perästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että
jokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen
kaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan
selkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:
-- Kulje nopeammin!...
* * * * *
Edellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä
harvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien
ikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli
kevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi
kirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan
jotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan.
Satuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän
alottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin
jokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.
-- Älä nyt enää ry'i!... -- kielsi häntä Masha, joka suuresti piti
saduista.
-- O... do... ta!... läähättäen sanoi ukko. -- Odota, heti...
lakkaa...
Mutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas
ruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua,
ja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.
Ilja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja
Terenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä
ravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen
iloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:
-- Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?
Tanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden
verkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien,
pienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä
aina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli
siinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina
reippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt
tuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha
rakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi
Terenti-setää:
-- Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!... Hänellä,
mene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä
ällistelet?... Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä
elonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole
ainoatakaan sukulaista!... Ajattelepas sitä!...
Illat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen
Terentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta,
totuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä
tullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut
työssään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi,
ruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita
nousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat.
Puhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän
takana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä -- mikä näytti
siltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.
Kun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli
häntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni
keltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen
heikolla ja aralla äänellä kysyessään:
-- Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?
-- Kiitoksia!... En tarvitse... mitään en tarvitse... -- vastasi
tavallisesti vanhus.
Kyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui.
Mutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.
-- Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, -- sanoi hän kerran
Iljalle, joka istui hänen vieressään. -- Kuoleman hetki on käsissä!
Vaan...
Jeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:
-- Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi
saanut! En ole ehtinyt! Rahaa... olen koonnut rahaa, seitsemäntoista
vuotta olen koonnut... Kirkon rakentamiseen aioin koota... Aioin
kotikylään rakennuttaa Herran temppelin... Ihmisillä pitää olla
Herran temppeleitä... Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä...
Vähän olen koonnut... ei riitä... Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka
olen koonnut... Herra, osota!... Vaan jo lentää korppi, raakkuu,
tunnustelee palaa!... Iljusha, tiedä: rahoja minulla on... Älä kerro,
vaan tiedä!...
Ilja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää
salaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja
katkeruudella puhui.
Muutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa
nurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta
outoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi
kuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:
-- Ksh... Kshsh... pois!...
Poika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli
lukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:
-- Ukko-kulta!
Oven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.
-- Kshsh!... Herra... armahda... armahda... -- Ja äkkiä tuli
hiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti
painoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni
naulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa
vallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä,
likaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin
räiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka
akkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen
katsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan
ja ääneti viittoi käsiään.
-- Ukko-kulta! -- tuskallisesti huudahti poika.
Vanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:
-- Ksh... Petruha... katso, Ju-mala! Se on Hänelle!... se on Hänen
temppeliänsä varten... Ksh... Korppi olet sinä... Herra... Sinun...
Sinun!... Varjele... Pelasta... armahda... armahda... armahda...
Ilja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka
Jeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi
jotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.
-- Varo!... Se on Jumalan!... älä rohkene!...
Vaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja --
äkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi
kuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja,
voimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.
Ilja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten
häntä...
-- Ksh... ksh...
Poika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:
-- Setä!... ukko kuoli...
Terenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti
korjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän
takana.
-- Setä, tule pian!...
-- Mitä ajattelet? -- ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala
hänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa...
Lähden minäkin... katson... Ilja, jää sinä tänne... jos tarvitaan,
juokse hakemaan minua, -- kuuletko? Jaakko mene tiskin taa...
Tulen pian takasin... Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti
kengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat,
kuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle:
-- Mene, mene... paksupää...
Ilja oli hyvin peljästyksissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan,
vaan ei pelkokaan estänyt häntä huomaamasta kaikkea, mitä hänen
ympärillään tapahtui.
-- Näitkö sinä, kuinka hän kuoli? -- kysyi Jaakko myymäpöydän takaa.
Ilja katsahti häneen ja vastasi kysymyksellä:
-- Mutta miksi ne menivät sinne?...
-- Katsomaan!... sinähän heitä kutsuit!...
Ilja oli hetkisen ääneti. Sitte sulki hän silmänsä ja virkkoi:
-- Kauheata se oli!... Kuinka hän häntä tyrkkäsi!...
-- Ketä? -- kysyi Jaakko uteliaana kurottaen kaulaansa.
-- Pirua!... vastasi Ilja miettien.
-- Näitkö!
-- Häh?
-- Näitkö pirun? -- huudahti hiljaa Jaakko juostuaan hänen luoksensa.
Vaan hänen toverinsa sulki taas silmänsä eikä vastannut.
-- Pelästyitkö? -- kysyi Jaakko, nykien häntä hihasta.
Varropas! -- äkkiä, salaperäisesti virkkoi Ilja. -- Minä... juoksen
vähäksi aikaa ulos... niinhän? Mutta älä puhukaan isällesi mitään
lupaatko?
-- Lupaan! Mutta juokse sitten tänne... Epäluulonsa ajamana
poistui Ilja juosten ravintolasta, ja jo hetken päästä oli hän
maakerroksessa. Varovasti, hiljaa, kuten hiiri, hiipi hän laipiossa
olevalle raolle ja uudestaan painautui siihen. Vanhus eli vielä, --
hän korisi... Vaan Ilja ei nähnyt häntä; kuolevan ukon ruumis venyi
lattialla kahden elävän, tumman olennon jaloissa. Hämärässä näyttivät
ne yhdeltä ainoalta, muodottomalta olennolta. Sitten näki Ilja,
että hänen setänsä polvillaan ukon vuoteen vieressä piti käsissään
tyynyä ja kiiruusti ompeli sitä kiinni. Kuului selvästi rihman
nitinä, kun sitä vedettiin vaatteen läpi. Petruha seisoi Terentin
takana kumartuneena hänen ylitsensä. Nyt hän pudisti hiuksiaan ja
moittivasti kuiskasi:
-- Joutuin... rujokas... Sanoinhan sinulle, että pidä varalta rihmaa
neulan silmässä... Mutta ei... piti vielä se nyt tehdä... Voi sinua,
vokkelo! Osasitkohan hyvin tarkastaa... No, anna sen jo olla! Kyllä
jo riittää!... Kuuletko? Mutta toinnu jo, hölmö.
Petruhan tyyni kuiske, kuolevan katkonaiset huokaukset, rihman
nitinä ja tippuvan veden valittava ääni, joka syntyi sen juostessa
ikkunan alla olevaan kuoppaan, kaikki nuo äänet yhdessä saivat
aikaan huminan, joka huumasi pojan päätä. Hän hiljaa loittoni
seinän vierestä ja poistui maakerroksesta. Iso, musta laikka
pyöri, kuten pyörä, hänen silmissään ja hurisi, josta Iljan päätä
rupesi pyörryttämään ja mieltä ellostelemaan. Rappuja noustessaan
ravintolaan, piti hän lujasti kiinni kaidepuusta ja töintuskin jaksoi
nostella jalkojaan, ja saavuttuaan ovelle, pysähtyi hän siihen ja
rupesi hiljaa itkemään. Jaakko hyöri hänen ympärillään puhuen hänelle
jotakin. Sitten tyrkättiin häntä selkään ja Perfishkan ääni kuului:
-- Kuka -- ketä? millä -- minkätähden? Mitä? Kuoliko? Ah...
pir-ru!... -- Ja tyrkättyään taas Iljaa, riensi suutari sellaisella
vauhdilla rappusia alas, että portaat ruskivat hänen jalkojensa alla.
Alhaalla kuului hän vielä kovasti ja valittaen huudahtavan:
-- Jo nyt jotakin!
Ilja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi
tahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää
kyyneliään.
-- Jaakko! -- huusi Petruha, -- juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!...
Sano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen... sukkelasti!
-- Kas vaan!... -- huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä?
hm!...
Terenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha
laski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:
-- Itketkö? Itke vaan, -- se on hyvä... Näytät olevan kiitollinen
poika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun
suuri hyväntekijäsi!...
Hän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:
-- Muista, ett'et vasta seiso oven takana...
Ilja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha
seisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen
edessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili.
Mutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän
vasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.
-- No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti
Petruha.
Minäkö?... Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.
-- Minkä tapauksen johdosta? -- vitkaan kysyi viinuri.
-- Jo nyt jotakin! -- huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan.
-- Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä
tuleekin! Sananen -- toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!
-- Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? -- kysyi Petruha, nyt jo
ystävällisesti hymyillen.
-- Ilman vaan... sydämeni yksinkertaisuudessa!
-- Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!
-- Hah, hah, haa! -- kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.
Ilja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi
ulos.
Sinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan
huonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti
pesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi
sitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten
pulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan
ravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade
rapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi... Terenti liikkui huoneessa
kuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun
läheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti
siltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi
sedälle.
-- Ksh... kshsh...
Pojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus,
-- oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä.
Häntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen
viereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta
setää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn
vartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen
kimeän äänen:
-- Poikani, poikani! Herra tietää määrän...
-- Panisit maata! -- sanoi vihdoin malttamattomasti Ilja
kärsimättömällä äänellä.
Kyttyräselkä hätkähti ja tuli liikkumattomaksi. Sitten kysyi hän
hiljaa ja arasti:
-- Mitä? Kuka se on?
-- Minä, panisit maata, sanon...
-- Heti! Heti, heti!... -- kiireesti virkkoi kyttyräselkä ja rupesi
hyörimään pöytien ympärillä nopeasti kuin hyrrä. Ilja ymmärsi, että
setääkin peloitti ja hyvillä mielin ajatteli hän itsekseen:
"Niin sinulle pitääkin!..."
Ulkona sataa tihuutti yhä, jostakin kuului kumakoita iskuja. Tuli
lampussa vavahteli, vaan teekannut ja pullot näyttivät vaieten
hymyilevän. Ilja kätki päänsä sedän puoliturkkiin ja makasi henkeään
pidätellen. Äkkiä rupesi hänen läheltään kuulumaan outoa ääntä.
Hän jähmettyi pelosta, pisti päänsä näkyviin ja huomasi, että
Terenti-setä oli polvillaan pää niin syvään painettuna, että leuka
nojasi rintaan, ja kuiskaili:
-- Herra Jumala, Isämme... Herra! Hänen kuiskimisensa muistutti
Jeremei-ukon kähinää. Huoneessa vallitseva hämärä näytti olevan kuin
liikkeessä ja lattia keikkuvan sen kanssa, vaan savutorvissa vinkui
tuuli.
-- U-u-u-u!...
-- Älä rukoile, -- ääneen huusi Ilja.
-- Oh, mitä sinä nyt? -- puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. -- Nuku,
Jumalan nimessä!
-- Älä rukoile! -- itsepäisesti toisti poika.
-- No, no... en, en...
Pimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea
hengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne
setää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.
-- Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?... pelästyneenä kuiskasi setä
tarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja
itkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:
-- Herra Jumala! Kun voisi piiloutua... jonnekin... kaikesta... Herra
Jumala!
-- Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä
ilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan...
* * * * *
Suuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli
hän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut
olla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa
perää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja
luottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti
häntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden
liian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat
aina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja
tutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi
muisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja
hänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen
vanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka
hänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut
Petruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen
huomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen
katkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä
enemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka
kerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi
siitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi
vähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon
asukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi,
konnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti
tervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki
haukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä
jokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja
kokki kaatoi likavettä hänen niskaansa... Kaikki käyttivät hyväkseen
hänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin
haukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta
vaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta
ravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona,
teki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista,
rakasti lasten leikkimistä...
Ilja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa -- Perfishka --
suutari -- oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin
tuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui
ravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia
naurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti
samainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän
asetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia
irvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan.
Eikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien
opettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta,
jonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön
syvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.
Kun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen
pojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan
oli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut
vettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät
suutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän
seuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:
-- Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin
hunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee
työtä... tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!...
-- Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!... -- käheällä
äänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. -- Luuletko, ett'en
huomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi
kuormallesi. Kun edes kuolisin!... Kun voisinkin vapauttaa sinut!...
-- Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä
sinä minua!... Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan
siksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle,
ja tulee kaikki toisin... ikkunat, ovet... kaikki! Ikkunat tulevat
kadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme
ikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä!
Asiat alkavat mennä huristaa hyvin!... Hei, vaan! Keitä munaa, paista
rieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!
Ilja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että
hän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina
jokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti
hanuria.
Petruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta
iltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman
jälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana,
vaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa
kaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.
Paljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää,
kaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa
vaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät
hänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä
ei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli
Iljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan
kireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti
kuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään
itsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.
Hän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä
kaipauksella.
-- Ikävä on!... Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille
satuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!...
-- Kaikkea hän osasi, -- synkästi virkkoi Ilja.
Kerran Jaakko salaperäisesti sanoi toverilleen:
-- Tahdotko, niin näytän sinulle erään asian?
-- Tahdon!...
-- Mutta vanno ensin, ett'et kerro kenellekään!...
-- Jumalauta, en kerro!
-- Olen kirottu, jos kerron, sano!...
Ilja toisti valan, ja sitten vei Jaakko hänet pihan nurkkaan
lehmuksen luo. Siellä irrotti hän puun rungosta siihen taitavasti
sovitetun kaarnapalasen, ja sen alta tuli näkyviin suuri aukko
puussa. Se oli kolo, jota oli laajennettu veitsellä ja kauniisti
koristettu sisästä erivärisillä vaatetilkuilla ja papereilla,
teepaketeista otetulla lyijypaperilla ja metallipalasilla. Reiän
pohjalla oli pieni vaskinen pyhäinkuva, ja sen eteen oli pystytetty
vahakynttilänpätkä.
-- Näitkö? -- kysyi Jaakko, asettaen taas paikoilleen kaarnapalasen.
-- Näin... Miksi sinä sellaista?...
-- Se on rukoushuone!... -- selitti Jaakko. -- Rupean, näet, öisin
käymään täällä; sytytän kynttilän ja rukoilen. Mainiota?
Toverin hanke miellytti Iljaa, vaan hän heti rupesi pelkäämään sen
vaarallisuutta.
-- Entä, jos huomaavat tulen? Silloin antaa isäsi sinulle selkään!...
-- Yöllä -- kuka sitä huomaisi? Yöllä kaikki nukkuvat; maan päällä on
aivan hiljaista... Olen pieni: päivällä ei Jumala kuule rukoustani...
Vaan yöllä hän kuulee!... Kuuleekohan?
-- En tiedä!... Ehkä kuulee!... miettivästi sanoi Ilja, katsoen
toverinsa suurisilmäisiä, kalpeita kasvoja.
-- Rukoiletko sinä minun kanssani? kysyi Jaakko.
-- Mitä sinä tahdot rukoilla? -- kysyi vuorostaan Ilja, ja he
hymyilivät toinen toisellensa.
-- Minä rukoilen sitä, -- sanoi Ilja, että tulisin viisaaksi... ja
vielä, että minulla olisi kaikkea, mitä haluan!... entä sinä?
-- Minäkin...
Vaan hiukan ajateltuaan selitti Jaakko:
-- Aioin vaan ilman aikojani... rukoilla... tarkoituksetta!...
Antakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!... Mutta jos sinä tahdot
rukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!
-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Ilja.
He päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä
pani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä
ja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät
uni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan
haihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.
Saman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen,
-- oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja
tiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti
kuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei
ollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä
Perfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät
toverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän
näytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan,
joista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen
rinnallaan.