kumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja
jäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka
niin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta
häiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului:
"Nuku, nuku nurmilintu..."
-- Mitä vielä tahdotte, -- kysyi tutkintotuomari, katsahtaen äkkiä
ylös papereistaan.
-- En mitään... -- jurosti vastasi Lunjeff.
-- Sanoinhan teille, että saatte mennä.
-- Menenkin minä...
-- Niinpä sitten...
He katsoivat terävästi toistensa silmiin, ja Lunjeff'ista tuntui,
että hänen rinnassaan rupesi kasvamaan jotakin raskasta, pelottavaa.
Nopeasti käännähtihe hän ovelle, astui etehiseen ja siitä kadulle.
Kylmä tuuli hulmahti häntä vastaan ja vasta nyt huomasi hän olevansa
märkä hiestä. Puolen tunnin päästä oli hän Olympiadan luona. Tämä
avasi itse hänelle oven, huomattuaan ikkunasta hänen tulevan ajaen,
ja tervehti häntä äidin hellyydellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
silmät näyttivät levottomilta ja tavallista suuremmilta.
-- Oma, viisas poikani! -- huudahti hän, kun Ilja oli sanonut
tulevansa suoraan tutkintotuomarin kuulustelusta. -- Kerro,
veikkonen, kerro!
-- Roisto hän on! -- kiukkuisesti sanoi Ilja.
-- Koukkujaan asetteli...
-- Hänen täytyy niin tehdä, -- huomautti Olympiada. Et saa häntä
syyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa...
-- Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja
teitä epäillään...
-- Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? -- kysyi hymyillen
Olympiada.
-- Minäkö? -- kummastuneena kysyi Ilja. N-niin... todellakin!
piru vieköön! -- Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän
vaiettuaan sanoi:
-- Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!
-- No, Jumalalle kiitos! -- iloissaan huudahti Olympiada. -- Kaikki
kävi hyvin...
Ilja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.
-- En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!...
Hän nauroi omituisesti.
-- Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi
Olympiada, -- ja luultavasti sinuakin...
-- Tietysti! -- huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat
ylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta
siitä ei tule mitään... se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole
susi, vaan onneton ihminen... En ole tahtonut kuristaa ketään, minua
itseäni kohtalo kuristaa... kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan...
Ja Pashkaa se kuristaa... ja Jaakkoa... ja meitä kaikkia...
-- Älä puhu siitä enää, -- sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään,
-- kaikki tulee vielä hyväksi...
Lunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen
kadulle, epätoivoisella äänellä:
-- Koko ikäni olen rypenyt loassa... aina on minut työnnetty
siihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan
tavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin... Eikö
sitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut
tuon... sinun... ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja
saattanut sieluni kadotukseen... Rahaa otin... enkä olisi tarvinnut
ottaa.
-- Älä valita! -- lohdutti häntä Olympiada. -- Hän ei ansaitse
sääliväisyyttäsi...
-- En säälikään häntä... Tahdon vaan... puhdistautua. Jokainen tahtoo
puhdistautua, sillä täytyyhän elää!... Tuossa tutkintatuomari,
esimerkiksi, elää kuin kreivi... Hänen ei tarvitse ketään murhata.
Hän voi elää puhtaasti... hienossa ympäristössään...
-- Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista...
-- Ei, en lähde minnekään! -- lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen
Olympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:
-- En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee...
Olympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona,
teekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä
aamunutussaan.
-- Vielä tahdon vähän taistella, -- huudahti Ilja, pudistaen
merkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.
-- Vai niin! -- huudahti Olympiada loukkaantuneena, -- siksikö et
tahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän
sinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt,
rakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.
Hän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin
kivusta.
-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Lunjeff ihmeissään.
-- En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne
mielesi tekee... Ole hyvä...
-- Odotahan! -- sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen
kätensä omaansa. En käsitä sanojasi?
-- Älä teeskentele! -- huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen
kätensä pois. -- Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa
minulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen... Sinun
mielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.
-- Puhut turhia! -- sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä!
Tiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia.
Sellaiset naiset ovat kallisarvoisia... ne ovat vain rikkaita varten,
vaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin...
-- Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! -- huusi Olympiada,
hypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!
Mutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan
tulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.
-- Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun... sillä siellä
on paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita
myöten... ja ruveta säädyllisesti elämään... Ja siinä olet sinä
minua auttanut, tiedän... Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä
murhaisit... Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi...
nuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja
synkkiä silmiäsi... vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin
puukonpistot rintaan... Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen
hautaan asti ja suutelen jalkojasi...
Hän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa,
huutaen:
-- Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni
pelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä
koko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää... Silloin
olen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on
tahrittu lialla... kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään...
Ensin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan
hän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja
hieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen.
Silloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä,
nosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään
vasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja
vastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien
puhuessaan:
-- Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää
koko elämänsä alennuksen tilassa?... Kun olin nuori tyttö ja
isäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä
rautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja
häväistiin minut... Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen
kuin omena! Itkin itseäni... olin niin pahoillani itseäni ja
kauneuttani... En tahtonut, en tahtonut... Mutta sitten arvelin:
saman tekevä, palata en voi... Olkoon menneeksi, myön häpeäni
kalliista... Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join... Ennen sinua en
ollut ketään suudellut rakkaudesta... olin vaan elellyt himossa...
Hänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä
riuhtasihe hän irti Iljan sylistä.
-- Anna minun olla! -- huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.
Mutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja
rupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.
-- Päästä minut -- se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!
-- Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi... tulisesti sanoi
Ilja. -- Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska
kerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä... Anna minun
suudella sinua... millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni...
rakastan sinua... en voi sitä sanoin kuvata...
Olympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa
tulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli
yhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi.
Sylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään
loukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea
päättäväisyys...
-- Emme ole onnettaren helmalapsia, -- virkkoi Olympiada
toivottomasti pudistaen päätään.
-- Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman
mennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä
aikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme... Nyt on minusta
yhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi... Mieli
tuntuu niin kevyeltä... En tahdo mitään katua?
Tulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he
toisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja
vaatteet kävivät ahtaiksi...
Ikkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan,
verhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa
pienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan
edestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut...
I:sen osan loppu.