neuloja, kirjasia... yhtä ja toista rihkamaa... niin rupean minä
kulkemaan ympäri ja tekemään kauppaa omin päin...
-- Kuinka? Mitä tarkotat sillä, Iljusha? Tuo ravintolamelu panee
pääni ihan pyörälle! Ja sitäpaitsi on minun ajatuksissani yhä vain
yksi ja sama asia... yhä vain sama...
Kyttyräselän silmissä oli todellakin sellainen ilme, kuin hän olisi
aina laskenut jotakin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen.
-- Anna minun koettaa! -- pyysi Ilja, innostuneena aikeestaan, joka,
lupasi hänelle vapautta.
-- No, Jumalan nimeen sitten! Voimmehan koettaa...
-- Kas niin! Saat nähdä, että se onnistuu, -- iloissaan huudahti Ilja.
-- Oi, voi! -- huokasi Terenti ja jatkoi surullisesti:
-- Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä... Vaan nyt
olet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua... Sinun tähtesi olen
minä tässä pahennuksen pesässä... ja menehdyn! Tekisin muuten
matkan pyhiin paikkoihin... Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet?
Hyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka
raskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!
Ja kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä
synnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä
rupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt
sanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten,
kun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle
painuneista silmistä, sanoi hän:
-- Älä itke enää... Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit
lähteä... Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:
-- Kyllä ne antavat anteeksi...
-- Luuletko todellakin niin? -- hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti
uudestaan, nyt jo vakuuttavasti:
-- Kyllä ne antavat anteeksi!... Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi
antaneet... tiedän kyllä!...
Ja niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän
katuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia
silmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin.
Lakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä
äänenmurroksessa olevalla äänellään:
-- Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja,
nuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!
Kirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja
hän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi
ihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi
ravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten
vehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva
mies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta,
hauskalta.
Hänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä.
Hän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin
isännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun
varrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla,
joka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi
puhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat
häntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin,
sulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa,
valoisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta
piti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona
kunnollisessa elämässä.
Sillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan
loukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun
oli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin
araksi kunniastaan ja loukkaantui pian.
Mutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä
istui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä
poliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat
epäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja
kompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta.
Hänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat
syvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi
niistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän
näki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin,
kuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää,
jollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä
tieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat
ahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että
heillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen,
vaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan
nauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua...
Sellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen
haaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi
rinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä
tuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin
kauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille
päivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko
rinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi
menestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti
hänen haaveitaan...
Eräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in
eräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää
huolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian
isoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen
mekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella
kovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti
vasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka
oli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula
olivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi
hän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti
askeliaan.
-- Terve! -- sanoi Ilja. -- Onpa sinusta tullut koko keikari...
Pashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti,
rupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat
likanaamiosta.
-- Kuinka voit?
-- Eletään voinnin mukaan -- kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole,
piipotetaan kuin linnunpoikaset... hah, hah! Mutta olipa saamarin
hauskaa tavata sinut!
-- Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? -- kysyi Ilja
hymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena
huolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja
kenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet
yhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.
-- Mistä minä tiedän, missä sinä asut... -- sanoi Gratsheff.
-- Yhä vaan Filimonoff'in talossa...
-- Niinkö? -- Mutta Jashkahan kertoi, että sinä olet jossakin
kalakaupassa...
Silloin Ilja ylpeästi kertoi Pashkalle kokemuksistaan Stroganin
palvelluksessa ja siitä, kuinka hän nyt eli.
-- Ne ne ovat väkeä! -- hyväksyvästi huudahti Gratsheff. -- Minutkin
ajettiin kirjapainosta röyhkeyden takia... Sitten jouduin erään
maalarin luo värejä sekottamaan ja muuta sellaista pientä askaretta
toimittamaan, kunnes vihdoin eräänä päivänä satuin istumaan vasta
maalatulle kyltille... Siitäkös elämä nousi... rupesivat pieksämään
minua, ja kunnollisesti pieksivätkin, pirut! Sekä isäntä että emäntä
ja mestari... löivät niin kauan, että väsyivät... Sitten annettiin
lähtöpassi... Nyt olen erään vesijohtomestarin palvelluksessa...
Kuusi ruplaa saan kuukaudelta... Tulen juuri päivällistä syömästä ja
olen taas menossa työhön...
-- Sinulla ei näytä olevan kovin kiire työhön.
-- Piru vieköön koko työn! Koska luulet työn loppuvan, vaikka kuinka
ahkerasti tekisi?... Pitänee sitten käydä teitä katsomassa...
-- Tule! -- ystävällisesti sanoi Ilja.
-- Vieläkö luet kirjoja?
-- Kuinkas muuten! Entä sinä?
-- Joskus, kun sattuu...
-- Sepitätkö runoja?...
-- Kyllä välistä...
Pashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.
-- Tulehan! Tuo runoja tullessasi...
-- Tulen, tulen... Viinaakin tuon...
-- Juotko sinä?
-- Aina väliin... Mutta hyvästi nyt...
-- Hyvästi! -- sanoi Ilja.
Hän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei
tuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja
saappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan
niitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään,
oli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja
hän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut?
Mitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista,
riippumatonta elämää?
Etenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja
levottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan
oli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä.
Hän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa,
ihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti,
liikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä,
aivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan
samaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon
yhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että
hänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana
lämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa
mielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa
synnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista,
kuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt.
Alussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän
vaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän
huomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti
silmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi
jokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa
hänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka
soti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä
hänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan
lumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta:
"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei
ole ketään!"
Ilja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden
haaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua
korutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo
jokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin...
Vaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan
sanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä.
Itsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän
koskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.
Illat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän
tavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella
äänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:
-- Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?
Mutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä.
Iljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita,
mesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi
kestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa.
Matitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia,
ja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista
loistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa
päivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta
kuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana,
pää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja
keltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän
entistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän
työtä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen
asuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä
vaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi.
Suutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä
hän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan,
joka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.
Teenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja
Jaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon,
otsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili
siitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät
päästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä,
valitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja
eikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui
huoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja,
mutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen
tilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö,
joka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta
vanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina,
kun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi
teekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten
veden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi -- ja joka ilta sai hän
sen tehdä useita kertoja.
Jos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena
kimmeltävänä läiskänä.
Tässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät
ja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta,
valosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa
siellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta
ja lapsellisen naivia ajatusta.
Joskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui
hän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin
viereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas,
jolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen
tyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja
leipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen:
-- Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu
hyvyydestänne...
Välistä huudahti hän kateellisesti huoaten:
-- Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset
konsanaankin!
Ja sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:
-- Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi!
Teidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa
-- se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin.
Kun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan,
sitä alkoi kolottaa -- se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se
ei kauan odotuttanutkaan itseään, -- herkkätunteinen oli näet
polvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni!
Kun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä...
keskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo
suuri -- kuudesneljättä on menossa -- vaan muistelemista ei minulla
ole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin
teidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan,
että hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot
olivat mustelmilla... vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani
ja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua
lyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin
taikinaa oppia päähän pantaessa... Mutta venäläinen kestää paljon!
Survo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää!
Ota minut esimerkiksi, -- minua sekä puitiin että jauhettiin -- ja
kuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja
olen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta... Kerran sattui
hän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. "Sinäkö se
oletkin!" -- sanoi Hän, ja päästi minut menemään...
Nuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi,
vaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen
häntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja
epäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:
-- Etkö siis mitään halua, Perfishka?
-- Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa...
-- Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin
haluat? -- itsepäisesti kysyi Ilja.
-- Totuuden mukaisesti? No, tuota noin... uuden hanurin haluaisin...
Hyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin... Tuollaisen, ruplaa
viisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!...
Hän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi,
jokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä
vakuutuksella Iljalle:
-- E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!... Sillä
ensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi
entä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on?
-- Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton!
Sieluni on siinä! Se ymmärtää minua -- tarvitsen vaan laskea käteni
näppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan,
tuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa... Hanuri on kuin
vaimo... Minulla oli myös vaimo -- enkeli hän oli eikä ihminen!
Kuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani
kaltaista en kuitenkaan löytäisi... Uuden vaimon suhteen käyttäisin
vanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä
ikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on... Ei se, veliseni,
ole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!...
Ilja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa.
Perfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään
ihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja
saattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa?
Se ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan
samalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää,
tunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa,
vaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään...
Joskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin,
jotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti
vetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen
hämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli
vähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin
hän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän
joko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti
kädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin
kadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia
työkkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti
kättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta.
Ollessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä,
nojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät
lujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän,
pehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän
puhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan
vuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä
edelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä
selkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse
puolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä
siitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:
-- Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua
ei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat
ihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden
sisältöä, joll'ei se miellytä minua... Mutta sanopas minulle eräs
toinen asia -- missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?
-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista
kysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.
-- Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, -- selitti
Jaakko.
-- Tietysti se lentää pois, -- vakuuttavasti virkkoi Masha.
-- Mistä sen tiedät? -- ankarasti kysyi häneltä Ilja.
-- Niinpähän arvelen...
-- Lentää pois, -- virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. -- Senkin
täytyy levähtää... Siitäpä sitten unet...
Ilja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni,
vaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja
tällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa.
Pimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä
pimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua,
kaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka
ylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:
-- Ihmiset häärivät... tekevät työtä... ja niin edespäin. Sitä
sanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä -- kumsis! Ihminen kuoli... Mitä
merkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?
-- Se ei merkitse mitään erityistä... Kun tullaan vanhaksi, täytyy
kuolla...
-- Ei... Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia... Kuolee terveitä.
-- Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat...
-- Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?
-- On sekin kysymys! -- ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä
kykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. -- Elääksensä elävät.
Tekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää,
hakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia
tilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti...
-- Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?
Heillä on kaikkea... Mitä etsivät he?
-- Hölmö! Rikkaatko? Jollei löytyisi rikkaita, niin kenen eteen
sitten tekisivät työtä köyhät?
Vähän mietittyään kysyi Jaakko:
-- Sinun mielestäsi siis ihmiset elävät työtä tehdäksensä?
-- Tietysti... se on, eivät aivan kaikki... Toiset tekevät työtä,
vaan toiset -- elävät. He ovat aikansa työskennelleet, koonneet
rahaa... ja elävät.
-- Mutta minkätähden elävät he?
-- Piru vieköön! Haluttaako heitä vai ei? Haluttaako sinua elää? --
huusi Ilja sivutuksissaan. Vaan hänen oli vaikea sanoa, minkätähden
hän suuttui. Siksikö, että Jaakko kyseli sellaisia asioita, vai
sentähdenkö, että hän kysyi niin tyhmästi? Hän tunsi, että Jaakon
kysymykset härsyttivät hänessä jotakin, johon hän ei voinut antaa
selvää vastausta.
-- Minkätähden elät sinä? Sano, minkätähden? -- huusi hän toverilleen.
-- Sitäpä juuri en tiedä! -- nöyrästi vastasi Jaakko. -- Tahtoisin
kuolla... Kauhealta se ehkä tuntuisi, vaan samalla kuitenkin
hauskalta...
Ja äkkiä rupesi hän puhumaan ystävällisen moittivasti:
-- Suutuit ihan suotta. Ajattele sinä: ihmiset elävät työtä
tehdäksensä, ja työ on ihmisiä varten olemassa!... Sehän on
samaa kuin pyöriä pyörällä, joka ei kulje eteenpäin, tietämättä,
minkätähden. Mutta missä on Jumala? Missä on Hän, joka on kaiken
sen akseli? Hän sanoi Aatamille ja Eevalle: olkaa hedelmälliset,
lisääntykää ja täyttäkää maata, -- mutta minkätähden?
Ja kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti,
pelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:
-- Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu -- minkätähden? Vaan joku
on ryöstänyt Jumalalta... varastanut ja kätkenyt selityksen... Ja se
on ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä
-- minkätähden hän elää...
-- Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se
kävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.