jonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä,
vaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään.
Sitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa
ja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä
tuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät,
vihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti
huolellisesti sormia, -- kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään
olivat ne kunnollisesti pestävät saippualla...
-- Poluektoff on murhattu! -- kuului joku huutavan.
Ilja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin
vieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen
lakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen,
ripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.
Rahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.
Poliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan
ympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka
kanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä
pääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja
alinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi
kuin oikea.
Ilja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien
puhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias,
jolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen
ketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.
-- Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän
juoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo... "Olkaa hyvä ja tulkaa meille",
sanoo hän, "herra on sairastunut". Tämä tietysti heti sinne, vaan
perille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa
sellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella
liikekadulla... kuka saattaisi uskoa.
Mustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä
sanoi:
-- Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa
hänen katumustaan vastaan.
Lunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan
kasvot ja kosketti häneen laatikollaan.
-- Mitä sinä tänne tunget! -- ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet
kyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.
Sitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa:
-- On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan
ilman Herran tahtoa...
-- Niin on! -- päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten
silmää iskien puoliääneen: -- Tiettyä on, että Jumala pitää
kelvottomat muistissaan... Herra minulle anteeksi antakoon, paha on
puhua, mutta vaikeata on vaieta...
-- Ja muista minun sanoneeni, -- jatkoi tylynnäköinen kauppias, --
murhaajaa ei saada kiinni... Saathan nähdä...
Lunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä
kuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa.
Ja jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: "Sinäkö murhasit
hänet?" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti
olisi vastannut: "minä..."
Sellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan
poliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti
tyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:
-- Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.
Ilja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai
vielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:
-- Antakaa hänelle aika paukku!
Silloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille
mielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen
narsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti
yksityisiä huudahduksia:
-- Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani...
-- Kaupungin suurin koronkiskuri hän oli...
-- Sataa niin tavattomasti... puoti on syvennyksessä... en näe
mitään...
-- Ihmisiä nylki ihan armottomasti...
-- Mutta olihan hän kuitenkin ihminen, säälittää hän minua...
-- Tietysti, tietysti... Voi häntä sääliä...
-- Kaikki ovat ahnaita, ei kukaan saa koskaan tarpeekseen...
-- Katso, katso -- tuossa tulee hänen vaimonsa...
-- Kas vaan...
-- Voi sitä raukkaa! -- huokasi kuuluvasti repaleisiin puettu
talonpoika.
Lunjeff nousi seisomaan ja näki, että leveästä kuomireestä nousi
vaivaloisesti vanha, lihava naishenkilö puettuna saloppiin ja musta
huivi päähän kiedottuna. Piiripoliisikomisarius ja vielä muuan
toinen, punaviiksinen herra tukivat häntä kainaloista.
-- Voi, hyvät ystävät... -- kuului hänen vapiseva, pelästynyt
äänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.
Ilja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa...
-- Eikö hänen poikansa ole täällä? -- hiljaa kysyi joku.
-- Moskovassa kuuluu olevan...
-- Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia...
-- Kuinkas muuten!
Lunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä
tuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla
näyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias,
tyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista
uskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot
metsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.
Hän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista,
ja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä.
Tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan
rahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä
seteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli
myös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri
kaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin
hän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä
tuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä
rahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä.
Eteisessä kohtasi hän Jaakon.
-- Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.
-- Jo tulin...
-- Olet kalpea... oletko sairas?
-- En voi oikein hyvin...
-- Mitä sinulla on kädessäsi?
-- Mitäkö minulla on kädessäni? -- kuului Iljan huulilta. Ja
äkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista
salaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:
-- Nauhaa siinä on... ei muuta...
-- Tuletko teelle? -- kysyi Jaakko.
-- Minäkö? Heti tulen, heti...
Ja hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen
päänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia
ullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa
aikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat
multaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon
nurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään.
Hänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi
kuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää
pelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, --
vaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.
"Minkätähden murhasin hänet?" -- kysyi hän itseltään.
Hänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka
puuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella:
-- Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?
-- Lunta sataa, -- sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:
-- Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti... kun on aika tulla...
Näethän, että on jo vallan pimeä...
-- Täällä on keskipäivälläkin pimeä... Minkätähden huudat?
-- Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, --
aikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?... Mitä tuo
kaikki teitä liikuttaa?
Masha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:
-- Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!...
-- Piru teidät vieköön, -- kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen.
Masha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan
teekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän
tavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta.
Hänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat
lisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat
puutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.
Ilja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin
tässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen,
ett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään
elämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä
ahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi,
elää kuten aina oli toivonut, -- puhtaasti, rauhallisesti. Sitä
ajatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä
syylliseksi Mashan suhteen.
-- Masha! -- huudahti hän äkkiä ystävällisesti.
-- Mitä, sinä... ilkiö!... -- vastasi tämä.
-- Kuule... minä... olen huono ihminen, -- sanoi Ilja, ja Hänen
äänensä vavahti, samalla kun hän mielessään mietti, sanoako hänelle
kaikki tai olla sanomatta?
Masha ojensihe suoraksi ja hymyillen katsahti häneen.
-- Kukaan ei ole sinua kurittanut, siinä vika!...
-- Ei, odotahan! -- huudahti Ilja.
-- En minä jouda odottamaan, -- sanoi Masha juosten hänen luoksensa
ja rukoilevasti jatkaen kiireesti.
-- Kuule, Ilja-kulta, -- pyydä sinä setääsi ottamaan minut mukaansa,
pyydäthän! Olen sinulle niin kiitollinen, jos sen teet!
-- Minne? -- väsyneesti kysyi Lunjeff ollen ajatuksissaan ja oikein
ymmärtämättä häntä.
-- Mukaansa, ystävä rakas! Pyydäthän? Hän pani kätensä ristiin ja
seisoi hänen edessään kyyneleet silmissä.
-- Kuinka hauskaa olisi! -- sanoi tyttö huoaten. -- Kulkea
keväällä... ketoja ja metsijä... yhä kauemmaksi! Päivät päästään,
ajatteles sitä, untakin näen yöllä, että kuljen... Hyvä ystävä, sano
sedällesi, että hän ottaisi minut mukaansa! Hän kyllä noudattaa
pyyntöäsi! En syö hänen leipäänsä... kerjään armopaloja! Kyllä
minulle annetaan, sillä olen niin pieni... Iljusha! Tahdotko tehdä
sen? Suutelen kättäsi siitä!...
Ja äkkiä tarttui hän Iljan käteen ja kumartui sitä suudellakseen.
Ilja tyrkkäsi hänet pois ja hypähti ylös tuolilta.
-- Hullu! -- huusi hän. -- Mitä teet? Minä olen kuristanut ihmisen...
Hän pelästyi omia sanojaan ja heti lisäsi:
-- Ehkä... ehkä olen paljon pahaa tehnyt näillä käsillä ja sinä
tahdot suudella niitä?
-- Entä sitten! -- sanoi Masha, tullen hyvin lähelle häntä: -- Entä
sitten, jos suutelisinkin! Petruha on paljon huonompi sinua, ja
kuitenkin suutelen hänen kättään joka palasta, minkä hän antaa...
Minusta on se kyllä vastenmielistä, mutta hän tahtoo ja minä
suutelen. Kaupantekijäisiksi näpistelee hän vielä... hävytön!
Sentähdenkö, kun hän oli lausunut nuo kauheat sanat tai siksikö,
ett'ei hän ollut sanonut kaikkea, tunsi Ilja mielensä äkkiä kevyeksi
ja iloiseksi. Hän hymyili ja sanoi hiljaa ja ystävällisesti tytölle:
-- Olkoon menneeksi, koetan taivuttaa setää! Olen varma, että hän
suostuu! Lähdet hänen kanssaan toivioretkelle... Rahaakin annan
sinulle... ja sedänkin käsken antamaan...
-- Kuinka hyvä sinä olet! -- huudahti Masha, heittäytyen hänen
kaulaansa.
-- Herkeä! Et saa niin tehdä! -- totisena sanoi Ilja. Kun minä kerran
olen sanonut, että menet, niin asia on päätetty. Rukoiletko minun
puolestani, Masha?...
-- Sinunko puolestasi? Jumalani!
Ovessa näkyi Jaakko ja kysyi ihmetellen Mashalta:
-- Mitä sinä huudat? Pihalle asti kuuluu...
-- Jasha! -- iloissaan huudahti tyttö. Minäkin lähden toivioretkelle!
Hyvästi! Ilja on luvannut taivuttaa kyttyräselän ottamaan minut
mukaansa... ja kyllä hän sen tekee!
Ja hän nauroi iloisesti.
-- Luuletko, että hän huolii Mashaa? miettivästi kysyi Jaakko
ystävältään.
-- Miks'ei hän huolisi? Masha ei ole hänen tiellään... Ja tytölle
se on hyväksi. Katso, miltä hän näyttää -- paremmin haamulta kuin
ihmiseltä...
-- Niinpä niin! -- sanoi Jaakko ja vaikeni. Sitten hän hiljaa vihelsi.
-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Ilja.
-- Jo tuli loppu minusta! Jään tänne aivan yksin, kuin kuu
taivaalle...
-- Hanki itsellesi lapsenhoitaja! -- nauraen neuvoi Ilja.
-- Rupean juomaan, -- virkkoi päätään pudistaen Jaakko.
Masha katsahti häneen ja pää rintaa vasten painettuna meni ovelle.
Sieltä sanoi hän surullisen moittivasti:
-- Voi, kuinka olet heikko, Jaakko!
-- Entä te vahvat kun heitätte ystävänne oman onnensa nojaan!...
Luuletteko minun voivan elää ilman teitä?
Hän istuutui juron näköisenä toiselle puolelle pöytää, Iljaa
vastapäätä, ja sanoi:
-- Mutta jos minäkin kaikessa hiljaisuudessa läksisin Terentin
mukaan? Mitä siitä sanot?
-- Lähde, lähde... Minä sinun sijassasi läksisin...
-- Kyllähän sinä! Mutta isä lähettäisi poliisin hakemaan minua...
He olivat jokainen ääneti. Sitten alkoi Jaakko teeskennellyllä
iloisuudella:
-- Mutta juovuksissa on kuitenkin suloista olla! Ihminen ei silloin
mitään ymmärrä eikä mitään ajattele... ja on tyytyväinen...
Masha asetti teekeittiön pöydälle ja sanoi päätään pudistaen:
-- Häpeä toki!
-- Sinä et voi puhua tästä asiasta mitään! -- huudahti Jaakko
vihaisesti. -- Sinun isäsi ei välitä sinusta mitään, saat tehdä, mitä
tahdot... elää, kuinka haluttaa...
-- Onpa elämäkin! -- vastasi Masha. Mieluummin pakenisin tieheni,
enkä vilkaisikaan taakseni...
-- Kaikkien meidän elämä on vaikeata! hiljaa virkkoi Ilja, vaipuen
uudestaan mietteisiinsä.
Sitten taas alkoi Jaakko puhua katsoa tuijottaen ikkunaan.
-- Kunpa pääsisikin pois täältä, johonkin kauaksi... ja saisi istua
joen rannalla, metsäisellä törmällä ja ajatella jos jotakin...
-- Olisipa se tyhmä keino loitota elämästä! -- äreästi virkkoi Ilja.
Jaakko katsahti tutkivasti hänen kasvoihinsa ja sanoi arasti:
-- Tiedätkö, että olen löytänyt erään kirjan...
-- Minkälaisen?
-- Vanhanaikuisen... nahkakansisen... Näöltään on se kuin psalttari,
ja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta
tataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta...
-- Mikä sen nimi on? -- kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei
lainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys
näyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään
kysymyksiä Jaakolle.
-- Nimilehteä ei siinä ole jälellä, -- kertoi Jaakko ääntään
alentaen, -- vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea
lukea... Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten
syntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy
vedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja
sitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut
olemassa mitään Jumalaa -- hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä
oli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa,
vaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä
huolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta...
Ilja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa
latelut:
-- Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!
-- Minkätähden! -- kummastuneena huudahti Jaakko.
-- Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on
kirjottanut toinen hullu!
Lunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa
puoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla
Jaakon suureen päähän takoen.
-- Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi
Häntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, -- tokko
voimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä
rangaistus... varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä
odottako ihmisiltä -- vaan Häneltä!... Ymmärrätkö? Saat nähdä, että
niin käy!
-- Seis! -- huusi Jaakko. -- Olenko minä? sitten sitä sanonut?
-- Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? --
huusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, --
Ei hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja
jos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan!
Pässinpää!
-- Oletko järjiltäsi, vai? -- painautuneena seinää vasten huudahti
Jaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?
Lunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui,
kuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti
Jaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut
levottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.
-- Esimerkkinä puhun, -- ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.
-- Sinä et voi hyvin, -- sanoi arasti Masha.
-- Silmäsikin ovat laimeannäköiset, -- lisäsi Jaakko, tarkastaen
hänen kasvojansa.
Ilja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:
-- Ei se ole mitään... kyllä se ohi menee.
Hetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä
seurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.
Tuskin oli hän ennättänyt laskeutua vuoteellensa, kun tuli
Terenti-setä huoneeseen. Siitä lähtien, kun kyttyräselkä oli
päättänyt lähteä pyhiin paikkoihin syntejään anteeksi anomaan,
oli hänen kasvoilleen ilmestynyt loiste, ikäänkuin hän olisi jo
tuntenut esimakua siitä ilosta, jonka synneistä vapautuminen tuottaa.
Hymyillen, hiljaa astui hän veljenpoikansa vuoteen ääreen ja
sormiellen harvaa partaansa, sanoi ystävällisesti:
-- Vähän aikaa sitten näin sinun tulevan kotiin... ja mietin: annapa
lähden hiukan juttelemaan hänen kanssansa!... Emmehän enää kauan saa
olla yksissä!...
-- Lähdetkö siis todellakin matkaan? kysyi Ilja jurosti.
-- Kun vaan ilmat lämpenevät, niin heti lähden... Pääsiäisen
edusviikolla tahtoisin jo olla Kijev'issä...
-- Niin vainen! Ota Mashutka mukaasi...
-- Mitä ihmeitä! -- huudahti kyttyräselkä, tehden kädellään kieltävän
liikkeen.
-- Kuule sinä! -- lujasti sanoi Ilja. Hänellä ei ole täällä mitään
tekemistä... ja lisäksi on hän siinä ijässä... Jaakko, Petruha... ja
niin edespäin... ymmärrätkö? Tämä talo on kuin turmiola kaikille...
kirottu talo! Antaa hänen lähteä... ehkä ei hän koskaan palaa
takaisin.
-- Mutta kuinka voin ottaa hänet mukaani? -- sanoi Terenti
vaikeroiden.
-- Voit kyllä! -- itsepäisesti väitti Ilja. Sen satasen, jonka
lupasit minulle, saat käyttää hänen hyväksensä... Minä en tarvitse
sinun rahojasi... ja hän voi rukoilla edestäsi... Hänen rukouksensa
on suuriarvoinen. Kyttyräselkä rupesi miettimään ja sanoi hetken
päästä:
-- Suuriarvoinen on... n-niin! Olet aivan oikeassa! Rahoja en voi
ottaa sinulta... Ne sinä saat, kuten on sovittu... Mitä Mashaan
tulee, niin ajattelen vielä asiaa...
Terentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan
puoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:
-- Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen --
Pjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun
hyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra
lähettänyt häntä luokseni... vapauttaaksensa sieluni kaikesta
epäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan...
Ilja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin.
Puoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään
ulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.
-- Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, --
innostuneesti kuiskasi Terenti. -- Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee
hiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin
syntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi
kaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen...
Ilja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:
-- Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?
-- Kuinka saatat puhua niin! -- huudahti Terenti, hypähtäen
loitommalle hänestä. -- Hän on jumalaapelkääväinen mies... paljon
kuuluisampi kuin isoisäsi Antipa... Voi, sinua!
Ja hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.
-- Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja
vihaisesti.
Ja äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä
väistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi:
-- Mikä sinua vaivaa?
-- Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi... Se oli kuin
minulle aiottu... Aivan kun minun suustani!
Hän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään
päin.
-- Vielä sanoi hän, -- alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti
tunnustellen eteensä, -- että synti antaa sielulle siivet, jotka
kantavat sen Korkeimman istuimen eteen...
-- Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! --
äkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.
Kyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta
Ilja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen
ja virkkoi jurosti:
-- Väistypäs!
Terenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta,
tylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten
käsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten
painuneena.
-- Mutta joll'en minä tahdo katua? -- uhmailevasti kysyi Ilja. -- Jos
minä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä... kaikki tapahtui kuin
itsestään... Jumalan tahdosta... miksi olisin levoton? Hän tietää
kaikki, ohjaa kaikki... Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi,
olisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt... olin
siis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka
heistä katuu?... Mitä siihen sanot?
-- En ymmärrä sanojasi, -- Herra sinua armahtakoon! -- alakuloisesti
sanoi Terenti ja huokasi.
Ilja hymähti.
-- Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan...
Hän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:
-- Tuntuu, kuin en olisi terve...
-- Sitä minäkin...
-- Tahdon nukkua... mene sinä pois...
Kun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi
vihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina
oli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi,
joka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut
sellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään
murhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.
Hän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi
ukon kimakka ääni:
-- Etkö jo löydä?
Ja vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa:
-- Sydänkäpyseni... Herran tähden... Mustapartaisen kauppiaan karkea
ääni, Mashan liikuttava pyyntö, vanhan kerettiläiskirjan sanat ja
hurskaan raamatuntuntijan puhe vuorottelivat toisiansa. Hänestä
tuntui kuin kaikki horjuisi hänen allaan, olisi epätasaisessa
liikkeessä, joka veti häntä syvyyteen. Pelkoa ei hän tuntenut, vain
rauhan tarvetta, häntä halutti nukkua pian, unhottaa kaikki. Ja hän
nukkui...
Kun hän heräsi aamulla, näki hän ikkunan vastapäisestä kirkkaasti
valaistusta seinästä, että ulkona oli auringonpaisteinen pakkas-ilma.
Hänen päänsä oli raskas, vaan sydämessä vallitsi rauha. Hän muisteli
kaikkia edellisen päivän tapahtumia ja ikään kuin tunnusteli
itseänsä ja tunsi nyt tietävänsä, kuinka hänen tuli käyttäytyä.
Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki auringonpaisteisella kadulla,
laatikko rinnallaan, siristäen silmiään kiiltävältä lumelta ja
katsoen rauhallisesti vastaantuleviin. Kulkiessaan kirkon ohi,
otti hän tapansa mukaan lakin päästään ja teki ristinmerkin. Hän
risti silmänsä myös Poluektoff'in suljetun puodin vieressä olevan
kappelin kohdalla ja kulki edelleen tuntematta pelkoa tai sääliä.
Päivällä luki hän ravintolassa istuessaan eräästä lehdestä uutisen
rahanvaihtajan julkeasta murhasta. Tultuaan sanoihin "poliisi on
ryhtynyt tarmokkaihin toimenpiteisiin murhaajan kiinni saamiseksi",
hän hymyillen pudisti kieltävästi päätään; hän näet oli varmasti
vakuutettu, ett'ei syyllistä tavata koskaan, joll'ei hän itse tahdo
ilmottautua...
* * * * *
Saman päivän iltana toi Olympiadan palvelija Iljalle kirjeen, joka
sisälsi:
"Ole kello yhdeksän Kusnetskaja-kadun kulmassa, saunan luona".
Luettuaan kirjeen, tuntui hänestä, että kaikki hänen sisässään
vapisee ja puristuu kokoon kuin kylmästä. Hän oli taas näkevinään
rakastettunsa kasvoilla halveksivan ilmeen ja kuulevinaan hänen
terävät, loukkaavat sanansa:
-- Miks'et voinut tulla sopivampaan aikaan?