et onnistunut! -- surullisesti
sanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.
Ilja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:
-- Voi... Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua
oikein... Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina
ensin ulos...
-- Tule pian luokseni... Emme tarvitse piilotella... Tule hyvin pian!
-- huusi huolestuneesti Olympiada.
He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle
otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen,
että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt
hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta
naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut
hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei
ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut
osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän
tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis
syöksemään hänet turmioon, -- sen oli hän selvästi huomannut hänen
kasvoistaan... Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen
huulillaan.
Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi
pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin
päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut
omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan
sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja
sanoi pelästyneen näköisenä:
-- Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni
kaikellaista sinusta... Minkätähden, sano?
-- Mitä hän kyseli? -- rauhallisesti tiedusti Ilja.
-- Kaikenlaista... Kuinka elät... juotko viinaa... seurusteletko
naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa... "Ettekö tunne
häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?
-- Piru tietäköön! -- sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai
hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:
"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et
sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen
sinua armas".
Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa
puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita
juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden
ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä
heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän
mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää
heitä kaikkia sanomalla:
-- Minä juuri olen sen tehnyt!
Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset
säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat
pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt
kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa.
Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua,
herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään
säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia,
tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta
häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä
rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se
ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon
ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu,
että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala
tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden,
että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen,
saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli
ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä
ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä
tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut
paremmaksi.
Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin
aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten,
istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen
niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli
kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan
heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:
-- Se on tarpeetonta. Olkoot siellä... Jos tulee tarkastus ja ne
löydetään, niin tunnustan...
Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi
häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin.
Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja
parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi
ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla,
vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli
kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä
rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin
astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään
lasivaatteet.
Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä
ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän
ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit
nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla,
katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti
kumarsi hänelle.
-- Hyvää päivää! Istukaa... tänne...
Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla
peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti
kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän
reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit
pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi
ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain
Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi
poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen
kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun
huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja.
Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää
alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen
jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita,
ja takalistolta nousi mustaa savua, -- siellä paloi jotakin. Ilja
katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä
hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti
kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin
kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat
töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.
-- No, -- sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, -- te olette kai
Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?
-- Niin...
-- Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?
-- En, -- vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän
katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen
hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja
kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.
"Näin ihmiset elävät... Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja
murhamiesten kiinniottaminen... Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?"
-- En? -- toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. -- Eikö
sitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?
-- Ei... en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...
Tutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas
huulensa pitkälle.
-- Kuinka pitkiin aikoihin?
-- E-en muista... Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties...
-- Vai niin! Niin vai... Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan
usein vanhan Poluektoff'in?
-- Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten
tuomarin silmiin.
-- Aivan niin! Hänet...
-- En ole häntä koskaan tavannut siellä?
-- Ettekö koskaan?! Hm...
-- En koskaan...
Tutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen
huolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään,
viivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi
sormiaan pöytään.
-- Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? --
odottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi
silmiin.
Lunjeff punastui katseesta, -- se loukkasi häntä.
-- Polyektoff elätti häntä, -- toisti tuomari ärtyisesti. --
Mielestäni se ei ollut hyvin tehty, -- lisäsi hän, nähdessään että,
Ilja viivytteli vastausta.
-- Mitä hyvin se olisi tehty! -- hiljaa sanoi Ilja.
-- Niin todellakin vai kuinka?...
Taaskaan ei Ilja vastannut.
-- Entä te... kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?
-- Toista vuotta...
-- Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi
Poluektoff'in kanssa?
"Kylläpä olet aika kettu!" -- mietti Ilja ja vastasi tyynesti:
-- Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli
vainajan kanssa!
Tutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan
muuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi,
että siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen
iloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen
ääni:
"Aa-aa, allinpoika,
Pikkulinnun poika!..."
-- Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! -- kuului tuomarin
ääni.
-- Minne Kristus siinä kulkenee? -- hiljaa kysyi Ilja.
Tutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja
sanoi hetken päästä:
Näettehän itsekin. -- Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka
ihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä,
ympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja,
tulipaloja ja ryöstöä...
-- Eikö Hän näe sitä taivaasta? -- kysyi Ilja.
-- Hm... Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin
selvyyden vuoksi... tuota noin... sentähden, että paremmin tulisi
näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka
Kristus on meille antanut siitä... Se tahtoo sanoa... Jääköön nyt se,
minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.
Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan
tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä
kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne
väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään
ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin
suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää
häntä.
-- Voitteko sanoa, -- välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto
tuomari, -- missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?
-- Ravintolassa olin teetä juomassa, -- sanoi Ilja.
-- Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?
-- Plevnassa...
-- Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte
ravintolassa?
Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään
ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei
vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan
sanoi:
-- Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä
poliisilta.
-- Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti
lyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.
-- Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista... se oli
kaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista... -- sanoi Ilja
verkkaan.
-- Tunteeko hän teidät?
-- Tuntee...
-- Eikö teillä itsellänne ole kelloa?
-- Ei...
-- Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?
-- Välistä...
-- Raatihuone on lähellä... ja sen seinässä on kello...
-- Unohdin katsoa...
-- Istuitteko kauan Plevnassa?
-- Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.
-- Ja mihin sitten menitte?
-- Katsomaan murhattua. -- Näkikö teidät joku... puodin luona?
-- Sama poliisi näki... hän ajoi minut pois... vieläpä tyrkkäsikin
minua...
-- Hyvä! -- sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä
huolimattomasti, ihan kuin sivumennen:
-- Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta
kelloa?
Ilja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla,
kiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita,
hänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa
ja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:
-- Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja
hieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.
-- Erinomaista! -- tyytymättömällä äänellä sanoi hän... Mainiota!...
Niin...
Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.
-- Hyvä... Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä...
-- Mikä on poliisin nimi?
-- Jeremin, Matvei Ivanovitsh...
Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä,
sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään
mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin
varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva.
Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä
huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä.
Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.
-- Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne
pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta
lammasnahkalakki?
-- En -- jurosti vastasi Lunjeff.
-- No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten
allekirjoittakaa se... - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia
kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti
lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui
pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen
tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:
-- Hyvästi!