-- Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, -- puuttui
puhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. -- Hän on
oikeassa... Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu...
-- Ilja! -- huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. -- Isä... löi minua!
-- Niin hän teki, -- sen voin minä todistaa! -- selitti Perfishka,
lyöden nyrkillään rintaansa. -- Näin kaikki... vaikka valalle
vietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki...
Jaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä.
Hän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:
-- Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias...
enkä ole mitään pahaa tehnyt.
Ilja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan
häntä.
-- Minkätähden löi hän sinua?... Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi
sanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi
kävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä,
alkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska,
joka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan
ja kaataen itselleen ryypyn, sanoi:
-- Antaa hänen itkeä!... Kaikki ei vielä ole hukassa, kun ihminen voi
itkeä... Mashutkakin sai osansa... Itki, minkä jaksoi... Silmät revin
häneltä, huusi hän lakkaamatta! He, he! Vein hänet Matitsan luo...
-- Mitä hänen ja hänen isänsä välillä sitten tapahtui?
-- Sen kyllä voin kertoa... -- vastasi Perfiska. -- Oli sitä koko
meteli!... Setäsi, Terenti, alkoi pelin... Odottamatta sanoo
hän Petruhalle: päästä minut pyhiinvaellusretkelle Kijev'iin...
Petruhalla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä kauan oli jo
kyttyräselkä ollut hänelle silmätikkuna, ja totta puhuen, hän oli
hyvillään, että Terenti lähtee... Joka asiassa ei toverikaan ole
hyväksi, he, he! Mene sinä vaan, sanoo hän, ja sano sananen minunkin
puolestani pyhimyksille... Mutta silloin alkaa Jaakkokin: päästä,
sanoo, minutkin...
Perfiska muljisti silmiään, asetti kasvonsa irviin ja jatkoi raa'alla
äänellä Petruhaa matkien:
-- Mitä-ä?... Minäkin tahtoisin päästä. Minkätähden? Haluaisin, sanoo
Jaakko, minäkin rukoilla puolestasi... Petruha kun ärjäsee: kyllä
minä annan sinulle rukoilemista? Mutta Jaakko vaan: päästä minut!
Lapsen rukous isän synneistä on otollinen Jumalalle. Silloin Petruha
lyödä läimäyttää häntä vasten kasvoja kerran... ja toisen... ja...
-- En voi elää hänen kanssaan! -- huusi Jaakko. -- Lähden tieheni!
Menen hirteen! Minkätähden löi hän minua? Häh? Minkätähden? Mitä
hänelle sanoin, läksi sydämestä...
Iljan tuli paha olla hänen huudoistaan, ja hän poistui
kellarikerroksesta neuvottomana kohauttaen hartijoitaan. Tieto siitä,
että hänen setänsä lähtee pyhiinvaellusretkelle, tuntui hänestä
hyvältä: jos setä lähtee, voi hänkin vihdoin jättää tämän talon,
vuokrata itselleen erityisen asunnon -- pikkuisen huoneen -- ja elää
omin päin...
Tultuaan kammariinsa, tuli Terenti sinne heti hänen perästään. Hänen
kasvonsa olivat iloiset, silmät loistivat, ja hän riensi Iljan luo,
huudahtaen:
-- No, nyt minä lähden! Herra Jumala, kuinka iloinen olen... Tuntuu,
kuin pääsisin vankeudesta taas Herran valkeutta näkemään... Hän ei
kai halveksi minun rukoustani, koska sallii minun päästä täältä...
-- Tiedätkö, missä tilassa Jaakko on? kuivasti kysyi Ilja.
-- En.
-- Hän on juonut itsensä päihinsä...
-- Mitä sanot! Huonosti tehty! Ajattelematon poika!... Ja kuitenkin
pyysi hän isältään lupaa päästä kanssani...
-- Olitko sinä läsnä, kun hänen isänsä löi häntä?
-- Olin... Entä sitten?
-- Entäkö sitten? Etkö sitten huomaa, että hän juuri sentähden joikin
itsensä juovuksiin? -- Jurosti kysyi Ilja.
-- Niinkö? Jopa nyt jotakin!
Ilja huomasi selvästi, että Jaakon kohtalo hyvin vähän liikutti
setää, ja se lisäsi yhä enemmän hänen kiukkuaan kyttyräselkään. Hän
ei koskaan ollut nähnyt Terentiä niin iloisena, ja tuo ilo heti
Jaakon kyynelien jälkeen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän
istuutui ikkunan ääreen ja sanoi sedälle:
-- Etkö mene ravintolaan?...
-- Siellä on isäntä... Minulla on puhumista sinulle...
-- Vai niin! Mitä?
Kyttyräselkä astui hänen viereensä ja sanoi salaperäisesti:
-- Lähden kohta matkaan. Sinä jäät tänne yksin... se tahtoo sanoa...
sillä...
-- Sano, sano sanottavasi, -- virkkoi Ilja.
-- Kyllä, kyllä... Mielelläni... -- sanoi Terenti hillityllä äänellä,
räpäyttäen silmiään. -- Täällä ei ole helppoa...
-- Minustako aiot puhua, vai?
-- N-niin... Mutta ensiksi... olen säästänyt vähän... rahoja...
Ilja katsahti häneen ja nauroi ilkeästi.
-- Mitä sinä? -- säikähtäen kysyi häneltä setä.
-- Tiedän kyllä... No, olkoon menneeksi, olet säästänyt rahoja.
Ilja antoi erityisen painon sanalle "säästänyt".
-- Niin... -- sanoi Terenti katsomatta häneen. -- Kaksi sataa ruplaa
olen päättänyt antaa luostarille...
-- Vai niin...
-- Sata ruplaa sinulle...
-- Sata? -- huudahti Ilja. Ja silloin hän huomasi, että hän jo kauan
oli mielessään toivonut saavansa sedältään ei sataa, vaan paljon
enemmän. Hän oli kiukuissaan sekä itsellensä että toiveellensa, joka
oli halpa, sen tiesi hän, -- ja sedällensä siksi, kun hän niin vähän
aikoi antaa hänelle. Hän nousi tuolilta seisomaan, ojensihe suoraksi
ja sanoi lujasti, ilkeästi sedälleen:
-- En huoli varastettuja rahojasi... ymmärrätkö?
Kyttyräselkä horjahti takaperin, istuutui vuoteelleen kalpeana,
hämmästyneenä. Tukka pystyssä ja suu selällään katsoi hän Iljaa tylsä
kauhu silmissä ja vaikeni.
-- Mitä katsot? En tarvitse rahojasi...
-- Herranen aika! -- pääsi käheästi Terentilta. -- Mikset, poikani,
miks'et?
-- Mitä? kysyi Ilja.
-- Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään... -- sanoi
setä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota
sinä rahat... Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!... Kun
palaan, niin kaikki annan sinulle... Siksi ota nämä... Poikani! Herra
ei anna syntiäni anteeksi, jollet ota...
Niin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui
pelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö
häntä setä vai eikö?
-- Olkoon menneeksi! Minä otan... sanoi hän vihdoin ja läksi heti
ulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä
vastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä
tekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit
tarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän
heti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota
hän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä...
Mitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen
vanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti
vastenmieliseltä...
Siitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä
Filimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo
ahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä,
ikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla
käsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, -- hän ei
saanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan
luo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä,
että tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon...
Sellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän
istumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja
uhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:
-- Hiljaa! Hän nukkuu!...
Sängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.
-- On tämäkin elämää! -- kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti
pyörittäen suuria silmiään. -- Mokomat roistot rupeavat pieksämään
lapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!...
Ilja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen
Mashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja
ajatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?...
-- Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha
juopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa
molemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?
-- Ehkä voin hankkia hänelle paikan... -- miettivästi virkkoi Ilja,
muistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.
-- Sinä! -- kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin
mikäkin mahtava herra... Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi... et
heitä varjoa etkä terhoja... Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin
tehdä hänen hyväksensä... Eikö sinua lapsi säälitä?
-- Ole ärhentelemättä ja odota! -- sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli
hänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.
-- Kuinka vanha on Mashutka? -- kysyi hän.
-- Viidentoista... mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin
viisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää... hän
on niin heikko ja hento... kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa
mihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa
nyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä...
Ilja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.
Tunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen
että tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului
sen takaa kimakka, vihainen ääni:
-- Kuka siellä?
-- Minä... -- vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi.
Olympiadan palvelija -- rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko --
puhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.
-- Ketä tahdotte? -- toisti ääni.
-- Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas
lampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin,
siristäen silmiään ja uskomatta niitä.
Hänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja,
vadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan
paljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta
korvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa
parta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä
ilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä
ylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa
kädessänsä.
-- Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! -- sanoi ukko. -- Kuka
olet?
Ilja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri
syöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen
inho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan
Olympiadan hyväilyt!...
-- Olen katukauppias... soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.
Ukko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen
silmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti
hammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.
-- Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? -- viekkaasti
naureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen
kasvojansa.
-- Myyn pientä rihkamaa... hajuvesiä... nauhoja ynnä muuta
sellaista... -- sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että
sitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä
edessä.
-- Niin... niin... niin!... Nauhoja ja hajuvesiä!... Vai niin, vai
niin!... Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?
-- Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.
-- Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?
-- Tulin hakemaan... rahaa tavaroista... sai Ilja vaivoin sanotuksi.
Hän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa
ukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä
oli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja
nöyryytti häntä.
-- Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä...
Ukko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi
keltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa,
myrkyllisesti hymyillen:
-- Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!
-- Mikä lasku? -- kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.
-- Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla
mukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle... No, no! Pian nyt!
Ukko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti.
Pelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.
-- Ei minulla ole mitään laskua! -- huudahti hän epätoivoisesti;
hänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.
Vaan juuri silloin ilmestyi ukon takaa Olympiadan kookas, solakka
olento. Hän katsahti tyynesti, silmiään räpäyttämättä ukon pään yli
Iljaan ja kysyi rauhallisesti:
-- Mikä on kysymyksessä, Vasili Gavrilovitsh?
-- Tämä tässä on katukauppias! Kuuluu olevan saapa teiltä. Olette
muka ostanut häneltä nauhaa ettekä ole maksanut! He, he! Hän tuli nyt
rahaa hakemaan...
Ukko pyöri Olympiadan edessä sinne tänne, vilkuen milloin hänen
milloin Iljan kasvoihin. Olympiada työnsi hänet syrjään ylpeällä
oikean kätensä liikkeellä, pisti saman kätensä aamunuttunsa taskuun
ja sanoi Iljalle ankarasti:
-- Mitä tämä on? Miks'et voinut tulla toiseen aikaan?
-- Niin! -- vinkuen huusi ukko. -- Mokoma pässinpää! Tulee juuri
silloin, kuin häntä vähimmin tarvitaan!
Ilja seisoi kuin kivettyneenä.
-- Älkää huutako, Vasili Gavrilovitsh! Ei se sovi, -- sanoi
Olympiada. Ja, kääntyen Iljaan, jatkoi: -- Paljonko sitä olikaan;
kolme ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, eikö niin? Tässä rahat!
-- Ja suoriudu nyt tiehesi! -- uudestaan huudahti ukko. -- Anteeksi,
suljen itse oven... itse suljen!
Hän kääri yönuttunsa tiukemmin ympärilleen, avasi oven ja huusi
Iljalle:
-- Ulos!...
Ilja seisoi pakkasessa suletun oven edessä ja katsoi tylsästi siihen.
Hän ei ollut vielä täysin selvillä, näkikö hän pahaa unta vai oliko
se todellisuutta? Toisessa kädessä oli hänellä lakki, toisessa
puristi hän Olympiadalta saamiaan rahoja. Sillä tavoin seisoi hän,
kunnes tunsi pakkasen puristavan päätään kuin vanteen, ja kylmän
jalkojaan jäykistävän. Silloin vasta pani hän lakin päähänsä ja rahat
taskuunsa, pisti kätensä päällysnuttunsa hihoihin, ja läksi verkkaan
astumaan katua pää alaspäin painettuna. Hänen sydäntänsä jääsi, ja
hänestä tuntui, kuin hänen päässään olisi kierinyt raskaita palloja,
jotka kolahtelivat ohimoita vasten... Hänen silmissään pyöri ukon
tumma haamu keltasine, lampunvalon valaisemine päälakineen...
Ja ukon kuihtuneilla kasvoilla väreili ilkeä, viekas, riemuitseva
hymy...
* * * * *
Seuraavana päivänä kohtauksensa jälkeen ukon kanssa kulki Ilja
kaupungin pääkatua verkkaan ja ääneti edestakasin. Hän ei huutanut
tavaroitaan, kuten tavallisesti, vaan katsoa tuijotti synkästi
laatikkoonsa, ja hänen sydäntänsä painoi raskas, synkkä tunne.
Alituisesti pyöri hänen silmissään ukon ilkkuvat kasvot, Olympiadan
tyynet siniset silmät ja se käden liike, jolla hän oli antanut
hänelle rahat eilen. Kuivassa pakkasilmassa lenteli pieniä, teräviä
lumihöyteitä, jotka pistelivät hänen kasvojansa...
Hän kulki juuri erään puodin ohitse, joka oli muutaman kappelin
ja kauppias Lukin'in suuren talon välillä olevassa syvennyksessä.
Puodin oven yläpuolella riippui vanha, ruostunut kyltti, johon oli
kirjotettu:
"V. G. Poluektoff'in vaihtoliike. Ostetaan vanhoja hopea- ja
kultakaluja, pyhäinkuvien metallikehyksiä, arvoesineitä ja vanhoja
rahoja".
Kun Ilja kulki puodin ohitse, näytti hänestä, kuin ikkunan takana
olisi seisonut ukko ja ilkkuen hymyillen nyykäyttänyt hänelle pientä
päätänsä. Lunjeff'ia rupesi tavattomasti haluttamaan mennä puotiin
ja katsoa ukkoa lähemmältä. Hän keksikin pian tekosyyn siihen. Kuten
kaikki katukauppiaat, otti hänkin vastaan vanhoja rahoja ja möi ne
sitten rahanvaihtajille kahdenkymmenen kopeekan voitolla ruplalta.
Hänen kukkarossaan oli nytkin muutamia sellaisia rahoja.
Hän palasi takasin, avasi reippaasti puodin oven, astui sisään
laatikkoineen ja ottaen lakin päästään, sanoi:
-- Hyvää päivää!
Ukko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä
pyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli
kokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa,
jatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:
-- Päivää... Mitä on tarvis?
-- Tunnetteko minua? kysyi Ilja.
-- Ukko vilkasi uudestaan häneen.
-- Ehkä tunnen. Mitä tahdot?
-- Ostatteko vanhoja rahoja?
-- Näytä...
Ilja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa
taskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se
vapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta
ja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin
ratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä
kauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki
vilunväreitä...
-- Etkö jo löydä? -- kysyi äkkiä ukko vihaisesti.
-- Heti paikalla!... -- hiljaa vastasi Ilja.
Vihdoin hänen onnistui saada kukkaronsa esiin, ja hän astui aivan
tiskin viereen, kaataen siihen rahansa. Ukko katsahti niihin.
-- Sen verranko? Hm...
Hän otti hopearahat yhden kerrassaan laihojen kellertävien sormiensa
väliin, katsellen niitä tarkkaan ja mutisten itsekseen:
-- Katariinan... Annan aikuinen... Katariinan... Paavalin... samoin
tämä... ristirupla... vuodelta... kolmekymmentäkaksi... hm... piru
tietäköön, mikä se on! Heh -- tätä en huoli, se on kokonaan kulunut...
-- Näkyyhän koostakin, että se on neljännesruplanen, -- jurosti sanoi
Ilja.
-- Viidestätoista kopeekasta otan sen...
Ukko viskasi rahan tiskille ja, avattuaan nopeasti pulpettinsa
laatikon, alkoi kopeloida sitä.
Hurja raivo valtasi Iljan, hän nosti kätensä ja iski vahvalla
nyrkillään ukkoa ohimoon. Tämä lensi seinää vasten ja löi päänsä
siihen; siitä ponnahti hän rinnoilleen pulpetille ja tartuttuaan
siihen käsin kiinni, kurotti kasvonsa Iljaa kohden. Ilja näki, kuinka
hänen pienet silmänsä säikähtyneesti katsoivat, huulet liikkuivat, ja
hän kuuli ukon läpitunkevasti, käheästi kuiskaavan:
-- Sydänkäpyseni... Herran tähden...
-- Roisto! -- kähisi Ilja, tarttuen molemmilla käsillään ukon
kurkkuun. Hän puristi kovasti sitä ja pudisteli häntä, samalla kun
ukko koristen nojasi käsillään hänen rintaansa. Hänen silmänsä
tulivat punasiksi, suuriksi, niistä vuosi kyyneliä; kieli valahti
ulos suusta ja heilui sinne tänne ikäänkuin härnäten murhaajaa.
Lämmintä sylkeä valui Iljan käsille, ja ukon kurkusta kuului kähinää
ja korinaa. Hänen kylmät koukkuiset sormensa hapuilivat Iljan
kaulaa, vaan tämä hammasta purren taivutti päätään taaksepäin ja yhä
kovemmin pudisteli ukon kevyttä ruumista, nostaen hänet kohoksi. Ja
vaikka Iljaa olisi lyöty takaapäin, niin ei hän sittenkään olisi
päästänyt häntä. Tulisella vihalla ja kauhu sydämessä katsoi hän,
kuinka Poluektoff'in laimeat silmät kävivät yhä suuremmiksi, mutta
yhä lujemmin puristi hän hänen kurkkuansa. Ja sitä myöten, kuin ukon
ruumis kävi raskaammaksi, hävisi Iljan sydäntä painostava tunne.
Vihdoin päästi hän hänet ja tyrkkäsi luotaan. Kauppiaan hengetön
ruumis valahti veltosti tiskiltä lattialle.
Silloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja
tyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan
oli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi,
että ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani
paikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran
ukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä
oli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen
päälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin
laatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja...
Ilosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen,
pisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen...
Kadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän
puodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi
liikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen
ympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa
sumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi
hän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja
hämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet
maahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet
ulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne
jäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua
ja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin
kaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään
sormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia.
Pelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen
sulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi
hänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan
syvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa...
Joku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi
erään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa.
Ilja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään
lumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen
katukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi.
Hänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon
tapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi
pelon sieltä.
Tultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin
harmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen
luokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti...
-- On nyt aika lumipyry! -- sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen
ja katsoen häntä suoraan silmiin.
-- Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! --
tyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset,
parrakkaat.
Paljonko nyt on kello? -- kysyi Ilja.
-- Katsotaan! -- Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä
povelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi
tuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti,
väkinäisesti.
-- Mitä siinä hohotat? -- kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa
kantta.
-- Mutta kyllä olet lumessa! -- huudahti Ilja.
-- Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt...
viittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen... Sinä sitä
menet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella
kello kuuteen asti... Onpa tuota lunta laatikossasikin...
Poliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.
-- Min, minä menen ravintolaan, -- sanoi Ilja, ja hymyillen
omituisesti, lisäsi:
-- Juuri tuohon ravintolaan...
-- Älä irvistele!... sanoi poliisi.
Ravintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta -- hän
tiesi sen -- näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti.
Mutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi
tarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja
laskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla.
Hänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän
istui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului
vitkaan...
Kun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:
-- Mitä uutta kaupungilta?
-- Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! -- kiireesti
vastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.