pullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut
mahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.
-- Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? --
pääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan
tuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja.
Masha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa.
Iljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän
ymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan
tämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään
puhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja
vaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin
puhujan vihasesti virkkaen:
-- Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin,
siinä koko juttu... Itsekään et puhettasi ymmärrä...
-- Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! -- huudahti Jaakko
kummastuneena ja suuttuneena.
-- Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin
mielipuoli... Ja anna minun häntä kuunnella!
-- Ei, odotahan vähän! -- alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki
käsittämätöntä meille... Otetaan esimerkiksi... tuo lamppu. Siinä
palaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo!
Vetäse tulitikulla laatikon kylkeen... niin se palaa... Siis -- tuli
on aina olemassa... Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?
Siitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan
katsahti hän lamppuun ja sanoi:
-- Jos tuli olisi ilmassa, olisi aina lämmin. Mutta tulitikku syttyy
pakkasellakin... Siis tuli ei ole ilmassa...
-- Mutta missä se sitten on? -- kysyi Jaakko, katsoen odottavasti
toveriinsa.
-- Tulitikussa, -- kuului Mashan ääni. Vaan toverusten keskusteluissa
olemuksen korkeista kysymyksistä jäivät Mashan huomautukset aina
vastausta vaille. Hän oli siihen jo tottunut eikä siitä loukkautunut.
-- Missä? -- huusi Ilja uudestaan kiukkuisesta -- Sitä en tiedä, enkä
tahdokaan tietää! Tiedän vaan, ett'ei ole hyvä pistää kättään siihen,
ja että sen lähellä on hyvä lämmitellä. Siinä kaikki.
-- Katso vaan häntä! -- kiivaasti ja harmissaan sanoi Jaakko. --
En tahdokaan tietää! Niin voin myös minä ja kuka tahansa pölkkypää
sanoa... Ei, selitä sinä -- mistä tuli tulee? Leivästä en tarvitse
kysyä, sillä sen synty on selvä: jyvästä syntyy jyvä, jyvästä --
jauhot, jauhoista taikina -- ja niin on leipä valmis! Mutta kuinka
syntyy ihminen?
Ilja katsoi ihmetellen ja kateellisesti toverinsa isoa päätä.
Toisinaan, kun Jaakko hänen mielestänsä liiaksi ahdisti häntä
kysymyksillänsä, hypähti hän ylös paikaltansa ja päästi suustaan
tylyjä ja ivallisia sanoja. Sellaisissa tapauksissa meni hän
tavallisesti uunin viereen, ja nojaten leveitä, tanakoita
hartijoitaan siihen, puhui hän kähärätukkaista päätään pudistaen ja
pannen painon joka sanalle:
-- Sinä saatat pääni sekasin. Olet hiukan löyhkä, kuuletko! Ja se
johtuu työttömyydestä. On sekin elämää seisoa tarjoilupöydän takana?
Kunpa sinäkin kulkisit ympäri kaupunkia, kuten minä, aamusta iltaan,
jok'ikinen päivä, etsimässä tilaisuutta ansaitaksesi, niin et
turhanpäiväisiä asioita ajattelisi... vaan miettisit, kuinka päästä
ihmiseksi, kuinka löytää onnensa. Sentähden kai lie pääsikin iso,
kun siellä niin paljon tyhmyyksiä rehottaa. Järkevät ajatukset ovat
vähäiset, -- niistä ei ainakaan pääsi laajene.
Jaakko istuu kumarassa ääneti, puristaen kädellään pöydän reunaa.
Välistä liikkuivat hänen huulensa äänettömästi, ja hän räpytti
taajaan silmiänsä. Mutta kun Ilja, lakattuaan puhumasta, uudestaan
oli istuutunut pöydän viereen, alkoi Jaakko taas filosofeerata:
-- Kuuluu löytyvän eräs kirja "Oppi loitsutaidosta". Siinä on
selitetty kaikki... kuinka ja mistä, ja minkätähden... Kunpa saisi
käsiinsä sen kirjan luettavaksensa... Lukisin sen? Kamalia asioita
siinä varmaankin olisi!...
Heidän keskustelunsa aikana oli Masha siirtynyt pöydän vierestä
sänkyyn istumaan ja katseli sieltä mustilla silmillänsä milloin
toista, milloin toista heistä. Sitten rupesi hän haukottelemaan,
heilutteli ruumistaan väsyneesti edestakasin, kunnes vihdoin valahti
pitkällensä vuoteelle.
-- On aika mennä levolle, -- sanoi Ilja.
-- Kas vaan! Odota... peitän Mashutkan ja sammutan lampun.
Mutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi
Jaakko kiirehtien ja valittavasti:
-- Mutta odota-a! Pelkään yksin... pimeässä...
-- Voi sinua! -- halveksien huudahti Lunjeff. -- Kuusitoista vuotta
on sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään
pelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes
ohahtaisi! Mutta sinä...
Ja hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti
hetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli
leimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi
huoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti
se lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.
* * * * *
Eräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja
heittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin
suuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja
hänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus,
jonka hän oli saanut kärsiä.
Saman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa
ja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen
sirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli
sijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan
piiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi
jalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli,
niin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin
muutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään
tavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:
-- Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne...
-- Mitä sanot?... -- kysyi tämä, punasia viiksiään väännellen.
-- Teillä ei ole oikeutta lyödä...
-- Niinkö? Migunoff! Vie hänet poliisiasemalle! -- käski apulainen
tyynesti.
Ja sama poliisi, joka oli antanut luvan Iljalle seisoa sirkuksen
luona, vei hänet poliisiasemalle, jossa hän sai olla iltaan asti.
Tekemisissä poliisin kanssa oli Lunjeff ollut ennenkin, vaan ensi
kerran oli hänet viety poliisiasemalle ja ensi kertaa tunsi hän
mielensä niin loukkaantuneeksi ja katkeraksi.
Hän makasi vuoteellaan silmät kiinni kokonaan tuon katkeran tunteen
vallassa. Seinän takaa, ravintolasta, kuului melua ja kohinaa,
ikäänkuin vuolaita puroja olisi syöksynyt alas vuorilta sumuisena
syyspäivänä. Kuului metallisten tarjotinten helinää, astioiden
kilinää, kuinka vieraat vaativat, mikä viinaa, mikä teetä, mikä taas
olutta... ja kuinka tarjoilijat huutaen vastasivat:
-- Heti! Silmänräpäyksessä... Ja melusta kuului korkea kurkku-ääni
surullisesti laulavan:
"En luullut kadottavani sua..."
Toinen ääni, täyteläinen basso, huveten meluun, yhdessä edellisen
kanssa, jatkoi:
"Nuoruus, olet mennyt."
Sitten molemmat äänet yhtyivät yhdeksi puhtaaksi, surullisen
kauniiksi sävelaalloksi, joka vähäksi ajaksi vei valituksellaan
voiton melustakin:
"Yksin tietäin köyhänä
Oon saanut kulkea!"
Muuan kuului huutavan sellaisella äänellä, kuin hänen kurkkunsa olisi
ollut kuivasta, halkeilleesta puusta.
-- Älä puhu tyhmyyksiä! Kirjotettu on: "ole kärsivällinen, niin minä
tuen sinua kiusauksen hetkellä..."
-- Itse puhut tyhmyyksiä, -- puuttui puhumaan toinen kiivaasti ja
varmasti. Sillä myös on kirjotettu: "koska sinä et ole lämmin etkä
kylmä etkä myöskään kuuma, oksennan minä sinut suustani..." Näetkö
nyt! Mitä hyödyit?...
Kuului kaikuvaa naurua, ja heti sen jälkeen vinkuva ääni:
-- Mutta minä annoin hänelle vasten naamaa, ympäri korvia ja päin
turpaa, niin että läiskyi!
-- Katsohan perhanaa! Hah, hah, haa! Entä sitten?
Vinkuva ääni jatkoi tapaillen, kovasti:
-- Hän kaatua keiskahtaa maahan! Ja vielä annan pari iskua hänen
kauniiseen naamaansa. Olen ensimmäinen, joka olen suudellut häntä,
saan siis lyödäkin...
-- Kyllä olet se raamatuntuntija! -- huudahti ivallisesti joku.
-- Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!
-- "Minä rakastan, syytän ja rankaisen"... oletko unhottanut sen?...
Ja vielä: "älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi"... Ja lisäksi --
oletko unhottanut kuningas Davidin sanat?
Kauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei
herättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri
piiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen,
vihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine
viiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin
hampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän
innostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina.
Lämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat
kiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.
"On tämä poika kulkenut",
lauloi tenori.
"Meren rannat ja vuorten huiput..."
jatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:
"Koko Siperian seudut,
Etsein kotiin tietä..."
Ilja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan
huumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä
pilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet
milloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä... kuvaavasti kertoi
laulu.
-- Laulakaa, satakielet! -- huusi ystävällisesti joku...
Ilja mietti, että siinä ne nyt nuo ihmiset laulavat niin sydämeen
käyvästi. Vaan sitten juovat he itsensä juovuksiin ja kenties
rupeavat tappelemaan... Ei hyvä kauan kestä ihmisessä...
"Voi, koito, kovaa kohtaloain..."
valitti tenori.
Basso jyrisi mahtavasti ja syvästi:
"Rintaani vuoren lailla painat..."
Iljan mieleen tuli Jeremei-ukon kuva. Vanhus puhui päätään pudistaen
ja posket kyynelissä:
-- Olen katsellut katselemistani, vaan totuutta en ole nähnyt...
Ilja mietti, että Jeremeikin, joka rakasti Jumalaa niin paljon,
kaikessa hiljaisuudessa säästi rahoja. Ja pelkäsihän Terenti-setäkin
Jumalaa ja kuitenkin varasti rahaa. Ja kaikki ihmiset näyttävät
olevan kaksinaisia kukin. On kuin heidän rinnassaan olisi vaaka
ja heidän sydämensä olisi vaa'an tasaaja, joka kallistuu milloin
toiselle puolelle näyttäessään hyvän ja pahan painoa.
-- Ä-äh! -- kuului ravintolasta. Ja heti sen jälkeen kaatui jotakin
ja lattia tärähti niin, että Iljan vuodekin hytkähti.
-- Hiljaa!... Hyvät ihmiset...
-- Pidä kiinni häntä... a-ah!
-- Poliisi!...
Melu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki
ne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen,
hälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat
yleiseen hälinään.
Ilja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta,
että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä
sai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe
vuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen
vallan.
"... Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska
hän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta... Ja kaikki antoivat
hänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä
vanhurskaaksi... Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon.
Toisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä..."
"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen
kauppias Stroganin merkilliset sanat. -- Jos kymmenestä on yksi
kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita...
Korkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa..."
Ilja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä
kohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso,
paksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:
-- Äiti rakas!... Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!
Juopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi
moittivasti:
-- Jopa on juonut itsensä siaksi!... Mutta rappusilta katsoi
halveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan...
Ilja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi
yhä tylymmäksi, kovemmaksi...
Meteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi
miehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut
hanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni.
Seinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä
puoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli
jonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.
-- Tässä sitä eletään... työtä tehdään... eikä elämä sen paremmaksi
muutu... Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me... emme tanakasti
jaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme...
-- Niin se on...
-- Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin... Rehellisellä
työllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja
rakenneta... Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja
silloin loppukin on tiedossa...
-- Hoh, hoh! Niin se on...
Eikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät
olisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat...
-- Oi, voi, Herra Jumala...
Ilja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan
kaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla
tavallaan:
"Kaada kannuun, kaada tuoppiin, älä isännän omaa sääli! Juodaan,
tyttöjä rakastellaan, maat, mantereet kuljeksitaan. Köysi vapauttaa
maailmasta, mutta ken ei siitä pidä, hirttäytyköön omiin suoliinsa..."
Kuului naurua ja hyvähuutoja... Sitten kuului taas hiljainen ääni
seinän vierestä:
Olen raatanut pienestä pitäen... kohta täytän neljäkymmentä. Muttei
edes leipääkään ole aina ollut riittämään asti. Työtä joka päivä,
vaan ei joka päivä särvintä. Kotona on kova puute. Lapset itkevät,
eukko valittaa... kunpa näkisit! Välistä ei jaksa kärsiä ja silloin
sattuu joutumaan kapakkaan. Ja kun sitten selviää taas, niin näyttää
hätä vielä enemmän hampaitaan.
-- Niinpä niin!
-- Tulee silloin rukoilleeksi Jumalaa: Armias Isä! Minkätähden minua
niin suuresti vaivataan?... Mutta ei Hän näy kuulevan...
-- N-niin!... Ei näy kuulevan...
Iljaa alkoi kyllästyttää tuo toivoton valitus, ja toisen vielä
toivottomampi edellisen sanojen toistaminen. Hän heittelehti sinne
tänne vuoteellaan ja tahallaan jyskytti kyynärpäätään lujasti
seinään, vihdoin äänet vaikenivat.
Mutta Ilja ei voinut enää maata, ahdistava levottomuus ajoi hänet
vuoteelta. Hän nousi, meni pihalle ja seisahtui rappusille, tahtoen
mennä jonnekin, vaan tietämättä minne? Oli jo myöhäinen; Masha
nukkui; Jaakko oli hiukan sairas ja makasi kotonaan, jonne Ilja
ei halunnut mennä, sillä aina hänen tullessaan rypisti Petruha
vihaisesti kulmakarvojaan. Kylmä syystuuli puhalsi. Synkkä,
milt'ei musta, pimeys peitti pihan, eikä taivasta näkynyt.
Ulkohuonerakennukset näyttivät suurilta, tuulen tiivistämiltä pimeän
osilta. Kosteassa ilmassa kiiri omituisia ääniä, kuului kahinaa,
helskettä, hiljaista, outoa kuisketta, joka muistutti ihmisten
nurinaa elämästä. Tuuli tunkihe Iljan povelle, puhalsi voimakkaasti
hänen kasvoihinsa, liehtoi kylmää kosteutta hänen kauluksensa
alle... Ilja värisi, vaan hän ei poistunut; hän yhä ajatteli, ett'ei
sellainen elämä saa jatkua! Pois pitäisi päästä kaikesta tästä
likaisesta hyörinästä elää yksin puhtaasti, hiljaa...
-- Kuka siellä seisoo? -- kuului äkkiä kolea ääni.
-- Minä... Kuka puhuu?
-- Minä... Matitsa...
-- Missä olet?
-- Halkoläjällä istun...
-- Minkätähden?
-- Ilman aikojani...
Ja kumpikin vaikeni...
-- Tänään on äitini kuolinpäivä, -- kuului taas Matitsan ääni
pimeästä.
Onko hän jo kauan ollut kuollut? kysyi Ilja jotakin sanoaksensa.
-- Kauan... noin viisitoista vuotta... ehkä enemmänkin... Entä sinun
äitisi, elääkö hän vielä?
-- Ei... kuollut on hänkin... Vanhako olet?
Matitsa oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitten:
-- Kolmissakymmenissä jo... Vanha olen. Jalkani on kipeä... Se on
nyt turpea kuin melooni, ja sitä pakottaa... Olen sitä hieronut jos
jollakin, vaan apua ei lähde...
-- Menisit sairashuoneeseen...
-- Se on liian etäällä... en jaksa kävellä sinne asti...
-- Ota issikka...
-- Ei ole rahaa...
Joku avasi ravintolan oven; sieltä tunki pihalle äänekästä melua.
Tuuli tempasi sen ja hajotti pimeään.
-- Mitä sinä siinä seisot? -- kysyi Matitsa.
-- Ilman aikojani... tuli ikävä... Samoinkuin minä... Asunnossakin on
kuin ruumisarkussa...
Ilja kuuli syvän huokauksen. Sitten sanoi Matitsa hänelle:
-- Lähdetäänkö minun luokseni?
Ilja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi
välinpitämättömästi:
-- Lähdetään...
Matitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina
ensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman
portaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti,
ikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta
nopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.
Matitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin
ruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni,
ja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky;
vastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli.
Kolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä
olevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja
vinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle
tuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan,
kysyi hän:
-- Ketä tuo pyhäinkuva esittää?
-- Pyhää Annaa... -- vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.
-- Mikä sinun nimesi sitten on?
-- Myös Anna... etkö sitä ole tietänyt?
-- En...
-- Ei kukaan tiedä sitä, -- sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti
sänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen
kanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan,
kolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa
läsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:
-- No, mitä teemme?
-- En tiedä... -- vastasi Ilja neuvottomasti.
-- Sepä nyt olisi kummallista! -- huudahti Matitsa, epäilevästi
hymyillen.
-- No, mitä sitten?
-- Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta... Tahi älä, osta ennen
minulle vähän syömistä!... Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä...
Hänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:
-- Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut
mitään... En voi mennä ulos... Kaikki, mitä oli, on mennyt... Eikä se
niin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona...
Eilen en enää syönyt tuskin mitään... ja tänään en ole palaakaan
maistanut... jumalauta, se on totta!
Nyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti
terävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat
silmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän
olisi imenyt jotakin näkymätöntä... Hän tunsi itsensä hiukan noloksi
hänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä
mielenkiintoa hänessä.
-- Heti tuon sinulle... oluttakin tuon...
-- Ilja nousi nopeasti tuolilta, juoksi kiiruusti rappusia alas
ravintolan etehiseen ja pysähtyi keittiön oven eteen. Äkkiä johtui
hänen mieleensä olla lainkaan palaamatta ullakkoon. Mutta se ajatus
välähti vaan hänen sielunsa tuskalloisessa pimeydessä, kadoten heti.
Hän astui keittiöön, osti kokilta kymmenen kopeekan edestä keitetyn
lihan tähteitä, leipäpalasia ja lisäksi vähän muita ruoanjätteitä.
Kokki pani ne sihtiin. Ilja otti sen molempiin käsiinsä, kuten
tarjottimen, ja tultuaan etehiseen, pysähtyi hän uudestaan tuumimaan,
kuinka saada olutta. Itse ei hän voinut sitä ostaa, sillä Terenti
kysyisi heti, mihin hän sitä tarvitsee. Silloin kutsui hän keittiöstä
astioiden pesijän ja pyysi hänen ostamaan. Tämä juoksi ravintolaan,
tuli pian takasin, ojensi hänelle ääneti pullot ja tarttui oven
ripaan palataksensa kyökkiin.
-- Kuulehan! -- sanoi Ilja. -- Ei nämä ole minulle... Muuan toveri on
luonani... vien hänelle.
-- Mitä? -- kysyi astioiden pesijä.
-- Toveria kestitsen...
-- Vai niin... se on oikein!
Ilja huomasi, ett'ei hänen lainkaan olisi tarvinnut valehdella,
ja hänestä tuntui pahalta. Ullakkoon nousi hän hitaasti, tarkasti
kuunnellen pienintäkin ääntä, ikäänkuin hän olisi pelännyt itseään
huudettavan. Mutta, paitsi tuulen huminaa, ei mitään kuulunut eikä
kukaan pidättänyt nuorukaista, ja hän palasi, tosin tuntien arkuutta,
himokkaana naisen luo ullakkoon.
Matitsa asetti sihdin polvelleen, otti isoilla sormillaan
ruoanpalasia ja pisti ne suureksi avattuun suuhunsa maiskuttaen
pureskellen niitä. Hänen hampaansa olivat suuret ja terävät.
Ennenkuin hän pisti palan suuhunsa, tarkasteli hän sitä joka puolelta
aivankuin etsien siitä makeimpia kohtia.
Ilja katsoi hellittämättä naiseen miettien, kuinka hän syleilisi ja
suutelisi häntä, vaan samalla hän pelkäsi, ett'ei hän osaisi tehdä
sitä, ja että Matitsa nauraisi hänelle. Sitä ajatellessaan tuli
hänelle vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. Katolla pyyhki tuuli. Ullakon
luukuista tunki se ullakolle ja jyskitti Matitsan huoneen ovea, ja
joka kerran, kun ovi tärisi, vavahti Ilja, peläten jonkun tulevan
sisään ja tapaavan hänet täällä...
-- Panenko oven säppiin? -- kysyi hän.
Matitsa nyykäytti ääneti päätään. Sitten laski hän sihdin uunin
pankolle, kääntyneenä pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin ja sanoi:
-- Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, -- nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä
ihminen tarvitsee!
Ilja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:
-- Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin...
-- Kuka vaatii? -- kysyi Ilja.
-- Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?
Ilja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa
herätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman
tunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi
kätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle,
seinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä,
puisevalla äänellä:
-- Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä... Kauan
olen häntä ajatellut... Hän on aina teidän seurassanne -- sinun ja
Jaakon... siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä... Te turmelette
tytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni... Ja
se on kirottu, paholaisen tie... ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä
kulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen
lailla.
Hän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka
lepäsivät hänen polvillaan:
-- Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta
keittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle.
Ei ole hänelle paikkaa, sanovat he... Myy hänet... sanovat... Niin
on paras... hän saa rahaa, vaatteita... asunnonkin saa hän... Se
on hyvin tavallista... Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun
vanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää
rakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön... ja turmelevat hänet...
Kenties tytön on hyväkin olla... vaan eiköhän hänestä ainakin alussa
tuntune inhottavalta... ja parempi olisi ilman... Parempi olisi hänen
elää nälässä, mutta puhtaana, kuin...
Häntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen
kurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä,
vaikka kasvot osottivat ponnistusta:
-- Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää... kuten minä esimerkiksi.
Tuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle
sataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko
vihellys: