III.

Livingstone lähti nyt palausmatkalle ja myytyänsä jäljellä olevan

elefantin luun, jonka Sekeletu oli lähettänyt, osti hän runsaan määrän

pumpulivaatetta, ampumavaroja, kaulahelmiä ja pyssyn jokaiselle

seuralaisellensa. Makololot olivat itsellensä hankkineet niin paljon

tavaraa, etteivät he voineet kantaa Livingstonen tavaroita ja sen

vuoksi piispa antoi hänelle 20 miestä kantamaan hänen tavaroitansa ja

lähetti hänen edellensä, niin pitkälle kuin hänen matkansa ulottui,

käskyn kaikille päälliköille, että he auttaisivat Livingstonea

kaikella tavoin voimiensa mukaan. Ystäviltänsä Philomela-laivalla sai

Livingstone uuden oivallisen teltan, jonka he olivat hänelle

valmistaneet purjekankaasta. Häntä seurasi pitkän matkaa hänen

ystävällinen isäntänsä ja kansalaisensa h:ra Gabriel, joka

väsymättömällä huolenpidollaan Livingstonesta sekä antelijaisuudellaan

Makololoja kohtaan oli tullut heille kaikille rakkaaksi. Koko

palausmatkalla Linyantiin puhuivat Makololot hänestä suurella

kunnioituksella. Kaikkialla Portukalilaisten alueella vastaanotettiin

Livingstone seuralaisineen suurella vierasvaraisuudella ja hän kehuukin

sekä maata että kansaa suuresti. Maa on, kuten hän sanoo, erittäin

hedelmällistä, kahvi- ja pumpuli-pensas kasvaa täällä varsin hyvin ja

pumpulista kehräävät vaimot lankaa, josta miehet kutovat vaatteita.

Kahvi on jesuittain tänne tuoma ja on oivallista Mokka-laatua. Vaikka

Portukalilaiset eivät likimainkaan hyvin täällä viljele maata eivätkä

käytä hyväksensä sen suuria rikkauksia, varsinkaan sen runsaita

metalli-aarteita, niin on teollisuus kuitenkin tyydyttävällä kannalla

ja parempi kuin yleinen luulo siitä on Euroopassa. Käsityöläisiä saa

siellä hyvin helposta palkasta työhön ja maanviljelijöitä vielä

helpommasta. Kuitenkin on siellä paljo epäkohtia ja kaikellaisia

ennakkoluuloja poistettavana ja pääsyy maassa vallitseviin epäkohtiin

on se, etteivät siellä asuvat Portukalilaiset tahdo asettua sinne

vakinaisesti asumaan, vaan kerättyänsä siellä rikkauksia, muuttavat

tavallisesti takaisin kotomaahansa.

Helmikuussa v. 1855 saapui Livingstone Kassandjeen, jossa hän

tulomatkallansakin oli käynyt. Välttääksensä niitä kiskomisia,

joita hän tulomatkalla oli saanut kokea, lähti hän yhdessä erään

Portukalilaisen kauppiaan kanssa matkustamaan pohjoisempaa tietä ja

tuli Kabango nimiseen kaupunkiin, jossa Muatajanvo nimisen mahtavan

neekeriruhtinaan alamainen päällikkö Muatsantsa hallitsi. Hänen

kaupungissaan oli pari sataa pientä mökkiä ja kymmenkunta nelikulmaista

huonetta, jotka olivat siten rakennetut, että maahan oli lyöty seipäitä

ja niiden väliin oli kierretty heiniä. Asukkaat olivat ystävällisiä,

mutta osoittivatpa vähän petollisuuttakin. Livingstone jatkoi täältä

matkaansa melkein asumattomien seutujen kautta ja monessa kohden täytyi

hänen seuralaistensa raivata tietä tiheiden metsien halki ja asukkaat,

joita oli varsin harvassa, olivat yhtä saaliinhimoisia kuin niilläkin

seuduilla, joiden kautta he olivat ensikerralla kulkeneet. Kuljettuansa

Dilolo-järven ohitse, tulivat matkustajat Katema nimisen päällikön luo,

jonka tuttavaksi he jo olivat tulleet Loandaan mennessänsä. Tämä

alaruhtinas tahtoi osoittaa arvoansa oikein selvästi siten, että hän

ratsasti palvelijansa hartioilla. Hän sai Livingstonelta muutamia

lahjoja, ja osoitti kiitollisuuttansa antamalla vastalahjoja ja oppaan.

Tästälähin kulki Livingstone takaisin Makololojen maahan samaa tietä,

jota hän oli tullutkin. Ruhtinas Shinten tykönä hän sai uudelleen kokea

tämän miehen ystävällistä käytöstapaa ja palkitsi hänen ystävyytensä

runsailla lahjoilla. Shinte kestitsi häntä monta päivää. Livingstone

oli rantamaalta tuonut mukanansa monenlaisia hedelmäpuun siemeniä ja

taimia. Kun talvi-aika oli paraillaan, niin ei Livingstone tahtonut

viedä näitä arkoja kasvia etelämpään, Makololojen maahan, sillä hän

pelkäsi niiden siellä kuolevan, vaan jätti ne Shinten luokse, jossa ne

istutettiin maahan ja jäivät asukkaiden hoidettaviksi.

Ihastuksella kertoo Livingstone, että kaikki Keski-Afrikan kansakunnat

ovat hyvin taipuisat maata viljelemään. Makololot olivat Angolassa

keränneet monenlaisten viljelyskasvien siemeniä, ja jakoivat niitä nyt

ystävillensä. Muutamilla oli myöskin sipulia ja pippuria istutettuna

pienissä tinaisissa astioissa. Se seikka, että Balondalaisten omien

asuntojen ympärillä oli istutettu tupakkaa, sokuriruokoa ja

höystekasvia, vaikutti Livingstonessa sen vakuutuksen, että hänenkin

tuomansa kasvit hoidettaisiin. Hän erosi Shinten luota parhaimmassa

ystävyydessä ja jatkoi matkaansa hänen sisarensa Manenkon kylään. Sinne

oli hän menomatkalla jättänyt talletettavaksi gummista tehdyn venheen,

joka oli siten tehty, että sen voisi tarpeen vaatiessa panna kokoon;

mutta tarkemmin sitä katseltaessa huomattiin, että hiiri oli nakertanut

reiän sen pohjaan ja tehnyt siten koko venheen kelvottomaksi.

Livingstonen seuralaiset ostivat täällä puisia venheitä kylän

asukkailta ja hinta oli venheen pituinen helminauha. Matkustavaiset

olivat joutuneet likelle oman maansa rajoja, ja tsetse-kärpänen

teki heille taas vahinkoa. Livingstone huomasi, että hänen

ratsastushärkäänsä oli tsetse purrut ja tahtoi teurastaa sen

saadaksensa edes sen lihan hyväksensä, mutta hänen seuralaisensa eivät

tahtoneet sitä teurastaa, sillä he säälivät sitä. Tämä härkä oli

kantanut Livingstonea selässänsä suuren osan matkasta edestakaisin ja

oli aina pysynyt yhtä vastahakoisena eikä koskaan näyttänyt tyytyvän

isäntänsä ilkeyteen kun hän joka aamu pakoitti härkänsä jättämään

herttaiset laitumet jatkaaksensa matkaa. Livingstone kertoo tästä

itsepäisestä elukasta, että sen selässä oli parempi ratsastaa kuin

muiden härkien, mutta se oli luonteeltaan paljo äksympi. Tosin olivat

sen sarvet kasvaneet alaspäin, niin ettei se niillä voinut puskea,

mutta sen tapana oli milloin päähän pälähti, kesken hiljaista eteenpäin

kulkua syöstä äkkiä sivullepäin. Suitsien asemesta oli sillä kuonossa

olevan ruston lävitse pistetty kapula, johon hihna oli kiinnitetty. Kun

hihnaa veti kiinteälle, sai härän juoksemaan; jos hihnaa veti

sivullepäin, käänsi se päänsä sinne, mutta piti toisen silmänsä

kuitenkin kiellettyyn suuntaan päin ja meni sinne huolimatta

ratsastajan kaikista ohjauksista. Ainoa keino, jolla Livingstone sai

tämän itsepäisen palvelijansa seisattumaan, oli, että hän löi sitä

vitsalla turpaan. Kun härkä syöksi jonkun köynnöskasvin alaitse, jota

sen isäntä ei voinut välttää, veti kasvi usein ratsastajan suin päin

maahan ja tämmöistä tilaisuutta ei härkä koskaan laiminlyönyt

koettamatta kaupan päällisiksi potkaista isäntäänsä, jolla muka ei

ollut hänen ystävyyttään, eikä sitä ansainnutkaan. -- Makololojen

hellätuntoisuus teki, että "Sindbad" (siksi nimitti Livingstone

härkäänsä) sai rauhassa päättää päivänsä.

Manenkon hallitsemassa kylässä oli Livingstonella kerran tilaisuus

lääkäritaidollansa auttaa erästä naista, jonka käsi oli tullut niin

kipeäksi, ettei hän voinut ollenkaan tehdä työtä. Livingstone leikkasi

siinä olevan ajettuman, jota tehdessä muutama veripisara roiskahti

Livingstonen silmään. Kun hän sen pyyhki pois, sanoi nainen hänelle:

"Ennen olit minun ystäväni, nyt olet veriheimolaiseni; sen vuoksi tulee

sinun aina, kun toiste kuljet tätä tietä, lähettää minulle sanoma, että

minä valmistan sinulle ruokasi". Veriheimolaisuus-ystävyyden tekivät

neekerit keskenänsä sangen usein ja aina vakaalla tarkoituksella tulla

takaisin käymään ystäviensä luona, ja tällainen ystävyys säilytetään

aina järkähtämättä.

Livingstone saapui Heinäkuun 27 p:nä Libontaan ja Elokuun 13 p.

Narieleen, johon ne eläimet, jotka Loandasta oli tuotu, jätettiin

voimistumaan. Näissä paikoissa vastaan otettiin hän seuralaisinensa

niin suurella riemulla, ettei hän sellaista ollut koskaan ennen nähnyt.

Heitä pidettiin kuolleista nousseina, sillä taitavimmatkin tietäjät ja

ennustajat olivat lausuneet, että matkustajat kauan sitte olivat

manalle menneet. Livingstone selitti syyt matkan viipymiseen ja sitte

hänen seuralaisistaan eräs Pitsane niminen piti tuntikauden kestäneen

puheen, jossa hän kehui valkoisten ihmisten hyväntahtoisuutta yleensä

ja hra Gabrielin erittäinkin, ja että Livingstone oli matkalla heille

tehnyt paljon enemmän hyvää kuin he olivat odottaneetkaan, että hän oli

sekä avannut tien heille muiden valkoisten miesten maahan, että saanut

välillä olevat päällikötkin hyväntahtoisiksi taivutetuiksi. -- Kylän

miehistä nousi nyt vanhin puhumaan ja ilmoitti tyytymättömyytensä sen

seikan johdosta, että Makololot olivat Livingstonen matkustuksen ajalla

tehneet ryöstöretken kahta seutua vastaan heidän naapuristossaan. Tämän

uutisen oli Livingstone saanut kuulla ensimmäisiltä henkilöiltä, joita

hän takaisin tultuansa kohtasi, ja hänen seuralaisensa olivat heti

kiivaasti sanoneet, että kotona olijat olivat "mashue hela",

(hyvin ilkeitä ihmisiä). Vanhus kehoitti Livingstonea torumaan

Sekeletua niinkuin lastansa. Seuraavana päivänä piti Livingstone

jumalanpalveluksen kiitokseksi siitä, että olivat vahingotta päässeet

takaisin omaistensa luo. Hänen seuralaisensa koristivat itsensä

parhaimmilla vaatteillansa, jotka he olivat saaneet säilytetyiksi.

He kokivat käydä samaan tapaan kuin he olivat nähneet sotamiesten

astuvan Loandassa ja nimittivät itsensä Livingstonen "urhoollisiksi"

(batlabani). Jumalanpalveluksen aikana oli heillä jokaisella kiväärit

olkapäällä ja herättivät vaimojen ja lasten rajattoman ihmetyksen.

Barotse-laakson kautta kulkiessaan saivat matkustajamme kokea suurta

ystävyyttä asukkaiden puolelta ja kaikki osoittivat erinomaista

tyytymystänsä sen johdosta, että he olivat avanneet kauppatien

merenrantaan. Jokaisessa kylässä heille lahjoitettiin härkä ja

muutamissa kaksikin. Vaimot antoivat maitoa, jauhoja ja voita

yltäkyllin kaikki ihan ilmaiseksi ja Livingstone kertoo hävenneensä kun

hän ei voinut heille palkita heidän antelijaisuuttansa. Makololot

puolustivat itseänsä sillä, että matkan kustannukset olivat saattaneet

heidän tavaransa aivan loppuun ja Libontan asukkaat vastasivat: "se ei

tee mitään, te olette avanneet meille tien, ja me saamme unta". Kun

Sisä-Afrikan kansat ovat alituisiin monivuotisiin sotiin kyllästyneet

ja haluavat rauhaa, sanovat he haluavansa unta, sillä rauhan aikanahan

he uskaltavat levollisesti ruveta makaamaan pelkäämättä yöllistä

päällekarkausta. Livingstonen matkasta huomasivat Libontan asukkaat

heille olevan sen hyödyn, että he välittömän kaupan kautta valkoisten

kanssa voivat hankkia eurooppalaisia ampumakojeita ja siten vahvistaa

valtansa niin suureksi, ettei kukaan uskaltanut heitä hätyyttää, sitä

tarkoitti heidän puheensa kun he sanoivat saavansa unta.

Livingstonen seuralaisia suututti suuresti, että heidän vaimonsa olivat

menneet naimiseen toisten miesten kanssa sillaikaa kun he olivat tuolla

pitkällä matkalla Loandaan, jolla matkalla kului kaksi vuotta. Eräs

heistä koki salata suuttumustansa, arvellen että "vaimoväkeä on kuin

heinää, ja että hän kyllä hankkisi itselleen toisen eukon; entinen

menköön matkaansa"; mutta lisäsi heti sen jälkeen, että jos hänellä nyt

olisi käsissään vaimonsa toinen mies, niin hän siltä leikkaisi korvat

halki.

Narielestä lähti Livingstone Elokuun 13 p:nä ja samana päivänä häntä

kohtasi se vastahakoisuus, että hänen kulkiessaan venheellä pitkin

rantaa virtahepo päällänsä nosti venettä niin ylös vedestä, että se

vähällä oli kaatua, vaikka siinä oli kahdeksan miestä. Yksi miehistä

meni suin päin veteen, toiset hyppäsivät maalle, joka oli vaan kymmenen

kyynärän päässä. Virtahepo nosti kohta sen jälkeen päänsä vedenpinnasta

ikäänkuin katsoaksensa oliko se tehnyt suurenkin vahingon. Muuta

vahinkoa ei tullut kuin että miehet tavaroineen kastuivat. Tämä tapaus

oli varsin odottamaton ja harvinainen, sillä kun päivällä kulkee virran

rantaa, niin saapi olla rauhassa näiltä otuksilta, jotka aina

säännöllisesti ovat keskipäivällä keskellä virtaa ja yöllä joko

rantamatalikolla tahi maalla. Livingstonen miehetkin kummastuivat

suuresti tätä, ja huudahtivat: "Onko tuo peto hulluna!" He huomasivat

sen olevan naaraksen, jolta edellisenä päivänä oli tapettu sen sikiö.

[Kuva: Virtahepo hätyyttää Livingstonen venhettä.]

Suurena rasituksena täällä on, kuten jo on tätä ennen mainittu,

tsetse-kärpänen, jonka purema tappaa hevoset, raavaseläimet ja koirat,

mutta muille eläimille ei sen purema vaikuta mitään vaaraa. Aasit,

lampaat ja monet muut eivät siitä tunne mitään vahinkoa. Mutta onpa

luonto asettanut tsetsellekin vihollisen. Livingstone sanoo nähneensä

tuuman pituisen hyönteisen, joka on pitkäsäärinen ja lentelee

vilkkaasti ympäri joskus laskeutuen maahan. Tämä on tavallansa

verenhimoinen tiikeri, sillä se syöksee tsetsen ja muidenkin kärpästen

kimppuun, tappaa otuksensa, imee niistä veren ja heittää kuolleet

ruumiit syrjään.

Narielestä tuli Livingstone Seshekeen, ja jo kauan sitä ennen sai hän

kuulla, että Makololojen viholliset Matebelet olivat tuoneet joukon

tavaroita Livingstonelle Sambesi-virran etelärannalle. Mutta Makololot

eivät tahtoneet uskoa vihollistensa puhetta, sillä he pelkäsivät, että

viholliset tahtoisivat viekkaudella saada jotakin tuhoa tuottavaa

noituutta ja taikakaluja heidän luoksensa. Kun Matebelet viimein

jättivät tavarat toiselle rannalle vakuuttaen että Moffat (Livingstonen

appi) oli lähettänyt ne "Nake'lle" (Livingstonelle) ja menivät

matkaansa sanoen Makololojen syyksi jos tavarat turmeltuisivat,

uskalsivat nämä viimein suurella varovaisuudella lähestyä noita

tavaramyttyjä, veivät ne saarelle keskellä virtaa ja rakensivat huoneen

niiden yli. Livingstone löysi ne sittemmin hyvin säilytettyinä kun ne

jo olivat olleet saarella toista vuotta.

Tultuansa Makololojen pääkaupunkiin Linyantiin, löysi hän sinne

jättämänsä tavarat täydellisesti samassa tilassa kuin hän ne oli

jättänytkin. Koko väestö tulvasi kokoon kuulemaan kertomusta tuosta

merkillisestä matkasta, jolla heidän toverinsa olivat saapuneet

maailman loppuun saakka ja kääntyivät sitte vasta takaisin, kun ei

enää ollutkaan maata kuljettavana, ja myöskin halusivat he nähdä ne

lahjat, jotka Loandasta oli lähetetty. Livingstone selitti, etteivät

ne ole hänen omaisuuttansa, vaan että valkoiset miehet olivat ne

lähettäneet lahjaksi osoittaaksensa ystävyyttänsä ja haluansa tulla

kauppa-yhteyteen Makololojen kanssa. Kun eräs vanha mies tiedusteli

olivatko matkamiehet nähneet Livingstonen vaimoa, täytyi heidän vastata

etteivät he häntä nähneet, sillä hän asui arvattavasti vielä etempänä

kuin maailman loppu olikaan.

Lahjat, jotka Livingstone toi Loandasta, vastaanotettiin suurimmalla

ihastuksella ja kun Sekeletu seuraavana sunnuntaina tuli Livingstonen

pitämää jumalanpalvelusta kuulemaan, herätti hänen univormupukunsa

suurempaa huomiota kuin saarna. Livingstone oli päättänyt seurata

Sambesi-virran kulkua kunnes hän tulisi Afrikan itärannalle, ja monet

Makololot tarjousivat vapaaehtoisina häntä seuraamaan, voidaksensa

palattuansa kertoa yhtä kummallisia asioita kuin länsirannalla kävijät.

Sekeletu lähetti heti Livingstonen palattua uuden retkikunnan Loandaan

arapialaisen kauppiaan Ben-Habibin johdolla. Tämän retkikunnan matka

olikin onnistunut, sen sai Livingstone myöhemmin palattuansa Englantiin

tietää kirjeen kautta hra Gabrielilta. Ben-Habib oli kuitenkin niin

tottumattomasti tehnyt kauppaa, että retkikunta oli kaupassa petetty.

Afrikan sisämaassa ei rahaa käytetä ollenkaan, vaan tavara vaihdetaan

tavaraa vastaan ja molemmin puolin tingitään sen verran kuin kukin

taitaa.

Se menestys, joka oli seurannut Livingstonea ja hänen seuralaisiansa

matkalla Loandaan, innostutti Makololoja auttamaan häntä itäänkin päin

matkustamaan. Ruhtinas Sekeletu lähti Livingstonea seuraamaan 200

miehellä ja antoi hänelle joukon tavaroita, joilla hän saisi vaihettaa

itselleen venheitä ja muita tarpeita. Sitäpaitse lupasi Sekeletu

Livingstonelle kaiken elefantin-luun, joka vaan löytyi hänen maassaan,

ja vaati, että Livingstone ottaisi sitä mukaansa niin paljon kuin hän

suinkin taitaisi. Hän sai myös suuren joukon kantajia tavaroita

kuljettamaan.

Muutaman päivän kuluttua tuli Livingstone Sambesi-virran suurimman

kosken, Viktoria-kosken niskalle, josta lähtien hänen täytyi jatkaa

matkaa maata myöten, sillä mahdoton oli enää kulkea veneillä virtaa

myöten joka oli muuttunut pauhaavaksi koskeksi, ja syöksi jyrkkäin

terävien kallioiden välitse. Viktoria-koskesta kertoo Livingstone, että

neekerit sitä sanovat "kaikuvaksi savuksi", ja syynä tähän on, että

siitä nousee tavattoman suuria höyrypatsaita, joiden huiput ylettyvät

pilviin asti. Alapäästä ovat nuo höyrypatsaat vaaleita, vaan ylhäältä

tummat, joten ne ovatkin hyvin savun näköisiä. Sambesi-virta syöksee

täältä äkkijyrkästi syvään kallioiden väliseen kuiluun, joka on niin

kapea, ettei virran niskalla venheellä kulkija ollenkaan näe mihin tuo

ääretön vedenpaljous katoaa. Kosken suuruuden voi arvata kun ajattelee,

että se tuhannen kyynärän levyisenä syöksee jyrkän kallion yli suoraan

310 jalkaa alas ja sitte ahdistuu kallionrotkoon, joka ei ole leveämpi

kuin 40 kyynärää. Koskesta nouseva höyry taajenee ylempänä ilmassa ja

putoaa takaisin maahan lakkaamattomana sateena. Vähäiseen saareen

kosken niskalla kylvi Livingstone monenlaisia siemeniä, ollen

vakuutettu, että koskesta nouseva höyry ja kosteus auttaisi hänen

istutuksiaan kasvamaan.

Sekeletu oli saattanut Livingstonea Batokain maahan, jotka ennen ovat

olleet itsenäiset ja harjoittivat silloin suurimpia julmuuksia ja

ilkitöitä, kunnes Sekeletun isä Sebituane pakoitti osan heistä

alamaisiksensa. Maa, jonka kautta Livingstone kulki, oli erittäin

kaunista ja oli ennen ollut tiheästi asuttua, mutta nyt siitä olivat

asukkaat vähentyneet hyvin suuressa määrässä edellisten sotien vuoksi.

Batokat, jotka olivat äärettömän suurien karjalaumojen omistajat,

olivat turhaan koettaneet vastustaa Makololojen valloituspuuhia ja kun

he olivat voitetut, olivat Makololot saaneet niin paljon karjaa,

etteivät voineet niitä edes pitää luvussa. Sekeletu jätti Livingstonen

seuraajiksi 114 miestä saattamaan häntä meren rannalle.

Vähitellen alkoi maa kohota kunnes Livingstone tuli siihen

ylämaahan, joka rajoittaa Sisä-Afrikan tasangot ja jonka Sambesi-virta

Viktoria-koskessa katkaisee. Tätä seutua Livingstone kuvaa erittäin

sopivaksi uudis-asukkaille sen vuoksi, että se on terveellinen ja

hedelmällinen. Makololot kehuvat sitä parhaimmaksi maaksi, kuin he

tuntevat. Täällä olikin Sekeletun isävainaja Sebituane ensin asunut

ennenkun Matebelet hänen sieltä karkoittivat ja ryöstivät häneltä

kaiken karjan, jonka jälkeen hän muutti länteen päin ja perusti sen

valtakunnan, jossa hänen poikansa nyt hallitsi. Asukkaat olivat

vierasvaraisia ja ystävällisiä eivätkä tunteneet orjakauppaa.

Metsä-eläviä oli niin paljon, että Livingstone ei sano missään

nähneensä sellaista runsautta, mutta kun ne olivat arkoja, oli hänellä

kuitenkin vaikeuksiakin saada elätetyksi suurta seuraajajoukkoansa.

Monet hänen seuralaisistansa olivat kuitenkin taitavia metsästäjiä ja

hankkivat silloin tällöin elefantin tahi jonkun muun suuren elävän

paistiksi. Kerran sattui sellaisessa tilaisuudessa, että yöllä heidän

ympärillensä kokoutui hyenaparvi, joka ilkeällä ulvomisellaan piti

heidät valveilla. Livingstone, joka tiesi että neekerit uskovat hyenain

aina tarkoittavan jotakin ulvomisellaan, kysyi väeltänsä syytä siihen,

miksi hyenat niin kovasti ulvoivat ja sai vastaukseksi, että ne

iloitsevat edeltäpäin siitä saaliista, jonka ne tietävät huomenna

saavansa elefantin jäännöksistä.

Lintujakin kertoo Livingstone täällä olevan hyvin suuressa määrässä ja

mainitsee niistä omituisen sarvikuonolinnun, jolla nokan päällä on

suuri luinen kasvannainen. Kun tämä lintu on tehnyt pesänsä,

tavallisesti ontevaan puuhun, ja muninut munansa, niin koiraslintu

tukkeaa pesän suun niin pieneksi, että auki jää ainoastaan pieni reikä,

josta naaras pistää nokkansa ulos; koiras syöttää naarasta niin kauan,

kunnes pojat kykenevät lentoon, jolloin naaras on erinomaisen lihava,

ja asukkaat pyytävät sitä silloin suurena herkkupalana; koiras itse on

samalla ajalla laihtunut hyvin laihaksi. -- Toinen omituinen lintu on

mesikäki, joka on hyvin ahnas mettä syömään, mutta kun mehiläispesä

sattuu olemaan sellaisessa paikassa, ettei se sitä saavuta, houkuttelee

se ihmisiä pesän luo, ja saapi tavallisesti aina osan medestä, kun nämä

sen löytävät.

Asukkaat näillä seuduilla ovat hengellisessä kehkeymisessä paljon

jäljempänä sisämaan asukkaita, ja olivat silloin kun Livingstone heidän

maansa kautta kulki, niin paljon sorretut mahtavampain naapurien

hyökkäyksien kautta, että he suurimmalla hartaudella toivoivat rauhaa.

He ovat iholtansa vaaleampia, melkein kahvin-värisiä, johon on kaadettu

kermaa, eivätkä pidä mustaihoisuutta minäkään kauneutena. He rumentavat

itsensä siten, että yleisesti lyövät pois etuhampaat yläleuasta, eikä

heidän tirannihallitsijansakaan ole saaneet tätä tapaa poistetuksi.

Orjakaupan ja portukalilaisten kauppiaitten menettelyn seuraukset

alkoivat tuntua yhä selvemmin kuta etemmäksi matkustajat kulkivat itään

päin. Asukkaat tulivat yhä enemmin vihamielisiksi ja epäluuloisiksi ja

usein oli heidän ja matkustajain välillä syttynyt riitoja, jotka olivat

vaikeita sovittaa. Kuljettuansa erään Tsumbo-nimisen Portukalilaisten

hyljätyn kauppa-aseman jäännöksien ohitse, joutui Livingstone

seuralaisineen Portukalilaisten ja alkuasukkaiden sotatantereelle.

Hänen täytyi nyt kulkea virran eteläpuolelle, ja jatkaa matkaansa sillä

puolella virtaa kunnes hän tuli Tete-nimiseen Portukalilaisten

perustamaan kauppapaikkaan, maaliskuulla 1856. Täällä asuva

portukalilainen päällikkö Tito Augusto d'Arajo Sicard vastaanotti

Livingstonen ystävällisimmällä tavalla. Kun Livingstone maaliskuun 2 p.

iltapuolella väsyneenä seisattui Teten ulkopuolella noin 8 engl.

peninkulman matkan päähän eikä samana päivänä enää jatkanut matkaa

kaupunkiin, vaan jäi yöksi lepäämään leiripaikalle, lähetti hän vaan

kaupungin päällysmiehelle ne suosituskirjeet, jotka hän oli saanut

Loandan piispalta sekä muilta henkilöiltä siellä. Seuraavana aamuna

k:lo 2 heräsi hän kun kaksi upseria sotamieskomppanian kanssa tuli

häntä vastaanottamaan tervehtien häntä tervetulleeksi ja tuoden hänelle

aineksia eurooppalaisen aamiaisen valmistusta varten. Hänen

seuralaisensa hämmästyivät suuresti ja luulivat noiden aseellisten

miesten tulleen heitä ja Livingstonea vangitsemaan. Kun Livingstone oli

tullut Teteen, sai hän vielä suuremmassa määrässä kokea portukalilaisen

päällikön ystävyyttä; sillä tämä koki kaikin tavoin virkistää hänen

uupuneita voimiansa, antoi Makololoille maakappaleen viljeltäväksi

kunnes he voisivat palata kotiansa, vieläpä piti heitä talossaan kunnes

he ennättivät rakentaa itselleen majoja, antoi heille viljaa, y.m.

Livingstonen pikku tyttärelle vietäväksi hän lahjoitti rukousnauhan,

jonka eräs Teten asukkaista oli valmistanut siellä saadusta kullasta;

samoin hän antoi näytteitä kultahiekasta, jota oli saatu kolmesta eri

paikasta Teten ympäristöllä ja jotka vieläkin säilytetään geoloogisessa

museumissa Lontoossa.

Tetessä Livingstone viipyi puolitoista kuukautta, sillä hänen täytyi

odottaa sopivampaa vuodenaikaa matkustaaksensa, ja tutki sillävälin

tarkemmin näitä seutuja. Tetessä ovat Portukalilaiset hallinneet jo

kauan aikaa, ainakin toista sataa vuotta, vaan kuitenkaan ei tämä

uudisasuntola ole voinut kehittyä parempaan kukoistukseen, vaikka se on

luonnostansa rikkaalla ja hyvin edullisella paikalla. Suurin syy siihen

on orjakauppa ja Portukalilaisten sodat alkuasukasten kanssa. Kerran

oli sellaisen sodan ajalta Teten maaherra lähtenyt kurittamaan erästä

kapinoitsijaa, mutta tämä oli lähettänyt joukon väestänsä Teteen, ja

turvattomana tuli silloin kaupunki perin pohjin hävitetyksi tulipalon

kautta, niin ettei jäänyt kuin kirkko jäljelle. Livingstonen aikana oli

kaupungissa vieläkin jäännöksiä ja raunioita näiltä ajoilta, ja Teten

koko asukasluku oli parin tuhannen paikoilla. Kahvin sekä muiden

hyödyllisten kasvien viljelys on joutunut suuresti rappiolle entisiin

aikoihin verraten. Paitse kultaa, jota täällä on huuhtomalla löydetty,

on myös runsaassa määrässä rautaa, joka on erinomaisen hyvää.

Kasvikunnan rikkaudesta voisi toimelijaisuudella saada hyvinkin suurta

hyötyä tälle maalle, mutta valitettavasti on kauppa kulkenut monen

käden kautta eikä suoranaista yhteyttä ole pidetty emämaan ja

siirtokuntien välillä. Suurin onnettomuus maalle on kuitenkin

orjakauppa, joka tuskin meidänkään aikoinamme lienee lakannut näillä

seuduilla.

Saatuansa tietää, että Sambesi-virran suupuolella oli tullut

nälkä-aika, päätti Livingstone jättää seuralaisensa Makololot Teteen ja

jatkaa matkaansa ainoastaan muutamain toverien kanssa. Välttääksensä

epäluuloa, jätti hän kaiken Sekeletun hänelle antaman elefantin-luun

erään luotettavan Portukalilaisen haltuun sillä käskyllä, että jos hän

ei palajaisikaan, tämä möisi sen ja lähettäisi sen edestä tavaroita

Sekeletulle. Muutoin oli Livingstonen tarkoitus lähteä Englantiin niin

pian kun hänelle siihen ilmestyisi tilaisuus, sekä palata sieltä jonkun

ajan kuluttua. Englannissa hän tuumi ostaa omilla varoillansa tavaroita

Sekeletulle, ja sitte ottaa palkinnokseen niiden hinnan siitä summasta,

joka saataisiin kun elefantin-luu olisi saatu myydyksi.

Lähdettyänsä Tetestä huhtikuun 22 p:nä v. 1856 kulki Livingstone

veneillä pitkin Sambesi-virtaa Senna nimisen, rappiolle joutuneen

portukalilaisen kylän ohitse, jonka asukkaat hänelle kuitenkin

osoittivat kaikkea ystävyyttä. Virta on täällä ala-varrellansa jo

paisunut niin suureksi, että kun Livingstone oli keskellä virtaa, niin

ei kumpaakaan rantaa näkynyt. Vasemmalla puolella laskee siihen likellä

sen suuta Shire niminen lisävirta, joka kulkee erittäin hedelmällisten

ja terveellisten seutujen halki, jotka sen pahempi, ovat jääneet

sivistymättömien neekerien haltuun, vaikka kyllä alku olikin tehty

näiden maiden viljelemiseen ja niiden asukkaiden sivistyttämiseen.

Tultuansa Kilimaniin, Sambesin suulla, sai Livingstone kuulla, että

Englannin hallitus sekä Kap-maan siirtokunnan hallitus olivat pitäneet

paljon huolta hänestä ja lähettäneet laivan häntä vastaanottamaan

Sambesin suulla, mutta että laivan väestön päämiehet olivat laivalta

maalle tullessaan hukkuneet, sillä Sambesin suu on melkein täynnä

salakaria. Tällainen uutinen tuntui niin lempeän miehen kuin

Livingstonen mielestä kumminkin katkeralta. Hän otti muutamia

seuralaisistansa Kilimaniin saakka, vaikka huonon vuodentulon vuoksi

olikin vaikea saada elatusta, että nämä saisivat nähdä valtameren.

Makololot olisivat mielellänsä seuranneet etemmäksikin, vaan

Livingstone oli epätietoinen miten hän itsekään pääsisi Englantiin.

Oltuansa kuusi viikkoa Kilimanissa sai hän kuitenkin erään

Englantilaisen laivan mukana Kap-kaupungista 150 puntaa matkarahoja

sekä kaikellaisia muita tarpeita. Samalla laivalla pääsi myös

Livingstone maksutta Mauritius-saarelle, josta hän sitte palasi Egyptin

kautta Englantiin.

Hän otti mukaansa matkaseuransa päämiehen Sekvebun, joka oli älykäs

mies ja oli monta hyvää työtä tehnyt hänelle, sillä Livingstone tunsi

olevansa suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle ja tahtoi tehdä

Sekeletun mieliksi, joka oli käskenyt häntä ottamaan koko seurueen

kotiinsa saakka. Suuret matkakustannukset estivät Livingstonea

ottamasta toistakin miestä mukaansa, joka seurueesta oli ainoa jäljellä

hänen mukanansa. Tätä koki Livingstone peloittaa tulemasta mukaan

sanoen hänen kuolevan jos tulisi niin kylmään maahan kuin Englantiin.

"Siitä ei ole lukua," vastasi tämä, "salli vaan minun kuolla jalkojesi

juuressa".

Kun Livingstone ja Sekvebu Kilimanissa erosivat ystävistänsä, oli kova

myrsky, joka olisi voinut peljättää vanhojakin merimiehiä. Aallot

pauhasivat niin korkeina, että kun laiva oli laineen pohjalla ja vene

toisen laineen takana, niin ei sinne näkynyt laivan mastojakaan.

Sekvebu näki nyt ensi kerran valtameren. Vene nousi laineen harjalle ja

syöksi siitä nopeasti eteenpäin sellaisella vauhdilla, että se törmäsi

toista aaltoa vastaan kuin karille; suuret hyökylaineet syöksivät vettä

veneen ylitse ja kaikki näytti hukkuvan. Mutta vene syöksee vaan

laineen halki ja jatkaa kulkuansa laivalle; sillä välin yksi

merimiehistä ammentaa vettä venheestä ämpärillä niin paljon kuin

kerkiää. Sekvebu-parka kysyi peljästyneenä: "Tälläkö tavoin teillä on

tapa matkustaa?" Livingstone hymyili ja vastasi: "No niin, kuten näet,"

ja koki häntä lohduttaa ja rohkaista. Sekvebu oli tosin eläessään

nähnyt venheitä paljon ja monellaisia, mutta mokomaa hän ei ollut

ikänään nähnyt. Kun he saapuivat laivalle, heilui se niin ankarasti,

että maamoukat, -- joksi Livingstone nimittää itseänsä ja Sekvebua --

tottumattomina vesillä kulkemaan eivät millään tavoin voineet köysiä

myöten nousta laivaan, vaan heille täytyi laskea alas istuin, jossa he

hinattiin ylös aivan kuin naiset, jotka joskus käyvät laivaa

katsomassa. Laivalla heidät vastaanotettiin suurimmalla ystävyydellä ja

olivat siellä pian tottuneet kaikkeen, paitse Livingstone -- omaan

äidinkieleensä, jota hän ei ollut puhunut puoleen neljättä vuoteen, ja

oli jo kolmentoista vuoden kuluessa sitä ennen siitä melkoisesti

vieraantunut. Hän arveli siis laivalla olleensa hyvinkin naurettava

keskustelukumppani, kun hän luuli tuntevansa äidinkielensä

täydellisesti, mutta puhuessa ei keksinytkään sanoja.

Laivalla oppi Sekvebu vähän Englannin kieltä ja oli tullut upserien

sekä miehistön lemmikiksi. Olo sotalaivalla pani alussa hänen päänsä

pyörälle, kun kaikki hänestä oli niin outoa; mutta Livingstonelle hän

virkkoi usein: "Sinun kansalaisesi ovat oikein kelpo miehiä," ja

ihmetteli "kuinka kummallista tämä maa oli, jossa näkyi -- pelkkää

vettä". Alituinen jännitys, jossa hänen kehittymättömät sielun voimansa

olivat, vaikutti viimein, että hän tuli mielipuoleksi ja rupesi

tappamaan itseänsä. Livingstone sai hänen toki rauhoitetuksi, vaan

ainoastaan lyhyeksi ajaksi, Upserit kehoittivat Livingstonea panemaan

Sekvebun kahleisiin, mutta sitä ei hän tehnyt, sillä hullut muistavat

usein kovan kohtelun, jonka ovat saaneet kärsiä, eikä Livingstone

tahtonut, että Sekeletun maassa sanottaisiin hänen kohdelleen tämän

etevimpiä miehiä samalla tavalla kuin he ovat nähneet orjia

kohdeltavan. Sekvebu hukutti viimein itsensä Mauritius-saaren satamassa

ja olisi kyllä voinut pelastua jos hän olisi tahtonut, sillä hän oli

hyvä uimari. Onnettoman Sekvebun ruumista ei koskaan löydetty.

Mauritius-saaren raitis ja viileä ilmanala virkisti suuresti

matkoistaan väsynyttä Livingstonea, jonka asukkaat vastaanottivat

suurella ystävyydellä: hänen isäntänsä, kenralimajuri Hay pakoitti

ystävällisesti hänet viipymään luonansa kunnes hän oli monista

vaivoistaan virkistynyt ja tullut terveeksi afrikalaisesta

kuumetaudista, jota hän kauan oli sairastellut. Marraskuulla lähti

Livingstone vihdoin punasen meren tietä Egyptiin ja sieltä Englantiin,

johon hän saapui joulukuulla 1856.

Kotimaassa hän vastaanotettiin erinomaisella ihastuksella ja

kunnioituksella. Hänelle koottiin kansallispalkintona 20,000 puntaa eli

noin puoli miljonaa markkaa.

Livingstonelle oli onnistunut hänen suuri aikeensa matkustaa

Etelä-Afrikan poikki merestä mereen ja tällä retkellänsä hän teki

tunnetuksi nämä maat, joista Europan tiedemiehillä ei ennen ollut

vähintäkään luotettavaa tietoa. Etelä-Afrikan sisämaat, joita ennen oli

pidetty autioina erämaina, näytti Livingstone olevan suuria

hedelmällisiä alankoja, jotka tavallisesti eivät olleet paria tuhatta

jalkaa ylempänä meren pintaa. Hän oli keksinyt Etelä-Afrikan suurimman

jälkeisen virran ja tutkinut sen juoksun melkein sen lähteistä suuhun

saakka. Vasta meren rantamaiden läheisyydessä tavataan ylänköjä ja

korkeampia selänteitä, jotka eivät nekään kohoa hyvin korkeiksi. Ne

kansakunnat, joiden maiden kautta hän oli kulkenut, olivat melkein

kaikki olleet rauhallisia ja sillä hengellisellä kannalla, että ne

voivat vastaanottaa korkeampaa sivistystä. Suurimmaksi osaksi oli

heille pohjoisempien maiden turmio, orjakauppa, tuntematon ja monet

heistä sitä inhosivat. He elävät järjestetyissä yhteiskunnissa, heillä

on pysyväiset asuinsijat ja he harjoittavat sekä maanviljelystä että

karjanhoitoakin. Metsästys on heille kuitenkin tärkeä elinkeino ja sen

vuoksi onkin heidän elämässään vielä paljon raakuutta nähtävänä. Maan

hedelmällisyys on erinomainen, vaikka paikoittain terveydelle

vahingollinenkin. Kuitenkin on monta seutua, jotka terveellisen

ilmanalansa ja hedelmällisen maanlaatunsa vuoksi ovat erittäin

sovelijaat suurenkin ihmisjoukon elättämiseen. Maanviljelys on vielä

hyvin alkuperäisellä ja yksinkertaisella kannalla. Kun maanpinta on

parin tai kolmen tuuman syvyydestä saatu kuokituksi, pistää kylväjä

lapiolla maahan vähäisen kuopan. Siihen hän kourastaan pudottaa

muutamia maissin siemeniä ja peittää ne mullalla, jonka hän sysää

kuoppaan jalallansa. Neljän kuukauden kuluttua saa hän varman runsaan

sadon, tavallisesti satakertaisen, joskus suuremmankin.

Etelä-Afrikassa on usein voimallisten päällikköin toimesta syntynyt

suuria valtakuntia heidän valloitustensa kautta, mutta ne hajoavat

tavallisesti heidän kuoltuansa. Varsinkin ovat Kafferilais-heimokunnat

viime aikoina sellaisia perustaneet. Niin ovat Matebelet Mosilikatsen

johdolla perustaneet suuren ja mahtavan valtakunnan Sambesin

keskikohdan eteläpuolelle; Makololot Sebituanen johdolla Sambesin

ylävarrelle eli Liambeyn ympäristölle, ja pohjoisempana asuvat

Londa-heimokunnat ovat jo kauan aikaa sitte perustaneet Muatajanvon

johdolla voimakkaan valtakunnan, jonka asukkaat kuitenkin ovat toista

heimokuntaa kuin Kafferit, sillä heillä on iho aivan toisennäköinen,

nimittäin kellertävä, niin että he ovat keltatautia sairastavien

Etelä-Eurooppalaisten näköisiä. Heidän ja etelämpänä asuvien

heimokuntien kielien välillä on kuitenkin niin suuri yhtäläisyys, että

se selvästi todistaa heidän olevan samaa sukuperää.