KOLME YSTÄVYSTÄ I
Kirj.
Maksim Gorkij
Venäjänkielestä suomentanut
Anton Helve
Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö,
1903.
I.
Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja;
niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli
vanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, --
Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:
Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä,
maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin
ajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja
meni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen
mökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä
luoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus
ihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen
majansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen
kynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen
oli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut
vapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten
kumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä
pois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran
kumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan
vuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut
hänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen
luonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja
kumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan
ei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.
Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se
tapahtui seuraavalla tavalla:
Ispravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.]
poliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovan
polvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.
-- Hei, sinä siellä! -- huusi hänelle ispravnik. -- Tule ulos!
Särjemme pesäsi!... -- Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka
tahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin
käski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään
erakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti,
hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia.
Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten
satuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.
Kalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivat
maahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissään
majan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puiden
lehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä ja
kuulematta... Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi sen
isäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkin
hirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnik
astuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsä
taivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:
Armon Jumala... Anna heille anteeksi.
Ja, kaatuen seljälleen, kuoli hän.
Kun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko,
kaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänyt
kahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jo
keskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin,
kun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja.
Kaikilla oli hänestä valittamista: äidillä, kylänvanhimmalla,
naapureilla; hänet pistettiin kylmään koppiin, löylytettiin
ruoskilla, lyötiin muutenkin, tuomitsematta, vaan ei mikään
taltuttanut Jaakon reimaa luonnetta ja yhä vaikeammaksi kävi hänelle
elämä kylässä, lahkolaisten joukossa, jotka olivat ahkeria kuin
myyrät, ankaran-vakavia joka suhteessa ja itsepäisesti säilyttivät
vanhan uskon käskyt. Jaakko poltti tupakkaa, joi viinaa, pukeutui
saksalaiseen pukuun, rukoushetkissä eikä hartaudenharjoituksissa
käynyt, ja kun vakavat ihmiset varoittivat häntä, muistuttaen hänelle
isästä, vastasi hän leikillisesti:
-- Odottakaa, kunnian-ukot, -- kaikella on määränsä. Kunhan tässä
tarpeeksi syntiä teen minäkin, niin kadun. Mutta nyt on vielä
aikaista. Isällä älkää minua nuhdelko, -- viisikymmentä vuotta teki
hän syntiä, vaan katui vain kahdeksan... Syntiä on minulla kuten
linnunpojalla untuvia, vaan kunhan synnit kasvavat, kuin variksen
sulat, silloin on pojan aika katua...
-- Kerettiläinen! -- sanottiin Jaakko Lunjeffista kylässä, ja
häntä vihattiin ja pelättiin. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen
Jaakko nai. Hurjalla elämällään oli hän hävittänyt kokonaan isän
kolmikymmenvuotisella ahkeralla työllä kokoaman omaisuuden, niin
ett'ei kukaan syntymäkylässä tahtonut antaa hänelle tytärtään
vaimoksi. Jostakin etäisestä kylästä otti hän kauniin orpotytön, ja
voidakseen pitää häät, möi hän isän mehiläispesät ja parin hevosia.
Hänen veljensä Terenti, arka, vaitelias ja pitkäkätinen kyttyräselkä,
ei estänyt hänen elämistään; kivulloinen äiti makasi uunilla ja
puheli sieltä hänelle pahaa ennustavalla, käheällä äänellä:
-- Kirottu!... Sääli armastasi!... Muista!...
-- Älkää hätäilkö, äitikulta! -- vastasi tavallisesti Jaakko. -- Isä
puhuu puolestani Jumalalle...
Alussa, lähes kokonaisen vuoden, eleli Jaakko vaimoineen
säädyllisesti ja hiljalleen, alkoipa jo töitäkin tehdä, vaan sitten
taas hurjaantui, ja oltuaan useita kuukausia kadoksissa, palasi hän
vaimonsa luo pahanpäiväiseksi peitottuna, repaleisena, nälkäisenä...
Kuoli sitten Jaakon äiti; hautajaispidoissa juopunut Jaakko kuritti
niin kovakouraisesti vanhaa vihamiestään, kylänvanhinta, että hänet
siitä hyvästä pistettiin rangaistuskomppaniaan. Oltuaan siellä
aikansa, ilmestyi hän taas kylään, pää paljaaksi ajeltuna, synkkänä,
ilkeänä. Kyläläiset yhä enemmän vihasivat häntä, siirtäen vihansa
Jaakon perheeseenkin, etenkin viattomaan kyttyräselkään Terentiin,
joka pienestä pitäen oli ollut tyttöjen ja poikien pilkan esineenä.
Jaakkoa haukuttiin vangiksi ja ryöväriksi, Terentiä rujokkaaksi ja
velhoksi. Terenti vastaukseksi haukkumisiin ja ivaan vaikeni, Jaakko
taas julkisesti uhkasi kaikkia:
-- Hyvä! Odottakaahan!... Kyllä teille näytän!
-- Hän oli tuossa neljänkymmenen seuduissa, kun kylässä sattui
tulipalo; häntä syytettiin sytyttäjäksi ja hänet lähetettiin
Siperiaan.
Terentin niskoille jäi Jaakon vaimo, joka tulipalon aikana oli
tullut hulluksi, ja hänen lapsensa Ilja, kymmenvuotias tanakka
mustasilmäinen poika, joka ikäänsä nähden tuntui pikkuvanhalta. Kun
Ilja kulki kadulla, juoksivat kylän lapset hänen kintereillään ja
viskelivät häntä kivillä. Aikaihmiset taas hänet nähdessään sanoivat:
-- Hyi, paholaisen pentu! Pakkotyöläisen sikiö!... Kunpahan
loppuisit!...
Ruumiilliseen työhön kykenemätön Terenti oli ennen tulipaloa käynyt
kauppaa tervalla, langalla, neuloilla ja kaikella rihkamalla, vaan
tulipalo, joka poltti puoli kylää, hävitti Lunjeffien mökinkin ja
kaikki Terentin tavarat, niin että sen jälkeen Lunjeffeille jäi
jälelle vain hevonen ja neljäkymmentäkolme ruplaa rahaa -- eikä
mitään muuta. Huomattuaan, ett'ei hän mitenkään voinut enää tulla
toimeen kylässä, jätti Terenti veljensä vaimon erään loisvaimon
hoidettavaksi puolenruplan kuukautisesta maksusta, osti vanhat
vankkurit, istutti veljenpoikansa niihin ja päätti matkustaa
lääninkaupunkiin, toivoen siellä eräältä Lunjeffien kaukaiselta
sukulaiselta, joka palveli viinurina muutamassa ravintolassa, Petruha
Filimonoff'ilta, elämisen apua.
Läksi Terenti kotisijoiltaan yöllä, kaikessa hiljaisuudessa, kuten
varas. Ääneti ohjasi hän hevostaan ja tavan takaa katsahti taaksensa
suurilla mustilla silmillään. Hevonen kulki käyden, vankkurit
heiluivat mainiosti, ja pian nukkui Ilja heiniin kaivautuneena syvää
lapsen unta...
Heräsi hän keskellä yötä jostakin peloittavasta, oudosta äänestä,
joka muistutti suden ulvontaa. Yö oli valoisa, vankkurit seisoivat
metsänrinteessä; niiden lähellä kuljeskeli hevonen ja päristellen
hamuili suuhunsa kasteista ruohoa. Suuri, kuivalatvainen mänty kasvoi
kaukana kedolla yksinäisenä, ikäänkuin metsästä karkoitettuna. Pojan
tarkat silmät etsivät rauhattomasti setää, ja yön hiljaisuudessa
kuului selvästi hevosen kavioiden harva, kumea tömähteleminen maahan,
raskailta henkäyksiltä tuntui sen pärskyminen ja alakuloiselta kuului
käsittämätön vapiseva ääni, peloittaen Iljaa.
-- Se-tä! -- hiljaa äänsi hän.
-- Hä, mitä? -- kiireesti vastasi Terenti, ja ulvonta heti taukosi.
-- Missä olet?
-- Täällä... makaa vaan...
Silloin Ilja huomasi, että setä, mustana ja näköjään kuin maasta
kiskottu kanto, istui muutamalla kummulla metsän rinteessä.
-- Minua peloittaa, -- sanoi poika.
-- Mikä sitten? Mikä peloittaa?... Yksin me olemme...
-- Mikä ulvonee...
-- Unta näit... -- hiljaa sanoi kyttyräselkä.
-- Totta jumaliste ulvoo.
-- No... lienee susi... Se on -- kaukana... Nuku sinä vaan...
Vaan ei enää nukuttanut Iljaa. Hiljaisuus tuntui kolkolta, ja
korvissa yhä kuului valittava ääni. Hän katsahti ympärilleen, seutua
silmäsi, ja huomasi, että setä katsoo sinne, missä vuoren takana,
kaukana metsän keskellä, seisoo viisitorninen, valkoinen kirkko
ja jonka yläpuolella kirkkaasti kumottaa suuri, pyöreä kuu. Ilja
tunsi sen Romodanoff'in kirkoksi ja tiesi nyt, että kaksi virstaa
tännempänä, lähempänä häntä ja setää, metsän keskellä, laakson
partaalla, on heidän kylänsä -- Kitjeshnaja.
-- Emmepä ole kauaksi päässeet, -- virkkoi hän miettivästi.
-- Mitä? -- kysyi setä.
-- Kauemmaksi pitäisi kulkea, sanon... Voi vielä joku sieltä...
Ilja nyykäytti vihamielisesti päätään kyläänsä päin.
-- Lähdemme... odota... -- virkkoi setä.
Ja taas syntyi hiljaisuus. Ilja kytristyi kokoon nojaten vankkurien
etuseinään, ja alkoi katsoa sinnepäin minne setä katsoi. Kylää
ei näkynyt metsältä, vaan hänestä tuntui kuin hän sen näkisi
kokonaisuudessaan mökkineen ja ihmisineen, ja pajuineen, joka kasvoi
keskellä katua olevan kaivon vieressä. Pajun juurella makaa hänen
isänsä köydellä sidottuna, päällä risainen paita; kädet ovat sidotut
selän taakse, paljas rinta on työntynyt ulospäin ja pää on ikäänkuin
kasvettunut kiinni pajun runkoon. Makaa hän liikkumatta kuin tapettu,
katsoen kauheannäköisillä silmillään talonpoikia, jotka seisovat
kylänvanhimman mökin luona. Niitä on paljon, kaikki ne ovat ilkeitä,
huutavat ja riitelevät. Sitä muistellessaan tuli pojalle ikävä ja
katkera pala nousi kurkkuun, Häntä itketti ikävästä ja öisestä
kosteudesta, vaan ei hän tahtonut häiritä setäänsä, ja siksi hän
pidättihe, kytristäen yhä enemmän kokoon pientä ruumistaan...
Äkkiä kuului taas hiljaista ulvomista. Ensin joku raskaasti huokasi,
itkeä nyyhkytti ja sitten valittavasti ulisi:
-- Oo-oo-uu-oo-oo!...
Poika hätkähti kauhusta ja milt'ei jäykistyi. Vaan ääni yhä kuului,
ja se kasvoi.
-- Setä! Sinäkö ulvot?... -- huusi Ilja.
Terenti ei vastannut eikä edes liikahtanutkaan. Silloin poika hyppäsi
vankkureista maahan, juoksi sedän luo, lankesi polvilleen hänen
jalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympäri ja alkoi itkeä. Itkunsa
lomasta kuuli hän sedän äänen:
Häätivät... meidät... Herra Ju-mala! Mihin menemme...?
Vaan poika, niellen kyyneleitään, puhui:
-- Annahan aikaa... kasvan suureksi... näytän niille!... niin...
Itkettyään kyllikseen, nukkui hän. Silloin otti setä hänet syliinsä,
kantoi hänet vankkureihin, vaan itse poistui hän loitommalle ja
rupesi taas ulvomaan pitkäveteisesti, valittavasti.
* * * * *
Muisti Ilja tulonsa kaupunkiin. Heräsi hän eräänä aamuna varhain ja
näki edessään joen, leveän, sameavesisen, ja sen takana, korkealla
vuorella, ryhmän taloja, puna- ja vihreäkattoisia ja korkeita, ja
talojen välillä tuuheita puita. Talot ylenivät vuoren rinnettä
tiheänä, kauniina ryhmänä, ja vuoren harjalla muodostivat ne tasaisen
rivin ja katsoivat sieltä ylpeästi joen poikki. Kirkkojen kultaiset
ristit ja kupoolit kohosivat niiden kattojen yläpuolelle korkealle
taivaalle. Aurinko oli vasta noussut; sen vinot säteet heijastivat
talojen ikkunoihin, ja koko kaupunki säteili kirkkaanvärisenä, kiilsi
kullalta.
-- Niinpä sitä nyt, ai-ai! -- hiljaa huudahti poika, katsellen silmät
selkosen seljällään, mainiota kuvaa, ja kauan, vaieten, ihaili sitä.
Sitten välähti hänen mieleensä levoton ajatus, missä tulee asumaan
hän, pieni, mustatukkainen, pörröpäinen poikanen, jolla on huonot,
raitavat piikkoiset housut jalassa, ja hänen kyttyräselkäinen,
saamaton setänsä? Päästetäänkö heitä sinne, tuohon puhtaaseen,
rikkaaseen, kullalta loistavaan, suuren-suureen kaupunkiin? Hänen
johtui mieleensä, että heidän vankkurinsa juuri siksi seisovat tässä,
joen rannalla, kun kaupunkiin ei päästetä köyhää väkeä, riekaleisiin
puettuja ja rumia. Ja siis setä on mennyt pyytämään, että päästäisi.
Ilja pelkomielellä alkoi hakea katseillaan setää. Sekä heidän
vankkuriensa etu- että takapuolella oli paljon kuormia; toisissa
oli puisia maitoastioita, toisissa lintuvasuja, kurkkuja, sipulia,
niinikoppia täynnä marjoja, perunasäkkiä. Kuormilla ja niiden
vieressä istui ja seisoi miehiä ja eukkoja, ja kummallista väkeä
ne olivat. Puhelivat he äänekkäästi ja seikkaperäisesti, eivätkä
heidän vaatteensa olleet sinistä piikkoa, vaan enimmäkseen kirjavaa
karttuunia ja tulipunaista kumatshia [pumpulikangasta. Suom.
muist.]. Milt'ei jokaisella oli saappaat jalassa, ja vaikka heidän
lähellään käveli edestakaisin sapelilla varustettuja miehiä, --
järjestysmies tai poliisi, -- niin he eivät ainoastaan näyttäneet
olevan pelkäämättä, vaan eivät he edes tervehtineet heitä. Ja se
miellytti suuresti Iljaa. Vankkureilla istuen katseli hän auringon
kirkkaasti valaisemaa eloisaa kuvaa, ja haaveili sitä aikaa, jolloin
hänkin vetää jalkaansa saappaat ja pukeutuu kumatshipaitaan. Kaukana,
talonpoikain joukosta, tuli näkyviin setä Terenti. Hän kulki, ottaen
reimoja askelia syvässä hiekassa, pääpystyssä; hänen kasvonsa
loistivat ilosta ja jo kaukaa hymyili hän Iljalle, ojentaen kättään
häntä kohden ja jotakin näyttäen.
-- Jumala on kanssamme, Iljuha! Elä huolehdi! Petruha-sedän heti
löysin... Saapas tuosta, pureksi sitä ensi hätään!...
Ja hän antoi Iljalle rinkelin.
Poika milt'ei hartaudella otti sen, pisti povellensa ja rauhattomasti
kysyi:
-- Eikö päästetä kaupunkiin?
-- Heti päästetään... Tuolla tulee lautta -- niinpä lähdemme.
-- Mekin?
-- Kuinkas muuten? Mekin menemme... Emme tässäkään voi elää...
-- Oh! Minä kun luulin, ettei meitä päästettäisikään... Mutta missä
me rupeamme siellä asumaan?
-- Se on vielä tietymätöntä... Herra osoittaa...
-- Jospa tuossa suuressa, punaisessa...
-- Hullu! Sehän on kasarmi!... Siinä asuu sotamiehiä...
-- Mutta tuossa toisessa... entäs jos tuossa!
-- Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!...
-- Mitä vielä! -- vakuuttavasti sanoi Ilja.
-- Kohoamme niinkin korkealle!...
-- Voi sinua! -- huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.
Asumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen,
suureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu
erinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä
harmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä
kieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti,
-- kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon
oli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat
vanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut
ulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti
ravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä
muistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun
keppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa
kantaminen, ja hänkin narisi aina.
Terenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista
maakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle,
jossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi
seljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen
kepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän
taakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla
äänellä virkkoi:
-- Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?
Ilja silmiään räpyttäen vaikeni.
-- Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene
tiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!... Häts! Voi, sinä sen, --
rottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika?
Kyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä
on veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on
veljenpoika -- mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!...
Punakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja
kiharoitaan pudistellen myös huusi:
-- Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja... täysi
orpo... Otettu tänne minun tieteni... vien pois, jos ette halua...
Kun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan
täyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti
hän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän
heittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan
ja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten
setäkin ja hän sai hänet tyyntymään.
-- Mitä joutavia! älä pelkää!... Sillä on aina tapana huutaa niin...
Vanhuuttaan höpertää... Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan
Petruha... Petruha on asioissa päänä!... Hänelle ole mieliksi!...
Kunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen
rinnallaan...
Ensi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti
häntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon
ihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko
Kitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset
kuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui
juoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen,
suuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla
silmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine,
jalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja
Jeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä
talon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar
Stepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli
paja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja,
kengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas
Savel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan.
Toisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen,
ruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista
huivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa.
Hän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti
häntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin
vastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti
rakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän...
Jokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan
tärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa
ruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut.
Iltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon
portilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel
mörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi
jotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli
mahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.
Johonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon
ympärille ja piirissä istuen pyysivät:
-- Ukko-kulta! Kerro satu!
Ukko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti
pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen
syvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla,
vapisevalla kimeällä äänellä:
"Syntyipä eräässä valtakunnassa kerettiläinen tuntemattomista
vanhemmista, joita Kaikkinäkevä Herra Jumala rankaisi pojalla..."
Jeremei-ukon pitkä, harmaa parta vapisi ja tärisi, kun hän avasi
mustan hampaattoman suunsa, vapisi pääkin, ja pitkin ryppyisiä poskia
vuosi kyyneleitä.
"Ja julkea oli tämä kerettiläispoika: Jeesukseen Kristukseen
ei uskonut, ei rakastanut Jumalan Äitiä, kirkon ohi kulki --
ristinmerkkiä tekemättä, ei isää eikä äitiä totellut..."
Lapset kuuntelivat ukon kimakkaa, vapisevaa ääntä ja ääneti katsoivat
hänen kasvoihinsa.
Toisia tarkkaavaisemmin kuunteli ja katsoi vaaleaverinen Jashka,
Petruha-viinurin poika. Hän oli laiha, terävänenäinen poika,
suuripäinen ja hoikkakaulainen. Kun hän juoksi, heilahteli
hänen päänsä olkapäältä toiselle, aivan kuin se olisi ollut
putoamaisillaan. Hänen silmänsä niinikään olivat suuret ja hiukan
levottomat. Ne aina arasti livahtivat joka esineen ohi, ikäänkuin
peläten pysähtyä mihinkään, vaan kerran pysähdyttyään pullistuivat
ne omituisesti ulospäin, katsoa murjottivat ja antoivat Jaakon
kasvoille lammasmaisen ilmeen. Hän erosi toisista lapsista hienojen,
verettömien kasvojensa ja puhtaan, ehjän pukunsa kautta. Ilja heti
tuli hänen hyväksi ystäväkseen, ja jo tuttavuuden ensi päivänä kysyi
Jaakko salaperäisellä äänellä uudelta toveriltaan:
-- Onko siellä maalla paljon noitia?
-- On -- vastasi Ilja. -- Noita-akkojakin on... Ihan meidän
naapurissa asui noita.
-- Oliko se punainen? -- kuiskaten tiedusteli Jaakko.
-- Harmaa... ne ovat kaikki harmaita.
-- Kun harmaita lienevät olleen, niin eivät ne ole vaarallisia.
Harmaat ovat hyväluontoisia... Mutta punaiset -- huh, huh! Ne juovat
verta...
He istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan
ja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta,
talon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne
näkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli
kolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli
toverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja
sen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä
heidän huomiotaan veti puoleensa.
Pitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin
hyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän
ällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä.
Seisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä
ja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat,
juovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat.
Hikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee
niiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset...
-- Kuule, kuule! -- puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja
lakkaamatta helistellen laseja. -- Mitä sinä täällä? Mene pihalle!
Muuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!...
-- Kas vaan, ai, ai! -- ajatuksissaan huudahti Ilja
lempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena
ravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja
riiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin
iloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä
haukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella
ja huusi vihaisella äänellä:
-- Ptruu, perkele!
-- Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa
oli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä
paistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo
kahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun
sitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään
sanoen:
-- Mitä joutavia!... Minkä sille teet? Kärsi!... Ohi menee!
-- Kun minä vaan lähden ja annan oikein! -- uhkaili kyyneltensä
lomasta Ilja.
-- Koetappas vaan! -- ankarasti virkkoi setä. -- Et millään ehdolla
saa sitä tehdä!...
-- Mutta kun hänkin!...
-- Se on toista se!... Hän on, näes... täkäläinen... omaa väkeä...
Sinä taas vieras...
Ilja jatkoi uhkailujaan, kunnes setä äkkiä suuttui ja ärjäsi hänelle,
jota hän harvoin teki. Silloin Ilja hämärästi ymmärsi, ettei häntä
voitu verrata "täkäläisiin" poikiin, ja kätkien vihansa Pashkaan,
kiintyi hän yhä lähemmin Jaakkoon.
Jaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa
tapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt,
vaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät
rikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon
lapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin
tytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen
tyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä
aamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään
aina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan;
paksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti
ommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti
päätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne
olivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen
mustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat.
Hän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin
tavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin
harvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:
-- Masha!
Alussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää,
ettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän
pian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.
Kerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui
hänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.
-- Pyydän sinua... -- sanoi hän, -- älä loukkaa Mashaa!... älä
loukkaa!...
Hänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.
-- Älä loukkaa... rakkaani!...
Ja katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet.
Siitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin
tytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä.
Hän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä
kaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät
pieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä
rätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä,
kun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät
asiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia
hiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui
seisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon...
Toisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten
kera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.
Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi
elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui,
vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen
kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei
ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää
että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, --
täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee,
mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä
-- puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten,
ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa,
painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.
Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi
veljenpojallensa:
-- Syksy on käsissä, Iljuha... -- Niin! Pistää se kätemme
ruuvipihtiin!... tiukkaan pistääkin!... Voi, hyvä Jumala!...
-- Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti
tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he
saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa
kävi hirveä melu.
-- Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava
kouluun... Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin... Luku- ja
kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!... hukkaan joudut! Mutta
koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!... Vaan
viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!... Voi, hyvä
Jumala! Sinä olet toivoni!...
Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan
mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:
-- Lähdetään täältä!...
-- Mi-i-hin! -- pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä.
-- Minne voisimme mennä?...
-- No, vaikka metsään!? -- sanoi Ilja, äkkiä innostuen.
-- Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta
meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!... Kettuja ja oravia
tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli... sinä käyttäisit pyssyä... minä
ansoja... Lintuja Pyydystäisin monenlaisia... Jumalauta! Marjoja
siellä on, sieniä... Lähdetäänkö?...
Setä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:
-- Entä sudet? Entä karhut?
-- Onhan meillä pyssy! -- tulisesti huudahti Ilja. -- Kun tulen
suureksi, petojakaan en pelkää!... Käsin otan niitä hengiltä!...
Nytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa!
Vaikka pieni olenkin, näen kuitenkin... Pahemmin täällä tapellaankin
kuin maalla, niin kyllä... Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun
kerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin...!
-- Voi, sinua orporaukka! -- sanoi Terenti ja heittäen lusikan
kädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi...
Saman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo
kaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän
pöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon
kanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja
oli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä,
istuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.
-- Mitä joutavia! -- kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan.
-- Sinä -- tiedä turvautua Jumalaan!... Sinä mieti vaan mielessäsi
-- Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa... siksi on sanassakin
sanottu -- orja! Tiedä siis -- sinä olet Jumalan orja. Kaikki,
mitä sinulla on, on Jumalalta!... Sekä hyvä että paha -- kaikki on
Häneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki
näkee!... Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo
Hän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen
orjani, Terentin, elämä... Ja saapuu silloin onnesi... saa-aa-puu-uu!
-- Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan -- mitä muuta minun tehdä
pitää? -- hiljaa puhui Terenti. -- Uskon -- Hän auttaa!
-- Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan
päällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä... täyttääksemme
Hänen käskynsä... Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka
rakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa
käski teitä?... Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin
lähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun
orjaani!...
Ja äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun
hän oli suutuksissaan, -- sanoi ukko. Terentille:
-- Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa...
Säästän, hankin... Lainaksi annan... Tulee rikkaaksi, kun antaa...
-- Ukkokulta! -- hiljaa huudahti Terenti.
-- Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, -- mitään ei
hänellä ole tekemistä tässäkään!... Palvelkoon hän minua koroista...
Rättiä kerää, luita kokoo... Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa
selkääni...
-- Jumala sinulle palkitkoon!... -- huudahti kyttyräselkä.
-- Jumala -- minulle, minä -- sinulle, sinä -- hänelle ja hän taas
Jumalalle, niin se kiertyy... Eikä kukaan, siten jää toiselle
velkaa... He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt,
katsellut katselemistani -- mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt.
Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on
Häntä varten!...
Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana
aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:
-- Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!
* * * * *
Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka
aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat
he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia,
raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon
merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi
ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen
ja kaikesta kysellen ukolta... Jeremei oli halukas puhumaan. Pää
syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan,
koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä
poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin
nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti
kertoen apulaiselleen: -- Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva
Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!... Hopean hohdossa ja
kullan kiillossa elää...
-- Ukko-kulta, -- kysyi Ilja, -- kuinka sitä tullaan rikkaaksi?
-- Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään... Sekä päivät että yöt
työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on
koossa, -- rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia
astioita ja muuta kaikenlaista... sellaista erilaista. Uutta on
kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja,
talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan
itse he lepäävät -- elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui
mies kunniallisella työllä... n-niin!... On taas niitäkin, jotka
synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat
ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut.
Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on,
tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka... Yhä vilkuvat silmät,
yhä peitteleikse... Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä... Sattuu,
että mies rikastuu äkkiä... yksinkertaisesti... Onni näet... Onni
näet potkasi... Heh, heh, -- Jumala yksin elää totuudessa, vaan
itse me emme mitään tiedä!... Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat
Jumalan siemen... siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra
maan päälle -- kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen
leipä tulee teistä... Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin
talo, Mitri Pavlitshin... Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se
vasta oikea pahantekijä on -- minä tiedän... Meidän kylässämme oli
hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!... Kauan oli Jumala
siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan.
Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan
kuoliaaksi... Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa...
Vanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui
hän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui
hänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka
historian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.
Poika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja
väliin hän virkkoi:
-- Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!...
-- Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä:
kun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet
rikkaaksi... Elä kuitenkin... Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin,
katsoin katsomistani... silmäni turmeltuivat... Nyt ne, kyyneleet,
näet, vuotavat yhä silmistäni... ja siksipä on minusta tullutkin
kuihtunut ja huono... Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on
kuivunut...
Suloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä
puheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja
lujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa
tulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli
ollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.
Innolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa.
Hauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin
lystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään
jotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan,
ja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi
hän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa
rahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä
vaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai
säilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista
tuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan.
Jokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.
Löytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:
-- Ukko-kulta, katsopas, katsopas!... Kas niin, ai, ai!
-- Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen,
neuvoi häntä:
-- Älä huuda! Ole huutamatta!... Ah, Jumalani!...
Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten
ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.
-- Kas niin, löysin uistimen! -- kehasi Ilja, hyvästä onnestaan
ylpeänä.
-- Pidä suusi, kuuletko!... Sukkela olet poika, -- ystävällisesti
puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä,
punasista silmistään.
-- Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! -- huusi Ilja taas.
Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta,
kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa.
Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin,
ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä
laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja
hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja
kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä
Jeremei-ukko.
-- Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille,
ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa
Jumalakin... Ohhoijaa, poikani!... Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan
iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät
koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!...
Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon
enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin
pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään
roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua
sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja
ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.
Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi
tavallisesti Jeremei:
-- Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta... istukaamme levähtämään
ja hiukan syömään...
Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi
sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten
notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat
sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti
laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli
heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä
niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti
tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista,
herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta,
läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa... Vaan täällä oli tukahduttavaa
mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää,
ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä...
-- Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? -- puheli
ukko. -- Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja
pyörivät... Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee,
ja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle
tiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi -- Kaikkitietävä
Herra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki
tarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut
omassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen
sinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan
maksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti
rankaisee!... Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne,
ja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia
rakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän
maallinen elämänsä eikä iloa heillä ole...
Selällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden
loppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin
hämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan
joku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen
lämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika,
ukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne,
pohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja
valoon... Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.
Palatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana
kuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla
ei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja
tytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä
ryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina
monenlaisia kauniita esineitä...
Ukko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.
-- Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja
kaikkialla tehtyään koirankuria!... Iljka! Käypäs pesemässä naamasi
ja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!...
Ilja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka
varovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä.
Ainoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:
-- Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit...
-- Odota! -- virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. -- Ensin juon teetä,
sitten näytän...
Ravintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.
-- Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!... väsyitkö?
Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä
hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt
jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen
ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:
-- Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta,
tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan
syöt ja vaatteita revit!...
Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan
köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli
Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat
hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi
häntä poika säälittämään.
-- Savel-setä, herkeä! -- äkkiä huudahti hän. -- Savel-setä!
Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi
hän vihasesti:
-- Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!... Varo itseäsi!... --
Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi
jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan.
Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka
polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään,
alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä
piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:
-- Tekeekö kipeätä?
-- Mene tiehesi! -- huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi
Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:
-- Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin...
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja
paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni,
ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja,
tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan,
kunnes Pashka vihdoin huusi:
-- Päästä-ä!
-- Entäs nyt! -- sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan.
-- Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua
vielä?...
Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä
pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja
kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa
puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:
-- Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet
menossa!...
Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä
sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:
-- Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti,
-- hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota
kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan.
Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen
iloaan:
Ohoo! -- sanoi hän. -- Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna
perää... Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!...
Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti
rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan
sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän
laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:
-- Orpo-raukka!... no, päästäpäs irti!...
Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen
toimeensa -- jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia
kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat
piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista
pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen,
pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.
-- Se minulle, minulle, minulle! -- kuului kateellisia huudahduksia,
ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan
harvinaiskaluja.
-- Odota! Sormet pois! -- komensi Ilja. -- Kuinka luulette voivamme
leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn
palasen karttuunia... Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!... Mashka,
osta!
-- Hän osti!... vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan
taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen
kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.
-- Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!...
Eihän se ole tavallista!
-- En muistanut! -- puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas
tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa
sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi
pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:
-- Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!