Se välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton,
suuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin
eivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille.
Matitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään,
ja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle...
-- Jumalani, Jumalani! -- hiljaa huoaten sanoi Matitsa. -- Pyhä
Äiti...
Ilja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:
-- Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi!
Luuletko kenties, että Hän välittää siitä?
Matitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.
-- En ymmärrä, mitä puhut...
-- Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta.
-- Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette -- vaan sitten:
oi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä,
niin heittäkää irstailu...
-- Voi! -- levottomana huudahti Matitsa. -- Mitä sinä nyt puhut? Kuka
sitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?
-- Sitä taas en tiedä, -- virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta
halua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. -- Sen vaan
tiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä
vaan verhonanne... sen kyllä näen. En ole lapsi... näen minä. Kaikki
nurisevat, kaikki valittavat... mutta minkätähden he sitten ovat
niin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden
ryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään
syntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!... Ymmärrän minä teidät...
te sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa...
Matitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja
hänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle,
tempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven
mennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa,
vaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja
selvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa
välistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran
kovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet
hehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja
samalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten
luota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan
myös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille
ihmisille.
"Niin se on! -- mietti hän pihalle astuessaan. -- Ei ole syytä
kursailla teidän kanssanne... te roistoväki!"...
Pihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja
se täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat
kylmää, raakaa naurua...
Vähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten
tykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:
Eräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:
-- Lähdetäänkö meille?
Ilja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan.
Kulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain
ympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi
nainen varottavalla äänellä:
-- Muistakin, että se maksaa ruplan.
-- Hyvä on! -- sanoi Ilja, Astutaan nopeammin...
Ja aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä
kaikki...
Iljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä
useammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää
ajan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta
päästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten
katukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä,
vaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja
huolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja
tahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä.
Hän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän
tunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa
puvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä
tehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti,
arvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset.
Puhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä
puhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa
olisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut
herättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden,
luki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten
kauan, -- tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät
tavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:
-- Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat
yrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä... pirut!
Kerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:
-- Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten
ihmisten...
Jaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja
sanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti
puhui korkeista asioista:
-- Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen
kanssa... joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies
väitti, että raamatussa sanotaan: "rauha asuu ryövärien huoneessa ja
turvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten
silmissä käsissään Häntä kantavat"...
-- Etköhän taas puhu perättömiä? -- kysyi Ilja, kuunneltuaan
tarkkaavasti toveriaan.
-- Eivät ne ole minun sanojani... vastasi Jaakko, levittäen
käsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. -- Minäkään en usko,
että raamatussa olisi niin sanottu... luultavasti on hän itse sen
keksinyt... -- Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti
hän sanat aivan samalla tavalla... Ja totta kenties puhuvatkin
sanat... Täytyy katsoa raamatusta...
Ja, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:
-- Otetaan esimerkiksi isäni... Hän on rauhallinen, mutta minkälaista
elämäähän viettää!
-- Niinpä niin! -- huudahti Ilja.
-- Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon...
-- Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:
-- Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä
pyöreitä kuin munien, vaan täällä... huh! Ihan vastenmielistä...
En ymmärrä mitään... Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta
ravintolaan en tunne... Mutta isä yhä muistuttaa... On jo aika
jättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä
tositoimiin... Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole
saapuvilla... ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin
kuitenkin... Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään... siihen en
kykene...
-- Sinun täytyy opetella! -- varmasti sanoi Ilja.
-- Elämä on niin vaikeata... -- hiljaa virkkoi Jaakko.
-- Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! -- huudahti Ilja,
hypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan
ääressä. -- Minun elämäni on vaikeata, -- vaan ei sinun! Isäsi kun
tulee vanhaksi, pääset isännäksi... Sitten kuolee, hän... Mutta
toista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja,
liivijä... kelloja ja kaikkea muuta hyvää... Ajattelen: tuollaisia
housuja en saa hankituksi... tuollaista kelloa en voi ostaa...
ymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni... Ja ennen kaikkea tahdon,
että minua kunnioitettaisiin... Miksi olisin muita huonompi! Olen --
parempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle...
niitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot... ravintolat...
Minkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin
haluan... hyvää... kunnollista...
Jaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi:
-- Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!
-- Mitä? Miksi? -- huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja
vihaisesti katsoen Jaakkoon.
-- Liian olet ahnas... koskaan et saisi kyllin -- selitti tämä.
Ilja nauroi kuivasti ja ilkeästi.
-- Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi
minulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa
varastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas!
Entäs isäsi?...
Mutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle.
Ilja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin
taipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.
-- Odota! -- hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, --
Mihin menet?
-- Päästä minut, veli, -- miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan
pysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
huulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut,
aivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut...
-- No... älä ole pahoillasi -- sanoi Ilja syyllisellä äänellä,
varovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan
tuolille. -- Älä suutu minuun... Onhan se totta...
-- Tiedän sen -- sanoi Ilja.
-- Tiedätkö?
-- Kyllä...
-- Kuka sinulle sen on sanonut?
-- Jokainenhan siitä puhuu...
-- N-niin... Mutta no, jotka puhuvat, itsekin ovat roistoja!
Jaakko katsahti hänen surullisesti ja huokasi.
-- En ole uskonut sitä... olen luullut, että sitä puhutaan
kateudesta. Sitten olen alkanut uskoa... Ja kun kerran sinäkin äsken
sanoit, niin...
Hän viittasi kädellään, kääntyi poispäin toveristaan ja istui
liikkumatta, lujasti painaen käsiään tuolin istuinlautaan ja hänen
päänsä painui vasten rintaa. Ilja poistui hänen vierestään, istuutui
sänkyyn samaan asentoon, kuin Jaakko, ja vaikeni, kun oi tietänyt,
mitä sanoa, lohduttaaksensa toveriaan.
Seinän takana huudettiin ja kiljuttiin, astiat helisivät, ja
juopuneen naisen ääni veti:
"Poissa on rauha rinnastain,
Ja kaikonnut on uni..."
-- Ja täällä on elettävä, -- puoliääneen virkkoi Jaakko.
-- Niin, niin, -- myönsi Ilja. -- Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole
hyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka
kyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi... Ihmiset ovat kaikki
samanlaisia.
-- Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? -- arasti kysyi
Jaakko katsomatta toveriinsa.
-- Minäkö? Näin sen omilla silmilläni... Muistatko, että minä juoksin
sinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni... ja
ukko korisi vielä...
Jaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan
ääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen
tuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:
-- Hyvästi...
-- Hyvästi, veli... Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan... minkä
sille tekee?
-- Enhän minä surekaan... vastasi Jaakko, ja avasi oven.
Ilja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti
pitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi
uudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä
vastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko,
voinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen,
hyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen
muistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet
ilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut
monen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan
heihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi
kävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli
epämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa
yksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin
vieri hänen ympärillään...
Kun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa,
jonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua,
nousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli
hän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia
ajatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen
perästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka
huomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä,
näytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja
vihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin -- hyviä ihmisiä ja tapauksia,
ja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy
vain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet
aina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena kulki hän eteensä tuijottaen
kentän poikki kaupungin ulkopuolella olevan luostarin kivimuurille
asti. Tummasta etäisyydestä liikkuivat häntä kohti raskaasti ja
verkkaan pilvet. Paikoittain hänen päänsä päällä vallitsevassa
pimeydessä pilvien lomasta vilahti näkyviin sininen taivas, jossa
tuikki pieniä tähtiä. Läpi öisen hiljaisuuden kaikui välistä
luostarikirkon vahtikellon metallikirkas, pitkäveteinen ääni -- ainoa
liike kuolonhiljaisuudessa, joka peitti maan. Ei edes Iljan takaa
häämöttävistä kaupungin rakennuksista kuulunut kentälle elämän humua,
vaikk'ei vielä ollutkaan myöhä. Oli pakkasyö; Iljan jalka tavantakaa
tölmäsi jäätyneeseen lokaan. Yksinäisyyden synnyttämä outo tunne
ja ajatusten aiheuttama pelko saivat hänet pysähtymään. Hän nojasi
selkäänsä luostarin kylmää kivimuuria vasten, miettien yhä uudestaan,
kuka johtaa hänen elämäänsä, kuka työntää aina hänen tielleen kaikkea
pahuutta, kaikkea kurjuutta.
Kylmä pelonväristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ikäänkuin aavistaen
jotakin kauheata, riuhtasihe hän muurin seinästä ja kiiruhti nopein
askelin kaupunkiin yhä useammin kompastellen jäätyneeseen lokaan,
uskaltamatta kertaakaan vilkaista taaksensa ja puristaen kätensä
lujasti ruumiiseensa kiinni.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän jälkeen tapasi Ilja Pashka Gratsheffin. Oli
ilta; ilmassa liiteli verkkaan pieniä lumihiutaleita, kimellellen
lyhtyjen valossa. Kylmästä huolimatta oli Pashkan yllä vain
pumpulipaita, sekin vyöttä. Hän kulki verkkaan pää rintaa vasten
painettuna, kädet taskussa, selkä kumarassa, ikäänkuin hän olisi
etsinyt jotakin tieltä. Kun Ilja oli tullut hänen kohdallensa ja
huusi häntä, kohotti Pashka päätään ja katsahtaen välinpitämättömästi
hänen kasvoihinsa, virkkoi:
-- Kas! Sinäkö se oletkin!
-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja astuessaan, hänen rinnallaan.
-- Saattaisin voida huonomminkin, jos sellainen olisi mahdollista...
Entä sinä itse?
-- Tuossahan tuo menee...
-- Ei taida olla kehuttavaa...
He kulkivat ääneti toistensa rinnalla niin lähellä toisiansa, että
kyynärpäät kävivät yhteen.
-- Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut... -- sanoi
Ilja.
-- Ei ole juuri aikaa... Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin
tiedät...
-- Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit... sanoi Ilja moittien.
-- Älä suutu... Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan
ole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit
ajatellutkaan käydä tervehtimässä...
-- Se on totta se! -- huudahti Ilja hymyillen. -- Missä sitten asut?
-- Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin
kuin ennen:
-- Yksin asun, -- en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin
sairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt
minua koko aikana katsomassa...
-- Mitä tautia sairastit?
-- Humalapäissäni vilustuin kerran... sain lavantaudin... Kun aloin
parantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt...
tuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea... kuin olisi kuoppaan
viskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille... hän edes antoi minulle
kirjoja... muuten olisin kuollutkin ikävään...
-- Olivatko ne hauskoja kirjoja? -- kysyi Lunjeff.
-- Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja --
Ljermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin... Toisinaan tuntui
lukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja,
että kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa
runo sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis...
-- Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, -- huoaten
sanoi Ilja.
-- Miksi?
-- Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla,
kuin ne itse asiassa näkyvät olevan...
-- Kyllä se niin on... Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja
jutellaan... Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä
aikaista... Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä...
-- Mennään vaan! -- sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin
käteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:
Me emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan
sittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut...
-- Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta... Näyttää siltä,
kuin ei... Mutta minusta sitä vastoin...
-- Voi, veli hyvä! -- keskeytti hänet Paavali. -- Tapasit minut
sellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli
tekisi muistamaankaan! -- Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki
hitaammin edelleen.
He poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui,
istuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun
valossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja
posket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen
huulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt
lujasti yhteen puristetut.
-- Missä olet työssä? -- kysyi Ilja Gratsheff'ilta.
-- Uudestaan kirjapainossa, -- surullisesti sanoi Paavali.
-- Onko siellä vaikeata?
-- Ei-ei... Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista
mielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena
ja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa
määrässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella
tämän lasia, kysyi:
-- Kuinka on runonsepityksesi laita'
-- Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä
tohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin...
Kolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä...
-- Ohoo! -- huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne
olivat, ne runot? Lausupa joku?
Iljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat
vilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen
keltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.
-- Minkälaisiako? -- kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. -- Olen
unhottanut -- jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan.
Minulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä... ja
ne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan,
joudun ihan haltioihini... Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet
nousevat silmiin...
-- Niinkö? Mistä se johtuu? -- kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.
-- Niin se vaan on... Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen
kauniisti, vaan sanoja puuttuu... Niinpä puuttuu... -- Hän huokasi
ja, pudistaen päätään, lisäsi:
-- Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on
saanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä...
-- Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän
katseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa,
ja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin,
surullinen tunne.
-- Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, -- sanoi
Gratsheff, hymyillen hämillään.
-- No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! -- ahdisti häntä Ilja.
Silloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja
alkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:
"On yö... Läpi himmien ikkunain
Kuu säteitä heittävi valostaan,
Kuin mielisi minua huvittaa;
Kiviseinät kylmänkosteat
Ja papeririekkeet tahraisat
Sinivaalein juovin se kuvittaa.
Mä istun, katson, ja vait olen, vait...
Vuoks aatosten unta pait..."
Paavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:
"Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain...
Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan,
Se ryösti kaikki -- lemmen johti hukkaan.
Se yhden jätti -- viinapullon vain...
On edessäni pullo helmeilevää viinaa.
Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis,
Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis:
Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa;
Saa päähän sumu -- elo on kuin humu.
Pois mietteet, tahdon nukkumaan...
Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan...
Ma -- juon!... Se nukkukoon, ken haluaa,
En minä mietteiltäni unta saa..."
Kun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä
vielä alemmaksi, sanoi hiljaa:
-- Tällaisia ne ovat useimmat... hullunkurisia.
Hän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli
tuolilla.
Ilja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen
kasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat
yhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta
uskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka
silmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja
jalassa raskaat saappaat.
-- No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! -- verkkaan ja
hiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. -- Ne ovat
hyviä... Kävivät ihan sydämelleni!... Lausupa vielä kerran...
Paavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina
kuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:
-- Niinkö todellakin -- miellyttävätkö ne sinua?
-- Totta totisesti! Kummallinen mies!... Luuletko, että rupeaisin
valhettelemaan?
-- Uskon... sinä olet suora... Kunnon poika olet, veliseni!
-- Lausu vielä kerran!
Paavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi
syvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan
epäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut
yhä suuremmaksi.
-- Entä muita? -- sanoi hän.
-- Kuule, -- tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon
tullessani... Useimmat runoni ovat pitkiä... ja minun on aika
lähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti... Alku ja loppu kyllä muistuvat
mieleen... Eräs loppuu tällä tavalla -- olen kulkevinani metsässä
yöllä ja eksynyt ja väsynyt... mieli tuntuu ikävältä... kaikkialla on
hiljaista, olen yksin... ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen
valittavinani:
"Jo jalat uupui
Ja sydän raukes --
En tietä löydä!
Oi synnyinmaani!
Sanopa mulle sie --
Tie mistä vie?
Mä maahan painuin --
Sen lempeätä,
Märkää rintaa vasten vaivuin --
Ja oi kuin kuiskeen
Sielt' öisin kuullut:
-- Käy tänne!"
-- Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa
etäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!... Kuule, Ilja,
lähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt...
Gratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti
hänen silmiinsä.
-- Lähden mukaasi! -- sanoi Ilja. -- Minuakin haluttaa olla hetkinen
sinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet
sepittänyt nuo runot.
-- Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan
näet, niin uskotkin... -- sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta
kadulle.
-- Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! --
vilpittömästi huudahti Ilja. -- Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon
ihmiset elävät.
-- Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan -- odota vaan!
-- Tee niin! Anna heidän ymmärtää...
-- Välistä mietin: voi teitä!... Te olette kylläisiä, teillä on
kengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä -- mutta minä?
-- Niin sitä pitää!
-- Mutta enkö minäkin ole ihminen?
-- Kaikki olemme samanlaisia!
-- Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen
rintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla
tyhjänä. Mutta niin ei saa olla!
-- Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!
-- Olisipa minulla päätä, Ilja!...