sinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle
isännällesi -- ymmärrätkö? -- isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene
työhösi!...
Mutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua
tälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin
huomasi:
-- Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!... Se,
joka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä,
huoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt
työhönsä, ei kelpaa mihinkään...
-- Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, -- myönsi kauppa-apulainen,
tarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen
jotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä.
Yhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät
kuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat
kiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin
ei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä
saisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä
olikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan
kadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut
vaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä
hiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia
vaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella
arvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei
ollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa
mietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne
vaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen
sekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja
päätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta
pojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä
sulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka
Gratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja
tarkotuksettomaan hyörinään.
-- Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina
tuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi
hyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti
saanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä
oli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen
kasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet
punasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian
tiukalla.
-- Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä
työtä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä... Mutta kun kerran
minusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua,
rähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!...
Sanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin... Vaikka
pyhäinkuva-kauppaan... Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän
pyhäinkuvista...
Jaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut
keltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.
-- Luetko yhä vielä kirjoja? -- kysyi Ilja.
-- Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni... Kun lukee, luulee
olevansa toisessa kaupungissa... ja kun taas on lopettanut, tuntuu
kuin kirkontornista maahan putoaisi... Ilja katsoi häneen ja sanoi:
-- Kuinka vanhannäköiseksi olet tullut!... Mutta missä on Mashutka?
-- Vaivaistalolle meni almuja saamaan. Nykysin en paljoakaan voi
häntä auttaa, sillä isä pitää silmällä... Ja Porfishka on yhtä
mittaa sairaana... Sentähden rupesi Masha käymään vaivaistalolla...
kaalikeittoa annetaan siellä ja kaikkea muutakin... Matitsa myös
antaa apua... Vaikeata on Masha-raukan toimeentulo...
-- Ikävää on siis teilläkin, -- miettivästi virkkoi Ilja.
-- Onko sinullakin sitten ikävä?
-- Voi veikkonen!... Onhan teillä edes kirjoja luettavananne...
vaan meillä löytyy kaiken kaikkiaan koko talossa vaan yksi kirja
"Uusin silmänkääntäjä ja noitatemppujen tekijä", ja sekin on
kauppa-apulaisen arkussa, eikä hän sitä lainaa luettavakseni, ei
vaikka, mikä olisi.
-- Huonosti on laitamme, Jaakko...
-- Huonosti on, veli... Puheltuamme vielä vähän aikaa, heittivät he
toisilleen hyvästit ja erosivat surullisina, mietteissään.
Samallaista elämää jatkui vielä muutamia viikkoja, vaan äkkiä sitten
tapahtui Iljan kohtalossa muutos. Eräänä aamuna, kaupan ollessa
vilkkaimmillaan, alkoi isäntä innokkaasti etsiä jotakin pulpetiltaan.
Hänen otsansa tuli vihasta punaseksi ja kaulasuonet pullistuivat.
-- Ilja! -- huusi hän. -- Katsopas lattialta, eikö siellä jossakin
olisi kymmenen ruplan seteliä...
Ilja katsahti kauppiaaseen, vilkaisten lattiaan ja tyynesti sanoi:
-- Ei ole...
-- Katso tarkkaan, kuuletko!... -- ärjäsi isäntä hänelle.
-- Olen jo katsonut...
-- Hm... odotahan, tottelematon nulikka! uhkasi kauppias.
Ja kun ostajat olivat poistuneet, kutsui hän Iljan luoksensa, tarttui
vahvoilla, paksuilla sormillaan hänen korvaansa ja repi sitä sinne
tänne, jyristen:
-- Kun sinua käsketään etsimään, niin etsi, kun käsketään etsimään,
niin etsi...
Ilja nojasi molemmilla käsillään isäntänsä suureen vatsaan, riuhtasi
korvansa irti hänen sormistaan ja koko ruumis vavisten kiukusta,
ilkeällä äänellä huusi kovasti:
-- Miksi lyötte minua? Mihail Ignatjitsh otti rahat... nii-in! Ne
ovat hänen liiviensä vasemmanpuolisessa taskussa...
Kauppa-apulaisen huuhkaimennaama venyi hämmästyksestä pitkäksi,
vavahti, ja äkkiä lyödä läimäytti hän oikeella kädellään Iljaa
korvalle. Poika hypähti kohoksi iskusta, kaatui tuskasta huudahtaen
maahan ja kovasti itkien konttasi puodin nurkkaan. Kuin unessa kuuli
hän isännän pedon ärjynnän kaltaisen huudahduksen:
-- Seis! Mihin? Tänne rahat...
-- Hän valhettelee... -- kuului kauppa-apulaisen kimeä ääni sanovan.
-- Tule tänne...
-- Jumalauta... minä...
-- Viskaan punnuksella kalloosi!
-- Kiril Ivanitsh... Ne ovat omiani... Iskeköön minuun salama...
-- Pidä suusi!...
Syntyi hiljaisuus. Isäntä meni huoneesensa, ja pian kuului sieltä
lasku-helmitaulun pallojen kova napsahteleminen. Ilja, pitäen käsin
päästään kiinni, katsoi vihasesti kauppa-apulaista, joka seisoi
puodin toisessa nurkassa ja katsoi myös pahoilla silmillä poikaan.
-- Mitä, lurjus, joko sait tarpeeksi asti? -- hiljaa kysyi hän
irvistäen.
Ilja kohautti hartioitaan ja oli vaiti.
-- Odotahan, merkitsen sinua vielä vähän!
-- Kauppa-apulainen astui hitaasti poikaa kohden, katsoen pyöreillä
silmillään häntä suoraan kasvoihin. Vaan Ilja nousi seisomaan, otti
päättävästi pitkän, terävän veitsen tiskiltä ja sanoi:
-- Tule nyt!
Silloin kauppa-apulainen pysähtyi, hämmästynein katsein mitteli
tanakkaa, vahvaa poikaa, jonka toisessa kädessä oli veitsi, ja
halveksivasti virkkoi:
-- Pakkotyöläisen sikiö!...
-- No, tule nyt, tule! -- toisti poika ja otti askeleen häntä
vastaan. Iljan silmissä näytti kaikki pyörivän ympäri, vaan
rinnassaan tunsi hän väkevän voiman, joka ajoi häntä rohkeasti
eteenpäin.
-- Veitsi pois! -- kuului isännän ääni. Ilja hätkähti, katsahti
kauppiaan punaseen partaan ja kasvoihin, vaan ei liikahtanutkaan
paikaltaan.
-- Pane pois veitsi! -- hiljaa toisti isäntä. Ilja, joka näki
kaikki kuin usvan läpi, laski veitsen tiskille, purskahti itkemään
ja istuutui taas lattialle. Hänen päätään huimasi ja särki, korva
oli turvoksissa, hänen rinnallaan tuntui olevan raskas paino, ja se
vaikeutti sydämen tykytystä, vähitellen nousi kurkkuun ja esti hänet
puhumasta, Isännän ääni kuului kuin hyvin kaukaa:
-- Tässä on lopputilisi, Mishka...
-- Mutta sallikaa...
-- Ulos! Muuten huudan poliisin...
-- Hyvä on! Minä lähden... Mutta pitäkää silmällä tuota poikaa, sen
neuvon annan teille... Hän uhkaa veitsellä... he, he! Hänen isänsä on
pakkotyössä... he, he!
-- Ulos!
Ja taas syntyi hiljaisuus puodissa. Ilja tunsi jotakin
vastenmielistä: hän luuli, että pitkin hänen kasvojaan mateli
jotakin. Hän kuivasi kädellään kyyneleet kasvoiltaan ja huomasi, että
isäntä katsoi pulpettinsa takaa häneen terävästi ja läpitunkevasti.
Silloin hän nousi ylös ja astui horjuvin askelin ovelle, tavalliselle
paikalleen.
-- Seis, odota hiukan! -- sanoi isäntä. Olisitko todellakin voinut
lyödä häntä veitsellä?
-- Olisin kyllä! -- hiljaa, vaan varmasti vastasi poika.
-- Vai niin... Isäsihän kuuluu olevan pakkotyössä. Mistä hän sinne
joutui? Murhastako?
-- Murhapoltosta...
-- On sitä syytä siinäkin...
-- Karp tuli puotiin istuutui hiljaisesti jakkaralle oven viereen ja
rupesi katselemaan kadulle.
-- Kuulehan Karpushka! -- sanoi isäntä, katsoen hymyillen, häneen. --
Äsken annoin Mihailille lähtöpassit...
-- Tapahtukoon tahtonne, Kiril Ivanovitsh!
-- Rupesi varastelemaan, ajattelepas sitä!
-- Ai, ai! -- huudahti Karp hiljaa pelästyneen näkösenä. -- Niinkö
todellakin?
Isäntä nauroi pulpettinsa takana niin, että punanen parta tärisi ja
vatsa keikkui.
-- Hoh, hoh! Voi sinua Karpushka... sinä lauhkeasieluinen
silmänkääntäjäni...
Sitten herkesi hän äkkiä nauramasta, huokasi syvään ja sanoi
miettivästi, jurosti:
-- Voi teitä, ihmiset!... Jokainen teistä tahtoo elää, jokainen
tahtoo syödä ja lisäksi mitä parasta, mitä makeinta...
Hän nyökkäsi päätään ja vaikeni.
Ilja, joka seisoi pulpetin vieressä, tunsi itsensä loukatuksi, kun ei
isäntä kääntänyt häneen sen suurempaa huomiota.
-- No, Ilja, -- alkoi vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kauppias,
-- puhellaanpas vähän... Sanopas minulle ensiksi, huomasitko
ennenkin, että Mihailo varasti?
-- Kyllä... Usein hän varastelikin... sekä kalaa että muuta...
-- Mutta minkätähden et ole minulle sanonut mitään?
-- Ilman vaan... -- vastasi Ilja, mietittyään vähän.
-- Pelkäsitkö häntä, vai?
-- En, en häntä pelännyt...
-- No niin... Mutta miks'et sanonut minulle: isäntä, sinulta
varastetaan...
-- En tiedä... ei haluttanut...
-- Hm... Nyt siis sanoit kiukusta...
-- Niin, -- lujasti vastasi Ilja,
-- Katsos vaan, millainen olet! -- huudahti isäntä. Sitten silitti
hän kauan partaansa, sanomatta sanaakaan ja katsoen totisesti Iljaan.
-- Entä sinä itse, Ilja? Oletko varastanut?
-- En...
-- Uskon sinua... Entä sitten Karp, tuo sama Karp tuossa, kuinka on
hänen laitansa, -- varastaako hän?
-- Varastaa! -- vastasi Ilja varmalla äänellä, Karp katsoi
kummastuneena häneen, räpytti silmiään ja tyynesti kääntyi poispäin,
aivan kuin asia ei lainkaan olisi koskenut häntä. Isäntä rypisti
synkännäköisenä kulmakarvojaan ja rupesi uudestaan silittämään
partaansa. Iljasta tuntui, kuin tapahtuisi jotakin outoa, ja
jännityksellä odotti hän loppua. Puodin löyhkävässä ilmassa lenteli
edestakasin kärpäsiä ja kuului veden hiljainen loisko ammeesta, jossa
oli eläviä kaloja.
-- Karpushka! -- huudahti kauppias puotilaiselle, joka liikahtamatta,
tarkasti katsoi kadulle.
-- Mitä suvaitsette? -- kysyi Karp, astuen nopeasti isäntänsä luo ja
katsoen hänen kasvoihinsa kohteliaan mairittelevilla silmillään.
-- Kuulitko, mitä sinusta sanottiin? -- hymyillen kysyi Strogani.
-- Kuulin...
-- No, ja mitä siihen sanot?
-- En mitään... -- vastasi Karp, olkapäitään kohauttaen.
-- Mitä tarkotat?
-- Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen
ihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua
poikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä
hänellä ole mitään käsitystä... Saatan sentähden ilman muuta antaa
hänelle anteeksi...
-- Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut
totta?
-- Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan
kohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. -- Kukin käsittää
totuuden omalla tavallaan... Ja tietysti ottakaa hänen sanansa
todeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla
niitä todeksi ottamatta...
Karp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen
näköisenä kädellään.
-- Niin, kaikki on täällä minun vallassani -- myönsi isäntä. -- Sinun
mielestäsi siis poika on tyhmä?
-- Perin tyhmä, -- vakuuttavasti sanoi Karp.
-- No, sen taas valehtelet... -- epämääräisesti sanoi Strogani,
nauruun purskahtaen.
-- Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa... hoh, hoh!
Varastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!
Ilja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja
tuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan,
tunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti
riemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä
mielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen
hänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.
-- He, he, ho!...
Mutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:
-- Sulje puoti!...
Kotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:
-- Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit
toimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi,
hölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa
varastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut... he, he! Että
hän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni
kiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi
koskaan... sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa
sellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan... Se
osottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan...
Ilja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä
ymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen
pitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että
kauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja
siksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan... Vaan vihan asemasta
kuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan
pelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen
merkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.
-- Kas vaan! Menepäs sinne! -- evästeli häntä Karp pahaa
tarkottavalla äänellä.
-- Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen
ovelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla
oli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja
tyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään
lyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset
kasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat
he kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.
-- Siinä hän nyt on! -- sanoi isäntä.
-- Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! -- huudahti rouva
peloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi
häntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti
sormillaan pöytään ja virkkoi painavasti:
-- Olen kutsunut sinut, Ilja, tänne, ilmottaakseni, ett'en sinua enää
tarvitse; kerää siis kamsusi kokoon ja poistu...
Ilja hätkähti, kummissaan avasi suunsa, vaan saamatta suustaan
sanaakaan, kääntyi hän ympäri ja aikoi poistua huoneesta.
-- Seis! -- huusi kauppias, ojentaen häntä kohden kätensä ja lyöden
nyrkkiä pöytään, toisti hiljemmin:
-- Seis!
Sitten nosti hän sormensa pystyyn ja rupesi uudestaan puhumaan
harvakseen ja arvokkaasti:
-- Mutta en yksin siksi kutsunut sinua... En... Minun täytyy neuvoa
sinua... Minun tulee selittää sinulle, minkätähden kävit minulle
tarpeettomaksi. Mitään vahinkoa et ole minulle tehnyt... olethan
sinä luku- ja kirjotustaitoinen poika... etkä ole tyhmä ja laiska.
Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... nii-in!
Kaikki ne ovat valttiasi... vaan sittenkään et ole minulle
tarpeellinen... Miksi, -- kysyt?
Ilja ymmärsi, että häntä ylistetään ja ajetaan hänet ulos. Se kävi
yli hänen ymmärryksensä, ja hänestä tuntui, kuin ei isäntä itsekään
tietänyt, mitä teki... Ja Stroganin kasvojen ilme myös vakuutti
poikaa siitä, sillä siitä päättäen näytti kauppias ponnistavan
ajatuksiaan voidakseen antaa niille oikean sanamuodon. Silloin astui
poika askeleen lähemmäksi ja kysyi tyynesti, kunnioittavasti:
-- Sentähdenkö ajatte minut pois, että minä silloin veitsellä?...
-- Siunaa ja varjele! -- pelästyneenä huudahti rouva. -- Kylläpä hän
on röyhkeä! Hyvänen aika!...
-- Niin, niin! -- sanoi isäntä tyytyväisenä, hymyillen Iljalle ja
pistäen häntä sormellaan. -- Sinä olet röyhkeä!... Vaan toisen
palveluksessa olevan pojan tulee olla nöyrän... siveän, kuten
raamatussa sanotaan... Hänen tulee elää, kuten isäntäväkensäkin...
Olkoon hänen käsityksensä ja rehellisyytensä samanlaiset kuin
isäntäväellä... Mutta sinulla on omat omituisesi... Ja se taas ei
ole paikallaan... Ja siksi sinä olet röyhkeä... Sanot esimerkiksi
ihmiselle vasten silmiä: varas! Se ei ole hyvä, se on röyhkeätä...
Jos olet rehellinen, niin kerro asia minulle, vaan kaikessa
hiljaisuudessa kerro... Minä kyllä selvitän asian olenhan isäntä!...
Mutta sinä kaikkien kuullen huudat: varas!... Ei, odotahan... Jos
yksi kolmesta on rehellinen, ei se minulle mitään merkitse... Täytyy
laskea erityisellä tavalla tässä tapauksessa... Jos kymmenestä on
yksi vain kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään
voita... Korkeintaan häviää se yksi. Mutta jos löytyy seitsemän
rehellistä kolmea roistoa vastaan, silloin on sinun asiasi oikea...
Ymmärrätkö? Enemmistö, näet, on aina oikeassa... Mutta mitä merkitsee
yksi rehellinen? Näin on sinun arvosteltava rehellisyyttä... Älä siis
koskaan tyrkytä rehellisyyttäsi ihmisille, ennenkuin olet miettinyt,
josko he sitä tarvitsevat!
Strogani pyyhki kämmenellä hikeä otsaltaan, huokasi, ja kasvoillaan
sääliväisen itsetyytyväinen ilme, jatkoi:
-- Taas tartut veitseen...
-- Voi, Herra Jumala! -- kauhistuneena huudahti rouva, samalla kun
tyttöset painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan.
-- Sanassa sanotaan: joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu...
N-niin... Siitä syystä en tarvitse sinua... Niin se on... Tästä
saat puoli ruplaa rahaa ja saat lähteä... Poistu täältä... Sinulla
ei ole syytä kantaa vihaa minulle, samoin kuin ei minullakaan
sinulle... Annan sinulle vielä puoli ruplaakin -- ota se... Ja
puhellutkin olen kanssasi vakavasti kuten ainakin, joka ei ole
tavallista sinunlaistesi poikanulikoitten kanssa... Kenties säälinkin
sinua... vaan sittenkään et ole sopiva minulle!... Joll'ei naula
sovi pyöränakseliin, on se viskattava pois, ennen kuin lähdetään
ajamaan... No, mene nyt...
-- Hyvästi! -- sanoi Ilja. Hän oli tarkasti kuunnellut kauppiaan
puhetta ja käsittänyt sen yksinkertaisesti. Kauppias ajoi hänet
pois sentähden, kun ei voinut antaa lähtöpassia Karp'ille, peläten
jäävänsä puotilaisetta. Se teki Iljan mielen kevyemmäksi ja
iloisemmaksi, ja isäntäkin näytti hänestä erinomaiselta ihmiseltä --
hyvänsuovalta ja hyvältä.
-- Varo rahojasi!
-- Hyvästi! -- toisti Ilja, lujasti käteensä puristaen hopearahat.
Kiitän nöyrimmästi!
-- Ei kestä! -- vastasi Strogani, nyökäyttäen hänelle päätään.
-- Ai, ai! Ei kyyneltäkään vuodattanut -- kuuli Ilja rouvan perästään
moittivasti huudahtavan.
-- Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista,
tuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta
hän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei
ihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui
vanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle,
joka oli joutunut sinne.
Oli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis,
punanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen
sen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin.
Iso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän
hiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät
hänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa,
tomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli
melua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli
kokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi,
hänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan
kaikuivat kauppiaan sanat:
-- Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja
laiska... Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... Kaikki ne ovat
valttiasi.
-- Pelataan sitten! -- mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas
askeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan
hymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä
kalakauppaan...
* * * * *
Palattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi
mielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli
miehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat
kohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella,
ojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.
-- Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko
palvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi -- hah, hah!
Ne pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos
totuuden sanot... Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:
-- Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!
Jaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.
-- Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja,
nimeltä "Albigensit"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan
eräästä Simon Montfort'ista... Se on ihmeellinen mies. -- Ja
Jaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja
katsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli
vielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä
kauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan
kertomusta sanoi hän yksinkertaisesti:
-- Niin pitikin...
Iljan mielestä tuntui Jaakon suhde häntä kohdanneeseen tapaukseen
vähän liian kylmältä. Itse Petruhakin oli, kuultuaan pojan selonteon
tapahtumasta kalakaupassa, hyväksynyt hänen menettelynsä olipa vielä
sanonut:
-- Selvät sanat sanoit heille, poikaseni, erittäin selvät! Mutta
tietysti ei Kiril Ivanovitsh voinut antaa sinun tähtesi lähtöpassia
Karp'ille. Karp on perehtynyt liikkeeseen, hänenlaistaan miestä on
vaikea löytää. Sinä taas sellaisen tapauksen jälkeen et enää voinut
olla yhdessä hänen kanssaan... Sinä olet tahtonut pysyä totuudessa,
pelata rehellistä peliä, mutta sinut on köykäiseksi havaittu...
Seuraavana päivänä sanoi kuitenkin Terenti-setä hiljaa
veljenpojallensa:
-- Älä sinä ole liiaksi avomielinen tuolle Petruhalle... Ole
varovainen... Hän ei pidä sinusta... Kyllä hän on totuutta rakastava
olevinaan! sanoo hän. -- Mutta minkätähden? Sentähden, että hän on
niin perin tyhmä! Hm -- niin, -- niin hän sanoo...
Ilja kuunteli nauraen setänsä puhetta.
-- Eilen hän minua ylisti. Hyvin teit, sanoi. Mutta sellaisia näkyvät
olevankin kaikki ihmiset: edessä kiittävät, takana moittivat.
Petruhan suhde Iljaan ei lainkaan vähentänyt pojan itsetuntoa. Hän
tunsi itsensä sankariksi, hän ymmärsi, että hän oli käyttäytynyt
hyvin kauppiaan luona, paremmin kuin moni muu kenties hänen sijassaan.
Parin kuukauden kuluttua, kun oli turhaan etsitty paikkaa Iljalle,
sukeutui kerran pojan ja hänen setänsä välillä seuraavanlainen
keskustelu:
-- Niin... -- alakuloisesti virkkoi kyttyräselkä. -- Ei löydy paikkaa
sinulle... Joka paikassa sanotaan -- liian on iso... Mitä tehdään,
lapsikulta, mitä?
Ilja vastasi tyynesti ja vakuuttavasti:
-- Olen viisitoista vuotias... luku- ja kirjotustaitoinen poika
enkä ole tyhmä...Mutta jos kerran olen röyhkeä, niin ajetaan minut
toisestakin paikasta... siis samantekevää! Kuka huolisi röyhkeää
oppipoikaa?
-- Mutta mitä sitten teemme? häh? kysyi toivottomasti Terenti, istuen
vuoteellaan ja nojaten käsiään siihen.