kiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa.
Molemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin
kuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa.
Lumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui
vaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka
äänettömästi kiehui heidän ympärillään.
-- Minä käsitän kaikki! -- vakuuttavasti huudahti Paavali.
-- Näin ei saata elää! -- sanoi Ilja.
-- Jos on käynyt kimnaasia, niin on mies herra, vaikka hänen isänsä
olisikin vedenvetäjä!
-- Niin! Ja onko minun syyni, ett'en ole voinut käydä kimnaasia?
-- Heille on kaikki tarjona, vaan meille ei edes tuon vertaa? --
sanoi Gratsheff, näyttäen etusormeaan Iljalle. -- Mutta annahan aikaa!
-- Hyi, perkele! -- kirosi Ilja, joka oli astunut lumisohjua täynnä
olevaan kuoppaan.
-- Astu enemmän vasempaan käteen...
-- Minne hiiteen me sitte menemme?...
-- Sidorihan luokse...
-- Minne?
-- Sidorihan luokse... etkö sinä häntä tunne?
-- E-en... vastasi Ilja vähän vaiettuaan, ja astuttuaan pari askelta,
jatkoi hän nauraen: -- lyhyitä ovat tiemme, veli...
-- Mutta minun on mentävä sinne... On vähän asiaa...
-- En panekaan vastaan... Luonnollisesti tulen mukaasi!
-- Kerron sinulle... Ilja! Katkerata on puhua siitä...
Hän sylkäsi ja vaikeni.
-- Mitä se on? -- kysyi Ilja uteliaasti.
-- Näes, -- haluttomasti alkoi Paavali kertoa, -- siellä on eräs
tyttö... Saat nähdä, minkälainen hän on... Sydämen saa palamaan...
Hän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla
oli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa... sitten, kun olin
parantunut... Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa
tohtoria kyökissä... Ja hän oli koko ajan siinä... Liikkui ketterästi
kuin orava, nauroi... Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin
höylälastu tulen vieressä... Minä rupesin lähentelemään... ja
pian hän antautuikin, pitemmittä puheitta... Välillämme syntyi --
sellainen... Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle...
Lennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen... Suutelimme toisiamme,
niin että huulet turvottuivat ja luut raskivat -- ah! Hän on niin
puhtonen, pienonen, kuin nukke... syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei
olisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä
ja... visertää...
Hän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.
-- Entä sitten? -- kysyi Ilja jännityksellä.
-- Tohtorin rouva yllätti meidät... piru hänet vieköön! Hänkin oli
hyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua... ystävällisesti,
niinkuin ainakin... Kaunis hän oli!
-- Entä sitten? -- toisti Ilja.
-- Sitten nousi aika meteli... Vjera ajettiin pois... ja minut
myös... Vjera jäi minun luokseni... Mutta minulla ei niihin aikoihin
ollut paikkaa... Nälkää näimme... Söimme kaikki... Mutta hänellä on
luonteenlujuutta... Hän pakeni luotani... Oli häveissä pari viikkoa,
ja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa...
rahaa taskussa...
Pashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:
-- Löin häntä... kovasti...
-- Läksikö hän pois? -- kysyi Ilja.
-- E-ei... Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen...
-- Jäikö hän?
-- Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon...
Minä, sanoi, olen taakkana sinulle... Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi
hän...
-- Entä sinä?
-- Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että... itkin... Mitä muuta
voin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?...
-- Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?
-- Piru häntä ymmärtää! Sanoo -- näin on hyvä! Jos saamme lapsia,
niin mihin sitten joudumme? Vaan näin ollen muka on kaikki hyvin,
kaikki on sinun, eikä lapsia tule...
-- Ilja Lunjeff mietti hetkisen ja sanoi sitten:
-- Järkevä tyttö!...
Pashka astui vaiti lumipyryssä, ja päästyään pari askelta toverinsa
edelle, kääntyi hän ympäri, pysähtyi ja sanoi käheästi:
-- Kun ajattelen, että toiset suutelevat häntä... tuntuu, kuin kuumaa
lyijyä kaadettaisi sydämeni läpi...
-- Jättäisit hänet!
-- Hänetkö! -- hämmästyneenä huudahti Paavali.
Ilja ymmärsi hänen hämmästyksensä, kun sai nähdä tytön.
He tulivat erään yksikerroksisen talon luokse kaupungin laidassa.
Sen kuusi ikkunaa oli peitetty luukuilla, mikä sai talon näyttämään
pitkältä, vanhalta säilytyshuoneelta. Nuoskea lumi peitti paksulta
talon katon ja seinät, aivan kuin se olisi aikonut kätkeä tahi
haudata sen.
Pashka kolkutti porttiin ja sanoi:
-- Tässä on -- erityinen laitos. Sidoriha antaa tytöille asunnon,
ruo'an, ja ottaa siitä viisikymmentä ruplaa kuukaudessa kultakin...
Tyttöjä on vaan neljä... Luonnollisesti pitää Sidoriha viiniä,
olutta ja muuta hyvää saatavana... konvehtia... ja jos jotakin...
Tytöt saavat elää omine valtoinensa -- mielensä mukaan saavat mennä
kävelylle tai kotona olla, kunhan vaan maksavat puolisatasensa kukin
kuukaudessa... Tytöt ovat yleensä kallishintaisia... ansaitsevat
rahansa helposti. Muuan heistä, Olympiada, ei koskaan rupea alle
neljää ruplaa.
-- Entä paljonko ottaa... sinun? -- kysyi Ilja, pudistaen lunta
vaatteistaan.
-- E-en tiedä... kallis on hänkin... hämillään vastasi Gratsheff.
Oven takaa kuului kolinaa, ja kirkas valonsäde tuikahti oven raosta...
-- Kuka siellä?
-- Minä, Vassa Sidorovna... Gratsheff...
-- Vai niin!
Ovi avautui ja pieni kuivahko eukko, jolla oli kuihtuneet kasvot ja
suuri nenä, valaisi Pashkaa kynttilällä ja sanoi ystävällisesti:
-- Terveheksi, Pasha... Vjerunjka onkin jo kauan odottanut sinua ja
on ihan harmissaan. Kuka on kanssasi?
-- Toveri...
-- Kuka tuli? -- kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni
kysyvän.
-- Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka... sanoi eukko.
-- Vjerka, rakastettusi on tullut! -- huusi sama sointuva ääni.
Käytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa
oviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea
kullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.
-- Kauanpa olet viipynytkin! -- sanoi hän moittivasti matalalla
rinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin
olalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla
silmillään.
-- Tämä on toverini... Lunjeff... Ilja. Tapasin hänet... ja tulen
sentähden vähän myöhään -- sanoi Paavali.
-- Terve tuloa!
Tyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä
leveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen
kuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin
ystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä
metsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä
tuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet
ovesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen
hänelle:
-- Ensin te!
-- Mikä kavaljeeri! -- nauroi hän. Hänen naurunsa oli miellyttävää,
kirkasta, iloista. Paavali myös nauroi ja sanoi:
-- Pään panit jo pojalta pyörälle, Vjerka. Katsopas, kuinka hän
seisoo... aivan kuin karhu mesikennon ääressä...
-- Niinkö todellakin? -- kysyi tyttö iloisesti Iljalta.
-- Aivan niin! -- myönsi tämä hymyillen. -- Olen ihan hämmästynyt
kauneudestanne...
-- Koetapas vaan rakastua häneen, niin surmaan sinut... -- uhkasi
Paavali iloisesti hymyillen. Hän oli hyvillään, huomatessaan,
minkä vaikutuksen hänen armaansa kauneus oli tehnyt Iljaan,
ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä katsellessaan tyttöä.
Ja tämäkin naiivisesti keimaili sulollaan, ollen vakuutettu
sen vastustamattomuudesta. Hänen yllään oli väljä aamuröijy ja
lumivalkonen alushame. Hänen röijynsä oli auki paljastaen vankan,
valkosen rinnan. Hänen pienen suunsa rusohuulilla väreili lapsellisen
-- itsetyytyväinen hymy; näytti siltä, että hän oli huvitettu
omasta itsestään, kuten lapsi leikkikalusta, joka ei ollut vielä
ehtinyt ruveta kyllästyttämään häntä. Ilja katsoi silmiään hänestä
irroittamatta, kuinka hän nenäänsä nyrpistäen pyörähteli sinne tänne
huoneessa, hellästi katsoen Paavaliin, nauraen ja puhellen, ja hän
tuli surulliseksi ajatellessaan, ett'ei hänellä ollut sellaista
ystävätärtä. Hän istui ääneti katsellen ympärillensä.
Pienen, valoisan, sievästi kalustetun huoneen keskellä oli valkosella
liinalla peitetty pöytä; pöydällä kiehua porisi teekeittiö, ja kaikki
sen ympärillä oli tuoretta, nuorta. Kupit, viinipullo, leipä- ja
makkaralautaset kaikki oli uutta, puhdasta ja miellytti Iljaa ja teki
hänet kateelliseksi Paavalille. Tämä istui onnellisena ja alkoi puhua
runollisesti:
-- Kun saan sinut nähdä, on kuin auringon säde kävisi minuun...
kaikki unhotan, ja toivon onnea... Hyvä on elääkseni, kun saan
rakastaa, hyvältä tuntuu mielessä, kun saan sinut nähdä...
-- Rakas Pashkani! Voi, kuinka täällä on hauskaa!... -- huudahti
Vjera ihastuksissaan.
-- Tulinen olet! Heti sytyit... Kuulepas, Ilja! Lakkaa jo!... Etkö
saa jo tarpeeksesi katsomisesta? Hanki itsellesi oma omituinen.
-- Ja kaunis! -- omituisella äänenpainolla sanoi tyttö, katsoen Iljaa
silmiin.
-- Teitä kauniimpaa ei ole olemassa! huoaten ja hymyillen sanoi Ilja.
-- Mitä joutavia... älkää puhuko sellaista, mitä ette ymmärrä... --
hiljaa virkkoi Vjera.
-- Kyllä hän ymmärtää... -- sanoi Pashka, ja jatkoi sitten Iljaan
kääntyen synkästi. Kaikki on nyt niin hyvää ja onnellista... ja kun
sitten äkkiä taas muistuu mieleen se toinen... Ihan sydäntä repii
silloin!...
-- Mitä siitä sitten muistelet! -- sanoi Vjera, painaen päätään
pöytää vasten. Ilja vilkasi häneen ja huomasi, että hänen korvansa
olivat punaset.
-- Ajattele näin, -- hiljaa, vaan varmasti jatkoi tyttö, -- vaikka
sitä olisi vain yksi päivä, kuuluu se minulle!... Ei minustakaan ole
helppoa... vaan minä en tahdo sekottaa iloa surulla... Minä -- kuten
laulussa lauletaan -- surun yksin juon, ilon vain sulle suon...
Paavali kuunteli hänen puhettaan tullen yhä synkemmän näköiseksi.
Ilja tunsi haluavansa sanoa jotakin hyvää, rohkaisevaa heille, ja
vähän mietittyään, sanoi:
-- Mitä tehdä, kun solmu ei aukea? Jospa minulla olisi rahaa tuhannen
tai esimerkiksi kymmenen tuhatta ruplaa, niin antaisin ne teille, --
ottakaa, tehkää hyvin, rakkautenne tähden... Sillä näen että tunnen,
että tunteenne on sydämen tunne, puhdas, omantunnonmukainen... mitä
siis huolitte muusta!
Hänen mielessään syntyi lämmin tunne, joka valtasi hänet kokonaan.
Hän vielä hypähti tuolilta ylös, huomatessaan kuinka tyttö,
kohotettuaan päänsä, katseli häntä kiitollisilla silmillä, ja Paavali
hymyili hänelle ja ikäänkuin odotti häneltä vielä jotakin.
-- Ensimmäisen kerran elämässäni näen sellaisen kaunottaren, kuin
te... ja ensimmäistä kertaa näen, kuinka ihmiset rakastavat toisiaan.
Ja sinut, Paavali, olen vasta tänään oppinut oikein tuntemaan ja
oikein sinua arvostelemaan -- sydämen mukaan, kuten tuleekin...
Istun tässä... ja suoraan puhuen -- kadehdin teitä... mieleni on
surullinen ja samalla iloinen... Suokoon Jumala, että asianne saisi
hyvän päätöksen. Ja mitä tulee taas siihen toiseen seikkaan, niin
sanon, ett'en pidä tshuvasseista enkä mordvalaisista, he ovat minusta
vastenmielisiä! He ovat räähmäsilmäisiä ja likaisia... Mutta minä
uin samassa joessa kuin hekin... ja samaa vettä juon, jota hekin.
Pitäisikö minun olla käyttämättä jokea vain siksi, että he ovat
pakanoita? Miksi? Uskon, että Jumala sen puhdistaa...
-- Oikeassa olet, Ilja! Olet kunnon mies! -- tulisesti huudahti
Paavali.
-- Mutta juotteko te joesta, -- kuului Vjeran kuiskaava ääni.
-- Mistä sen löydän? -- kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle
lasillinen teetä, Vjera!
-- Voi kuinka olette hyvä! -- huudahti tyttö.
-- Nöyrimmästi kiitän! -- sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.
Paavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin
viini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä
loistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.
-- Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat
lasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne,
Ilja... Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka...
-- Nyt on hän taas suunniltaan! -- sanoi tyttö, hellästi hymyillen
katsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. -- Tuollainen on hän aina milloin
kimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja
häijy...
-- Se ei ole hyvä! -- sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme
rupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa
huolettomaan nauruun.
Ovea kolkutettiin ja joku kysyi:
-- Vjera! saanko tulla?
-- Tule, tule!... Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni
Lipa...
Ilja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi
pitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa
tyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä
hajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen
tummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki
hänet vielä pitemmän näköiseksi.
-- Istuin yksin, niin tuli ikävä... ja kun kuulin, että täällä
luonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne... En kai häirinne?
Täällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista... koetan huvittaa
häntä, -- tahdotteko?
Sulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui
sille ja kysyi:
-- Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He
hyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?
-- Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, -- sanoi Ilja,
hämillään hänen lähellä olostaan.
-- Sepä paha! -- tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja
rupesi puhumaan Vjeralle:
-- Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin
siellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein
suloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja
mietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.
-- Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, -- sanoi Vjera.
-- Niin kai, luulen minä...
Ilja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta
naisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän
puhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli
jotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi
ollut miellyttävä tuoksu...
-- Tiedätkö, Vjera, -- minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in
luo vai ollako menemättä...
-- En tiedä, mitä neuvoisin...
-- Kenties kuitenkin menen... Hän on vanha ja rikas, -- ne ovat kaksi
tärkeätä seikkaa... Mutta saita hän on... Minä tahdon hänen panemaan
pankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa
kuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa...
-- Lipotshka! Älä puhu siitä, -- pyysi häntä Vjera.
-- Hyvä on, lakkaan sitten, -- tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas
Iljaan. -- No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan... Te miellytätte
minua... teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät... Mitä siihen
sanotte?
-- En mitään osaa sanoa, -- hämillään hymyillen vastasi Ilja,
tuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.
-- Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä... Mikä te olette?
-- Katukauppias.
-- Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa...
tai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen...
-- Pidän puhtaudesta, -- sanoi Ilja. Hänellä oli tukahduttavan kuuma
ja hajuveden tuoksu kävi hänen päällänsä.
-- Pidätte puhtaudesta? Se on hyvä se... Oletteko huomaavainen?
-- Se tahtoo sanoa, missä suhteessa?
-- Oletteko jo huomannut, vai ettekö, että häiritsette toverianne? --
kysyi häneltä tuo sinisilmäinen tyttö.
-- Ai, niin! Minä heti poistun!... hämillään sanoi Ilja.
-- Odottakaa! Vjera, saanko viedä tämän nuorukaisen mukaani?
-- Vie vaan, jos hän lähtee! -- sanoi Vjera nauraen.
-- Minne? -- kysyi Ilja levottomasti.
-- Mene sinä vaan, hölmö, -- huusi Paavali.
Ilja seisoi nolona ja hymyili hämillään, vaan Lipa otti häntä kädestä
ja veti hänet mukaansa, tyyneesti puhellen:
-- Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja
oikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin
nousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin...
Huomaatteko nyt, millainen minä olen?
Ilja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei
kuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa
oli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva...
* * * * *
Iljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen
oikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti
hänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen
sydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja
hyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita
suutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa
suuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta
olisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä,
maininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja
antoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.
-- Oma, rakas oikkuni! -- puheli hänelle Olympiada, leikkien
hänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman
huulipartansa alkua. -- Miellytät minua yhä enemmän... Sydämesi on
luja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen... Ja se
on hyvä... Samanlainen olen minäkin... Jos olisin nuorempi, menisin
naimisiin kanssasi... Silloin luistaisi elämä...
Ilja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli
tämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen
itsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään
juovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset
naiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja
vankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen
luonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden
ja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä
niin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun
hän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa
vuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin,
silloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja
katsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei
hän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.
Olympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän,
kietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:
-- Mene ulos! Mene Vjeran luokse!... Sano eukolle, että hän toisi
minulle jäistä vettä!...
Ilja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja
Vjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili
hämillään. Kerran kysyi hän häneltä:
-- No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?
-- Voi, Vjerotshka! -- vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin
lumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi...
-- Voi, teitä poikarukkia! -- säälitteli tyttö.
Ilja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin
levottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina
sovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun
hän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin
itselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa,
toisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä
miellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön
onnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä
sanoi:
-- Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!... On mahdotonta!...
Minun täytyy jatkaa elämistäni liassa... vaan mitä Paavalilla on
täällä tekemistä?
-- Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan...
-- Hänenkö tahdostaan? -- toisti hän hiljaa kuin kaiku.
Heidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn
puettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.
-- Tule teetä juomaan, oikkuni!... Vähän myöhemmin tule sinäkin,
Vjerotshka...
Kasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja
hillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän
seurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada,
jonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja
himokasten käsien tahrimana.
Teetä juotaessa sanoi hän Iljalle:
-- Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia...
Vaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä
kauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle
paikan... Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen
tehdäkin...
-- Antaako hän todellakin viisi tuhatta? -- kysyi Ilja.
-- Luonnollisesti hän antaa, -- vastasi vakuuttavasti Olympiada.
-- Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan
hänet... -- vihaisesti sanoi Ilja.
-- Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi...
-- Tietysti on hän tielläni...
-- Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma... -- sanoi Olympiada nauraen.
-- Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi... eikä olisi niinkään
suuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä...
-- Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, -- nauroi
Olympiada.
Kauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja
hänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita
plyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa
tyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä
muuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen;
näytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun -- siinä
kaikki.
-- Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, -- sanoi hän, --
ja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta.
Silloin annan ukolle palttua ja olen vapaa... Opi minusta, kuinka
pitää elää, totinen oikkuni...
Ilja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti
päämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että
hänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän
nöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina
heräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä
puodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan
vastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän
näytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri... Niin
kului pari kolme kuukautta.
* * * * *
Eräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja
kellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että
Perfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli
viinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa
pöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:
-- Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki... ja tietää kaikki -- niin näkee
Hän minutkin... Kaikki ovat hyljänneet minut, veli... ja nyt olen
yksin! Isäni ei rakasta minua... hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja
konna... eikö niin, Perfishka?
-- Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! --
sanoi suutari.
-- N-niin!... Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?... -- kysyi
Jaakko kieli sopertaen.
-- Isään en saata uskoa... Ilja -- kulkee omia teitään... Masha...
on lapsi, Masha... Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka!
Maailmassa ei ole enää ihmisiä...
Ilja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä
ahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää
nytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan,
keltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että
hänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. -- Hän astui
hänen luoksensa ja kysyi moittien:
-- Mitä sinä teet?
Jaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä
silmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:
-- Oh, Ilja... en juuri mitään! Ajattelin vaan... että... isä...