-- Perfishkapa ei päästä!...
-- Mutta minä karkaan, -- päättävästi vastasi Pashka.
Ja todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin
pihaa ja kertoi naureskellen:
-- Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!... Nahkatiede ei
häntä huvittanut...
-- Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata,
synkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään.
Hän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena
seinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi
yhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan.
Vanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se
lika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut,
ei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää
sitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden
huutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina,
ei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon,
surullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään,
ikkunoilla.
-- Hoh, hoh! -- sanoi suutari. -- Pian hajoo niinikoppa ja sienet
lentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä
minnekin... Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!...
Löytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee
kaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat
meitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut
kyllästyttämään tämä sikahovi... vaikka olenkin siihen tottunut!
Vieköön piru koko laitoksen!
Turhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan
herroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan
päättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin
kaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille
rakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se
kirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin
nauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä
mädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä
vielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana,
leveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se
olisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle,
katon rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla
siniselle pohjalle oli kirjotettu:
"-- P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka."
-- Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.
Ilja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä
petokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin
toisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin,
niinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä... Elämä talossa
kävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen
kolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus.
Kadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana
istua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen
hirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä
oli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi
Savelin vaimo pää rikkilyötynä.
Petruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon -- pienen huoneen
ravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn,
lautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan
haju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan
ei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa
vastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja
tähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun
vaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen...
Terenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli
nuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän
tarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui
jokaista "te", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti,
katkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten
uskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti
hän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun
poika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen
mieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä
kanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka
omituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät
hänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä.
Yhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui
hänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua.
Olihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat
mieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset
Antipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä
toinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin
karannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä.
Myrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan
samalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki
hopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske
jalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen
sykintä.
Mutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään
ei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät,
ajurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät
ikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat,
kiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan
levottomalta, -- välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin
järjiltään, -- toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha,
toiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka,
Terenti-setä, Matitsa... Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen
tapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.
Kerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka
ravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän
ääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja
tavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa.
Terenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen
kopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi.
Perfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen
suuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman
hyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti
hän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan
hänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä
ei olisi mitään nähnyt.
-- Mikä teidän silmäänne vaivaa? -- kysyi Terenti.
Perfishka hieroi silmää kädellään, katsoi sitten kättään ja selitti
sitten äkkiä kovalla ja selvällä äänellä:
-- Puolisomme Avdotja Petrovna on kuollut...
-- Mitä ihmeitä? -- huudahti Terenti-setä, ja, vilkaisten
pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin.
-- Rauha olkoon hänen sielullensa!
-- Mitä? -- kysyi? Perfishka, yhä katsoa tuijottaen Terentin
kasvoihin.
-- Sanon: rauha olkoon hänen sielullensa.
-- Niin... Hän kuoli!... -- sanoi suutari. Sitten pyörähti hän ympäri
ja poistui ravintolasta.
-- Kummallinen mies! -- mutisi Terenti, päätään pudistaen. Iljankin
mielestä oli suutarin käytös omituista... Kouluun mennessään poikkesi
hän kellarikerrokseen katsomaan vainajata. Siellä oli pimeätä ja
ahdasta. Naiset, jotka asuivat ullakossa, olivat tulleet suutarin
huoneeseen ja seisoivat puoliääneen puhellen yhdessä joukossa
nurkassa, jossa sänky oli. Matitsa koetteli Mashalle erästä pukua ja
kysyi:
-- Puristaako kainaloista?
Masha, joka seisoi kädet ojossa, vastasi oikullisella äänellä:
-- Puristaa!...
Suutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen
silmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin,
pöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt
ikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.
Hänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän
Perfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:
"Oh, sä oma kultasein
Kun sä ryöstit sydämein!
Mihin heitit saaliisi,
Kyllästyitkö vaaliisi?"
-- Hoh, hoh!... Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori
tiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!... En minä
suutu... olen kärsivällinen... Hauku minua, lyö, jos tahdot!... salli
minun vaan hieman pitää lystiä!... sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet,
jokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on
samanlainen, oli hän kuka tahansa!...
"Ken siellä voivottelee,
Ja ketä odottelee?
Vait! hiljaa! ällös sure,
Kovaa leipäkyrsää pure!"
Epätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi
häneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että
Jumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen
vaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka
päissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä
siristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan
hänelle korvapuustinkin...
-- Kas vaan, ai, ai!... -- sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän
iltana. -- Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!
-- Juokse hiiteen Perfishkoinesi! -- vastasi Jaakko
välinpitämättömästi.
Ennenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon
muuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan
istui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja,
että Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa,
ja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan
vielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja
alituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä
ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan
ei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt
huomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria
vaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran:
-- Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan
ystäväni?
-- Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! --
hämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:
-- Kuulehan, -- mene kotiin... Menehän, tulen heti perästä... Näytän
sinulle jotakin!
Hän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli
pian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan
erään punakantisen kirjan.
-- Tule tänne! -- sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen
Terenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä.
Sitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan
rivejä, alkoi lukea:
"Ja äkkiä... huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren... joka
ulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen
miehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki... Hän
kohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan...
kannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin
jyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen... rautaportti lensi palasiksi...
ja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä
ääni... josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun
jalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet... järjetön huimapää!...
Minä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!...' Ritari, savun
sokaisemana..."
-- Mikä se on? -- kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.
-- Häh? -- sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.
-- Mikä se on -- se ritari?
-- Se on sellainen mies... hevosen selässä... keihäs kädessä...
Raoul Peloton on hänen nimensä... Lohikäärme on ryöstänyt hänen
morsiamensa, ihanan Luisen... Vaan kuule edelleen, -- keskeytti
kärsimättömästi Jaakko.
-- Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?
-- Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet...
Sillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta -- ymmärrätkö?
-- Onpas sitä! -- sanoi Ilja silmät suurena. -- Kyllä se puolensa
pitää!...
-- No, kuuntelehan edelleen!... Rinnakkain toinen toisessaan kiinni
istuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä,
astuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt
joutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa
kaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään
muistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut
ryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta
oli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia,
rautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla
rikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa
ja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:
"Ei kuoltuani vainen
Vie mua paholainen.
Päämääräks' elämän paan tuon:
Ma paholaisen moiseks' juon!"
-- Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!
Hanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut
saavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen
kanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:
"Äl' itke, että nuoruudesta
Oot kärsinyt sä pakkasesta;
Kun kuolet -- joudut helvettiin,
Ja siellä tulee kuuma!"
Joka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita
hyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen
kumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, -- ja nämä
yhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa
metsässä.
Mutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä
ulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen
heistä kuiskaamalla luki:
"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi,
kuten ukkonen, tuskasta ja raivosta..."
* * * * *
Kirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä
ihmeelliselle kirjalle: "Guak eli voittamaton uskollisuus", sitten
seurasi "Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja
nuoresta Renzivena-kuningattaresta", ja todellisuuden vaikutukset
väistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä.
Toverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia
rahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat
"Jashka Smertjenski'n" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat
haltioihinsa "Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä" ja yhä
enemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta
sellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat
kahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä
ajalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.
Kerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne
levottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka
Gratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat
vielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli
tavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon
entisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja
kertoi siellä, silmiään räpyttäen:
-- Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän
on juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista...
Kummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne
itseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla
jaloillaan, kun jo täytyy -- maailmalle lähteä onnen ongintaan!
Pashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen
taskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän
katsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi
Perfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari
vastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:
-- Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää
onnensa.
-- Ehkä hänellä on nälkä! -- huomautti Terenti, ja ojensi pojalle
leipäpalasen, sanoen:
-- Pashka, hepäs!
Poika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.
-- Hu-ii! -- vihelsi suutari hänen jälkeensä. -- Taas hän läksi!
Näkemään asti, nuori ystäväni!
Ilja, joka oli katsellut kohtausta huoneensa ovelta, huusi Pashkaa
luoksensa. Tämä mietti hetkisen, ennenkuin noudatti kutsua, ja
tultuaan sitten Iljan kammariin, katsahti hän epäilevästi ympärilleen
ja lyhyesti, tylysti kysyi:
-- Mitä tahdot?
-- Terveheksi!...
-- No terveheksi!...
-- Istu!...
-- Miksi?
-- Muuten vaan!... jutellaan vähän!...
Iljaa hämmästytti Grastheff'in katkonaiset, äkäset vastaukset ja
käheä korkea ääni. Hänen teki mielensä kysellä Pashkalta, missä hän
oli ollut koko kesän ja mitä hän oli nähnyt. Vaan Pashka, joka oli
istunut tuolille, leipää pureksien alkoikin puolestansa itse kysellä
häneltä:
-- Joko lopetit koulunkäyntisi?
-- Keväällä lopetan!
-- Mutta minäpä olen jo lopettanut!...
-- Älähän! -- epäillen huudahti Ilja.
-- Pian minä, vai kuinka?
-- Missä kävit koulua?
-- Vankilassa, vankien luona!...
Ilja astui lähemmäksi häntä ja, katsoen kunnioituksella hänen
laihtuneisiin kasvoihinsa, kysyi:
-- Kuinka kauan istuit? Oliko siellä kauheata?
-- Ei lainkaan kauheata!... Istuin... nelisen kuukautta... Olin näet
monessa vankilassa... eri kaupungeissa... Minä, veikkonen, jouduin
herrojen pariin... Rouviakin oli siellä... oikeata herrasväkeä!
Monenlaisia kieliä puhuvat ja osaavat paljon... Siivosin heidän
koppinsa heille! Iloista väkeä ne olivat, pirut, vaikka olivatkin
vankilassa!...
-- Rosvojako ne olivat olleet?
-- Ensimmäistä lajia, -- vastasi ylpeästi Pashka.
Ilja räpäytti silmiään, tuntien yhä suurempaa kunnioitusta Pashkaa
kohtaan.
-- Olivatko ne venäläisiä? -- kysyi hän.
-- Oli muutamia juutalaisiakin... Kelpo väkeä!... Ne ne ymmärsivät
asiansa, veliseni! Kuka vaan eteen oli sattunut, se oli ryöstetty
paljaaksi!... No, vihdoin joutuivat he kiinni, ja nyt on Siperia
edessä!
-- Kuinka sinä sitten voit oppia siellä?
-- Sanoin vaan hyvin yksinkertaisesti heille: opettakaa minua, --
niinpä opettivat...
-- Lukemaanko ja kirjottamaan?
-- Kirjottaminen on vielä huononlaista!... Mutta lukea osaan niin
paljon kuin tahdot! Olen jo lukenut koko joukon kirjoja!...
Kun puhe siirtyi kirjoihin, vilkastui Ilja.
-- Mekin luemme Jaakon kanssa. Ja niin tavattoman hauskoja kirjoja!
He rupesivat kilvan toinen toisellensa luettelemaan lukemiansa
kirjoja. Pian sanoi Paavali huoaten:
-- Kyllä te, pirut, olette enemmän lukeneet! Ja teidän kirjanne ovat
hauskempia. Minä taas olen enemmäkseen lukenut runoja... Siellä oli
niillä monenlaisia kirjoja, vaan parhaita olivat ne, joissa oli
runoja!...
Pian tuli huoneeseen Jaakkokin, silmät suurina ja nauraa hihittäen.
-- Mitä hihität, senkin pässinpää? -- kysyi Pashka.
-- Ilman aikojani!... Missä olet ollut?
-- Siellä, minne sinä et koskaan voi mennä!...
-- Ajattelepas, -- sanoi Ilja toverilleen, -- että hänkin on lukenut
kirjoja!...
-- Älähän! -- huudahti Jaakko ja rupesi heti ystävällisesti
puhuttelemaan Pashkaa.
-- Toverukset istuutuivat rinnakkain ja heidän välillään sukeusi
vilkas, jos kohta hajanainen, keskustelu.
-- Minä sitä olen nähnyt jos jotakin, jota kaikkea ei kertoakaan
osaa! -- ylpeästi ja innostuneesti virkkoi Pashka. -- Kerran olin
kaksi vuorokautta vallan syömättä! Yöni vietin metsässä... ypösen
yksinäni.
-- Pelottiko? -- kysyi Jaakko. -- Mene koettamaan, niin saat tietää!
Kerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi... Kävin Kasanin
kaupungissakin... Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle
miehelle, joka oli sepittänyt runoja... Se oli tavattoman suuri
mies!... Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun
pääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän
opetellut!...
Hän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti,
lausui totisena, nopeasti:
"Pitkin katua väkeä käy,
Ei löytänyt puute sen luokse;
Mutt' pyydäpä leipää -- pois!
Ne ylpeät huutaa -- juokse
Hiiteen!..."
Hän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua
alas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja
varovasti:
-- Onko tuo runoa!
-- Etkö sitte kuule? -- vihasesti huudahti Pashka. -- Kun on --
luokse -- juokse, -- niin mitä se on muuta kuin runoa...
-- Tietysti se on runoa! -- kiireesti huudahti Jaakko. -- Sinulla on
aina joka asiaan sanomista, Ilja!
-- Olen minä sepittänyt muitakin runoja, -- kääntyi Pashka vilkkaasti
Jaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:
"Taivas harmaa, maa -- yks lokalaikka,
Syys kolkko sateinensa saa.
Mutt' mull' ei missään asuntoa.
Ja nuttu -- paikan päällä paikka!..."
-- Ohoo! -- veti pitkään Jaakko, silmät suurina.
-- Se oli oikeata runoa! -- vakuutti Iljakin.
Pashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään,
ikäänkuin niihin olisi mennyt savua.
-- Sepitän vielä pitkiäkin runoja! -- kehäsi hän. -- Se ei kai ole
niinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee -- kukkia -- metsiä, niittyjä --
peltoja!... Itsestään syntyvät säkeet!...
-- Ja mitä rupeat nyt tekemään? -- kysyi häneltä Ilja.
Pashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan,
virkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:
-- Mitä tahansa!...
Mutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:
-- Ja sitte taas pakenen!...
Vastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat
lapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa
kuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli
juonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän
työtä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut
-- hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin,
kainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni
hänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen,
niin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi --
molemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia.
Kaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten
ja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja
iroonisten kompien puhujana, -- ja hän oli tervetullut vieras joka
suutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi
keventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja
sujuvilla, hauskoilla jutuillaan.
Kun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän
puolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa
lapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut
pitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat
silmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme;
vartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä
pikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen
luota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet
ylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan
itselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä
puhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan
jotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista
laulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä
olevaa talitiaista.