Hän tarkasteli kirjettä, voimatta käsittää, minkätähden Olympiada

kutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen

sydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän

kohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä

olevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä

levottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä

oli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä.

Ilja seisahtui ääneti hänen eteensä.

-- Lähdetään! -- sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi

pystyyn...

He kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa

poispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä

riisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset,

pakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta

samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä.

Olympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti

katsoen hänen silmiinsä:

-- Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin

eteen...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa

viiksistään.

-- Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!... Aivan kuin ei mitään

tietäisi!... -- huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:

-- Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?

Ilja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:

-- Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun

salapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet

kutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:

Olympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:

-- Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!... Mutta sitä en nyt jouda

ajattelemaan... Kuule, -- jos tutkintatuomari kutsuu sinut

kuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko

ollut usein luonani, -- puhu kaikki totuuden mukaisesti...

yksityiskohtaisesti, -- kuuletko?

-- Kuulen... -- sanoi Ilja ja hymähti.

-- Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole

häntä nähnyt. Et koskaan!

Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku

elättää... ymmärrätkö?

Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui,

että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä

näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä

kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa,

sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat,

kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:

-- Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!

-- Sanopas minulle, -- kysyi Ilja ilkkuen nauraen, -- minkätähden

pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!

Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun

valtaamana, verkkaan:

-- Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni

tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut

häntä silloin...

-- Sinä valhettelet! -- huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään.

Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä...

-- Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.

-- Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin,

niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin

ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit... Et ole koskaan

rakastanut minua todellisesti!... Sinä itse, omasta tahdostasi, olet

jakanut minut hänen kanssaan... kunnoton!

-- Vaikene! -- huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan

istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen

voimansa.

-- En tahdo vaieta! -- sanoi Olympiada lujasti. -- Minä rakastin

sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika... Mutta mitä olet

sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada,

hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut

koiras, kuin kaikki muutkin...

Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni

kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.

-- Kuinka uskallat...?

-- Aiotko lyödä minua? Lyö! -- huusi Olympiada, silmät uhkaavasti

hehkuen. -- No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että

sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!

Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi.

Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat

puristaneet hänen kurkkuansa.

Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi

väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja

ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli

täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan

johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:

-- Naura, naura, perkele!

-- Niin aionkin...

-- Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea... hän

auttaa minua...

-- Lipa! -- hiljaa sanoi Ilja.

Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.

-- Lipa! -- toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa

johonkin kuiluun, lisäsi:

-- Minä kuristin ukon... jumalauta, minä sen tein!

Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin.

Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti

hengittäen, sanoi hän:

-- Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!...

Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei

kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen

luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui

Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen

hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:

-- Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin

iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin...

-- Sen tein minä, -- sanoi Ilja.

-- Vaikene! -- huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen,

että hänet surmattiin... Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat

koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan... sinä

olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni... sinä, rakastettuni!

Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän

painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea

hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi,

että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän

kuin koskaan tarvitsi häntä.

-- Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori

tammi... ja vihastuneena katsot minuun... silloin tunnen koko kurjan

elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin

koskaan, ylpeytesi tähden rakastan...

Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja

tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.

Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita

silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:

-- Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa... mutta

sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua... Et voi

antaa minulle elämääni anteeksi... etkä uskoa...

-- Älä puhu hänestä, -- sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan

huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.

-- Tulkoon mitä tahansa! -- hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. -- Jos

Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta.

Kiitos sanoistasi, Lipa... Oikeassa olet sanoessasi, että olen

syyllinen sinun edessäsi... Luulin, että olit... sellainen... vaan

sinä olitkin... Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi...

Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat

punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä

tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:

-- Kaikki on minun syytäni... Miksi piti näin käydä? Voi, saatana...

Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen

viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:

-- Ymmärrätkö nyt -- minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?

-- Hiljaa! -- pelästyneenä huudahti Olympiada. -- Mitä ihmeitä puhut?

Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.

-- Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää,

ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen

inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä.

Mutta sitten tuli äkkiä... Perkele veti minut siihen eikä Jumala

häntä estänyt... Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa... siinä tein

tyhmästi... vo-oi...'

Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi

irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt

hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui

yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä

sanoja. Sitten sanoi hän:

-- Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli

ryöstömurha... muutoin olisi luultu, että murha on tehty

mustasukkaisuudesta... ja se olisi ollut vaarallista meille...

-- Katumusta en tunne, -- sanoi Ilja miettivästi, -- enkä tahdo

katua. Rangaiskoon Jumala... Ihmiset eivät ole mitään tuomareita!

Synnittömiä ihmisiä en tiedä... ainoatakaan en ole nähnyt!...

Odotan...

-- Jumalani! -- huoaten sanoi Olympiada. -- Olen kokonaan

suunniltani, rakkaani... en osaa puhua, en ajatella... On aika

lähteäksemme täältä...

Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä,

virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:

-- Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?

Ilja pudisti kieltävästi päätään.

-- Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut... se on,

ei kaikkea, vaan...

-- Niin aion tehdäkin... Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää?

Luuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan

tähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin

toimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?

Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä

hehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:

-- Kaksi tuhattako vaan otit?

-- Kaksi... vähän yli... piru sen vieköön.

-- Voi sinua raukkaa... siinäkään et onnistunut! -- surullisesti

sanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.

Ilja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:

-- Voi... Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua

oikein... Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina

ensin ulos...

-- Tule pian luokseni... Emme tarvitse piilotella... Tule hyvin pian!

-- huusi huolestuneesti Olympiada.

He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle

otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen,

että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt

hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta

naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut

hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei

ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut

osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän

tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis

syöksemään hänet turmioon, -- sen oli hän selvästi huomannut hänen

kasvoistaan... Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen

huulillaan.

Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi

pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin

päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut

omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan

sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja

sanoi pelästyneen näköisenä:

-- Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni

kaikellaista sinusta... Minkätähden, sano?

-- Mitä hän kyseli? -- rauhallisesti tiedusti Ilja.

-- Kaikenlaista... Kuinka elät... juotko viinaa... seurusteletko

naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa... "Ettekö tunne

häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?

-- Piru tietäköön! -- sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai

hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:

"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et

sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen

sinua armas".

Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa

puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita

juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden

ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä

heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän

mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää

heitä kaikkia sanomalla:

-- Minä juuri olen sen tehnyt!

Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset

säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat

pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt

kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa.

Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua,

herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään

säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia,

tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta

häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä

rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se

ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon

ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu,

että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala

tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden,

että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen,

saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli

ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä

ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä

tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut

paremmaksi.

Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin

aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten,

istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen

niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli

kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan

heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:

-- Se on tarpeetonta. Olkoot siellä... Jos tulee tarkastus ja ne

löydetään, niin tunnustan...

Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi

häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin.

Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja

parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi

ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla,

vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli

kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä

rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin

astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään

lasivaatteet.

Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä

ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän

ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit

nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla,

katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti

kumarsi hänelle.

-- Hyvää päivää! Istukaa... tänne...

Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla

peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti

kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän

reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit

pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi

ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain

Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi

poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen

kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun

huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja.

Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää

alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen

jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita,

ja takalistolta nousi mustaa savua, -- siellä paloi jotakin. Ilja

katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä

hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti

kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin

kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat

töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.

-- No, -- sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, -- te olette kai

Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?

-- Niin...

-- Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?

-- En, -- vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän

katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen

hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja

kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.

"Näin ihmiset elävät... Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja

murhamiesten kiinniottaminen... Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?"

-- En? -- toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. -- Eikö

sitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?

-- Ei... en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...

Tutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas

huulensa pitkälle.

-- Kuinka pitkiin aikoihin?

-- E-en muista... Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties...

-- Vai niin! Niin vai... Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan

usein vanhan Poluektoff'in?

-- Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten

tuomarin silmiin.

-- Aivan niin! Hänet...

-- En ole häntä koskaan tavannut siellä?

-- Ettekö koskaan?! Hm...

-- En koskaan...

Tutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen

huolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään,

viivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi

sormiaan pöytään.

-- Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? --

odottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi

silmiin.

Lunjeff punastui katseesta, -- se loukkasi häntä.

-- Polyektoff elätti häntä, -- toisti tuomari ärtyisesti. --

Mielestäni se ei ollut hyvin tehty, -- lisäsi hän, nähdessään että,

Ilja viivytteli vastausta.

-- Mitä hyvin se olisi tehty! -- hiljaa sanoi Ilja.

-- Niin todellakin vai kuinka?...

Taaskaan ei Ilja vastannut.

-- Entä te... kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?

-- Toista vuotta...

-- Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi

Poluektoff'in kanssa?

"Kylläpä olet aika kettu!" -- mietti Ilja ja vastasi tyynesti:

-- Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli

vainajan kanssa!

Tutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan

muuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi,

että siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen

iloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen

ääni:

"Aa-aa, allinpoika,

Pikkulinnun poika!..."

-- Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! -- kuului tuomarin

ääni.

-- Minne Kristus siinä kulkenee? -- hiljaa kysyi Ilja.

Tutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja

sanoi hetken päästä:

Näettehän itsekin. -- Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka

ihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä,

ympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja,

tulipaloja ja ryöstöä...

-- Eikö Hän näe sitä taivaasta? -- kysyi Ilja.

-- Hm... Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin

selvyyden vuoksi... tuota noin... sentähden, että paremmin tulisi

näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka

Kristus on meille antanut siitä... Se tahtoo sanoa... Jääköön nyt se,

minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.

Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan

tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä

kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne

väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään

ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin

suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää

häntä.

-- Voitteko sanoa, -- välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto

tuomari, -- missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?

-- Ravintolassa olin teetä juomassa, -- sanoi Ilja.

-- Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?

-- Plevnassa...

-- Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte

ravintolassa?

Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään

ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei

vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan

sanoi:

-- Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä

poliisilta.

-- Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti

lyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.

-- Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista... se oli

kaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista... -- sanoi Ilja

verkkaan.

-- Tunteeko hän teidät?

-- Tuntee...

-- Eikö teillä itsellänne ole kelloa?

-- Ei...

-- Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?

-- Välistä...

-- Raatihuone on lähellä... ja sen seinässä on kello...

-- Unohdin katsoa...

-- Istuitteko kauan Plevnassa?

-- Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.

-- Ja mihin sitten menitte?

-- Katsomaan murhattua. -- Näkikö teidät joku... puodin luona?

-- Sama poliisi näki... hän ajoi minut pois... vieläpä tyrkkäsikin

minua...

-- Hyvä! -- sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä

huolimattomasti, ihan kuin sivumennen:

-- Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta

kelloa?

Ilja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla,

kiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita,

hänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa

ja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:

-- Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja

hieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.

-- Erinomaista! -- tyytymättömällä äänellä sanoi hän... Mainiota!...

Niin...

Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.

-- Hyvä... Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä...

-- Mikä on poliisin nimi?

-- Jeremin, Matvei Ivanovitsh...

Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä,

sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään

mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin

varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva.

Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä

huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä.

Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.

-- Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne

pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta

lammasnahkalakki?

-- En -- jurosti vastasi Lunjeff.

-- No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten

allekirjoittakaa se... - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia

kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti

lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui

pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen

tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:

-- Hyvästi!

Kolme ystävystä I · 第 13 / 14 段