pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta
pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni.
Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan
mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä
leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti
tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin
kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen
huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän
kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom.
muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä.
Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa
toverilleen kummallisia unia. -- Minulla on olevinaan paljon rahaa,
kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä
tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan!
Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika
vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!...
keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä -- äärettömän paljon! Tarttuivat
minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!
Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja
kasvot saivat lammasmaisen ilmeen...
-- Entä sitten? -- rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen
loppua.
-- Niin, lensin aivan näkymättömiin!... miettivästi päätti Jaakko.
-- Mihin?
-- Niin... aivan näkymättömiin!
-- Voi sinua! -- moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!...
Ravintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään
silmiään, huusi:
-- Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!...
Ilja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona
hänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui
hän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian
katkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.
* * * * *
Jeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren,
raskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne
uteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena,
kyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon
seuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:
-- Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!
Toiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan
oli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti
irvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:
-- Huh, kuinka löyhkää!
-- Miksi ne härnäävät? -- hämillään ja harmissaan kysyi hän
sedältään. -- Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?
-- Mitä vielä! -- puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen
veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. -- Ne vaan ilman aikojaan
tekevät kiusaa... Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!... He tottuvat...
ja sinäkin totut...
-- Saappaillekin nauravat ja paltolle!... Mistä lieneekään
likakaivosta löytänyt, -- sanovat...
Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:
-- Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!... Hänkö? Lapseni! Kuka
sitten, joll'ei Hän!
Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla
Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset
tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin
sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se
leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään
suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti
hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät
häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja
katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui
se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja
vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään,
karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä
ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi
toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit.
Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan
vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään,
tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat.
Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa
tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja
kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti
niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen
ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä
koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka
päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin
kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:
-- Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet,
he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun... Kuinka niin
suuri esine sopii silmään?
Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.
-- Katsopas aurinkoa!...
-- Mitä siitä? -- kysyi Ilja.
-- Se paistaa!...
-- Entä sitten?...
-- Ei mitään!... Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja
kuu sen vaimo!... Siitäpä sitte tähdet!...
Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten
ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä
tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon,
ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.
Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi
Jeremei-ukolle:
-- Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in
poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja
tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin...
-- Siinäpä on hyvä mies! -- liikutettuna sanoi Jeremei.
-- Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti
hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi
hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!... Isä sitten löi
Vanjkaa!... Näetkö, millaisia ovat!
-- Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! -- neuvoi häntä ukko,
rauhattomasti räpyttäen silmiään. -- Katso asiaa niin, kuin se ei
lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme
osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa.
Hän tietää kaikelle mitan ja painon!... Minä, näet, olen kauan
elänyt ja katsellut ympärilleni, -- niin paljon vääryyttä olen
nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!...
Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata
niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut
tielleni... Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä...
-- No-o! -- epäillen virkkoi Ilja. -- Mitä tuntemista siinä on? Jos
toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!...
Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään,
ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti
arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja
kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa
ja silmänsä yhä tummenivat:
-- Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.
-- Se on tietymätöntä!... Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä
tuomitsemaan eläviä ja kuolleita... vaan milloin? -- Se on
tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina...
-- Lähdetään vaan!...
-- Kas niin!...
-- Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten
joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti
Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi,
ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan
oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat
messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä,
pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu
väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.]
kauniita leikkauksia.
Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin
kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä
loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan
ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin,
sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua;
sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä
keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä,
joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet
kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven
avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina,
riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla
lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa
kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka
Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff,
väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea.
Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan
kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa
sieltä ihmisten kasvoja.
Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin
keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä
korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän
poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi
sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten
kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin
ennenkin, -- synkkänä ja loukkautuneena.
Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata
siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä.
Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä
onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri
valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui
valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen
kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin
Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri,
tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla
kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät
muistonkin siitä.
Palatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon
portilla.
-- Katsopas! -- sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on
tappelu!... Juostaan!
He läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että
pihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:
-- Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli
kokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti,
liikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät
heti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata
vasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään
ympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli
rutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä,
istui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut,
sormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut
käsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua.
Sepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta;
saattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet
näyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän
ovenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet,
vaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että
hän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän
rintansa koko voimalla.
Väki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset,
ankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin,
niin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä... Vihdoin
tunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä:
vapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:
-- Hepäs... juo...
-- Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, -- virkkoi joku
puoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan,
kauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään
kauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:
-- Minä häntä varotin... Herkeä, raato! Sanoin -- pidä varasi,
tapan sinut! Annoin anteeksi hänelle... monesti anteeksi annoin...
Ei totellut... Niin se sitten kävi!... Pashka on nyt orpo...
Ukko-kulta... Pidä häntä silmällä... Sinua rakastaa Jumala... Pidä
silmällä...
-- Voi sinua! -- surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla
kädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:
-- Katso roistoa!... Vieläpä Jumalasta puhuu!...
Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin
peto:
-- Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!
Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi
se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan
heti pyörähti takasin ja suurena, suorana -- meni pajaan. Kaikki
näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin
päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi
heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään;
hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta
joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän
oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.
Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten
köytettiin seppä ja vietiin pois.
-- Jääkää hyvästi... hyvästi, ukko-kulta! -- huudahti Savel,
astuessaan ulos portista.
-- Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! -- kiirehtien ja
heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.
Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle...
Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä,
synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis
makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli
nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan,
syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli
hänen puhettaan.
-- Hänkö olisi tappanut? -- salaperäisen hiljaa puhui vanhus. --
Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata
tappaa... Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään... Ei hän
tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!
Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä,
ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.
-- Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!
-- Mitä sanot, kauanko? -- arvokkaasti tiedusteli poliisi.
-- Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta... Hevonen
on minun... Koira on minun... vaan vaimo on -- Jumalan!... Hän
on -- ihminen!... Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta
paratiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa... Vaan
musta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!...
Hänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa... Hän itse
tekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista...
-- Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, -- sanoi
poliisi ja sylkäsi.
-- Mutta kuka sai hänet sen tekemään? -- huusi vanhus. -- Tutkipas,
kuka sai hänet niin tekemään?
-- Varropas! -- sanoi poliisi. -- Mikä on hän sinulle, tuo seppä?
Poikako?
-- Ei, vielä mitä!...
-- Varropas! Sukulainen kenties?
-- E-ei. Ei ole sukulaisia minulla...
-- Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?
-- Minäkö? Mutta Herra Jumala...
-- Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: --
vanhuuttasi löpiset... Ja -- mene nyt tiehesi!
Poliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois
ukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua
nopeasti, vinkuvalla äänellä.
Kalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui
erään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja
muita ullakossa asuvia naisia.
-- Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! --
puheli muuan naisista. -- Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei
Pashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui
rihkamakauppiaan Malafejeff'in luona... hän yhä juopotteli...
-- Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.
-- Niin, niin!... Hän se alun teki...
-- Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä... tyyneesti sanoi Makar. --
Se olisi hyvin yksinkertaista... Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas
omaani.
-- Eivät ehdi valitsemaan! -- sanoi iloinen Perfishka suutari.
-- Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin
kuitenkin!...
-- Kärsit kai, piru! -- jurosti sanoi Matitsa.
Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja
kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan,
maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat
liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla
silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut
ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan
vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti
päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi
rukoilee Häneltä jotakin.
Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen
johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa
istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin
pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen
viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään.
Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan
tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin
tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin
haluttomasti, välinpitämättömästi:
-- Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli
isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin
yhtäpäätä oli tukasta repinyt... Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä
merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, -- olimme
pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan
ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit
ja astui häntä kohden... Astuu hän hiljaa, kuin hiipien... Minä ihan
suljin silmäni -- kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En
huutanut... Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat
suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä... Mutta sitten käänsi hän
selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta...
Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa
vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja
hengitti sen ulos pitkään, sanoen:
-- Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!
Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.
-- Äiti heilutti käsiään ja kaatui... kuin olisi veteen pudonnut...
Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja
viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat
ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan
hän pää syvään painettuna oli ääneti.
-- Kuoliaaksiko löi? -- kysyi Masha ääni vavisten.
-- Hölmö! -- päätään nostamatta virkkoi Pashka.
Jaakko syleili tyttöä ja siirsi hänet lähemmäksi itseään, vaan Ilja
siirtyi Pashkan viereen ja hiljaa kysyi häneltä:
-- Onko sinun sääli äitiäsi?
-- Mitä se sinua liikuttaa? -- vihasesti vastasi Pashka.
Kaikki vaieten katsahtivat häneen.
-- Hänhän vietti sopimatonta elämää, kuului Mashan kaikuva ääni, vaan
Jaakko kiiruusti ja levottomasti keskeytti hänen puheensa:
-- Kummakos se oli!... Muistatko millainen oli seppä?... Aina oli hän
musta, kauhea, äreä! Vaimo taas oli iloinen kuin Perfishka... Hänestä
tuli elämä ikäväksi... sepän kanssa...
Pashka katsahti häneen ja rupesi puhumaan jurosti, lujasti, kuten
aikainen:
-- Minä sanoin hänelle monasti: pidä varasi, äiti! Hän tappaa
sinut!... Ei uskonut... Toisinaan vain pyysi, ett'en kertoisi mitään
isälle... Makeisia osti minulle siitä. Vääpeli taas tavantakaa
lahjoitteli minulle viisikopeekkaisia. Tuon hänelle kirjeen, ja heti
pistää hän viisikopeekkaisen kouraani... Hän on hyväluonteinen!...
Vahva hän on... Suuret viikset...
-- Onko hänellä sapelia? -- kysyi Masha.
-- Suuri onkin! -- vastasi Pashka ja lisäsi ylpeästi: -- kerran vedin
sen ulos huotrasta, -- raskas oli, perkele!
Jaakko mietteissään virkkoi:
-- Nyt olet sinäkin orpo... kuten Iljushka...
-- Enpä niinkään, -- tyytymättömästi vastasi orpo. -- Luuletko, että
minäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!
-- En minä sitä tarkottanut...
-- Nyt saan tehdä mitä tahdon!... sanoi Pashka ylpeästi nostaen
päätään ja silmät vihasta kiiluen. -- En ole orpo... vaan... elän
vain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin
hänet vankeuteen... Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon
paremmin kuin te!
-- Mutta mistä saat vaatteet? -- kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen.
-- Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!... Mitä
siihen sanot?
-- Vaatteetko? Minä myyn pajan!
Kaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa
voitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja
kohottausi vielä korkeammalle.
-- Ostan vielä itselleni hevosen... nopean hevosen! Ratsastan sillä
sitten kouluun!...
Se ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka
hymyily oli arka, -- värähti huulilla ja heti katosi.
-- Kukaan ei sinua enää tästä lähin lyö, -- äkkiä sanoi Masha
Pashkalle, katsoen kateellisesti häneen.
-- On niitä halukkaita! -- vakuuttavasti väitti Ilja.
Pashka katsahti häneen ja, sylkäisten uljaasti syrjään, kysyi:
-- Sinäkö, vai? Koetappas!
Taas sekaantui puheeseen Jaakko.
-- Kuinka ihmeellistä, toverit!... oli olemassa ihminen, käveli,
puhui ja teki vaikka mitä, kuten muutkin, -- oli elävä ihminen, vaan
lyötiin häntä sitten pihdeillä päähän häntä ei ole enää olemassa!...
Lapset, kaikki kolme, tarkasti katsoivat Jaakkoon, jonka silmät
seisoivat selkosen selällään, hullunkurisesti pullistuneina ulos
päästä.
-- Nii-in! -- sanoi Ilja. -- Minäkin olen ajatellut sitä...
-- Sanotaan -- kuoli, -- hiljaa ja salaperäisesti virkkoi Jaakko, --
mutta mikä kuoli?
-- Henki lensi pois, -- jörösti selitti Pashka.
-- Taivaaseen, -- lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni,
katsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, -- suuri,
kirkas, joka ei tuikkinut -- oli lähempänä maata kuin toiset ja
katsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä
kohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi
ja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään
räpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret
silmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.
-- Pashka! -- huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,
-- Mitä?
-- Ajattelen, näes, yhä... -- Iljan ääni katkesi.
-- Mitä? -- niinikään hiljaa kysyi Jaakko.
-- Kaikkia...
-- No?
-- Kuinka he... Eivät ole niinkuin pitäisi... Surmattiin ihminen...
jokainen hyörii, pyörii... puhuu jos jotakin... Mutta kukaan ei
itke... kukaan ei säälittele...
-- Nii-in... Jeremei kuitenkin itki...
-- Hän on toista, hän... Entäs Pashka! Kertoi kuin satua...
-- Hän teeskentelee... Hän on pahoillaan, vaan häntä hävettää meidän
nähden itkeä... Äsken hän juoksi tiehensä ja kenties hän nyt...
He istuivat hetkisen vaiti hyvin lähellä toisiansa.
Masha oli nukahtanut Jaakon polvelle ja hänen kasvonsa olivat jääneet
entiseen asentoonsa, taivasta kohden.
-- Pelottaako sinua? -- kysyi taas kuiskaten Jaakko.
-- Pelottaa! -- vastasi Ilja.
-- Nyt hänen sielunsa kuljeksii tästä lähin täällä...
-- Nii-in!... Masha näkyy nukkuvan...
-- Pitäisi viedä hänet kotiin... vaan peloittaa liikahtaakin...
-- Mennään yhdessä...
Jaakko laski nukkuvan tytön pään olkapäätään vasten, tarttui
käsillään hänen hentoon ruumiiseensa ja vaivoin nousi seisomaan,
kuiskaten virkkaen:
-- Odota, Ilja, menen edellä...