sokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha
otti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä
konsanaankin -- hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle,
tarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan,
juttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa
soimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla
äänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse
puhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.
-- Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. -- Mutta hän
raukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän
tulisi iloiseksi... Äidin eläessä ei hän paljoa juonut...
-- Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti
kulmakarvojaan rypistäen. -- Onko tuo juopporatti unohtanut, että
hänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!
-- Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä
kaikki...? virkkoi Masha.
-- Jumalani, Jumalani! -- raskaasti huokasi Matitsa. -- Semmoista se
on tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen
tyttö kuin sinä!... Se jäi sinne, kotiin... Horolin kaupunkiin.
Ja etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin
sinne... Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa
ja unohtaa, missä hän syntynyt on...
Masha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret
kasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle,
niin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä,
puristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta
hänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana
käydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He
pelasivat korttia, -- "knorria", "myllymattia", "omaa valttia", vaan
useimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös
suurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut
olla hiljaa huudahtamatta.
Jaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi
hän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä
olutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta
jälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se
tapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin
luonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.
-- Jasha! -- sanoi hän, -- hiilet ovat loppuneet!
-- Hyvä on!
Ja hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle
kaksikopeekkaisen, sanoen:
-- Käy ostamassa! En voinut varastaa!
Hän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan
kirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä
osasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.
Ilja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa
juuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa
pyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen,
suutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti
häntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin.
Etenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi
kaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan
nauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän
yrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.
-- Mustalaispentu! -- huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään,
vastaten samalla mitalla:
-- Laiha rottelo!...
Sanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha
tulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet
perinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.
Kerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi
kiukuissaan hänelle:
-- Jashkan rakastajatar!
Ja vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo
ymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan,
että hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja
silmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten
hyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään,
ja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle.
Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt
puolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli
hypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten
härkä, Jaakon kimppuun, huutaen:
-- Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!...
Mutta kun hän huomasi, että Jaakko, nojaten kyynärpäitään pöytään,
itki katkerasti, ja hänen vieressään seisoi Masha ja puhui kyyneleet
silmissä:
-- Älä välitä hänestä. Hän on häpeämätön lurjus! He ovat
kaikki ilkeitä... hänen isänsä on vankeudessa... ja setänsä on
kyttyräselkä!... Hänenkin selkäänsä kasvaa vielä kyttyrä! Hävytön
sinä olet! huusi hän, astuen rohkeasti Iljan eteen.
-- Sinä, sen rupinaama!... mokoma lumpunkokooja! Tulepas vaan!
Tulepas koetteeksi, niin revin nahkan naamastasi! Tulepas!...
Ilja ei liikahtanutkaan. Hänen tuli paha olla nähdessään Jaakon
itkevän, jonka mieltä hän ei ollut tahtonut pahottaa, ja häntä
hävetti tapella tytön kanssa. Vaan ett'ei Mashalla ollut mitään
tappelua vastaan, sen huomasi hän hyvästi. Sanaakaan sanomatta
poistui hän maakerroksesta ja kuljeksi kauan pihalla, mieli raskaana
ja täynnä katkeria ajatuksia. Sitten astui hän Perfishkan huoneen
ikkunan luo ja katsahti varovasti sisään Jaakko pelasi taas korttia
pienen ystävänsä, kanssa. Masha piti korttejaan viuhkan tavoin
kasvojensa alaosan edessä, ja näytti nauravan, samalla kun Jaakko
tuijotti kortteihinsa ja epävarmasti kosketti milloin mitäkin niistä.
Ilja tuli surulliseksi. Hän käveli vielä hetkisen pihalla ja astui
sitten päättävästi maakerrokseen.
-- Ottakaa minut mukaan! -- sanoi hän, astui pöydän luo.
Hänen sydämensä löi kovasti, kasvoja poltti, ja silmät olivat maahan
luodut. Jaakko ja Masha olivat vaiti.
-- En hauku enää!... Jumalauta, en hauku! -- sanoi Ilja, katsahtaen
heiliin.
-- No, istu sitten... Voi, sinua! -- virkkoi Masha.
Johon Jaakko ankarasti lisäsi:
-- Tyhmyri! Et ole enää mikään lapsi... Pitäisi sinun tietää, mitä
puhut...
-- Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden
pienen nyrkkinsä pöytään.
-- Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.
-- Mutta miksi sinä minua!... -- sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.
-- Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan... -- vastasi Masha
arvokkaasti.
-- No, niin! En ole vihanen... Olihan se oma syyni... -- tunnusti
Ilja hymyillen hämillään Jaakolle. -- Ethän sinäkään ole vihanen, --
ethän?
-- En! Ota kortit...
-- Hurjapää! -- sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.
Hetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin.
Hän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi,
sillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti
hän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja
useimmiten hävisi Jaakko.
-- Voi sinua, mulkosilmä! -- puheli Masha säälitellen, -- taasko
sinusta tuli Matti!
-- Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan
mieluummin "Tyttöä Kamtshatkasta!"
Ja esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti
rakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.
Kun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän
maailmaa kokeneen miehen äänellä:
-- Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!
-- Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan
tosissaan lisäsi:
-- Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan... Vai mitä?
-- Hupsu!... nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat
täyttä kurkkua.
Kun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen,
kertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat
yhtä hauskoja kuin kirjat.
-- Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen,
keksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan
nopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin
lähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai
isäni tai jotakin sellaista... Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa
mitään erityistä, ei hän ota minua kiinni... Kylissä oli hyvä olla,
sillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia,
vaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin
minä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa... Mistä?
Kaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai
kulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella...
Kaikkialla on ketoja, metsiä... Satakielet laulavat... tuntuu kuin
tekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee
mieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu
kuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan.
Mutta olen monasti nälkääkin nähnyt, -- brr! Vatsa on nälästä
niin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan
huimannut... Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi
jumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa.
Ja kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan... Ensin
pelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt
poliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään
ja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin
vastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta
kiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja...
Paljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. -- Minä huutamaan!
Mutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä
sanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat
tietävän kaikki... Hän vei minut poliisikammariin... Siellä oli
kaikenlaisia herroja... Mihin olet menossa? -- kysyivät. -- Vaellan
vaan ympäri maailmaa... Nauraa hohottivat... Pistivät putkaan...
Sielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat
minut hommiinsa... Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa
uskomatta!
Herroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat
nähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa
olivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että
ne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.
Elettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas
uudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut
oppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä
kaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja
sanoi Jaakolle:
-- Me vaan istumme täällä ja happanemme...
* * * * *
Ensi aikoina Pashkan katoamisen jälkeen tuntui Iljasta, kuin häneltä
olisi jotakin puuttunut, vaan pian joutui hän taas haavemaailmaan.
Uudestaan alkoi kirjojen lukeminen, ja Iljan sielu vaipui suloiseen
puoli-uinailuun.
Herääminen tapahtui äkkiä ja odottamatta. Ilja kävi vielä koulua, kun
hänen setänsä eräänä päivänä sanoi hänelle:
-- Kohta olet oppinut tarpeeksi... täytät neljätoista vuotta... alkaa
olla aika ruveta sinulle paikkaa katselemaan.
-- Paikka on hankittava! -- myönsi Petruhakin. -- Ja kun meillä on
paljon tuttavia, en luule sen käyvän vaikeaksikaan... Jashkalle ei
tarvitse paikkaa etsiä, hänellä se on jo odottamassa! Laiskotelkoon
vielä vuoden, vaan sitten on hänen astuttava tiskin taakse. Ja
sinulle, Terjoha, avaan minä toisen ravintolan täällä läheisyydessä.
Saat olla siellä kuin oma isäntäsi, kunhan vaan teet minulle tilin.
Niin, voin kiittää Herraa huolenpidostansa minun suhteeni.
Iljasta kuuluivat nuo sanat tulevan kuin jostakin kaukaa; ne eivät
olleet missään yhteydessä niiden ajatusten kanssa, jotka hänen
mieltään kiinnittivät eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta.
Vaan kerran, varhain eräänä aamuna, herätti hänet setä, sanoen:
-- Nouse ylös ja peseydy pian hyvin puhtaaksi!
-- Mihin on sitten mentävä? -- unisesti kysyi Ilja.
-- Paikkaan! Jumalalle kiitos, löytyi sinulle palveluspaikka!...
Kalakauppaan sait paikan.
Iljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä
pois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut
kaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt,
näytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui
hän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua... Jaakko
astui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää
kallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:
-- Joudu, isä odottaa... Käytkö usein täällä?
-- Käyn...
-- Hyvä... Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.
-- Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, -- virkkoi Ilja vihasesti.
-- Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi
surullisesti Iljaan katsahtaen:
-- Hyvästi nyt, Ilja!
Ilja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja
kirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.
-- Muistahan käydä täällä! -- sanoi Jaakko.
-- Kyllä muistan! -- jurosti vastasi Ilja.
-- Kuulepas puotilaisen ääntä! -- huomautti Masha.
-- Voi sinua, ankka! -- sanoi Ilja hiljaa ja moittivasti.
Vähän ajan päästä kulki hän jo katua Petrahan rinnalla, joka oli
pukeutunut pyhäpukuunsa, pitkään sortuukiin ja nariseviin saappaisiin.
-- Vien sinut nyt hyvin kunnioitetun miehen palvelukseen, miehen,
jonka koko kaupunki tuntee, -- sanoi hän opettavalla äänellä Iljalle,
-- nimittäin Kiril Ivanitsh Stroganin... Hän on saanut mitallejakin
hyvyydestään ja hyväntekeväisyydestään! Hän on äänivaltainen jäsen
kaupungin neuvostossa ja ehkä tulee hän vielä kerran valituksi
joksikin kaupungin hallitusmieheksikin. Palvele häntä rehellisesti ja
uskollisesti, niin kyllä hän sinusta miehen tekee... Sinä olet vakava
poika etkä mikään huimapää... Hänelle on yhtä helppoa tehdä jollekin
hyvä työ, kuin sylkäistä...
Ilja kuunteli häntä ja koetti kuvitella mielessään, minkälainen
kauppias Strogani on. Kummallista kyllä, tuntui hänestä, että
kauppias on Jeremei-ukon näköinen, -- yhtä kuivahkon laiha,
hyväsydäminen ja lystikäs. Vaan tultuaan kalapuotiin, näki hän
kirjotuspulpetin takana pitkän, isovatsaisen miehen. Hänellä ei ollut
haituvaakaan päässä, vaan kasvoja peitti silmistä lähtien kaulaan
asti sankka, punanen parta. Hänen kulmakarvansa olivat myös sankat ja
punaset, ja niiden alapuolella olivat pienet, vihertävät, vihasesti
vilkuvat silmät.
-- Kumarra! -- kuiskasi Petruha Iljalle, osottaen silmillään
punapartaista miestä. Ilja painoi päänsä pettyneenä alas.
-- Mikä nimi? -- jyrisi syvä bassoääni puodissa.
-- Ilja, -- vastasi Petruha.
-- No, Ilja, pidä silmät auki ja ole tarkkaavainen! Sinulla ei saa
nyt olla muita olemassa maailmassa, kuin isäntäsi! Ei sukulaisia, ei
tuttavia -- ymmärrätkö? Olen sinulle isänä ja äitinä -- enempää ei
minulla ole sinulle sanomista...
Ilja vilkasi kulmainsa alta puotia. Vasuissa, jäiden seassa oli
suuria monnia ja sampia, hyllyillä isoja pinoja kuivatuita kuhia,
toutaimia, ja kaikkialla kiilsi läkkilaatikoita. Kirpeä suolaveden
haju täytti ilman, ja puodissa oli tukehuttavaa, ahdasta, kosteata.
Lattialla oli suuria ammeita, joissa uiskenteli eläviä kaloja,
sterlettejä [eräs sampilaji. Suom. muist.], mateita, ahvenia, särkiä.
Eräässä ammeessa muuan pieni hauki sujakehteli rohkeasti sinne tänne,
sysäten tieltään toisia kaloja ja voimakkailla pyrstönsä iskuilla
räiskyttäen vettä lattialle. Iljaa rupesi se säälittämään.
Eräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja
käyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan
pois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti
saada kaloja käteensä.
-- Tartu päähän, hölmö! -- kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui
Ilja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti
hänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien
päätään ammeen seiniin.
-- Liiku sukkelammin! -- komensi kauppapalvelija.
Vaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa,
ruveten sitä imemään.
-- Sormi suusta! -- jyrisi isännän basso.
Sitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä
kellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa
ja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves
kävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin
kuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:
-- Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.
Isäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:
-- Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit
tekosi... Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi... Aivan
koneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni
ruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan
aamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden
jalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät
ja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi
ne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen
jälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty
jollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla
ja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon
ne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä
kauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:
-- Mihail Ignatjitsh!
-- No, mitä nyt?
-- Mitä syövät ihmiset sitten, kun on pyydystetty kaikki kalat ja
teurastettu kaikki naudat?
-- Hölmö! -- vastasi kauppa-apulainen hänelle.
Toisen kerran otti hän sanomalehden tiskiltä ja rupesi sitä lukemaan
puodin ovella. Vaan kauppa-apulainen tempasi lehden hänen kädestänsä,
tyrkkäsi häntä sormellaan nenään ja kysyi uhkaavasti:
-- Keneltä olet saanut luvan siihen, häh? Aasi...
Tästä kauppa-apulaisesta ei Ilja lainkaan pitänyt. Kun hän puhui
isännän kanssa, lisäsi hän milt'ei joka sanan loppuun kohteliaasti
säänteen, vaan takanapäin kutsui hän kauppiasta veijariksi ja
tekopyhäksi, punaseksi perkeleeksi. Joka lauantai ja juhlien aattona
meni kauppias iltakirkkoon ja silloin tuli puotiin kauppa-apulaisen
vainio tai sisar, ja niille antoi hän aina mukaan suuren käärön
kaloja, kaviaria ja säilykkeitä. Erittäin huvitti häntä tehdä pilaa
kerjäläisille, joiden joukossa oli monta vanhusta, jotka muistuttivat
Iljalle Jeremei-ukkoa. Kun puodin ovelle tuli joku ukko ja nöyrästi
kumartaen pyysi almua, otti kauppa-apulainen tavallisesti pienen
kalan päästä kiinni ja pisti sen kerjäläisen käteen pyrstö edelläpäin
niin, että kalan selkäruodot tunkeutuivat pyytäjän kämmenlihaan. Ja
kun kerjäläinen tuskissaan tempasi kätensä takasin, huusi puotilainen
ivallisen-vihasesti hänelle:
-- Etkö huoli? Vähäksikö katsot? Suori tiehesi!...
Kerran otti muuan vanha kerjäläisakka salaa kuivatun kuhan ja kätki
sen ryysyihinsä. Kauppa-apulainen sattui kuitenkin sen näkemään. Hän
tarttui akan tukkaan, otti häneltä pois varastetun kalan, painoi
hänen päänsä alas ja löi oikealla kädellään häntä alhaaltapäin
kasvoihin. Akka ei päästänyt ääntäkään, vaan poistui ääneti pää
kumarassa, mutta Ilja näki, kuinka hänen rikki lyödystä nenästään
kahtena virtana vuosi tummanpunanen veri.
-- Riittääkö? -- huusi kauppa-apulainen hänen jälkeensä.
Ja kääntyen toiseen kauppa-apulaiseen, Karp'iin, sanoi hän:
-- En voi kärsiä noita kerjäläisiä!... Laiskureita ne ovat!
Kulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät
hyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen
minä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin
mato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta
osakseni...
Toinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies.
Hän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan
toimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin
levoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän
kaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin
ilmestyi mikätahansa "ihmetaituri", kävi Karp välttämättömästi
katsomassa sen esityksiä... Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin
sukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli
hän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien
kanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä
taitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt
hänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan
seisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen
siihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän
näköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli
sekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että
ystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin
ei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan
puhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:
-- Hoi, Ilja, nukutko?
-- En...
-- Sitähän minäkin... Mutta miksi sitten aina olet totinen?
-- Minäkö... en tiedä...
-- Taitaa olla sinulla ikävä, vai?
-- On...
-- No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin...
Yhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä
vieraan palveluksessa... Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun
toiset viettävät ikäviä päiviä...
Ja hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä:
-- Sellainen on nyt kerran maailman kulku!
Parin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään
pohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket
päivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa
keuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo.
Se oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä
vakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen
molemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa
ja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös
sisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla
kuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon
asukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran
pihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he
olisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan
tätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki
hän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä
oli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja
likasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä.
Mutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä.
Ja sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän
oleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta,
minkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä
talossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?
Eräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail
valikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi,
rupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika
kiireesti hänelle:
-- Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa...
Olettehan rikas... Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas
on vain pahaa hajua... yksitoikkoista...
Strogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi
häneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.
-- No? -- kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi
sanonut?
-- Jo... -- vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.
-- Tulepas tänne!
Ilja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni,
taivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä,
kysyi:
-- Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?
-- Jumalauta, itsestäni!